Viimeistä vitsiä myöten

Viimeistä vitsiä myöten

Maassamme ilmestyi aikoinaan lehti nimeltä Ajan Suunta. Kuten nimestäkin näkyi, se omistautui uusien ja muodikkaiden asioiden ajamiselle.

Suuntalaisia mahtoi harmittaa, että liberaali lehdistö ja itse asiassa kaikki muut tavalla tai toisella pilkkasivat sen kirjoittelua, kiusaus kun oli kohtuuttoman suuri.

Ajan Suunnan tai IKL:n leimaaminen fasistisiksi lienee ihan kohtuullista, eivät ne siitä liene loukkaantuneetkaan. Olihan fasismilla melkoista prestiisiä ja ihan oikeita saavutuksiakin. Ennen muuta sillä kuitenkin oli komeat lavastukset ja suuret puheet.

Asiathan piti maassa saada niin hyvään kuntoon, ettei mitään parantamisen sijaa enää olisikaan. Kommunismikin oli hävitettävä viimeistä piirtoa myöten, kuten Vihtori Kosola, tuo Jumalan valitsema kansanjohtaja ilmoitti.

Se, että jonkun ilmoitettiin saaneen valtuudet suorastaan Jumalalta, ei voinut olla vetoamatta toisten huumorintajuun ja juuri sen puutehan on taas puolestaan aina ollut kaikkien totalitaaristen liikkeiden tunnus.

Terve järki sanoi kuitenkin, ettei ole mitään syytä yrittää pakottaa kaikkia kansalaisia samaan muottiin. Maailmaan nyt mahtui monenlaista eläjää ja joka junaan löytyi matkustajia.  Tärkeätä oli, että perusasioissa saavutettiin edes enemmistön keskuudessa jonkinlainen konsensus, mikä ei sekään ollut helppo tehtävä.

Asioiden suhteuttaminen on vaikea laji. Se on aina erottanut aikuiset lapsista ja lapsenmielisistä. Ennen sotaa maassamme oli monenlaisia ongelmia, joista jotkut koskivat suurten joukkojen toimeentuloa ja jotkut vaikkapa kulttuuria. Pyssyjäkin tarvittiin, moni uskoi. Tärkeätä tekemistä löytyi joka puolelta.

Sosialidemokraattinen puolue oli tuohon aikaan huomattavan tervejärkisellä linjalla, mitä hyvin kuvastaa Väinö Tannerin kuuluisa möläytys eduskunnassa, jossa hän ihmetteli sitä, että maalaisliittolaiset, joiden jokapäiväinen työ sentään tapahtuu lantatunkion ja vastaavien hyödyllisten, mutta sentään proosallisten asioiden parissa, on nyt nostanut keskeiseksi poliittiseksi asiaksi sellaisen kuudennen luokan kysymyksen kuin Helsingin yliopiston suomalaistaminen.

Tuo termi kuudennen luokan kysymys harmitti tietenkin tavattomasti aitosuomalaisia ja syystä harmittikin. Siitä huolimatta kyseessä ei tosiaankaan ollut tuohon aikaan ensimmäisen luokan kysymys. Tanner oli epäilemättä siinä oikeassa, mikä oli vieläkin harmillisempaa.

Tannerin kuuluisassa puheenvuorossa oli myös hieman tiettyä huumoria, mikä sisältyi korkea- ja matalakulttuurin rinnastamiseen. Itse asiassa kyseessä oli tiettyä kansanryhmää todennäköisesti loukkaava möläytys, josta monet varmasti pöyristyivät. Mutta siihenhän heillä oli täysi oikeus.

Kun muuan laatulehdeksi itseään kai yhä arvioiva aviisi nyt tänäkin päivänä nostaa pääkirjoituspalstallaan esille sen mahdollisuuden, että sukupuolinen häirintä olisi kitkettävä tästä maailmasta säätelemällä tiettyjen alojen rahoitusta sen mukaan, missä määrin moista ilmiötä esiintyy, noudattaa se epäilemättä ajan suuntaa.

Jokainen historiaa tunteva tietää kuitenkin, ettei se aika tähän suuntaan kauan kulje. Tappiin lienee jo päästy ja luultavasti ylikin sikäli kuin asia koskee terveen järjen puitteissa tapahtuvaa toimintaa.

Tuore tutkimus on jälleen selvittänyt myös kansanedustajien kokemaa häirintää, minkä ilmeisesti oletetaan olevan, ellei nyt ensimmäisen luokan kysymys, niin ainakin kärkikolmikossa.

Tämä ongelma on ilmennyt muun muassa häiritseviksi koettuina vitseinä ja vastaavana ajatuksilla, sanoilla ja töillä tapahtuneina absoluuttisen seksuaalirauhan rikkomuksina, mikä halutaan rinnastaa suoranaiseen rikollisuuteen.

En tiedä, pitäisikö eduskunnan määrärahoja säädellä sen mukaan, missä määrin sieltä raportoidaan moisesta toiminnasta ja miten asia toteutettaisiin.

Pyörää ei kuitenkaan tarvitse keksiä monta kertaa. Neuvostoliitossa vitsit olivat valtion erityisen huomion kohteena ja siihen oli selkeä syynsä. Syy oli se keinotekoinen normisto, jota yritettiin ihmisille pakottaa ja joka soti heidän normaaleja tarpeitaan ja taipumuksiaan vastaan.

Sellaisessa ympäristössä vitsit syntyvät kuin itsestään, koska koko virallinen todellisuus itse asiassa on yksi suuri vitsi.

Mutta vitsit tarttuivat kurkkuun, kun niiden kertojia alettiin lähettää keskitysleireille ja tarkkasilmäiset sensorit rupesivat etsimään mahdollisia venkoilun yrityksiä kaikkialta, myös sosialismin äärimmäisestä ylistämisestä.

Jostakin syystä vitsikulttuuri ei kuitenkaan suostunut kuolemaan. Päin vastoin, suuren terrorin hellitettyä ja normaalin elämänmenon alettua se vasta alkoikin kukoistaa. Sen monumenttina on minunkin hyllystäni löytyä teos. Sovetski anekdot (М. Мельниченко, Советский анекдот. Указатель сюжетов. НЛО, Москва 2014, 1103 с.). Siihen on koottu lähes kuusituhatta sosialismivitsien perusteemaa variaatioineen.

Kieltojen ja valtiovallan kaikkialle tunkeutumisen tie on siis jo kerran kuljettu ja umpikuja löydetty.

Enpä niin ollen uskaltaisi povata täällä meilläkään suurta menestystä niille, jotka yrittävät valtiovallan toimenpiteillä luoda uutta kulttuuria tähän maahan.

Jospa siis pantaisiin taas ihan rauhallisesti asioita vähän tärkeysjärjestykseen.