Veneily lisääntyy

Viron veneilyturismin nousu

Virossa, kuten myös Venäjällä tekee vaikutuksen se, että kaikki yleisön palvelemiseen liittyvä on uutta, joko upouutta tai vain kymmenen- parinkymmenen vuoden ikäistä.

Sille, joka muistaa neuvostoajan, on vaikea edes palauttaa mieleen, millainen tämä maailma oli vielä äsken. Niin vähän on säilynyt siitä, mikä kerran muodosti kokonaisen suljetun maailman, josta pois pääseminen oli työn ja tuskan takana niille, jotka olivat siellä syntyneet.

Niin sanottu saavuttajan etu on käytetty hyväksi täysin määrin sekä Virossa että Venäjällä. Siellä, missä aloitettiin tyhjästä, ei tarvinnut ylläpitää ja kunnostaa vanhentunutta ja vanhenevaa. Lankapuhelimia vailla olleet seudut loikkasivat suoraan langattomien verkkojen aikaan, kirjoituskoneita ei hankittu koskaan, vaan alettiin käsitellä tekstiä tietokoneella.

Ei ole vitsi, vaan täyttä totta, että Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen aloittaneet yleisöpalvelulaitokset panivat uusille työntekijöilleen ehdoksi sen, ettei näillä ollut aiempaa kokemusta palvelualalta.

Yleisön palveleminen neuvostosysteemissä näet oli melko perverssiä touhua: siellä ei pyritty saamaan kaupaksi mahdollisimman paljon, vaan keskityttiin vahtimaan, etteivät asiakkaat ostaisi liikaa sitä epärealistisen hintaista tavaraa, jota ei kuitenkaan kaikille riittäisi.

Tuntuu suorastaan ihmeeltä, että aivan lyhyessä ajassa niin Viroon kuin Venäjälle ilmaantui kohtelias ja miellyttävästi käyttäytyvä yleisönpalvelijoiden joukko ja vanha kuuluisa asiakkaiden sättiminen hävisi jälkeä jättämättä.

Muistan, että joskus uskoimme, että ainakin vessoissa eli siis kulttuurin alarakenteen tasolla vanha ainakin säilyisi vielä kauan. Näyttihän siltä, että surkeat vessat olivat suorastaan sosialismin yleinen tunnuspiirre, joka tavattiin aina kaikkialla siellä, missä tuo ylevä ideologiakin.

Vielä mitä. Tässäkään suhteessa ei mitään kulttuurin vitkaa voi havaita, ainakaan kulttuurisen etulinjan alueella. Jos haluaa löytää epäsiistin vessan, kannattaa sitä mieluummin etsiä meiltä Suomesta, missä kaiketi kotikasvatus tukee tällaisia ilmiöitä. Asia koskee myös katujen siisteyttä.

Mutta oikeastaan piti puhumani Viron satamista, siis venesatamista, jotka nyt alkavat olla varsin vaikuttavia.

Muistan, miten meillä 1980-luvulla venesatamissa oli, harvoin poikkeuksin vielä enemmän tai vähemmän jonkinlaista eräretkitunnelmaa, eikä asiakkaiden mukavuutta ollut priorisoitu. Eihän sellainen kuulunut lainkaan asiaan, jos ihminen nyt kerran merelle lähti vaivojen ja vastusten piiriin vapaaehtoisesti.

Jo Ruotsissa oli toista. Sikäläisen pullamössömentaliteetin osaksi saattoi laskea sen, että keittiöstä tuotiin aamulla lämpimät sämpylät roikkumaan veneen keulapulpettiin. Muutenkin asiakasta hellittiin kovasti.

Virossa ei tuohon aikaan ollut venesatamia lainkaan ja piikkilangat ja vartiotornit varmistivat sen, ettei kansa noin vain mennyt veneilemään.

Kun joskus päästiin yllättäen Tallinnaan, oli sijoituttava samaan altaaseen Georg Otsin kanssa ja maksettava laivalle kuuluva maksu, ”laevan” pituuden mukaan… No, saatiinhan samaan hintaan ainakin sotilas vahtimaan alusta, joka nyt näytti jotenkin entistä komeammalta.

1990-luvulla, kun portit aukenivat, Piritan satama oli vielä ajanmukainen ja asiallinen ja hyvinhän siellä pärjää yhäkin. Sen sijaan ne pikku satamat, joissa huviveneilijä saattoi nyt yöpyä, olivat kovin karuja.

 Lohusaluun valmistui kyllä kalastusalusten keskelle myös laituri huviveneille, mutta esimerkiksi Dirhamissa oli kiinnityttävä korkean aallonmurtajan kylkeen, eivätkä kaikki edes uskaltaneet kavuta sieltä rantaan, jossa palveluita edusti pieni kontintapainen, jossa toimi pieni kauppa.

Toista se on nyt. Pelkästään Tallinnassa on useita aivan moderneja satamia vanhan Piritan lisäksi. Kakumäen satama Koplin lahdella tarjoaa tilaa sadoille veneille ja palvelut ovat huippuluokkaa.

Veneitä myös löytyy. Vielä parikymmentä vuotta sitten oli harvinaista löytää virolainen vene, nyt niitä on pilvin pimein ja toinen toistaan upeampia. Myös venäläisiä veneitä on liikkeellä ja niitä onkin ollut jo hyvän aikaa. Ennen niillä purjehtivat lähinnä huippuammattilaiset, nyt näköjään etupäässä keskiluokka. Ökyrikkaiden jahdit ovat sitten oma tarinansa.

Tuntuu siltä, että oman merellisen perinnön valtaaminen takaisin on tullut virolaisten sydämenasiaksi. Myös merimuseoihin panostetaan paljon, kuten kyllä muihinkin  museoihin.

Kiinnittää huomiota, ettei meillä Helsingissä oikeastaan edes ole mainitsemisen arvoista vierasvenesatamaa, vaikka Katajanokan kainalossa olevaa laituria sellaiseksi mainitaan. Sekin avattiin vasta muutama vuosi sitten, eikä ilman tyhjää hypetystä.

Onhan meillä toki paljonkin kotisatamia, vaikka kaupalliset marinat ovat vähissä, mutta onhan veneitäkin valtavasti. Kysymys kuitenkin kuuluu, miten Viron monet upouudet ja huippuhienot marinat oikein kannattavat? Onko niitä omia veneitä jo tosiaan niin paljon, vai odotetaanko vieraita?

Voidaan havaita, että satamia on perustettu EU:n tuella. Kaiketi niiden kuitenkin myös täytyy jotenkin kustantaa ympärivuotinen olemassaolonsa. Kakumäen satamassa näyttää toimivan myös suurimittainen veneiden säilytys ja talvihuolto. Samaa näyttäisi olevan myös ainakin Dirhamissa ja Kärdlassa.

Silti tulee kysyneeksi, millaista on hiljaiselo näissä paikoissa silloin, kun meri on jäässä ja lumi tuiskuaa. Ainakin ne gourmet-luokan ravintolat, jotka parin kuukauden ajan pursuavat asiakkaita, ovat luultavasti kiinni siellä, missä ollaan kaukana asutuskeskuksista.

Veneilysatamat ovat, paitsi kansallista kulttuuria, myös osa turistibisnestä ja sesongin lyhyys on sekä Virossa että meillä se heikko kohta. Toinen on maantieteellinen etäisyys niistä keskuksista, joissa suurin osa maanosamme potentiaalisesta yleisöstä asuu.

Kun saksalainen perhe tai työssä käyvä pariskunta lähtee Itämerelle purjehtimaan, he harvoin ehtivät Suomeen tai Viroon saakka. Jos he tänne ehtivät, on palaaminen jo lähes ylivoimainen urakka, ainakin perhepurjehtijalle.

Kuitenkin täkäläiset ja sanon patrioottina, erityisesti suomalaiset olosuhteet ovat ainutlaatuisuudessaan suuri potentiaalinen resurssi. Jos veneen voisikin jättää talveksi tänne, siis Suomeen tai Viroon, olisi tilanne helpompi.

Viron rannikon karikkoisuus on erikoisuus, joka taitaa pitää monet sieltä, ainakin Väinämereltä loitolla. Tosin nykyiset navigaatiolaitteet mahdollistavat varsin turvallisen matkan, mitä helpottaa vuorovesien puuttuminen.

Voi liioittelematta sanoa, että etenkin Suomella olisi tarjottavanaan ainutlaatuisia elämyksiä veneilijöiden suurelle ja maksukykyiselle joukolle. Ne olisi vain hyödynnettävä. Saaristomeri ja Saimaa tarjoavat uutta sillekin, joka luulee jo nähneensä kaiken. Silloin, kun esimerkiksi tanskalaiset ovat käyneet puolityhjällä Saimaalla, he ovat olleet ns. hepnaadilla lyötyjä.

Mutta eihän kukaan ehdi lomallaan koko lenkkiä tehdä, vaikka jopa sattuisi tietämään, pohjolan tarjoamista elämyksistä. Mutta eivät he kyllä tiedäkään.

Keski-Euroopan lomakuukausi sattuu vielä olemaan elokuu, minkä hyödyntäminen kasvattaisi meillä turistibisneksen sesonkia liki puolella. Meillä silloin kyllä pannaan jo luukkuja kiinni, esim. Saimaan laivaristeilyillä.

Tilanteen muuttamiseksi tarvittaisiin arvattavasti suuria operaatioita, joihin kuuluu sekä suurten, kesällä mukavuutta ja talvella talvisäilytystä ja kunnossapitoa tarjoavien marinoiden rakentaminen sekä niiden olemassaolosta tiedottaminen.

Muistan, että kun Saimaan kanavan käyttäminen tehtiin veneilijöille hyvin helpoksi, odotettiin suurta keskieurooppalaista ryntäystä. Ei tapahtunut yhtään mitään.

Kuitenkin Suomen, Venäjän ja Viron alueen pitäisi kaiken järjen mukaan houkutella koko maailman purjehtijoita. Onhan tämä toista kuin yksitoikkoinen ulappa, jonne etelän suurten satamien veneet kyllä harvoin viitsivätkään lähteä, kuten siellä käyvä turisti voi todeta.

Luulen, että meillä saattaisi nyt olla syntymässä mahdollisuudet käyttää hyväksi synergiaetua. Virossa alkaa olla paikkoja, joihin voi jättää veneensä talveksi, meillä Suomessa taas on paljon nähtävää ja koettavaa, mukaan lukien Venäjältä vuokrattu alue, jonka kautta pääsee aivan uusiin seikkailuihin tarvitsematta jännätä, onko satamissa tilaa.

Olisikohan tässä yhteisen UE-projektin paikka, vaikkapa ns. lähialueyhteistyöhön liittyen?