lauantai 17. tammikuuta 2015

Suomen irtautuminen jatkosodasta



Silloin kun sodasta piti irti päästä
(Великая отечественная война, 1944 год. (В.С. Христофоров, отв. ред.). Издательство ГБУ «ЦГА Москвы». Москва 2014. 703 с.)

Kysymystä siitä, miten Suomi vuonna 1944 irtautui sodasta, käsiteltiin aikoinaan myös suomalais-neuvostoliittolaisissa symposiumeissa. Ensi kertaa asia oli esillä vuoden 1981 symposiumissa Petroskoissa, jossa Viktor Holodkovski, venäläisen intelligentsijan parhaimpien perinteiden mukaisesti nosti pyytämättä esille talvisodan, jonka hän totesi Neuvostoliiton aloittamaksi hyökkäyssodaksi ja jota ilman ei koko jatkosotaa voinut ymmärtää.
Tämä rohkea esiintyminen herätti tyrmistystä yli kansallisten rajojen ja aiheutti ennustettavasti Holodkovskille vaikeuksia. Se ei kuitenkaan vaikuttanut itse käsiteltävään asiaan ja sävyyn, jossa se Neuvostoliiton puolelta esitettiin. Suomalaisten vitkastelu rauhanteossa leimattiin vastuuttomuudeksi ellei rikokseksi, kuten koko heidän sotansa muutenkin. Suomalaisten puheita objektiivisista vaikeuksista ja jopa Neuvostoliiton esittämästä ehdottoman antautumisen vaatimuksesta ei otettu vakavasti. Vitkastelu vaati jopa kymmenien tuhansien ihmisten hengen –parikymmentä tuhatta molemmin puolin-  ja oli siis ilmeisesti suomalaisten vastuulla.
Moskovassa sijaitseva Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutti on viime vuosina julkaissut sarjaa, jonka kussakin niteessä käsitellään yhden sotavuoden tapahtumia. Suomellakin on näissä kirjoissa aina oma osastonsa ja sen on kirjoittanut V.S. Hristoforov, joka on myös FSB:n arkistohallinnon päällikkö ja joka on voinut käyttää laajasti myös turvallisuuspalvelujen aineistoa. Artikkelit ovat sangen mielenkiintoisia.
Uusimmassa niteessä käsitellään juuri tuota mainittua Suomen irtautumista sodasta ja siihen liittyviä neuvotteluja niin keväällä 1944 Tukholmassa, Moskovassa ja Helsingissä, kuin sittemmin syksyllä Helsingissä ja sitten viimein Moskovassa, jonne suomalainen delegaatio matkusti syyskuun alussa.
Hristoforov selostaa tapahtumia täysin kiihkottomasti ja tuo seikkaperäisesti esille myös suomalaisten näkökohdat, Tässä suhteessa hänen laatimansa noin neljänkymmenen sivun esitys poikkeaa edukseen kaikesta siitä, mitä Venäjällä on aiheesta tähän mennessä kirjoitettu ja lisää yhtä ja toista myös suomalaiseen käytettävissä olevaan informaatioon. Sodankäynnistä tässä artikkelissa ei puhuta juuri nimeksikään eikä liiemmin myöskään pommituksista. Neuvotteluista puhutaan sitäkin enemmän.
Kirjoittaja vaikuttaakin olevan erittäin hyvin informoitu ja esittää runsaasti Suomen hallituksen, rauhanvaltuuskunnan ja muiden tahojen konkreettisia lausuntoja. Niiden kohdalla hän viittaa yleensä FSB:n arkistoon. Koska viitteet ovat perinteiseen venäläiseen tapaan siinä muodossa, että ne ainoastaan kertovat asiakirjan ja viitatun kohdan tarkan sijainnin, mutta eivät lähteen luonnetta, jää lukijaa vaivaamaan melkoinen uteliaisuus.
Kaikki viittaa siihen, että keskustelut on ”vuodettu” venäläisille heti tuoreeltaan. Ennen sotaahan näin on voitu myös todeta tapahtuneen, kuten äsken ilmestyneestä kirjasta ”Stalinin salainen jatkosota” ilmenee. Nyt kuitenkin ovat kyseessä eri henkilöt tai sitten sama henkilö, joka kuului sekä Linkomiehen että Hackzellin hallitukseen tai sitten joku muu. Moskovassa käydyt keskustelut kaiketi tulivat venäläisten tietoon perinteisen ”mikrosementin” kautta, mutta miten tiedot saatiin Suomesta on salaperäisempää.
Joka tapauksessa FSB:n arkisto ilmeisesti sisältää tarkkoja tietoja siitä, millaisia näkökohtia suomalaiset poliitikot ja asiantuntijat asian eri vaiheissa esittivät, kun Suomi pyrki irtautumaan sodasta. Ne, joilla oli nämä tiedot käytettävissään, tiesivät miten suomalaiset arvioivat tilanteen ja mihin he pyrkivät. Myös suomalaisten taktiset suunnitelmat neuvottelujen käymisestä olivat hyvin tiedossa.
Tämä dokumenttiaineisto vaikuttaa sangen luotettavalta ja sitä kannattaa tarkoin verrata suomalaiseen. Näyttää siltä, että se tuo esille jonkin verran ainakin uusia nyansseja. Erinomaista on, että se julkaistaan venäjäksi, sillä faktat ovat aina omalta osaltaan murskaava argumentti niitä erilaisia huuhaa-historioitsijoita vastaan, jotka nykyään harrastavat kaikenkarvaisia spekulaatioita siitä, mihin historian henkilöt ”oikeasti” pyrkivät ja millaiset asiat heitä motivoivat.
Aineisto sisältää jonkin verran kiinnostavaa human interest –materiaalia esimerkiksi siitä, miten valtuuskunta vietti vapaa-aikaansa  Moskovassa, millaista tavaraa sen jäsenet ostivat kaupoista ja miten he arvioivat esimerkiksi suomalaisten ”ryssävihatilannetta” ja kommunistien mahdollisuuksia maassamme. Kannattaa muistaa, että tämä joukko koostui enimmäkseen vanhoista venäjäntaitoisista Pietarin suomalaisista ja Enckellin veljeksiäkin oli joukossa enimmillään peräti kolme.
Joitakin kummallisuuksia löytyy. Waldenin kerrotaan maininneen, että puna-armeija oli saanut Staraja Russan luona runsaasti vankeja Wehrmachtissa palvelleesta suomalaisesta pataljoonasta, jollaista ei tietenkään ollut. Vaaditun sotakorvaussumman kerrotaan myös syksyllä, kuten jo keväällä, olleen 600 miljoonaa dollaria, jota valtuuskunta omissa keskusteluissaan piti mahdottomana ja arvioi, että puolet siitä voitaisiin toteuttaa, mikäli kansa tyytyisi kurjaan elintasoon.
Vanha venäläinen sananparsi on, ”voittajia ei tuomita”, победителей не судят. Itse asiassa se kirjaimellisesti ottaen tarkoittaa, ettei heitä edes aseteta oikeuden eteen. Niinpä neuvostoaikoina olikin luontevaa, että kesän 1944 suurhyökkäystä Suomea vastaan voitiin aivan kainostelematta pitää Suomen vikana. Kymmeniä tuhansia ihmisiä tapettiin, mutta miksi ja kenen syystä? Hristoforov sivuuttaa kysymyksen ja kuittaa sotatoimet vain sanoen, että niillä vauhditettiin Suomen intoa rauhanneuvotteluihin.
On kuitenkin aiheellista kysyä, millä tavalla tämä holokausti todella edesauttoi suursodan päättymistä ja vaikutti tuleviin rauhanehtoihin. Oliko se todella sen arvoista?  Kenelle vastuu kuuluisi ellei hyökkäyskäskyn antajalle?
Ehkäpä motiivina saattoikin olla se, että tsuhnalle, jonka hyökkäysoperaatiot olivat aiheuttaneet puna-armeijalle jopa 280000 miehen ”peruuntumattomat” tappiot, kuten Hristoforov esittää, oli aika näyttää kaapin paikka ja murskata sen alkeellisen armeijan vastarinta. Kymijoen linjahan oli käsketty tavoite, jonne ei sitten päästy. Itse asiassa tapahtui taas sama kuin talvisodassakin. Puna-armeija pääsi sovitulle rajalinjalle vasta sitten kun suomalaiset joukot perääntyivät sinne aseleposopimuksen mukaisesti.
Strategisista operaatioista päätti Stalin, joka oppi vuosien mittaan ottamaan Suomen armeijan vakavasti. Hän myös ymmärsi pidättäytyä karkeasta politiikasta Suomea kohtaan sodan jälkeen, jolloin maamme historia muodostui aivan toisenlaiseksi kuin muiden Saksan puolella taistelleiden. Tämä oli tietenkin ennen muuta suomalaisten omaa ansiota, mutta voisi olla kohtuullista hyväksyä myös se ajatus, että Moskovan tyranni olisi voinut hoitaa Suomen-politiikkaansa sodan jälkeen paljon tyhmemmällä ja tuhoisammalla tavalla. Kun Stalin kuoli, ei suomalaisten suitsutuksella diktaattorin Suomen politiikan johdosta ollut äärtä eikä rajaa. Pahempaa oli pelätty ja voitiin taaskin pelätä.
Mutta mitä moskovalaisten uuteen kirjaan tulee, voidaan sitä tervehtiä ilolla. Lisää vain faktatietoa Suomen sodista! Toivotaan, että tässäkin teoksessa käytettyjä dokumentteja voidaan pian julkaista myös suomeksi, kuten talvisodan osalta tehtiin jo muutama vuosi sitten ja kuten myös jatkosodan alun osalta jo viime syksynä tapahtui.

20 kommenttia:

  1. Neukkulalla oli viime sodan aikoihin ja pitkälti sen jälkeen maailman paras ulkomaantiedustelu, ideologisine ja muine apureineen. Sitähän tämäkin postauksesi osoittaa. On kieltämättä järkkyä, että Moskovassa tiedettiin melkein heti kaikki suomalaisten suunnitelmat. Mutta niin sinne vuodettiin kaikki tärkeimmät tiedot muualtakin, kuten Ameriikasta ja Brittilästä. Venäjän tiedustelu taitaa nykyisinkin olla huipputasoa ja siellä saadun tiedon arvioinnitkin taitavat sattua välillä kohdalleen, ainakin useammin kuin amerikkalaisilla, jotka jo hukkunevat tiedustelunsa paljouteen.

    VastaaPoista
  2. "Hän (Stalin) myös ymmärsi pidättäytyä karkeasta politiikasta Suomea kohtaan sodan jälkeen, jolloin maamme historia muodostui aivan toisenlaiseksi kuin muiden Saksan puolella taistelleiden."

    Tämä Stalinin "pidättäytyminen" korvattiin Brezhnevin kaudella sitten ns. suomettumiseen eli Suomen liittämiseen Kremlin informaatiokenttään, suomalaisen yhteiskunnan sovjetisoimiseen, yhteiskuntatieteen ja historiatieteen bolsvistisoimiseen, politiikan väyrys-kaaderien kasvattamiseen jne. Kyllä porkkanaakin tuli.

    Kuka tietää, missä tämän suomettumisen politiikan motiivit ja pyrkimykset piilevät? Ei ainakaan Vihavainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Poliittisen historian dosentti Hannu Rautkallio ottaa muutaman mielenkkintoisen pointin:

      "Yhdysvallat myönsi Suomelle 140 miljoonaa dollaria luottoa, vaikka Suomi ei poliittisista syistä kuulunut Yhdysvaltojen Euroopan jälleenrakennusohjelmaan. Moskova salli luoton vastaanottamisen Suomelle. Rautkallio uskoo, että taustalla olivat hyvin käytännönläheiset syyt – luotto hyödytti Neuvostoliittoa sotakorvauksien muodossa."

      ja

      "Win-win-win-tilanteella hän tarkoittaa, että Suomen sotakorvauksista hyötyi kolme tahoa – Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Suomi. Yhdysvalloille oli tärkeää, että Suomi säilyi itsenäisenä. Neuvostoliitto hyötyi saamalla Suomen kautta länsimaista teknologiaa. Suomi taas selvisi kylmästä sodasta eri tavoin kuin monet muut Keski- ja Itä-Euroopan maat."

      Ehkä tämä selittää osaltaa sodan jälkeistä tilannetta osaltaa.

      Poista
  3. Tosiasiat saattavat usein tyhmää harmittaa, mutta tosiasioina ne silti pysyvät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tosiasiat saattavat usein tyhmää harmittaa, mutta tosiasioina ne silti pysyvät."

      Samalla logiikalla voidaan väittää, että tulivuoren purkaus on tosiasia, mutta kukaan ei tiedä mistä se johtuu. Kysykäämme jumalalta.

      Poista
  4. Kun meitä suomalaisia,ja varsinkin eliittiämme pidetään tyhmän rehellisinä ei historian tosiasioiden valossa asia ole niin yksioikoinen. Petimme saksalaiset aseveljemme moneenkertaan, leningradin piirityskin jäi puolitiehen samoin muurmaninradan katkaisu, taisi eräällä ryssänkenraalilla olla siihen suuri vaikutuss, ainakin Talvelan mielestä. Samoin erillisrauha siinä saksalaisia vedettiin linsiin oikein urakalla. Venäläisten vakoilu onnistuilännessä,koska yhdysvalloissa oli vallassa vasemmistomielinen hallitus, samoin eglannin tilanne olisi ollut toinen jos Mosley olisi päässyt valtaan . suurin petturi kaikista oli kuitenkin japani kun ei hyökännytkään neukkulan selustaan.Joten älkäämme suomalaiset liikaa huutelisi rehellisyyden perään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aseveli ajettiin Lapista säilyttäen aatteen ytimen. Suomi on paras ja puolueista paras on sdp, jopa parempi kuin lasten tarinoiden poliisipartio jossa toinen osaa lukea ja toinen kirjoittaa.
      Sdp:ssä yksi tohtori Erkki Tuomioja hallitsee molemmat taidot Valtakunnan Radion ex-pomo Mikael Jungnerin varmistaessa että "kaksi kieltä, yksi mieli" pätee.
      Perussuomalaiset ovat päässeet huipun tuntumaan entisen demarinuori Matti Putkosen katsoessa päältä Timo Soinin pysyvän kansallisella linjalla; ettei ryssä tule ja vie kieltä.

      Poista
  5. Tosiaan hyvä, jos voitte tuollaisen arvion antaa FSB:n arkistohallinnon päällikön ja Venäjän Tiedeakatemian Venäjän historian instituutin esityksestä. Kremlin puheet historian kirjoituksen tarkistamisesta antoivat aiheen odottaa paljon pahempaa.

    Minkälainen sarja muuten on; onko vuoden 1941 joukkojenkeskitykset, Vlasovin vapaaehtoisjoukot, tataarien karkoitukset, kenraalien teloitukset, poltetun maan taktiikka, partisaanien riehuminen, Stalinin propagandakikkailu ortodoksikirkolla, Ukrainan nationalistisissit yms. objektiivisesti esitetty?

    Käsittääkseni Stalin hyökkäsi, koska Suomi ei hyväksynyt hänen vaatimiaan rauhanehtoja. Suostuminen myönnytyksiin olisi merkinnyt Stalinille arvovaltatappiota kuten talvisodassakin. Lisäksi Suomi riippumattomana naapurina ei kelvannut Stalinille.

    Koska länsivaltojen maihinnousu oli alkamassa, strateginen isku Suomessa oli tehtävä heti; myöhemmin kaikki joukot tarvittaisiin Itä-Euroopan valloittamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sarja keskittyy ulkopolitiikkaan ja siinä selostetaan lähteitä, eivät ne kaikki esille tule, kuten ehkä saattaa arvatakin, kaikista mahdollisista kysymyksistä puhumatta.
      Monillahan meillä on ns. käsityksiä eikä sitä voi välttää. Mitä enemmän saamme autenttista materiaalia, sitä enemmän ne voidaan korvata perustelluilla juohtopäätöksillä. Mutta moniin kysymuysiin jää vastaus saamatta, etenkin sellaisiin, jotka toinen aikakausi on keksinyt.

      Poista
  6. Toista maailmansotaa on sanottu viimeiseksi läntisen kulttuurin valloitussodaksi. Pari tuhatta vuotta sitten saatu lähetyskäsky tehdä kansoista kaltaisia oli saavuttanut ääripisteensä holocaustissa.

    Läntisen kulttuurin sodat eivät alkaneet siitä että lähetyksen kohteena olevat kansat nousivat kapinaan, vaan siitä että "läntinen" osapuoli ryhtyi väkivaltaisesti puolustamaan saavuttamaan asemiaan. Läntinen kirkkokäsitys yhdessä maallisen virkavallan kanssa oli aina voitokas, lukuunottamatta yhtä poikkeusta: bolsevikkien vallankumous Venäjällä oli kumonnut tsaarinvallan ja kaiken lisäksi hyvin veriesti.

    Näyttää siltä että Putin saa kantaa pitkään syyllisyyttä. Mutta mikä rooli on ollut Suomella keltasinisine kravatteineen Ukrainassa? Niinistö on menossa valtiovierailulle Brysseliin EU:n suomalaisten vakoilupäälliköiden luo.

    VastaaPoista
  7. Noin tiivistäen Suomen sotavuosien historian dokumentit todistavat siitä, ettei maamme asioiden hoito ollut idioottien käsissä. Jos meidän nilkit olisivat vain hysteerisesti njojanneet Saksaan ja tolistaneet "turvallisustakeiden" mantraa, niin tulos olisi ollut surkea.
    Mitä moraaliin tulee, suvereenien valtioiden maailmassa machiavellismi oli ainoa toimiva lähtökohta, niin meillä kuin Ruotsilla ja muilla. Raison d'etat -sekin hirmuinen asia, resuneerasi Paasikivi, joka ei suinkaan ollut kyynikko. Tärkeintä kuitenkin oli, ettei hän ollut aikansa natointoilijan vastine eli siis hölmö.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Paremmin tuota on vaikea sanoa.

      Poista
    2. Vastaavanlaisessa tilanteessa olaan nytkin kaksi varsinaista sinisilmäistä tolvanaa, hallituksessa ajaa meitä parhaillaan ympärysvalta politiikan ytimiin,jolla he pyrkivät elinminoimaan venäjän uhkaa. Puutuu vain uusi berliinin konferenssi jossa liberaalin vapaakaupan vielä tavoittamattomissa ja hyödyntämättä olevat resurssit saadaan ihmiskunnan käytöön. Mistä löytyisi vain se leopold joka kykenisi juonimaan moisen operaation kasaan. Onneksi maallamme on kaksi taantumuksellista valtiomiestä tärkeillä paikoilla.

      Poista
    3. "Tärkeintä kuitenkin oli, ettei hän ollut aikansa natointoilijan vastine eli siis hölmö."

      Miten nimittelisimme professoria, joka hiljattain esitti sotilasliittoa Venäjän kanssa?

      Poista
  8. Mielestäni lähteiden selostaminen on viisaasti valittu linja. Laadukkaaseen analysointiin tarvittaisiin jo useampi tekijä, eihän kyse ole mistään pikkuasioista.

    Kyllä itärintaman tutkimuksen avaimet -uudet asiakirjat ja arkistot- ovat nyt venäläisten käsissä. Toivotaan, että he jakavat sen kaiken kanssamme.

    Luin jokin aika sitten artikkelin, jossa Baryshnikov ihmetteli joidenkin meikäläisten tutkijoiden haluttomuutta jatkaa tiettyjen aiheiden -tässä tapauksessa Mainilan laukausten- tutkimista. Hän itse esitti, että kyse saattoi olla vain propagandatempusta, eikä mitään laukauksia oikeasti ammuttukaan. Ihan nokkelia päätelmiä; ehkä hän sai inspiraatiota meneillään olevasta selkkauksesta.

    Baryshnikovin pitäisi ymmärtää meitä suomalaisia. Olemme muurin takana, kuten venäläiset neukkuaikaan, emmekä pääse käsiksi avaimiin. Onneksi kieli- ja muunkin taitoiset pääsevät kiipeämään muurin yli ja jakavat meille tietoja.

    VastaaPoista
  9. "...dokumentit todistavat siitä, ettei maamme asioiden hoito ollut idioottien käsissä."

    Voi olla, jos poisluetaan ne hölmöt, jotka vuosivat keskusteluja Hella Wuolijoelle. Taisi vilahtaa Cajanderin nimi siellä kirjassa; siinä kaveri, jolle ei kummoista kunniaa lankea asiaimme hoidossa. Onneksi Cajander, Erkko ja muut vastaavat oli tuossa vaiheessa jo heitetty ulos vallan kabineteista.

    VastaaPoista
  10. "Kaikki viittaa siihen, että keskustelut on ”vuodettu” venäläisille heti tuoreeltaan."

    intrigööri17. tammikuuta 2015 17.54 tietää kertoa, että
    "Neukkulalla oli viime sodan aikoihin ja pitkälti sen jälkeen maailman paras ulkomaantiedustelu, ideologisine ja muine apureineen."

    Vuonna 1864 perustettiin I Internationale, jonka tehtävänä oli perustaa työväenpuolueita Eurooppaan. Vuonna 1868 Internationaaleen perustettiin Venäläinen sektio, vaikka Venäjällä työväen luokka ei vielä ollut, tehdastyöläiset olivat perinteisesti, Pietari I ajoilta vain orjia. Venäläisen sektion jäsenet olivat aatelisia ja sektion johtajana oli itse Karl Marx.

    Venäläisen sektion sääntöihin kuului kohta, jonka mukaan sektio perustaa edustustojaan kaikkiin niihin maihin, joissa Venäjällä on intresseja. Näin tuleviin sotiin osattiin varustautua myös tiedustelun ja verkostoitumisen kannalta. Maailmansotiakin uumoiltiin jo 1840-luvulta lähtien.

    Marx in December 1847: “…every revolutionary upheaval… must fail until the revolutionary working class is victorious, that every social reform remains a utopia until the proletarian revolution and the feudalistic counter-revolution measure swords in a world war.” (K. Marx, F. Engels. CW, Vol. 9, pp. 197-198; K. Marks i F. Engel´s. Sochinenia, Vol. 6, pp. 428-429.)

    Engels in 1849: “The next world war will result in the disappearance from the face of the earth not only of reactionary classes and dynasties, but also of entire reactionary peoples. And that, too, is a step forward”. (K. Marx, F. Engels. CW, Vol. 9, p, 238; K. Marks i F. Engel´s. Sochinenia, Vol. 6, p. 186.)

    Kaikkiaan Marxin ja Engelsin Kootuissa teoksissa maailmansotia käsitellää 11 kertaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajastamme katsoen marxismi ja venäjä suhteet kieroutuvst, ne uljanovit ja muut alemmat aateliset radikaalit tahot olivat marginaalia. Bakunin ja anarkistit olivat paljon näkyvämpiä ja ohrana piti heitä vaarallisimpina.
      , samoin Narodnikeja. Marxilais painotteinen taloustieteen opetus ei uuden venäjän syntyessä lainkaan haitannut lahjakkaiden ja ahkerien nomeklatuuran kersojen vaurastumista,mistä täällä lännessä monet ovat kateellisia.

      Poista
    2. "Uljanovit ja muut alemmat aateliset radikaalit tahot olivat marginaalia."


      Anonyymi18. tammikuuta 2015 14.11, miten sinä selität sen, että Uljanovit/Leninistit pääsivät marginaalista pinnalle muuttamaan Venäjän ja maailman historiaa Ensimmäisen maailmansodan ja Lokakuun vallankumouksen välityksellä? Eipä taida löytyä rationaalista selitystä!

      Poista
    3. Särrät olivat uhkaavampi jalaajempi kannatukseltaan.Venäjän työväenluokka oli euroopan pienempiä ja nekinplumppen proletaareja. Pieni häijy ja älykäs ryhmäkunta sopivissa historiallisissa oloissa kykenee saamaan vallan ,kun yhteiskunta on sekaisin. Sitten tuli älykäs ja kyvykäs bandiitti joka vakiinnutti yhteiskunnan kovalla kädellä.

      Poista

Kirjoita nimellä.