Hirttämätön sankari

Hirttämätön

Aarne Sihvo, Kolmasti komennettuna. Muistelmia Saksan-matkoiltani. K.J. Gummerus, Jyväskylä 1918, 319 s.

Saksankielessä on sana Galgenvogel, siis hirsipuulintu, jota enemmän tai vähemmän joskus vastasi suomen sana hirtehinen.

Sellainen henkilö oli lainsuojaton vähintäänkin kuvaannollisessa mielessä. Hän oli myös omalla omituisella tavallaan vapaa, mitä kuvaa toinen saksan sana vogelfrei, lainsuojaton. Lakien noudattaminen tai kunnioittaminen ei kuulunut hänen intresseihinsä, koska hän ei niiden suojaakaan nauttinut.

Siinä asemassa olivat ensimmäisen maailmansodan aikana kotimaassaan Saksan jääkärit. Asia mainitaan Jääkärimarssissa: meill’ armoa ei, kotimaata. Nuorukaisten onni, fortunan eli kohtalon tarkoittamassa mielessä oli tosiaan heidän -tai lähinnä Saksan- kalpojen kärjissä.

Jääkärimarssi ei ole pelkkää paatoksellista helskyttelyä, jota tähän aikaan, luoja paratkoon, oli kyllä paljon liikkeellä. Siinä kerrotaan: Kun painui päät muun kansan, maan, me jääkärit uskoimme yhä, missä toki on annos licentia poeticaa.

Paikkansa sen sijaan pitää se, että kansan suuri enemmistö ei kaikesta päätellen ollut lähelläkään jääkäreitä sikäli kuin asia koskee uskoa Suomen aseelliseen vapauttamiseen Venäjän vallasta. Inhimillisesti katsoen tuo enemmistö toki edustikin järkeviä tolkun ihmisiä. Jääkärien asian voitto edellytti odottamatonta onnenkantamoista.

Aarne Sihvo oli legenda jo eläessään ja sopi hyvin koko jääkärijoukon symboliksi, jollaiseksi hän nuoressa itsenäisessä Suomessa nousikin. Rohkea, komea ja sivistynyt, suomenkielinen nuorimies oli pannut kaikkensa peliin aatteensa vuoksi ja ratsasti lopulta voitonparaatin kärjessä Helsinkiin.

Siinä oli kaikki sankaritarun ainekset. Sihvo sai myöhemmin monipuolisen sotilasalan koulutuksen eri maissa ja toimi pariinkin otteeseen puolustusvoimien komentajana. Mannerheimin väitetään kadehtineen kansansuosikkia ja pitäneen hänet siksi poissa vastuunalaisilta rintamaosuuksilta kotijoukkojen komentajana sodan aikana.

Toki tällainenkin asema oli hyvin tärkeä ja sopi erinomaisesti juuri Sihvolle, joka oli keskustajääkäri, kuten hänestä tehdyn elämäkerran nimikin kertoo. Sihvo ei kuulunut niihin piireihin, jotka lapualaisaikoina vehkeilivät laillista esivaltaa vastaan. Mutta tämä on jo toinen juttu.

Tämä Sihvon muistelmakirja ilmestyi hyvin kiinnostavana aikana. Silloin vapaussota oli jo käyty, mutta maailmansota jatkui yhä. Kirjoittajan usko Saksan voittoon on yhä horjumaton.

Kirja koostuu kuitenkin muistelmista eikä ns. tulevaisuudentutkimuksesta.  Hyvin vahvana pohjavireenä siinä on pettymys siihen, että Suomen yleinen mielipide piti jääkäreitä vaarallisina häirikköinä, jotka saattoivat vaarantaa koko Suomen asian.

Kun maailmansota syttyi, suomalaiset olivat Venäjälle lojaaleja tavalla, joka suorastaan hämmästytti venäläisetkin. Vapaaehtoisia (Mannerheimin jääkäreitä) värväytyi nyt Venäjän armeijaan. Sihvon mielestä tämä kansa, joka ennen sotaa oli tuskin uskaltanut edes itsenäisesti ajatella, oli nyt sodan sytyttyä lojaalinen. -Jääkäreistä tuli se poikkeus.

Saman todistuksen saamme niin monelta taholta, ettei sitä kannata epäillä. Ne, jotka pyrkivät pelastamaan Suomen asian Venäjän duumassa, kävivät Tukholmassa asti varoittamassa kaikkia tahoja jääkäritoiminnasta. Tietyssä vaiheessa värväys lopetettiinkin, Sihvon suureksi katkeruudeksi.

Itse hän joka tapauksessa otti mukisematta vastaan komennuksen Suomeen jatkaakseen vielä kerran vastatuuleen joutunutta värväystä.

Kiinnihän siinä jäätiin, ja Špalernajan tutkintovankilan jälkeen oli sodanaikaiseen valtiopetokseen syyllistynyttä odottamassa hirsipuu, jollainen mainitaan esimerkiksi Sam Sihvon Jääkärin morsiamen suositussa laulussa.

Itse asiassa suomalaisia hirtettiin maanpetoksesta vain kaksi henkeä, mikä kaiketi liittyi siihen, että koko vyyhti haluttiin ensin perinpohjaisesti selvittää. Sihvokin ihmetteli säästymistään ripustamiselta, mutta oli toki katkera kuullessaan Helmikuun vallankumouksen jälkeen jonkin suomalaisen kauppiaan tokaisseen, että ne pojat olisi sittenkin pitänyt ripustaa.

Kysymyshän oli siitä, että sen jälkeen, kun Helmikuun vallankumous lopetti sortotoimet ja laittomuudet, olisi ollut niin mainiota voida vedota Suomen täyteen lojaliteettiin Venäjää kohtaan ja aloittaa uusi elämä jonkinlaisena dominiona Venäjän valtakunnan yhteydessä.

Historialla on taipumus tehdä pilkkaa järkevistä ja toki vielä useammin hulluista. Maailmansota joka tapauksessa loppui Suomen kannalta äärimmäisen kummallisesti. Venäjä hävisi sen, mutta niin teki Saksakin. Englanti, jonka merkitys Suomen vihollisena oli Sihvolle kirkastunut, nousi sen sijaan kukoksi tunkiolle ja saneli osaltaan rauhanehdot.

Mutta kaikki se kuului vielä tulevaisuuteen muistelmien kirjoittamishetkellä. Silloin takana olivat huimat tiedusteluretket vihollisen hallussaan pitämälle alueelle, hirmuiset rymsteeraukset, jotka kuuluivat tärkeänä osana jääkärikulttuuriin sekä armoton preussilainen kuri ja äkseeraus.

Toisin kuin moni muu, Sihvo ei valita tolkuttomasta preussilaisesta äksiisistä, mutta kyllä sen sijaan siitä, että hänet voitiin noin vain komentaa mielettömään tehtävään Suomeen. Edes kommentointia ei sallittu ja käskyn antajana oli sentään esimies pidetyimmästä päästä, majuri Bayer…

 Tässä suomalaisuus ja saksalaisuus iskivät yhteen, mutta jälkimmäinen voitti viisi-nolla. Siinä taisi käydä vähän samoin kuin Suomessa, venäläisten käskiessä?

Kansalaissodan jälkeen jääkärit olivat eittämättä kansallissankareita ja sen mukaista myyttiä oli heti ryhdyttävä luomaan. Sihvon kirjoittaessa muistelmansa he eivät vielä olleet kansakunnan kaapin päällä, vaan joukko tavallisia nuorukaisia hyveineen ja paheineen. Jälkimmäisten esittelyä julkisuudessa ei myöskään kaihdettu.

Muistelmansa kirjoittanut nuori mies höysti tarinaansa lukuisilla, usein pateettisilla runoilla, joiden rustaamisessa hän oli aika taitava, joskaan ei varsinainen virtuoosi.

Joka tapauksessa siinä oli aineksia valkoisen Suomen myytille. Sihvon sankarihahmo ja etenkin sen runollinen aines todisti, että kansan paras osa ja siis oikeastaan koko kansakunta oli aina ollut horjumaton itäistä vaaraa vastaan.
Vaikka sankari itse muistelmissaan vuodattaa harmiaan ja katkeruuttaan sen johdosta, ettei näin suinkaan ollut, voitiin asia kaikin mokomin unohtaa varsin pian: historia on voittajien historiaa ja se, mikä ei mahdu kaavaan, joutaa unohtua ja jäädä harhapoluksi ja historian tuomitsemaksi kuriositeetiksi.