Kulttuurin kaanon

Kaanon

Die Zeitissa muuan Thomas Kerstan on havainnut, että nykyisen maailman muutoksessa on yhä vaikeampaa ymmärtää, mitä tietoja vähintäänkin tarvitaan maailmaan orientoitumiseksi ja sen kohtuulliseksi ymmärtämiseksi.

Onkin selvää, että esimerkiksi Saksassa, jonka asukkaista suuri osa on varttunut itäisessä Anatoliassa, eikä ole paljoakaan kosketuksissa asuinmaansa kulttuuriin, täytyy ihmisryhmien välillä olla suuria ongelmia yhteisen henkisen tilan löytämisessä. Lukutaitoakin uussaksalaisilla on usein niukasti.

Kuitenkin tällaista yhteistä henkistä tilaa on menneisyydessä pidetty enemmän tai vähemmän välttämättömänä. Kansankokonaisuudesta ei kai ainakaan Saksassa kukaan uskalla puhua, mutta siitä huolimatta uudet prosessit ovat huolestuttavia.

Kun suuri joukko ihmisiä muuttaa kulttuurin kehityksen kannalta maailman primitiivisimmistä maista (World Values Surveyn objektiivisessa mielessä) kaikkein kehittyneimpiin, on kulttuurinen katkos odotettavissa ja luultavasti jopa väistämätön.

Sen myötä seuraa yhteiskunnan fragmentoituminen, jos muuttajia on tarpeeksi. Mitään hyvää tällaisesta ei taida odottaa kukaan. Niinpä jopa ns. edistyksellisillä tahoilla halutaan, että kaikki sentään enemmän tai vähemmän ymmärtäisivät toisiaan ja mieluummin enemmän. Mutta mitä tämä saattaisi merkitä käytännössä?

Kulttuuriset kaanonit ovat itse asiassa olleet muodissa jo hyvän aikaa. Millainen olisi se kulttuurinen minimi, joka jokaisen kansalaisen olisi asuinmaansa kulttuurista opittava? Saksassa täytyy tietenkin osata jotakin muuta kuin vaikkapa Suomessa, vaikka on luultavaa, että sekä meidän että heidän kaanoneissaan on paljon yhteistä ainesta.

Tuntuu selvältä, että vaa’assa ei kovinkaan paljon tekniikan tai edes informaatioteknologian osaaminen. Lähes kaikilla aloilla toimeen tuleminen edellyttää myös niiden tiettyä minimiosaamista, mutta se taitaa löytyä kantapään kautta. Jos jotakin teknistä taitoa todella tarvitaan, se myös opetellaan.

Kulttuuriperinnön suhteen asiat ovat toisin. Toki ihmiset oppivat ennen pitkää ymmärtämään sanojen konnotaatioita ja saavat jonkinlaisen käsityksen myös sellaisten käsitteiden merkityksestä, joiden alkuperästä heillä ei ole mitään aavistusta. Varsinainen kulttuurinen kompetenssi edellyttää kuitenkin enemmän. On tunnettava tarinoita, käsitteitä ja taideteoksia.

Kulttuuriset kaanonit ovat pakostakin mielivaltaisia ja moninkertaisesti lyhyempiä kuin on ihmisen todellinen perustiedon tarve.  Kerstan on laatinut omansa Wilhelm von Humboldtin aikoinaan suorittaman kategorisoinnin pohjalta, mistä johtuen esimerkiksi kirjallisuus ja taide kuuluvat osittain yhteen, kun taas filosofia on niistä erillään. Luonnontiede ja tekniikka muodostaa oman osionsa.

Kirjoittaja kertoo, että kulttuurisen kaanonin tunteminen erotti aikoinaan barbaarit sivistyneistä kansoista ja siis vaikutti ihmisiä erottavasti. Itse hän, omassa yritelmässään, joka tietenkin on mielivaltainen, on sen sijaan pyrkinyt löytämään niitä aineksia, jotka yhdistävät ihmisryhmiä

Hupaisaa kyllä, mukaan on tullut myös kategoria tietokonepelit, joita kuitenkin mainitaan vain yksi.

Kuten arvata saattaa, tällaiseen kaanoniin täytyy kuulua länsimaisen kulttuurin ytimestä ainakin kristinuskon ja kreikkalaisen taruston perusaineksia. Raamattu, sekä Ilias ja Odysseia ovatkin mukana populaarien tiivistelmien muodossa, minkä voi tyydytyksellä todeta. A propos, onko meillä kunnollisia lyhennelmiä näistä?

Kerstanin kaanon tekee kuitenkin aika omituisen vaikutuksen sikäli, että siellä on yllättävän paljon selvästi köykäistä tavaraa ja päiväperhoja, joiden tunteminen saattaa juuri nyt auttaa tiettyjen piirien diskurssin ymmärtämistä, mutta korotettuna kulttuurin tuhatvuotiseen kaanoniin tekee oudon vaikutuksen.

Luultavasti saksalaisia ja turkkilaisia yhdistää ainakin jossain mkäärin kaanoniin päässeiden Beatlesien ja Rolling Stonesien tuntemus, mutta kun ajatellaan klassista kulttuurin määritelmää ihmiskunnan  parhaimpien suoritusten summana, tekee kyllä mieli ajatella, että tässä on taas todiste siitä, että länsimaisen kulttuurin kulminaatiopiste kuului siihen menneeseen aikaan, jolloin kukaan ei olisi edes vahingossa asettanut Ringo Starria Bachin rinnalle.

Nyt on aivan ilmeistä, että tässä mennään yhä enemmän vähemmistöjen ja tyhmimpien enemmistöjen ehdoilla. Jos on löydettävä kaikille tai edes mahdollisimman monille saavutettavissa oleva Gemeingut, ei tasolla voi olla paljon väliä, sikäli kuin vaaditaan asian tuntemista eikä vain sen tietämistä.

Olen ainakin itse puolestani yllättynyt löytäessäni luettelosta vaikkapa sellaisen kirjan kuin Wer ist wir? Deutschland und seine Muslime. En tunne kirjaa, mutta on vaikea uskoa sen ilman muuta kuuluvan tulevaisuuden suurten klassikkojen joukkoon ja antavan lukijalleen jotakin vielä muutaman vuosikymmenen, saati vuosisadan kuluttua.

Toki tuon kirjan lukemisesta voi kenties olla kaikille hyötyä. Sama luultavasti koskee esimerkiksi Thilo Sarrazinin aika tukevaa kirjaa Deutschland schafft sich ab (ja, wir schaffen das, sanoi Merkel). Mutta mitä tekemistä näillä sinänsä hyödyllisillä kirjoilla on klassikkojen valikoiman, kulttuurin kaanonin kanssa?

Koska asia joka tapauksessa on ilmeisen nykytärkeä, kyseli Zeit erinäisten merkittävien henkilöiden mielipiteitä Kerstanin kaanonista. Muuan tällainen, epäilemättä kategoriaan representative men, luettu hyenkilö oli nuori turkkilaisen rapin alalla kunnostautunut nainen, joka käytti taiteilijanimeä Bitch.

Nuo, niin sanoakseni bitchiläiset mielipiteet olivat kovin helposti arvattavissa. Kaanoniin olisi saatava suuri määrä tietoa rotusorrosta ja muista ei-värillisten rikoksista, paljon feminismiä, intersektionaalisuutta ja herkistymistä. Metoolla tulisi myös olla klassikkoasema jollakin tavalla…

Naurattaahan tämä tällainen, mutta eiköhän kyseessä ole siitä huolimatta vakava kehityskulku, joka tapahtuu meidän silmissämme. Idiotismin nostaminen klassismin rinnalle tasa-arvoiseksi asiaksi on vielä uutta, mutta näyttää uuden sukupolven mielestä jo koettavan välttämättömyydeksi. Siinä siis kulttuurin uusi sine qua non.

Saksalaisista on tosiaan tullut naurettavia, mutta enpä usko, että siinä olisi tämänkin historian koko merkitys. Kulttuurin käsittäminen uudella tavalla on myös meillä jo todellisuutta.

Jeremy Bentham sanoi aikoinaan, että nappikuopan (pushpin) pelaaminen on parempaa kuin runous, mikäli se tuottaa enemmän mielihyvää.

Tämä oli aikoinaan rienaava väite, mutta sellaiset sentään vielä siihen aikaan sallittiin filosofeille. Taidamme pian olla siinä jamassa, ettei Benthamin perusnäkemysten kritisointia sallita enempää filosofeille kuin muillekaan. Erilaiset räppärit ovat nyt tasa-arvoisina sanelemassa, mitä kulttuurin tulee olla. Mikäli he vaikkapa loukkaantuvat jonkin klassikon johdosta (kuollut, valkoinen mies tms.), ei valitusoikeutta ole.

Sivumennen sanoen myös Kerstan oli kovin pahoillaan siitä, että hänen luettelossaan kuolleilla valkoisilla miehillä oli aivan hallitseva asema, mutta puolustautui sillä, ettei muu ollut vielä mitenkään mahdollista. Tulevaisuudessa, tuolla uljaassa uudessa maailmassa tulee kaikki varsin pian olemaan toisin…

Tästä kaanonista olisi paljonkin puhuttavaa, mutta olkoon. Rupesin miettimään, millainen voisi olla vastaava suomalainen kaanon. Se voisi myös olla hyvin tarpeellinen.