Apinain kuningas ja karvaiset kaverit

Apinan vaistoilla kohti tulevaisuutta

Desmond Morrisin Alaston apina (The Naked Ape) ilmestyi vuonna 1967 ja käännettiin välittömästi monille kielille, myös suomeksi (Otava 1968).

Yhdessä joidenkin muiden kirjojen (Konrad Lorenz, Das sogenannte Böse, 1963) sen voi sanoa avanneen uuden, ihmisen eläimellistämisen trendin.

Toki jo Darwin oli korostanut ihmisen eläimellistä puolta, mutta 1960-luvun etologit tarkastelivat myös inhimillistä kulttuuria sen kantajien edustaman eläimellisyyden näkökulmasta.

Idea oli epäilemättä hyvä ja tarpeellinen. Ihmisen eläimellisen luonteen kiistäminen olisi hedelmätöntä. Toki myös sen korostamisen merkitystä kannattaa tarkastella kriittisesti.

Selvää on, että ihmisten ja muiden lajien vertaileva etologinen tutkimus voi parhaimmillaankin antaa vain yhden näkökulman ihmisen käyttäytymiseen. Kulttuurin merkitys on myös suuri eikä kumpaakaan ole syytä korostaa liiaksi. Ikuinen kysymys näyttää olevan luonnon ja kulttuurin nature and nurture välisen suhteen löytäminen. Olisi naiivia kuvitella tieteen selvittäneen inhimillisen käyttäytymisen pohjiaan myöten.

Desmond Morris esitti joka tapauksessa ja sangen uskottavasti, että kulttuuri on mahdottoman tehtävän edessä yrittäessään muuttaa vuosimiljoonien mittaan lajinkehityksessä syntyneitä asioita. Luonto palaa takaisin ikkunasta, jos sen heittää ovesta ulos, sanoo vanha sananlasku saman asian.

Muuan kiinnostava piirre liittyy siihen tosiasiaan, että juuri 1960-luvulla, tuolla kulttuurivallankumouksen vuosikymmenellä tuli muodikkaaksi tarkastella ihmistä eläimenä muiden joukossa. Aiemmin se ei suinkaan ollut itsestään selvä näkökulma, kaukana siitä.

Tuohon aikaan uskottiin kyllä yleisesti ympäristötekijöiden ylivoimaiseen merkitykseen ja ihmisluonnon muokattavuuteen, mutta samaan aikaan syntyi myös ihmisen eläimellisyyttä ja vaistoja korostava pohjavirta.

Morris tuo esiin muutaman perusasian, joiden mukaisesti ihminen poikkeaa muista eläinlajeista. Ihminen nimittäin ei suinkaan ole vain apina muiden joukossa, vaan ainutlaatuinen metsästävä ja lihaa syövä kädellinen, vieläpä paljaspintainen.

Nämä ominaisuudet liittynevät tiiviisti sekä ihmisen parinmuodostukseen, pariutumiseen ja paritteluun sekä sukupuolirooleihin ja yhteisöllisyyteen ja niiden kehitykseen. Muilla kädellisillä elämänmuoto ja sen mukaisesti tarpeet ovat erilaisia, alkaen naaraan orgasmista -joka on ihmisellä ainutlaatuinen- ja päätyen pystyasentoon, lapsuuden pituuteen ja aivojen kokoon.

Aikansa lapsena Morris katsoo, että uskonto oli ”nykyään” lähinnä tiedettä ja kulttuuria ja varsinaiset temppelit siis nyt kirjastoja, teattereita ja niin edelleen. Kyseessä oli siis kehityksen edistysaskel vaistoista ja luuloista tietoon. Uskonto sanan varsinaisessa merkityksessä voitiin redusoida virheellisiksi ja harhaisiksi kuvitelmiksi.

Tältähän asia taisi näyttää silloin, kulttuurivallankumouksen suvikuussa, kun edistys vielä näytti ikuiselta. Nyt koko perusasetelma taitaa olla toisenlainen, mutta luulen, että Morrisin näkökulma asioihin saattaa antaa meille ajattelemisen aihetta.

Sanon tämän olettaen, että myös nykyisenä vastuullisen hihamerkkijournalismin aikana on lupa vapaasti esittää ajatuksia, joita ei ole tieteellisesti todistettu ainakaan ehdottoman pätevästi ja jotka saattavat jopa olla aivan virheellisiä.

Kun ihmistä lähestytään eläimenä ja siis kunnioitetaan hänen evoluutiossa syntyneitä taipumuksiaan ja vaistojaan, saattaa pyrkimys niistä vapautumiseen alkaakin näyttää sekä mahdottomalta että perverssiltä asialta.

Uskonnon luomat kuvitelmat puhtaasti henkisestä elämästä jonkinlaisessa ihannemaailmassa kuoleman jälkeen ovat todennäköisesti humpuukia sanan ankarassa merkityksessä. Niiden varaan perustaminen olisi ainakin tuhoisaa tieteellisen ajattelun kannalta.

Toisaalta niin uskonnossa, kuin kulttuurissa sanan klassisessa mielessä on yhtenä tärkeänä komponenttina aina ollut pyrkimys päästä normaalia eläimellistä luontoa ja jopa arjen tasoa korkeammalle, luoda maailma, jossa totuudella, hyvyydellä ja kauneudella on hallitseva asema pelkän animaalisen tason sijasta.

Mikäli sen sijaan suhtaudumme hyvin kunnioittavasti juuri siihen perintöömme, jota geenimme kantavat ja joka heijastelee viidakon tai savannin olemassaolontaistelun vaatimuksia, on ilmeistä, että taivumme perinteisen korkeakulttuurin sijasta arvostamaan primitiivisyyttä.

On merkille pantavaa, että juuri metsästys, joukolla suoritettu tappaminen ruoan saamiseksi on nähtävästi tehnyt ihmisestä ihmisen, sen mitähän nyt on. Maanviljelys, joka edustaa verrattomasti korkeampaa kehityksen tasoa, on niin uusi asia, että se on tuskin lainkaan ehtinyt vaikuttamaan geeneihimme. Samaa lienee sanottava paimentolaisuudesta.

On merkille pantavaa, että monet ihmiset nykyään arvostavat aivan erityisesti sitä, mikä on luonnonmukaista ja pyrkivät vähentämään kulttuurin vaikutuksen elämässään minimiin.

Kun katsoo sitä nykykulttuuria, joka ottaa esikuvansa slummeista ja sellaisilta ihmisryhmiltä, jotka vielä varsin hiljattain kuuluivat metsästäjiin ja keräilijöihin, voisi odottaa, että myös Morrisin kuvaamat sukupuoliroolit ja perhekäsitys olisivat suuressa kunniassa.

Ilmeisesti tämä onkin yksi aikamme trendi. Sille vastakkaisena voi pitää sitä krampinomaista pyrkimystä irtautua evoluution tuottamista malleista, jota feminismi edustaa ja joka hallitsee toisia yhteiskunnan piirejä.

Koska nykyihminen ei enää tosiasiassa ole lainkaan riippuvainen niistä metsästyksen edellytyksistä, jotka määräsivät hänen edeltäjiensä kehityksen vuosimiljoonien aikana, on käytännössä täysin mahdollista, että naaras voi omaksua koiraan tapoja. Niitähän lauma myös on aina arvostanut. Heikot urokset voivat myös huoletta jättäytyä naismaisiksi.

Tämä sotii kuitenkin niitä perusvaistoja vastaan, joita myös nykyihminen yhä kantaa geeneissään. On kiinnostavaa seurata, miten pitkälle tällainen kehitys voi jatkua. Näyttää siltä, että ainakaan Morris vielä 1960-luvulla ei osannut kuvitella, miten heikoksi ydinperhe saattaisi kehittyä.

Lienee kuitenkin ilmeistä, että uudenlainen sukupuolikäyttäytymisen sekoittuminen hajottaa sitä lisääntymisen perusinstituutiota, joka perhe on ollut ja jonka funktiona oli lajin säilyminen.

Toimiminen luontoa vastaan johtaa syntyvyyden laskemiseen rajusti, mikä voisi olla luonnollinen reaktio ylikansoitukseen. Kun lajia on liikaa, on sen säilymistä palvelevat asiat käännettävä vastakohdikseen. Silloin on normaalia, että äidit syövät poikasiaan. Homoseksualismikin muuttuu yhteisön kannalta funktionaaliseksi.

Ylikansoitus nimittäin on vaara koko yhteisölle ja ihmisen tapauksessa koko lajille. Kannattaa panna merkille, että sitä tosiaankin osattiin pelätä tulevaisuuden ehkä suurimpana vaarana jo 1960-luvulla.

Tragikoomista on, että lajia hävittävät instituutiot ovat nyt laajasti levinneet juuri siellä, missä ylikansoitus ei ole ongelma. Samaan aikaan alaston apina lisääntyy hillittömästi siellä, missä ei pitäisi.