Intelligentsijamme uudet kasvot

Intelligentsija rulettaa

Suuren laatulehden kulttuuriosaston se juttu oli tässä eilen muuan kolmikko, josta kerrottiin otsikolla Painava sana.

Porukka räppää kuulemma naisten oikeuksista ja turvapaikanhakijoiden pakkopalautuksista. Samalla he haluavat järjestää hyvät bileet, kertoo lehti. Pääministeri halutaan lähettää johonkin kaukaiseen maahan, jäädäkseen. Kaikille pitäisi saada jotakin, valtiolta kai.

Yritän löytää jutusta vihjeitä siitä, mahtaako tällä porukalla olla jotakin älyllistä toimintaa, mutta löydän vain viittauksen siihen, että hekin haluavat murtaa myyttejä ja aivan erityisesti sellaisen myytin, jonka mukaan jazz on jotakin vaikeaselkoista ja mitä lie, hienoa.

Eihän se ole. Se on juuri yhtä tyhjänpäiväistä ja jonninjoutavaa, kuin on porukan muukin sanoma, ymmärrän. Sehän komppaa metoo-kampanjaa ja paljastaa myös vitsien kertomisen todellisen olemuksen, joka on kiellettyjen mielipiteiden esittäminen.

Itseään vielä nuorempaa sukupolvea joku sankareista kertoo kasvattavansa lukemalla tyttärelleen iltaisin kirjaa Iltasatuja kapinallisille tytöille (sellainen kirja on oikeasti olemassa).

Kuten Orwellin Oseanian virallisessa historiankirjassa kerrottiin porvarisvallan aikaisista kauhuista, tuossa sadussa kerrotaan myös huikeita tarinoita. Muun muassa siitä, miten italialaista pyöräilijää tultiin repimään hiuksista, kun hän osallistui naisena kilpailuihin.

Pieni lapsi sitten ajattelee, että hitto, onko tällainen maailma joskus ollut.

No, ihan yhtä suuressa määrinhän se on ollut olemassa kuin tuo Orwellin kirjassa kuvattu Oseanian virallisen historian mukainen menneisyys. Siis hieman sinnepäin ja itse asiassa ihan toisin. Mutta siinä sitä sitten on historiankuvaa, tarpeeseen.

Jutun mukaan nämä miehet sanoutuvat topakasti irti setäilystä, minkä ilman selityksiä ymmärrän olevan kiitettävä asia. Yhtä varmaa on, että he ovat kaulaansa myöten mukana täteilyssä, mitä kaiketi pidetään ilman muuta kiitettävänä. Ehkä se onkin?

Jos näin on, ei ulkopuolinen voi kuin kumartaa, mitään älyllisiä argumentteja, joihin voisi vastata, ei ole näkyvissä ja tuskin koskaan mietittykään.

Näiden kolmen yhteiskuva on symbolisesti tärkeä. Siinähän ovat kuin ovatkin, kuten muuan sankari toteaa, aikakautemme Lenin, Marx ja Engel…

Niin.

No, tämä kulttuuripläjäys nyt löytyy paikasta, josta ei enää aikoihin ole tottunut sen kummempia odottamaankaan.

Mutta täytyyhän tässä maassa vielä älymystöäkin olla, sanan vanhassa merkityksessä. Siis sellaisia ihmisiä, joiden ajattelu nojaa argumentteihin ja jotka siis kykenevät itse muodostamaan mielipiteen ja sitä myös muuttamaan, mikäli paremmat argumentit siihen velvoittavat.

Räppääminenhän ei kai ainakaan välttämättä vaadi enempää musikaalisuutta kuin ajattelua, joten sen voi kuitata intelligentsijan slummiosastoksi. Mutta miten on sanan ammattilaisten kanssa? Ehkäpä aikamme järki, kunnia ja omatunto löytyvät siltä suunnalta?

Toivoa täynnä käännän katseeni toimittajakuntaan. Havaitsen, että Toimittajat ilman rajoja -niminen järjestö on vaatinut äärimmäistä vihapuhetta rangaistavaksi.

Kuulostaa hienolta: sehän on melkein kuin entisaikaista vannomista: pudotkoon taivas niskaani, jos valehtelen, vieköön minut piru, jos en maksa velkojani, annettakoon minulle potkut, jos vähänkään toheloin työssäni ja niin edelleen.

Samaan tapaanhan tässä sitoudutaan hyvään ja manataan pahuutta pois pahoilla seurauksilla uhkaamalla. Ja samaan tapaan näyttää oleellista olevan, miltä asia kuulostaa ja millaisia asenteita sen voi arvella heijastavan.

Mutta mikäpä on tässäkään tapauksessa koko asian varsinainen eli siis empiirisessä maailmassa kohdattava sisältö? Julkilausumassahan suorastaan pyydetään luomaan lakipykälä, jolla voidaan rangaista julkista sanaa tarvittaessa.

Mutta tuollaisia pykäliähän laissa jo onkin. Mikäli julkisesti herjataan tai solvataan jotakuta tai kiihotetaan ihmisiä jotakin kansanryhmää vastaan, voidaan moisesta teosta määrätä rangaistukseen. On itse asiassa osoittautunut, että kovia rangaistuksia on määrätty jopa sangen tulkinnanvaraisissa tapauksissa. Niissä ei ole ollut kantajaa eikä hyvitystä vaativia tahoja, eli kyse on ollut uhrittomista rikoksista.

On syystäkin huomautettu, että tällainen on epäterve tilanne ja että lakitekstiä olisi muutettava konkreettisemmaksi, ettei sananvapautta vaarannettaisi mielivaltaisilla tulkinnoilla.

Ammatikseen kirjoittavien luulisi olevan sananvapauden asialla ja tiukasti vaativan tai vähintäänkin lämpimästi kannattavan juuri tällaista muutosta lakiin.

Mutta mitä tekevätkään Toimittajat ilman rajoja. He esittävät, että julkisen vallan puuttuminen kirjoitteluun tehtäisiin täysin mielivaltaisesti tulkinnanvaraiseksi. Tämä näyttäisi ainakin koskevan tapauksia, joissa kirjoittajan emootiot ja asenteet ovat toisenlaisia kuin jotkut toivovat.

Vihapuheen kriminalisointi merkitsee yksinkertaisesti avoimen valtakirjan antamista sille, jonka mielestä jokin mielipide loukkaa häntä. Enemmänkin, se antaa tämän valtakirjan jopa sille, joka haluaa tulkita tällaisen loukkaantumisen olevan tietyssä tapauksessa mahdollista.

Puoli vuosisataa sitten puuhattiin niin sanottua rauhanlakia. Rauhan vastustaminen oli ja on tietenkin niin törkeä asia, että sen kriminalisointi kuulostaa säädyllisen ihmisen korvaan prima facie aivan oikealta ja kohtuulliselta.

Mutta mitäpä asia olisi merkinnyt käytännössä? Sitä emme tiedä, koska tuota lakia ei koskaan säädetty. On kuitenkin perustellusti arveltu, että rapsuja olisi tullut Neuvostoliiton rauhanpolitiikkaa epäileville tai rienaaville, YYA:n halventajille ja monolle, monille muille, aina rauhankasvatuksen epäilijöitä myöten.

Pelkkä uhka olisi tehokkaasti suitsinut kriittistä kirjoittelua aivan tietyistä asioista. Sellaistahan nimittäin oli ja aika paljonkin.

Nyt sattuu olemaan niin, että tuo tänä päivänä esille nostettu vihapuhe on sisällöltään vähintäänkin yhtä epämääräinen ja tulkinnanvarainen kuin rauhan/rauhanajatuksen loukkaaminen.

Vihapuheen kieltämistä perustellaan tuossa johtavien intellektuellien tuottamassa dokumentissa sillä, että toimittajiin kohdistuvat kampanjat saattaisivat aiheuttaa heissä taipumusta varoa sanojaan. Asialla on jopa ihan oikea englanninkielinen nimi: chilling effect.

Suomeksi tämä tietenkin  tarkoittaa vain sitä, että uutta sensuurilakia kaivataan siis siksi, ettei toimittajien tarvitsisi kärsiä negatiivisesta palautteesta…

Enpä muista moisia argumentteja esitetyn edes missään diktatuurivaltiossa. On täysin käsittämätöntä, että ammatikseen kirjoittavat ryhtyvät vaatimaan aivan köykäisin ammattikuntaperustein sellaista sensuurilakia, jota minkä tahansa diktatuurin tai suvaitsemattoman hallinnon on helppo sitten käyttää mielensä mukaan.

Typeryys pysyy typeryytenä huolimatta siitä, ovatko asenteet kaiken sallivia vai kaiken kieltäviä ja tuodaanko niitä julki runomuodossa tai suorasanaisesti.

Ilkeät kriitikot sanoivat aikoinaan Venäjän 1800-luvun intelligentsijasta, ettei se osannut mitään eikä tiennyt mitään, mutta ihaili kyllä sen sijaan rajattomasti omia asenteitaan.

Tämä saattaa olla kärjistys, sillä jokin tolkkuhan se silläkin porukalla oli. Ei se ainakaan huutanut julkista valtaa apuun kieltämään omien mielipiteidensä arvostelemista.