Venäläisen elämän ensyklopedia

Venäläisen elämän ensyklopedia

Vapaaherra N.E. Wrangelin muistelmia. Maaorjuudesta bolshevismiin. Osa I 1847-1895. Osa II 1895-1921. Porvoossa WSOY 1922. 391 ja 224 s.

Nikolai Jegorovitš Wrangelin muistelmat kuuluvat parhaisiin tuntemiini. Lapsuuden osalta ne eivät ehkä ihan nouse Kullervo Rainion mestarillisen kuvauksen tasolle eivätkä intiimiydessä mene lähellekään Mies Reenkolan aikaansaannoksia. Ei sinne päinkään, mutta ei tarvitsekaan.

Lahjakkaan ja yritteliään miehen kokemuksia myrskyisän muutoksen aikana nämä muistelmat kuvaavat joka tapauksessa yhtä lumoavasti kuin Anders Ramsayn Muistoja lapsen ja hopeahapsen kuvaavat toisen värikkään persoonan elämää ja kehitystä omassa ympäristössään. Aikakausikin on lähes sama.

Wrangel ei katsonut missään suhteessa kuuluvansa niin sanottuihin balttilaisiin paroneihin, joihin hänet usein sekoitettiin. Suku oli ruotsalaista, mutta venäläistynyttä. Kaikki olivat jo varhain omaksuneet ortodoksisen uskonnon ja Nikolain isoisä oli itse Hannibal, Pietarin murjaani. (Арап Петра Великого).

Kiinnostavaa kyllä, muistelijalla oli siis jopa afrikkalaisia sukujuuria, mikä tietysti oli hyvin poikkeuksellista. Samalla hän tietysti kuului myös Puškinin sukulaisiin. Hänen poikansa Pjotr kunnostautui valkoisella puolella Venäjän kansalaissodassa.

Wrangelin kehitys- ja työhistoria kertoo suuresta lahjakkuudesta mutta myös tietystä levottomuudesta, joka johti uralta uralle ja myös epäonnistumisia kertyi matkalla huomattava määrä. Siis hieman samaan tapaan kuin Ramsaylla.

Yhtä kaikki, suurella antaumuksella kirjoitetut sivut lukee herpaantumattomalla mielenkiinnolla ja kirjoittajan rehellisyyskin tuntuu epäilemättömältä, vaikka oma näkökulma toki syrjäyttää muut, jotka olisivat usein saattaneet olla objektiivisempia.

Wrangel ei kaihda välillä puuttumasta suuriinkaan kysymyksiin, kuten Venäjän erikoisuuksiin ja sen Eurooppa-suhteeseen. Myös sen hän tekee hyvin kiinnostavasti ja älykkäästi. Suotta ei tämä entinen bisnesmies, virkamies, sotilas, diplomaatti ja ties mikä ollut myös filosofian tohtori, joka nuoruudessaan opiskeli niin Genevessä kuin Berliinissä ja Göttingenissä.

Ehkä kaikkein valloittavinta ja vakuuttavinta on sentään pienten arkipäivän yksityiskohtien kuvaus. Ne ovat kuin poikkeuksellisia valokuvia menneisyyden arkipäivästä, jollaiseen kukaan ei aikoinaan tuhlannut filmiä, joka säästettiin juhlapotretteihin. Juuri siksi nuo vähäpätöisyydet ovat niin kiinnostavia.

Monet kohtaukset ovat hykerryttäviä. Kun Uncle Tom’s Cabin käännettiin venäjäksi, tuli siitä suuri myyntimenestys, jota luettiin huokaillen myös tilanherrojen perheissä ja päiviteltiin amerikkalaisten barbaarisuutta.

Kertoja kuvaa, miten lasten joukosta silloin huudettiin se ilmeinen totuus, että samanlaistahan tapahtui Venäjälläkin.

Aikuiset luulivat kuitenkin ymmärtävänsä, että Venäjällä oli kyse aivan eri asiasta, kuten tavallaan olikin. Mutta monessa oleellisessa asiassa maaorjuus oli kuin olikin verrattavissa Amerikan neekeriorjuuteen. Aikuiset eivät asiaa kyenneet näkemään ja niinpä lapsista tuli marttyyreitä totuuden tähden, kuten Venäjällä niin usein tapahtui…

Maaorjuuteen kuului vain harvoin ja poikkeuksellisesti niitä asioita, jotka myöhemmin nostettiin sitä symbolisoimaan, arvioi Wrangel. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että se oli järjestelmä, joka moraalisesti  turmeli kaikki osapuolet, niin herrat kuin heidän alaisensakin.

Myös Nikolai I:stä kirjoittaja antaa yhtä ankaran arvostelun kuin Herzen konsanaan, eikä se ole vähän.

Joka tapauksessa Wrangel sai jo lapsena tavata myös itsensä keisarin, joka uskollisena ajatustavalleen toivoi lapsen saavan usein selkäänsä. Se kun oli asia, johon tämä itsevaltias eniten uskoi ja johon hän kaikkialla panosti.

Tässä tapauksessa toive toteutui ja kun nuori Nikolai sitten vihdoin pääsi Sveitsiin opiskelemaan, avautui hänelle aivan uusi ja lumoava, vapaiden ihmisten maailma.

Mutta muuttui se Venäjäkin. Kun kirjoittaja palasi kotiseuduilleen, oli Nikolai kuollut ja Aleksanteri II:n uudistukset rupesivat herättämään maata ja kansaa letargisesta unesta. Syntyi paljon ilahduttavia ja hämmästyttäviä uusia ilmiöitä, joita ei pysähtyneellä ja aasialaisella Venäjällä olisi koskaan kuvitellut mahdollisiksi.

Mutta kokonaan ei Venäjä muuttunut. Kuten moni muukin arvioitsija, kirjoittaja nostaa yhdeksi Venäjän onnettomuuksien syyksi sen intelligentsijan, josta siinä maassa tuli jonkinlainen kolmannen säädyn korvike.

Mutta korvikkeet ja vastikkeet ovat kurjia tekeleitä aidon asian puuttuessa. Intelligentsijan itsekylläisyys, joka liittyi typeryyteen ja epäpätevyyteen nosti Venäjän päämääräksi käytännön työn ja kehityksen sijasta villejä haavekuvia, jotka saattoivat viedä vain turmioon.

 Tämä tarina on jo moneen kertaan kerrottu ja todennäköisesti myös kirjoittaja tunsi hyvin Vehi-ryhmän vuonna 1909 aloittaman perusteellisen intelligentsijan kritiikin. Pelkkä kritiikki ei kuitenkaan historiaa muuta, siihen olisi tarvittu merkittävää yhteiskunnallista voimaa edustava elementti ja sellainenhan Venäjältä puuttui.

Aleksanteri II:n kaudella alkoi joka tapauksessa todellinen Venäjän perestroika, joka synnytti myös ihmisryhmän, jota kirjoittaja nimittää uusiksi venäläisiksi. Nämä olivat Euroopan jäljittelijöitä, joita oli kahta lajia. Kyseessä oli sekä moitteettomia uuden omaksuneita liberaaleja että tuuliviirejä, jotka olivat pohjimmiltaan yhä saman, maaorjuuden aikaisen psykologian edustajia.

Kieltäytyen tunnustamasta kenenkään arvovaltaa he matelivat aatetoveriensa mielipiteitten edessä. He saarnasivat ajatusten ja sanan vapautta, mutta eivät suvainneet vastaansanomista, ja ken uskalsi olla toista mieltä, hänet leimattiin ”mustaksi” tai ”hölmöksi” ja hukutettiin haukkumatulvaan…

Tämän ilmiön toki tunnemmekin monista lähteistä ja monesta ympäristöstäkin. Analyysit Venäjän erikisluinteesta eivät ole tärkein syy lukea Wrangelin muistelmia, eivätkä myöskään ne monet muistelmat tunnetuista henkilöistä, joiden kanssa paroni aikanaan enemmän tai vähemmän seurusteli: Bakunin, Skobelev (kenraali, joka pelkäsi hiiriä…), Witte, Bobrikov…

Myös ne ovat hyvin kiinnostavia, mutta luultavasti muistelmien tärkeintä antia ovat, paitsi kuvaukset ihmissuhteista ja ajan muuttuvista tavoista, myös ne kohdat, joista aukeaa näkymiä ajan hallinto- ja liiketoimintakulttuuriin.

Kirjoittaja kokeili kykyjään sekä armeijan hankkijana että kullankaivuuyrityksessä ja monessa muussakin paikassa. Tavat, joilla asioita hoidettiin, saivat joskus mielikuvituksellisia muotoja.

Kruunun lypsäminen oli tietenkin normaali käytäntö, josta kertoo vaikkapa Juhani Ahon eräästä sukulaisestaan kirjoittama kirja Aatteiden mies ja moni muu ajan kuvaus. Mitä kaikkea myös alaiset saattoivat työnantajaa kiristääkseen keksiä, lienee sen sijaan vähemmän tunnettua.

Vallankumouksen jälkeen kirjoittaja päätyi aluksi Suomeen, jonka uutta venäläisvastaisuutta hän valittelee, mutta pitää väliaikaisena ilmiönä. Toki hän täällä tapasi myös sympaattisia ja auttavaisia ihmisiä.

Yksi näistä oli Toivo T. Kaila, tunnetun AKS:n perustajan, Elmo Kailan veli, joka tarjoutui kääntämään muistelmat suomeksi. Kailahan on myös suomentanut kiintoisan muistelmakirjan Meriupseerista työmieheksi, joka muuten ilmestyi sodan aikana.

Mielestäni oli onnenpotku, että paroni Wrangelin musitelmat, tämä helmi muistelmakirjojen joukossa ilmestyi jo varhain suomeksi. Muilla kielillä julkaistuja laitoksia en olekaan huomannut olevan olemassa, venäläistä lukuun ottamatta. Aihetta kyllä olisi.

Valitettavasti vanhoilla kirjoilla on taipumus hävitä lukevan yleisön näköpiiristä. Tästä kirjasta kannattaisi sen vuoksi ehdottomasti ottaa uusintapainos. Ymmärrän, ettei sellainen olisi ollut mahdollista muutama vuosikymmen sitten, mutta nythän ei mikään estä sitä tekemästä. Myös poika-Wrangelin alun perin vuonna 1930 suomeksi ilmestynyt muistelmakirja -joka on aika lailla kuivempi- julkaistiin uutena laitoksena vuonna 1989.

 Toimeksi siis vain!