Olennaisesta

Olennaisesta

Jordan B. Peterson, 12 elämänohjetta. Käsikirja kaaosta vastaan. Alkusanat Norman Doidge. Suomennos Tero Valtonen. WSOY 2018, 461 s.

On pakko sanoa, että suhtauduin hyvin epäluuloisesti kirjaan, jonka kerrotaan olevan maailmanlaajuinen bestseller. Jordan Petersonin kirjaa ei kuitenkaan kannata kavahtaa sen suosion takia. Kyseessä voi pikemmin olla terve reaktio erinäisiin kulttuurin hajoamisilmiöihin.

Aleksandr Solženitsynin kuuluisa tunnus oli: ei pidä elää valheessa! (жить не по лжи!). Näyttää siltä, että aikamme ihmisten on yhä vaikeampi tajuta, mitä tämä aikanaan merkitsi.

 Solženitsynin banalisointia on kuvitella, että hän nyt vain oli tarpeeksi rohkea mies sanoakseen valhetta valheeksi. Kukapas muka ei olisi tajunnut, mistä oikeastaan oli kysymys?

Mikään ei voisi olla vähemmän totta. Solženitsynin oli voitettava kokonainen rationalisoinnin, itsetyytyväisen hurskauden ja mahtailevan oikeaoppisuuden maailma saadakseen sanomansa ymmärretyksi ja ymmärtääkseen sitä edes itse.

Valhe oli niin tiiviisti ja huolellisesti kytketty koko jokapäiväiseen elämään ja myös sen juhlien kaanoneihin, että sitä vastaan nouseminen edellytti jättiläisen hengenvoimia.

Hengissä on yhä miljoonittain ihmisiä, jotka aidosti loukkaantuneina tuomitsivat Solženitsynin ja vimmastuneina allekirjoittivat adresseja häntä vastaan. En tiedä, miten he jälkikäteen muistavat sen, mitä kerran tapahtui.

Kukaan tuskin enää sellaisesta ylpeilee, mutta harva taitaa kuitenkaan sitä pystyä häpeämään. Aika, nähkääs, kun oli sellainen. Nyt on toinen aika, toisenlainen aikakausi. Niin.

Näinhän asia juuri on. Tänä päivänä miljoonat ja taas miljoonat käyttäytyvät jälleen kuin sopulit laumassa tai kuin lampaat, jotka sokeasti juoksevat pässinsä jäljissä. Kysymys ei ole vain siitä, että omat aivot pannaan narikkaan, vaan siitä, että ne aktiivisesti valjastetaan tukemaan valhetta. Todenpuhujan osa ei ole helppo ja se johtuu siitä, ettei häntä halutakaan ymmärtää. Se olisi omalle mielenrauhalle aivan liian vaarallista.

Solženitsyn on yksi Jordan Petersonin kirjan sankareista ja täytyy sanoa, että valinta on harvinaisen oikeaan osunut. Suuri venäläinen taisteli aikanaan totalitarismia vastaan ja samaan rooliin joutuvat tänäkin päivänä monet sellaiset, joille totuudesta on tullut niin sanoakseni elämää suurempi asia.

Peterson itse kieltäytyi noudattamasta ns. poliittisen korrektiuden nimissä vaadittua riittiä ja sai potkut työstään. Tämä ei häntä lainkaan lannistanut ja itse asiassa hän nousi paljolti juuri tämän ansiosta kansainväliseksi tähdeksi, jota lienee netissä seurattu yli sata miljoonaa kertaa.

Tämän kirjan asema maailmanlaajuisen bestsellerinä perustuu kai melko lailla tähän protestoimalla hankittuun kuuluisuuteen.

Olisi kuitenkin asioiden banalisointia luulla, että totuuden sanominen enempää Solženitsynille kuin Petersonillekaan tarkoittaisi vain oikeutta olla eri mieltä, saati että kyseessä olisi jonkinlainen kuuluisuuden saati erikoisuuden tavoittelu, jota toteutetaan olemalla vain toista mieltä kuin enemmistö.

Totuus nimittäin merkitsee tällaisille ihmisille koko mielekkään elämän sisältöä. Valheessa eläminen on eräänlaista saatanan, tai ainakin epäjumalan palvontaa, joka vieroittaa ihmisen olennaisesta: Olemisesta suurella alkukirjaimella.

Peterson menee siis ihmiselämän eksistentiaalisille lähteille, ”olemisen äärelle”, kuten erään takavuosien kirjan otsikko asiaa kuvasi.

Täten hänen ajattelunsa saa vahvan uskonnollisen perspektiivin, joka muistuttaa elävästi Erich Frommin uskonnonfilosofiaa, erityisesti niitä Frommin kirjoja, jotka ovat yhä suomentamatta kuten the Dogma of Christ tai You Shall be as Gods.

Molemmissa tapauksissa kirjoittaja tulkitsee eri uskontojen keskeisiä tekstejä sekulaarilta, eksistentiaaliselta pohjalta ja saa jopa vanhan testamentin kummalliset kertomukset näyttämään ajattoman viisauden ilmentymiltä. Petersonia näyttää kristinuskon ulkopuolisista uskonnoista kiehtovan erityisesti taolaisuus.

Moukkamaisen ateismin edustajille moinen on tietenkin a priori pelkkää horinaa, mutta samaahan tällainen henkilö joutuu sanomaan kaikesta syvällisestä ajattelusta.

Samanlaisia ongelmia vastaanottopuolella on myös niillä, joista Nietzsche runoili. Paratiisiin eivät kelvanneet Heuchel-Hänse, Ehren-Tölpel, Tugend-Gänse (J.A. Hollon suomennos): Ken on hurskaan liukaskieli/ hyve-pöllö, mietomieli: /paratiisistamme pois!

Olemisen äärellä pysyttelevälle ihmiselle kirkot ovat tunkkaisia paikkoja, joiden valheellisuus kauhistuttaa. Se, mikä joistakin muista on kukaties vain hyvänsuopaa lauhkeutta, on ankaran totuuden miehen silmissä rienausta ja helvetin esikartano.

Solženitsyn kukisti Neuvostoliiton tai ainakin urhoollisesti sitä yritti (lukekaapa vain Puskipa vasikka tammeen). Kun suuri mullistus sitten tapahtui, jätettiin totuuden sankari ilman yösijaa. Kukapas ei olisi aikoinaan tiennyt samaa kuin hänkin ja mitäpä kummallista tuo taantumuksen tukipylväs oikeastaan nyt sai aikaan? Nyt kansa halusi rauhassa taas palvoa omaa vasikkaansa.

Petersonin Neuvostoliitto, eli tässä tapauksessa läntisen maailman totalitarismin ydin on postmodernismi, joka on ulottanut lonkeronsa suureen osaan maailmaa. Sen perusasettamusten tolkuttomuus on itse asiassa aivan ilmeistä jokaiselle terveen järkensä säilyttäneelle, mutta ei suinkaan niille tuhansille nuorille ja vanhemmillekin, jotka kansoittavat läntisen maailman humanistisia tiedekuntia.

Joku Lacan tai Derrida ovat avoimesti nihilistisiä ja kaikessa olennaisessa primitiivisiä ajattelijoita, jotka julkenevat redusoida koko inhimillisen elämän valtataisteluksi ja maailman konstruktioksi, jolla ei ole muuta pohjaa kuin ihmisten halu niin tehdä. Pojista voidaan tämän logiikan mukaan kaikin mokomin tehdä tyttöjä, jos niin halutaan ja kaiken luonnonvastaisenhan myös ajatellaan olevan erityisen ansiokasta.

Petersonin on tietenkin helppo panna kaikenkarvaiset konstruktionistit ja queer-teoreetikot matalaksi jo terveellä järjellä. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä ottaa aseekseen myös kehitysbiologian ja viittaa ihmisten monien käyttäytymispiirteiden monen miljoonan vuoden ikään. Analogisia malleja tavataan joskus sekä ihmisillä että äyriäisillä. Niiden selittäminen sosiaalisiksi konstruktioiksi on pelkästään naurettavaa ja kiukkuinen hyökkääminen niitä vastaan jotain pahempaa -valheessa elämistä.

Petersonin kirja on kirjoitettu kahdentoista elämänohjeen muotoon ja mieleen tulee pakostakin Dale Carnegien klassikko Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa? Sehän on vuosikymmenien mittaan myynyt miljoonia ja taas miljoonia kappaleita koko läntisessä maailmassa.

Carnegien kirjan otsikko ilmaisee jo selvän välineellisen tavoitteen, mikä luultavasti tympäisee niitä, jotka menestyksen sijasta ovat kiinnostuneempia totuudesta.  Petersonin kirja on ilman muuta näitä kahdesta syvällisempi, vaikka myös se on sujuvasti ja yksinkertaisesti kirjoitettu ja sopii siinä suhteessa hyvin suurelle yleisölle.

Petersonin kirja sattuu myös olemaan taistelevaa sanomaa julistava teos, mitä Carnegien kirja ei tietenkään ole. Kirjoittajan, kuten aikoinaan hänen esikuvansa Solženitsynin, missiona ei ole sen vähempää kuin totuuden voitto valheesta.

Se ei ole helppo tehtävä eikä välttämättä toteutettavissa edes poliittisen korrektiuden ja postmodernismin kohdalla.

Joka tapauksessa kirjan suuri suosio on jälleen yksi merkki jostakin uudesta aikamme kulttuurissa. Se irrationalismin laji, johon monet ovat uskoneet ja halunneet uskoa, on tässä taas kerran haastettu. Onko sen kukistaminen juuri tältä pohjalta mahdollista, jää nähtäväksi. Totuudella on joka tapauksessa ollut tapana aina tietyllä viiveellä nousta esiin, ainakin hetkellisesti.