Sanat ja vapaus

Sakramentaaliset sanat

Venäjällä opin joskus tuntemaan sanonnan sakramentalnyje slova. Sillä viitattiin yleensä sen laatuiseen sanalliseen päästöön, joka ilman pitempiä selityksiä auttoi asettamaan puhujan siihen kategoriaan, johon hän kuului.

Niinpä jokin fraasi sosialismin suuresta oikeudenmukaisuudesta, Neuvostoliiton rauhanpolitikasta tai vaikkapa kommunismin rakentamisesta saattoi, sopivassa yhteydessä, riittää sen ymmärtämiseen, että tietyistä asioista, jos mistään, ei kannata keskustella kyseisen henkilön kanssa.

Mutta kyse ei ollut pelkistä sanoista. On tietenkin mahdollista käyttää sanoja myös ironisessa mielessä tai ihan muuten vain joko retoriikassa tai niiden kulloistakin mahdollista sisältöä etsiessä. Eiväthän sanat sinänsä vielä anna merkitystä, kuten jokainen tietää, ellei nyt ole, hmm…

Vasta se ajatus, joka sanojen avulla rakennetaan, ansaitsee itseensä kohdistuvaa arvottamista ja analyysiä. Sanat sinänsä ovat, elleivät nyt neutraaleja, niin ainakin vailla älyllistä sisältöä. Erilaisia konnotaatioita niihin toki liittyy. Kukapa ei muistaisi sitä runoa sanoista, jossa lapsi pohdiskeli erilaisten sanojen kaikua ja oliko nyt makuja ja hahmoja.

Siinä vaiheessa, kun ihmisen ns. symbolifunktio on kehittynyt, hän ei enää suhtaudu sanoihin naiivisti, vaan haluaa ennen muuta ymmärtää niiden muodostamien lauseiden tarkoituksen. Se on osa aikuisuuden taakkaa ja siihen liittyy myös sen tajuaminen, ettei tuota tarkoitusta, intentiota vielä välttämättä ymmärrä, vaikka jo tuntisi yksittäiset sanat ja niiden merkityksen.

Kypsä aikuisuus oli se normi, johon meikäläisessäkin yhteiskunnassa uskottiin ja johon yleisesti pyrittiin vielä jokunen aika sitten. Menestys tässä pyrinnössä tietenkin vaihteli, mutta itse idea oli selvä.

Lapsellisuus oli tämän näkemyksen mukaan primitiivinen kanta, jota ei sopinut tyrkyttää asioiden mittapuuksi, vaikka sillä saattoi olla ja olikin oma arvonsa.

Jokaisen tuli muun muassa ymmärtää, ettei nimi miestä pahentanut, ellei mies nimeä ja että tämä asia ilman muuta tarkoitti myös naisia. Stereotypiat ymmärrettiin normaaleiksi ajattelun välineiksi ja yksilön arvottaminen ryhmänsä ominaisuuksien perusteella tiedettiin lapselliseksi. Koiraakaan ei ollut karvoihin katsominen.

Kiellettyihin sanoihin kuuluivat tuona intellektuaalisesti kaukaisena aikana sellaiset, jotka oli nimenomaan rumiksi tarkoitettu ja siis tavallaan pyhitetty siihen tarkoitukseen. Niitä sopi päästellä yksinäisyydessä vaikkapa kaukaisella työmaalla, jos huomasi tehneensä jonkin asian aivan älyttömästi.

Sen sijaan herätti ansaittua paheksumista, mikäli sellaista kieltä käytti ihmisten ilmoilla, etenkään seurassa, joka oli nimenomaan kokoontunut harjoittamaan miellyttävää sanallista kommunikaatiota. Edes teatterissa tai radiossa ei katsottu sopivaksi kuulla noita loukkaavia sanoja, jotka jokainen kyllä tunnisti.

Kunnianloukkaukset olivat muutama sukupolvi sitten yleisiä oikeusjuttujen aiheita. Ne liittyivät usein perättömiin puheisiin, mutta myös solvauksiin: jotakuta saatettiin nimittää vaikkapa vuohipukiksi tai lautapää häräksi, vaikka oli kaikille selvää, ettei hän elukka ollut, vaan ihminen.

Tässä tapauksessa itse sana ei ollut vielä raskauttava, vaan intentio: tarkoituksena oli loukkaaminen ja saattoi tapahtua, että loukattu otti asian onkeensa.

Usein olisi kaiketi kannattanut muistaa sananpartta joka syyttä suuttuu, se lahjatta leppyy. Joskus ei leppynyt ja oikeus saattoi tuomita loukkaajan maksamaan tuon kyseisen lahjan.

Tietääkseni kollektiivisesta solvauksesta tuomittiin meillä ainakin viimeisten sadan vuoden mittaan hyvin harvoin eivätkä myöskään instituutiot nauttineet lain suojaa kerkeäkielisiä kylänmiehiä vastaan.

Rantasalmella muuan mies kyllä tuomittiin puolitoista sataa vuotta sitten sakkoihin kansakoulun häpäisemisestä, kun hän oli kuuluttanut, ettei sieltä tule kunnoin herraa eikä narria: vain varkaita ja huoria. Sen sijaan erilaiset ryhmät saivat pitää köllinimensä ja epiteettinsä eivätkä liene kanteita asiasta nostaneet. Ainahan saattoi vastata samalla mitalla.

Nyt sitten ollaan taas luisumassa yhä syvemmälle lapsellisuuteen, tänä aikana, jota ei enää oikein  kehtaa nimittää valistuneeksi.

Muuan oululainen paikalllispoliitikko kysyi äskettäin julkisessa tilaisuudessa, kun puhe oli yleisten paikkojen siisteydestä, mitä olisi tarkoitus tehdä sille ihmisroskalle, joka koostui päätoimisista päihteiden käyttäjistä.

Kysyjän tarkoituksena oli mitä ilmeisimmin tuoda esille se, että kuten sikamainen (tai, sanokaamme nyt ajanmukaisesti, luova) jätteiden kylväminen pitkin katuja oli esteettinen ja jopa terveydellinen haitta, niin samaa oli sanottava myös siitä, että tietyn elämäntavan edustajat kerääntyivät kansoittamaan paikkoja, jotka oli tarkoitettu yleiseen virkistykseen.

Ainakin minä luulin tunnistavani ongelman, joka liittyi siihen, että kyseisen joutoväen elämäntavasta johtuen menetti tuo lukumääräisesti paljon suurempi, säädyllistä elämää viettävä kansanosa mahdollisuuden hyödyntää niitä virkistyspaikkoja, joita yhteiskunta oli suurella vaivalla rakentanut.

Tässä toki nousee kai luonnostaan keskeiseksi kysymys, onko moinen epäviihtyisyyden kasaantuminen tiettyihin paikkoihin oikein ja kohtuullista ja olisiko sille jotakin tehtävissä. Monissa maailman maissahan jotakin myös tehdään.

Nyt kuitenkin tämä henkilö, eräänlaista aasinsiltaa kai tavoitellessaan, sattui käyttämään sakramentaalista sanaa ihmisroska.

Nykykulttuurissa se on ilmaus, jonka johdosta kuuluu pöyristyä ja pöyristyminenhän on paheksumisen (oikeamielisyyden osoitus) korkein muoto, kuten tiedämme.

Sitä paitsi kyseinen henkilö kuului tietyn puolueen aktiiveihin, minkä johdosta tarjoutui kaikille tilaisuus huutaa, että tuo puoluehan se tällaisia sanoja päästeli! Hui, hui ja vielä kerran hui!

Mikäli sana ihmisroska irrotetaan yhteyksistään, on se toki ihmistä halventava. Sillä ei ole samaa vakiintunutta ja asiallista merkitystä kuin sanalla roskaväki (jumalan äidinkielellä mob), vaan se on nimenomaan solvaus.

Solvaaminen saattaa joissakin tapauksissa olla ansaittuakin, sen tarkoitushan on saattaa kohteensa halveksimisen alaiseksi ja kuka väittää, ettei koko maailmassa kukaan sellaista suhtautumista ansaitsisi?

Nyt kuitenkin tämän sanan ensimmäinen osa ihmis- tuo mieleen sen kaamean ajatuksen, että solvauksen kohteelta tykkänään puuttuisi ihmisarvo. Tätä emme tietenkään voi kukaan hyväksyä, elämmehän isothymian kulttuurissa, Francis Fukuyamaa lainatakseni. Ihmisarvo se on jokaisella. Eikä se i-sanan käyttäjäkään mitään muuta väittänyt.

Amerikkalaisessa kulttuurissa asia saattaa olla hieman toisin. Siellähän on keksitty sana luuseri, joka tarkoittaa nimenomaan vähäarvoista, ellei nyt suorastaan arvotonta ihmistä. Asia saattaa liittyä kalvinistiseen uskontoon, kuten on epäilty, mutta eipä siitä tässä enempää.

Meille luterilaisille ihmisyys on joka tapauksessa aina ja poikkeuksetta jollakin tavalla pyhää. Myönnän, että minua koskettaa muuan patsas, jonka ohi kuljen lähes päivittäin. Sen aiheena on Ihminen nousee roskalaatikosta, ( http://taidemuseo.hel.fi/suomi/veisto/veistossivu.html?id=325 ).

Kansainvälisesti katsoen patsas saattaa olla ainutlaatuinen ja mikäli se on, voinemme olla siitä hieman ylpeitä. Siinähän osoitetaan, että myös noissa pummeissa (am.) ja ympäristöä pilaavissa ihmisraunioissa on yhä niin sanoakseni Jumalan kuva ja mahdollisuus nousta ihmisarvoiseen elämään.

Itse tuota rappioelämää ei sen sijaan ole kenelläkään mitään syytä ihailla ja pitää tasa-arvoisena kaikkien muiden elämänpolkujen kanssa. Eivät ne sitä itsekään tee.

Huolenpito ihmisroskasta tarkoittaa sitä, että tuetaan mahdollisuutta nousta ylös, ei sitä, että hyssytellään ja pöyristytään yksittäisten sanojen takia.

Mutta mitäpä tänä päivänä tapahtuukaan: henkilö, joka vain ja ainoastaan päästi suustaan tuon yksittäisen sanan, sai välittömästi potkut työstään, huolimatta siitä, että hän jo puheenvuorossaan kertoi, mitä tarkoitti eikä se suinkaan ollut sitä, mitä kaiken maailman tomppelit kertovat kuvittelevansa hänen tarkoittaneen.

Tämä tapaushan ei ole ainoa laatuaan. Sen, joka vielä kykenee ajattelemaan aivoillaan ihan aikuisen tavalla, on syytä jo vakavasti huolestua.

 Hurskastelevat puheet siitä, ettei tässä ole sananvapauden kanssa mitään tekemistä, vaan asia kuuluu julkisuudenhallinnan piiriin, osoittavat vain surkeata piittaamattomuutta sivilisaatiomme yhdestä perusarvosta.

Paheksun syvästi Pihlajalinnan päätöstä työntekijänsä irtisanomisesta hänen käyttämänsä sanan takia ja ilmaisen asian johdosta halveksuntani.