keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Kun pukki palautti naapurisovun



Joulupukin seikkailu rajaseudun kiroissa

Ukko oli vanha ja lihava, mutta yllättävän ketterä. Ohjasperät vain viuhuivat, kun hän läiskäytti ajoporoa persuksille.
Pulkka oli kiertänyt jo viisi kertaa ympyrää sankassa lumipyryssä, eikä yksi poro enää oikein jaksanut sitä vetää kaksimetrisessä hangessa.
Pukki olisi kironnut, jos olisi voinut, mutta tiesi arvonsa ja asemansa. Kiukku vaihtui itsesääliksi. –Täällä sitä sitten pitää vanhan ukon könytä tuiskussa ja pakkasessa. Eivät saa ryökäleet lahjojaan jaettua ilman minua. Ja nykyään pitää olla aina suu maireessa niin kuin sillä papilla, joka valehteli, että kaikki pääsevät taivaaseen.
Oikein pisti vihaksi, kun ajatteli kaikkia niitä koulukiusaajia ja eläinrääkkäjiä, jotka tekopyhästi luimistellen vakuuttelivat olleensa koko vuoden kilttejä kuin herran enkelit. Ja katin kontit! Ennen oli pukkia pelätty ja pitikin pelätä. Usein sai toimia piiskurina, kun eivät vanhemmat, ketaleet, ottaneet itselleen sitä roolia, vaan ulkoistivat kuin Kutsetti sellunkeiton.
Nyt ovat kaikki niin maireita, niin maireita. Ilettti vanhaa pukkia kun ajatteli, että tämmöinen hirmuinen matka oli tehtävä sen takia, että sitten näyteltäisiin monessakin talossa helppohintaista komediaa. Joskus tulikin mentyä taloon nälissään ja täynnä kiukkua. Kun karjaisi oven takaa julmasti, niin jopa muistui pahat teot mieleen lapsille ja vähän vanhemmille.
Kerrankin oli jo vähällä, ettei alkanut nahkainen poropiiska heilua pirtissä, kun hutikkaiset vanhemmat kehua retostivat kunnotonta koltiaistaan, vaikka tiedustelu kertoi siitä pennusta vallan muuta. Mutta silloin kurkisti oven takaa pikku Irmeli, joka sai pukin sydämen sulamaan ja niin tuli joulumieli siihenkin kotiin. Ihan oli tippa silmässä lähtiessä, kun kaikki vakuuttivat olevansa tulevana vuonna kiltimpiä.
Mutta nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Pukki oli yleensä suunnistanut tähtien mukaan, mutta eihän niitä nyt näkynyt. Ei näkynyt yhtään mitään muuta kuin pimeyttä. Kompassin oli tonttu Tomppeli särkenyt ja silloin pukki oli kirota täräyttänyt, niin että vieläkin harmitti oma tarpeeton äkkipikaisuus. Mutta tärkeä olisi nyt ollut se kompassi. Muuten käy pukille köpelösti, millä nyt ei niin ole väliä, koska nuoremmille tämä homma muutenkin kuuluisi. Mutta lapsia käy sääliksi. Pukin tilastojen mukaan yli kahdeksankymmentäseitsemän prosenttia pilteistä oli kirkassilmäisiä silkohapsia, jotka olivat oikeasti herttaisia kuin herran enkelit.
Pukki ähkäisi epätoivoissaan ja vetäisi taskumatista konjakkia. ei pukki perso viinalle ollut, ainakaan kovin, mutta oli tässä yritettävä pysyä lämpimänä ja hengissä. Tämä oli totinen paikka eikä poron pieksämisestä mitään apua ollut, mietti pukki vähän nolona.
Silloin alkoi suuren kuusen latvan kodalla tuikkia tähti, joka loisti yhä kirkkaampana. Asia oli selvä!
Betlehemin tähti, pukki ymmärsi. Nyt kun ollaan ehkäpä kaksisataa virstaa Korvatunturilta etelälounaaseen, lienee Betlehemin sijainti kuta kuinkin eteläkaakossa. Ehkäpä suunnassa sataviisikymmentä? Mutta eihän kompassia ollutkaan mukana ja suuntimalevy, pelarus oli särkynyt, kun poro oli tallannut sen päälle.
Mutta joka tapauksessa, suunta oli otettava tähdestä vähän oikealle, ettei jouduttaisi Pietariin. Pietarissa näet oli pakkasukko, joka varjeli reviiriään mustasukkaisesti. Aivan kirjaimellisenkin mustasukkaisesti.
Muutama joulu sitten oli pidetty pientä palaveria pukkien kesken, saunottu ja otettuvähän oluttakin. Siinä kun oli tunnelma kohonnut, oli pukki hieman leikkisästi läpsäyttänyt Snegurotshka-tyttöstä pyllylle, mistä pakkasukko oli pahoittanut mielensä. Snegurotshka oli vain nauranut ja hymyillyt entistäkin veikeämmin –mitäpähän muka tässä!
Mutta vähän kireissä tunnelmissa siinä sitten oli erottu ja poroja valjastaessaan oli pakkasukko supattanut pukille, että oli paras pysyä rajan omalla puolella, muuten, nimittäin… ja ukkeli oli vilauttanut reessä heinien alla pilkottanutta väkipyssyä, jonka pukki tiesi ladatuksi karkealla suolalla.
Niinpä sitä sitten suunnattiin kohti etelää ja Suomen lasten joulukuusia! Matka alkoi sujua mukavasti ja pikku hiprakassa pukki laulaa loilotteli: ”Hei rota plii ja hei rota plii… Mennään ja otetaan me pakkasukko kii!” Sen verran oli naapurin epäystävällisyys ruvennut korpeamaan. Sitä paitsi naapurissa oli ruvettu hävyttömästi valehtelemaan siitä, että pukki muka vei perheiltä lapsia ilman mitään syytä ja myi niitä kovaan hintaan.
Pthyi!
Pukki oikein sylkäisi. Jos maailmassa oli jotain, mitä hän ei voinut sietää, niin sitä olivat eläinrääkkääjät ja valepukit. Ja tuota muistellessaan pukkia vähän nolotti se Rudolfin pieksäminen, mutta kyllä se riähkä vielä joskus keriäisi taas pahojaan tekemään, joten ei kai se niin väärinkään ollut.
Ja niin pukki selvitti pikavauhtia koko Kaakkois-Suomen ja kuunteli kymmeniätuhansia joululauluja, kehui lapset ja söi suklaata. Alkoi oikein röyhtäyttää. Närästykseen hän nautti Rennie-tabletin.
Logistisena suorituksena tämä lahjojen jako oli sitä luokkaa, että pani vähän rintaa röyhistämään. Palkatkoonpa vain tähän jotain kauppakamarinulikoita, saa tulla vasikkahaallinen eikä riitäkkään… Siinä ikäsyrjijät saavat vielä imelän pieraista ajatteli pukki hieman vahingoniloisena, mitä heti kyllä katui. Olihan muistettava asemansa.
Kun viiletettiin jossakin Kiantajärven maisemissa, näkyi yllättäen yön pimeydessä toinenkin valjakko, jolla ei ollut ajovaloja. ”Rajanloukkaus!” ajatteli pukki. Mennäänpäs vähän juttelemaan.
Ja pukki veri turkin kätköistä 58 kaliberisen ratsupistoolinsa, joka oli ladattu pukkihauleilla. Ei nyt ihan käyttöä varten, mutta noin demonstraatioita varten, ja itsesuojelua. Olihan pukin vuosittaisen kuorman arvo varovastikin arvioiden laskettava miljardeissa.
”Stooi!” karjaisi pukki, kun vieras reki saavutettiin ja laukaisi tussarinsa ilmaan. Sitäkö ollaan rajoja loukkaamassa? eikös nyt enää mikään riitä!
Pakkasukko, sillä hän se oli, näytti nololta ja levitteli käsiään: ”Nietu tut dorogi, a hobune mestnosti ne znaajet. A ty pro tshto, druzhok?”
No kyllähän pukki ymmärsi, että eksyminen on inhimillistä. Mukavahan oli nähdä pakkasukko kerrankin sovinnollisena ja hämillisenä. Snegurotshka taas hymyili lumoavaan tapaansa ja iski pukille silmää. Pakkasukon selän takaa lähetti vielä lentosuukkosen sulohuuliltaan.
”No, mitäpäs myö vanhat pukit” pukki sanoi luonto jo pehmenneenä. Eihän ne rajat siitä rikki mene, jos vähän yli karauttaa. Ei niitä siirtelemässä kukaan ole!”
Ja pukki vetäisi turkin taskusta pitkänomaisen putellin, jossa oli jokun linnun kuva. ”Davai, nalivajem-ka!” Ja pakkasukkoa ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Konjakin miellyttävä lämpö siinä valui itse kunkin jäseniin ja kun oli tulihtoilla pari tuntia rupateltu mitä ystävällisimmässä hengessä, päätettiin lähteä itse kukin kotia kohti. Oli paras olla odottamatta aamua, jollin liikennevalvonta alkoi pelata ja saatettiin puhalluttaa.
Hyvästiä huiskuttaessaan pukki mietti, että kaikissa meissä taisi vähän vikaa olla. Ei välttämättä paljon, mutta aina sen verran, ettei kannattanut ruveta toisille ärhentelemään ja turhia moralisoimaan.
Ja pukki muisti, miten Korvatunturin vanha erakko oli joskus sanonut: ”Hyvä nuapurisopu on niin tärkee asia, että siitä voep maksoo vaekka viissattoo markkoo vuoteen”. Se ukko se kyllä tiesi kaiken, vaikkei hänellä muita naapureita ollut kuin pukki. Viisas oli hän, ajatteli pukki kunnioittavasti, vaikka ei itsekään mikään tyhmä ollut ja ainakin oppi jatkuvasti uutta.
Ensi vuonna pukki jättäisi piiskat kotiin ja nahkaisen pororuoskan sijasta ottaisi vain pikkuisen raipan, jolla voisi rapsutella Rudolfia korvien välistä. Hohhoi- jaa-jaa. Siinäpä se taas meni yksi joulu.

3 kommenttia:

  1. "UUSIA TUTTAVIA.
    Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista. Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin, kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin. Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi kirkastamista.
    Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan, että hekin ovat ihmisiä."

    Kopioinpa kerrankin enkkujenkki lehtien sijasta suomalaista aamunkoittokirjaa! Se on Pietari Päivärinnan Minä ja muut, Porvoo 1885. Joulun todellisuudestahan mies haastaa. Kun siinä on sanoiksi pantu uutta valonkoitoa, niin ajattelin kopsata.

    Aamuyön pimeässähän joulukirkkoon astutaan ja ulos tultaessa jo kirkastuu. Kaamospimeän talvikuolosta luomakunta herää joulunkellojen kailottaessa kirkastuvaa. Ja jos vaikka mitä Luojan lepyttyä meille paratiisinsa heitäneille, ja suomalla uuden tilaisuuden siellä Betlehemissä. Kivasti tähtikin viittasi tietä eteenpäin Kaksoisvirtain sivilisaatiosta Euroopan kristiaikaan, Suomeenkin jonkinsortin teelminä. Viimeisin robottiammattilaisten Hyvinvointivaltio lienee pöyristyttävimpiä mielikuvitushirviöitä aivopestä lapsenmielet luopumaan aikuisarvokkuudesta. -Juuri voittamansa omanarvontuntonsa säilyttämiseksi
    Päivärinta rökittää tappelussa kolme markkinakoijaria, vimmaisessa hengenelonsa ja eettisyydentajunsa turvaamiskamppailussa !

    Muista aamunkoitoista sanoisin arkisemmin luettunani Finansfurstarna kirjasta riskikapitalisteista, että ekana pitäisi olla etuilemassa aikojen vaihtuessa. Tai sitten jää lukemaan. Hyvä osa sekin riippuen mitä lukee ja mihin on suggeroitunut uskovaksi. Kun Ruotsissa siirtyivät demokratiaan ja uusjärkiperäiseen politiikkaan, ihmismäisen maailman synnyttämiseen aatelisylpeän soturivallan alta, Wallenbergeistä ensimmäinen oli tietysti poliitikko reettori ja sanomalehtimies. Kummastelin kun vuosia sitten näin asian ympäriltä kootun tosipaksun kirjan.

    Siinä pohtivat piispat ja katoavat porvarisetuoikeutetut raatimieskauppojen ja -valmistamojen puhemiehet asioita puolelta jos toiseltakin. Vallankumous voitti. Stockholms Ensildabank ja kirjeenvaihtajansa -interbank- kautta Svean ja Suomea kurkottaen Föreningsbankina alkoivat astella sosiaalista tietä. Tämä alkusynty vie Ruotsia yhä. Osaavat valita jopa nobelistit. Ja Suomea vie minkä Ruotsista kääntää ja soveltaa -aina edellisen valtaklikin pysyttämiseksi.

    Olisiko itäistä juontoa? Jeltsinin sekasorrossa puoluepomot,prinssipoikansa ja kenraaliserkkunsa konsultoivat Wall Sreetin dollareitten kanssa ja syntyivät yhdessä Oligarkkeina, kommunistiskapitalistisena valtasfäärinä. Putininin aikana moni pakeni Lontooseen länsiliittolaisensa turviin.

    Nyt sitten Putin kokee venäläistää menetetyt rikkaudet. Se ei tunnnu onnistuvat Cityn välimieseoikeusistuimissa. Vainko sota, johon kansa onkin kypsä, palauttaa mahdollisuuden kansalaiskristilliselle Venäjälle, joululle? Sitä vartoten ja jouluruokiani säilykkeiksi pakaten.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista
  2. -Raha on paras rauhanneuvottelija, sanoo Alexander Stubb, uuden ajan airut, kannattaen "kaksi kieltä, yksi mieli " linjaa.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.