Suomen keksijä

Mechelin

Elisabeth Stubb, Leo Mechelin. Senaattorin elämäntarina Nokian perustamisesta sortovuosiin ja naisten äänioikeuteen. Into 2018, 182 s.

Leo Mechelin on autonomiakauden suuria nimiä. Hänen tarinansa voisi mainiosti palvella sellaisena pisteenä, josta käsin tarkastellaan nykyaikaisen Suomen syntyä koko keisarikunnan ja koko Euroopan suuren modernisaatiokauden yhteydessä.

Mechelin kuitenkin kuoli vuonna 1914 ja hänen aikakautensa tuntuu meiltä jääneen myöhempien, dramaattisempien aikojen varjoon. Nykyajan suomalaiselle Mechelin on tuskin muuta kuin nimi, johon liittyy jotakin epämääräistä yrittelyä Suomen puolustamiseksi idän uhkaa vastaan.

Stubbin kirja täyttää siis aukon, kertoessaan siitä monipuolisesta toiminnasta, joka liittyy Mechelinin nimeen. Suomen perustuslakien puolustaminen maamme autonomian turvaksi, nykyaikaisen vientiteollisuuden suuri liikkeellelähtö, yleisen äänioikeuden ja naisten poliittisen täysivaltaisuuden saavuttaminen ensimmäisenä maailmassa, nämä eivät ole aivan vähäisiä asioita.

Lisäksi Mechelin toimi aktiivisesti rauhantyössä, mikä tuohon aikaan olikin melko muodikasta, mutta osoittautui valitettavasti liian heikoksi estämään sitä katastrofia, jota kaksi maailmansotaa merkitsivät Euroopalle niin aineellisesti kuin moraalisesti.

Toki sentään pyrittiin koko ajan parempaan ja nähtiin uhkaavat vaarat. Mechelin oli liberaali ja uskoi edistykseen, mutta joutui käytännössä radikaalin kirjoihin sekä Venäjällä, missä häntä šovinistisissa piireissä pidettiin koko Suomen idean keksijänä ja venäläisvastaisen toiminnan hämähäkkinä, että myös Suomessa, missä passiivinen vastarinta monen mielestä oli varma tapa syöstä maamme turmioon.

Oliko yleinen ja yhtäläinen äänioikeus Suomessa itse asiassa liian varhain saatu lahja on kysymys, jota ei tässä kannata käsitellä. Todettakoon kuitenkin, että kyseessä oli valtava poliittinen mullistus, jonka seuraus, radikaalien ja usein todellisuudesta irrallaan olleiden sosialidemokraattien murskavoitto, yllätti myös ne, jotka olivat tätä radikaalia uudistusta kannattaneet. Muualla Euroopassa ja koko maailmassa oltiin toki maltillisempia.

Stubbin kirjan otsikossa Mechelinille annettu senaattorin titteli tuntuu häiritsevältä. Eihän Leopold Henrik Stanislaus mikään senaattori ollut ennen kuin ikämiehenä. Sitä ennen hän toki sai keisarilta aatelisarvon, mutta myös joutui maasta karkotetuksi.

Senaattoriksi Mechelin pääsi vasta myöhemmällä iällä. Ei Sergei Wittenkään elämäkertaa pidä otsikoida kreivi Witten elämäkerraksi, sillä tuo arvo kuului hänelle vasta ikäloppuna.

Mechelinin kansainvälinen toiminta oli hyvin merkittävää ja hän toimi aktiivisesti Suomen puolesta koko Euroopassa. Tähän kuului julkaisutoiminnan harjoittaminen niin Venäjällä –jossa lehtisuunnitelma tosin tyrehtyi- kuin muuallakin Euroopassa.

Maailmankielellä eli ranskaksi julkaistun L’Européen-lehden sisällöstä olisi ollut kiinnostavaa kuulla enemmänkin. Nyt lukija jää vaille konkreettisia tietoja tuosta merkittävästä yrityksestä.

Myös Mechelinin rooli Venäjän liberaalin opposition kokoamisessa yhteen ja Suomen asian liittäminen yleisen itsevaltiuden vastaisen rintaman ohjelmaan selostetaan kirjassa. Asiahan on melko vähän muistettu, vaikka siitä on yksi väitöskirjakin.

Mechelinin toiminta Suomen hyväksi kulttuurin keinoin oli merkittävää. Juristi, joka oli kansainvälisissä kongresseissa tutustunut ulkomaisiin kollegoihinsa, osasi hyödyntää verkostonsa ja kuului ns. kulttuuriadressin keskeisiin puuhaajiin.

Mechelinin suuriin yrityksiin kuului myös teos Finland i 19de seklet, framstäldt i ord och bild af finska konstnärer. Suomen nimi ja asia oli saatava tunnetuksi ainakin sivistyneistön piirissä ja siinä ilmeisesti myös onnistuttiin jo ennen Hannes Kolehmaista.

Toinen asia on, että Suomen asian esittäminen kulttuuritaisteluna itäistä barbariaa vastaan herätti närkästystä hyvin monissa venäläisissä. Saksalaiset ja englantilaiset kun istuivat lasikaapissa arvostellessaan Suomen perustuslakien itsevaltaisia tulkintoja vaikka samaan aikaan tekivät Irlannissa ja Elsass-Lothringenissa mitä halusivat.

Mechelin, joka viihtyi hyvin kaikkien maiden liberaalien seurassa, oli yhtä inhottu šovinistien ja imperialistien taholla. Stubb kuvaa valitettavan vähän sitä, millainen kuva Mechelinistä syntyi hänen vastustajiensa keskuudessa.

Venäjän duumassa Suomen asia joutui Stolypinin aikana suurten väittelyiden kohteeksi ja maallamme oli siellä sekä puolustajansa että vastustajansa.

Me hävisimme joka kerta ja suurena argumenttina Suomen oikeuksia vastaan palvelivat aina ne vehkeilyt, joita maamme alueella keisarikuntaa vastaan harjoitettiin. Valitettavasti syytöksissä oli aika paljon perääkin, jopa aseita salakuljetettiin ja vaikka Voima-liiton kerrottiin –myös Mechelinin suulla- olleen urheiluseura, voinemme antaa anteeksi sen, että tietoon suhtauduttiin skeptisesti.

Stubb kertoo siitä tunnetusta välihuudosta Finis Finlandiae, jonka duuman jäsen Puriškevitš aikoinaan esitti. Joka tapauksessa reagoitiin tähän vasemmalta huutamalla ”häpeä”! ja muuta vastaavaa tuolle mustien sotnioiden johtajalle, johon koko Venäjän taantumuksen vastenmieliset piirteet yhdistettiin.

Suomeahan puolustettiin duumassa joka kerta Stolypinin hyökkäyksiä vastaan ja äänessä olivat niin kadettien Miljukov, kuin sosialidemokraattien Gegetškori ja moni muukin.

Imperialistien, joita edustivat erityisesti ns. vanhat bobrikovilaiset, teksteissä suomalaiset taas rinnastettiin juutalaisiin. Molemmilla oli systeemi, jonka avulla he muka ryöstivät äiti-Venäjää. Juutalaisilla se oli keskinäisen solidaarisuuden verkosto ja suomalaisilla taas taru Suomen perustuslaista.

Tuota perustuslakia sitten pidettiin Mechelinin keksimänä, mikä itse asiassa merkitsi, että hän oli keksinyt koko Suomen, sellaisena kuin separatistit sen imperialistien ymmärryksen mukaan esittivät.

Olihan se suuri kunnia, eikä vailla perää. Mechelinhän se oli ollut, joka laukaisi suuren kiistan siitä, mikä Suomi oikein on kirjallaan Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande vuonna 1886. Siitä sitten seurasi lehtipolemiikkia, joka loppui oikeastaan vasta Suomen itsenäistymiseen.

Koska sekin olisi ollut helposti käytettävissä, rohkenen esittää, että kirjoittaja on esittänyt kohteestaan liian riisutun muotokuvan. Vaikka Mechelinin ansiot nykypäivän näkökulmasta tulevat kohtuullisesti esiin, olisi ollut kovin kiintoisaa saada lukea myös otteita aikalaisdokumenteista ja vastustajien luonnehdintoja suuresta vihollisestaan.

Mega biblion –mega kakon (μέγα βιβλίον μέγα κακόν) sanotaan. Suuri kirja on siis suuri paha. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että kirja olisi sitä parempi, mitä lyhyempi se on. Jossakin vaiheessa kokonaisuus alkaa kärsiä, kun pelkistetään ja pelkistetään.