keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Sankariuden ongelmia


Sankarit ajassaan

Hesari selostaa tänään sankarien riemukasta kotiinpaluuta. Koko maahan olikin jo tullut hulluksi, kun sen potkupalloilijat olivat kukistaneet ihan oikean vastustajan, pienen, mutta pippurisen Liechtensteinin.
No, onhan tuo kansallinen itsetunto tainnut jo aika pohjamudissa rypeä, kun mikä tahansa voitto kenestä tahansa tuntuu jo sen luokan sensaatiolta, että siitä kannattaa kokonaan tolkkunsa menettää ja mennä vaikkapa kiipeilemään patsaiden päälle ja huutaa niin kovaa kuin ikinä pystyy.
Mitäpä sanoakaan, tuo valtava kansallisen (?) riemun purkaus riittää todistamaan sen, että ne, jotka sen saivat aikaan, ovat sankareita. Suurelle osalle kansaa he ovat antaneet jotakin korvaamatonta. Heihin on ollut hyvää ja riemullista samaistua.
Mitä olivatkaan suomalaiset vielä äsken? -Eivät mitään. Entä mitä he tahtoivat? Olla jotakin. Näinhän apotti Sieyès kirjoitti vuonna 1789, muutettavat muuttaen.
 Ilmassa on taas eräänlaisen suuren vallankumouksen tuntua. Vielä vähän matkaa kun mennään, vaihtavat ensimmäiset ja viimeiset paikkaa kuin viimeisellä tuomiolla ikään. Apokalyptisiin näkyihin on tästä enää vain askel ja ehkä niitä jo nähdäänkin.
No, Liechtenstein nyt on vain Liechtenstein, ei enempää eikä vähempää. Luulen, että edessä saattaa olla vielä Andorran ja San Marinonkin kaltaisia titaaneja ja silloin jo otetaan miehestä mittaa. Moni saattaa palata kentältä pahoilla mielin ja vaikkapa polvi revähtäneenä. Onneksi heitä ei enää sinne jää.
Muistan, miten aikoinaan meidänkin pihassamme pelattiin potkupalloa, kuten myös jääpalloa ja -kiekkoa sekä sisällä sitten shakkia ja tammeakin. Voittajahan siinä aina riehaantui kukkoilemaan ja oli olevinaan muita parempi, kun kerran oli asian tavallaan osoittanutkin. Hävinnyt taas usein suuttui.
Ei siinä oikein auttanut edes aikuisten jankkaus siitä, että joka leikkiin ryhtyy, saa sen myös kestää. Yhtä heikko teho oli sillä lorulla, jonka mukaan se on ihan löpö, joka leikistä suuttuu. Ellei häviäjä olisi mieltään pahoittanut, ei voittajankaan suoritus olisi ollut minkään arvoinen. Leikissähän juuri katsottiin, kuka pääsee juhlimaan ja kenelle taas jää musta pekka häpeällisesti kouraan.
Leikin idea on siis jo sinänsä äärimmäisen epätasa-arvoinen, etten sanoisi epädemokraattinen: toinen voittaa ja toinen taas häviää. Koska häviämiseen aina luonnostaan liittyy mielensä pahoittaminen, ihmettelen, miten tällaisen toiminnan salliminen on nykymaailmassa ylipäätään mahdollista.
Itse asiassa noista voittojen ja tappioiden sarjoista, joita kunnian kentillä saavutetaan ja kärsitään, kehittyy aivan selvä hierarkia: jotkut ovat parhaista parhaita ja jotkut taas huonoista huonoimpia.
Olen huomannut, että tällaista ei ole enää aikoihin pidetty sivistyneessä yhteiskunnassa hyväksyttävänä ja että kaikkein edistyksellisimmät aatevirtauksemme ovatkin esittäneet hierarkioiden määrätietoista hävittämistä.
On jotakin pahaenteisen synkkää siinä, että edistyksellisen lehdistömme keihäänkärki repii sivunsa juhliessaan sankarien paluuta eikä sen sijaan omista sanaakaan runnellun, pienen Liechtensteinin onnettomuudelle.
Kuitenkin kyseessä oli Daavid, joka uljaasti taisteli Goljatia vastaan. Mikäli lingottu kivi ei tällä kertaa sattunut osumaan, kuten useimmiten kai onkin tuomittu käymään, ei urhoollisen taistelun merkitystä sovi vähätellä. Voi sieltä vielä tulla täysosumakin, Jumalan avulla.
Luulen, että vähintä, mitä lehden olisi tasa-arvon vuoksi pitänyt tehdä, olisi ollut omistaa yhtä paljon palstatilaa myös liechtensteinilaisille ja ottaa osaa heidän suruunsa ja ahdistukseensa.
Meidän nykysankariemme korskea juhlinta tuo nyt mieleen sen, miten työläisten ja talonpokien puna-armeijaa juhlittiin Leningradin voitonparaatissa keväällä 1940.
Voittohan oli voitto, vaikka sitä jouduttiinkin juhlistamaan omassa, eikä vieraassa pääkaupungissa, kuten tarkoitus oli ollut. Omat olivat taistelleet sankarillisesti ja kärsineet hirmuisesti. Vihollisen kärsimyksiä sen sijaan pidettiin ansaittuina, sillä juuri niitähän oli pyrittykin aikaan saamaan.
Monenlaisia ajatuksia tulee mieleen tänä riemun päivänä, jolloin suomalaista sydäntä pakahduttaa ylpeys omista sankareista.
Onhan se hieno tunne, mutta kestääkö se eettisen arvioinnin ja jos niin miksi? Eikö meilläkin olisi, itämaiseen tapaan, syytä pidättyä tolkuttomasta rähinästä, kun tällaisia voittoja saamme ja sen sijaan kumartaa aina syvään vastustajalle, osoittaen kunnioitusta hänen oikeutetulle pyrkimykselleen ja urhoollisuudelleen?
Vai olisiko tällaiset leikit kiellettävä nykyaikaan sopimattomina, kun on osoittautunut, ettei niitä kuitenkaan osata tarpeellisella arvokkuudella harrastaa, kuten aikuisten pitäisi.
Vai onko lapsellisuus ja suoranainen barbaria arvo sinänsä…?

28 kommenttia:

  1. "Suurelle osalle kansaa he ovat antaneet jotakin korvaamatonta. Heihin on ollut hyvää ja riemullista samaistua."

    Olkaamme iloisia, ettei tarvitse samaistua (uusiin) sotasankareihin - ainakaan vielä toistaiseksi. Kyllä Kansakunta tarvitsee hahmoja, jotka ovat niin sanotusti kaapin päällä. Onnellinen se kansakunta, jonka hahmot ovat kuulttuuri- tai urheilusankareita.

    Sitä paitsi - toisin kuin blogisti - olen sitä mieltä, että jalkapallon on hieno kulttuurin ja sosiaalisuuden kypsyyden mittari.

    VastaaPoista
  2. Satuin näkemään välähdyksen eilisistä vastaanottojuhlista, ja noteerasin sen miten vahvasti auditiivisten efektien varaan tällainen esillepano on rakennettu. Tarvittiin laulajasuosikin musiikkia, ja juontajat huudattivat yhteistä kansaa. Toki visuaaliset valoefektitkin fokusoivat tunnelmaa, mutta mennään kuitenkin korvat edellä. Se on kuin myöhäsyntyinen mutta potenssimittakaavoihin kasvanut toistuma, rekapitulaatio alkulauman primitiiviseltä iltanuotiolta, jossa ympäröivän pimeyden herkistämä kuuloaisti imi tarinankertojan äänen hienoviritteisimmätkin efektit.

    Auditio on se kognitiivinen pohja, jonka päälle visuaaliset elämykset rakentuvat. Mitä olisi jalkapallo-ottelu ilman katsomon ihmismassa ääntä? Jos kaikki istuisivat hiljaa ja vain analysoisivat pelikuvioita mielessään? -- Luulen, että ilman ääntä mitään suuria joukkoja puhuttelevia tapahtumia ei järjestettäisi.

    Ja sitä paitsi, se olisi myös poliittisille kansanhuudattajille harmin paikka. Kuinka suuren retoorikon kävisi, ellei hän äänellään voisi vangita, hurmata ja hypnotisoida kannattajajoukkojaan? Hitler ja jalkapallokatsomo -- mutatis mutandis? Hitler ja rokkikonsertti, mutatis mutandis? -- Ehkä on hyvä että Hitler puuttuu, vaikka korvikkeeksi saammekin aamuradion kovaääniset juontajat ja viihdetilaisuuksien yleisöä huudattavat tunnelmannostattajat?

    VastaaPoista
  3. Jos Suomi joutuu alkusarjassa lohkon missä ovat mukana Belgia, nykyinen maailman rankig ykkönen, Tansaka ja Venäjä,tuskin kesällä huhkajat saavat enää moisia juhlia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäjä taidetaan pullauttaa kisoista jo ennen ensimmäistäkään potkua. Juhlitaan vaikka sitä sitten.

      Poista
  4. Tässä on mielestäni kiinnostavaa se, että kaikki se mölinä ja primitiivinen uho, mikä ei kuulu normaaliin, sivistyneeseen elämään, on opittu päästämään ulos oikein korkojen kanssa silloin, kun saadaan siihen lupa, jonka tämä totalitaarinen yhteiskunta antaa vain näissä tilaisuuksissa.
    Eijoinen poikkeus, karnevaalinen järjen ja yliminän vapaapäivä.
    Muinaisessa Bysantissa, jonka kulttuuria en oikein jaksa ihailla, oli myös urheilu noussut kulttuurin keskipisteeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainittu Bysantin kilpa-ajo- ja Rooman gladiaattorikultuuri ammattilaisten sijaistoimintana voidaan perustellusti nähdä kulttuurin rappiona. Toisaalta useimmissa kulttuureissa tarvitaan noita karnevalistisia juhlia kunhan niistä palataan normaalin arkeen: esimerkiksi saturnaliassa herrat palvelivat orjia - vuoden 364 päivänä toisinpäin.

      Poista
  5. Hyvähän se vain on, jos on jotain, johon purkaa positiivisia tuntemuksiaan ilman turhaa nillitystä, arvostelua tai leimautumista. Ei sellaista tässä maassa liiemmälti ole. Vaikka sittenhän se vasta mökä nousisi, jos Suomi voittaisi Euroopan mestaruuden. Siitä ei taida kuitenkaan olla suurempaa pelkoa. Se on jo saavutus, jos ei olla ihan viimeisiä.

    VastaaPoista
  6. Tulipa tässä kerratuksi Jalmari Finnen sata vuotta sitten kirjoittamat Kiljusen herrasväet. Niissä Finne rakentaa monet tapahtumat sen varaan, että ihmiset lähtevät laumana mihin tahansa mukaan, kunhan joku pitää kunnolla ääntä ja vie joukkoa. Kiljusten aikaan mukana oli usein vielä eläimiäkin.

    Hyvin oli Jalmari ihmisluonteen ymmärtänyt. Eikä Suomen kansa ole siitä juurikaan fiksuuntunut.

    VastaaPoista
  7. Kazakstan ilmainen Borat taitaa olla uusi kansalaisen malli. Mutta hän on fiktiota.

    VastaaPoista
  8. Tässä voittajan palvonnassa ja juhlimisessa on mielestäni vakava tasa-arvo-ongelma, johon vähintäänkin valtakunnan syyttäjän, tasa-arvovaltuutetun, apulaisoikeuskanslerin ynnä monen muun virkamiehen puhumattakaan useista puoluejohtajista tulisi tarttua ehdottomasti ja nopeasti. Kun ensin voitetaan ottelussa vastustaja olemalla selvästi parempi ja sen jälkeen julkisesti riekutaan voitolla antaen ymmärtää kuinka paljon huonompi vastustaja on ollut, syyllistytään ilmeiseen toisten ihmisarvon loukkaamiseen. Erityisesti, kun kysymyksessä on pieni kehitysmaa, se on mitä moitittavinta. Meillä on hyvä henki nyt vallalla maassamme, ja ainutkertainen tilaisuus tehdä jotakin merkittävää asiantilan korjaamiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keski-Euroopassa sijaitseva Liechtenstein pieni "kehitysmaa"?

      Poista
    2. Liechtenstein on postimerkkeilyn ja rahanpesun suurvaltoja.

      Poista
  9. Tämä kaikki on niin kertakaikkisen törkeetä kansanllistunnon kohotusta ja nationalismin henkiin herättämistä. Se päävalmentaja Kanerva on pahimman luokan isänmaallisen hypetyksen lietsoja niin, että sälli pitäisi saada syytteeseen vai mitä viherpunikit.

    Globalisaation ihanne karkaa yhä kauemmaksi tämmöisellä touhulla. Ilmastonmuutoksen torjuntakin kärsii takapakkia, koska aktiivinen ihminen tuottaa hengittäessään noin 1000 kiloa hiilidioksidia vuodessa. Jalkapalloilijat treenatessaan ja pelatessaan vasta hiilidioksidia tuottavatkin - ehkä jopa 10.000 kiloa vuodessa per lärvi.

    Prkl.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Persulta karkasi taas mopo. Ei näitä keulijoita voi oikein pitää täysjärkisinä vaikka tuokin taisi olla jonkinlaista huumorin yritelmää.

      Poista
  10. Simpsoneissa irvaillaan onnistuneesti usein eurooppalaiselle soccerille. Eräässä kohtauksessa näytettiin vuoronperään futisottelun espanjalaista ja amerikkalaista selostajaa. Sillä hetkellä peli oli tylsästi jämähtänyt keskikentän syöttelyyn. Usan selostaja oli tylsiintynyt tilanteeseen, ja unisen näköisenä yritti selostaa, kun espanjalainen selosti tunteen palolla keskikentän syöttelyä. Jalkapallo on kyllä pahimmillaan kuolettavan tylsää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suomen ongelma lähes pähkinän kuoressa: ollaan niin pahasti pakkoenglannin vankeja että maailmankuva ja sivistys rajoittuu simpsoneihin.

      Poista
  11. Professorilla ei ole syytä huoleen. Tämä intoilu on entisiä leikkimielisempää ja suvaitsevampaa:

    https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006311056.html?share=0bdabd820da794e53ae557705504a37a

    VastaaPoista
  12. "Erinomaien kirjoitus. Osoittaa tyylikäästi nykymenon hurskastelvan ja tyhjän tekopyhyyden."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman lainausmerkkejä piti siis olla:

      Erinomainen kirjoitus. Osoittaa tyylikäästi nykymenon hurskastelevan ja tyhjän tekopyhyyden.

      Poista
  13. ”Sankariuden ongelmia”

    Sankaruuden ongelmia: Venäläisillä on hyvä sanonta, joka saattaa koskea vaikka aikuisia ikäihmisiä: ”Детство в жопе играет” / Lapsuus perseessä riemuitsee. Mitäs nyt nuorisosta puhua, riemu on kuin huumetta, humalaa.

    Puheena olleesta riemusta taitaakin olla hyötyä tulevaisuudessa. Nykyiset penskat saattavat saada vaikka aavistuksen jalkapallotartuntaa. Mene ja tiedä. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua katsotaan.


    VastaaPoista
  14. "Olen huomannut, että tällaista ei ole enää aikoihin pidetty sivistyneessä yhteiskunnassa hyväksyttävänä ja että kaikkein edistyksellisimmät aatevirtauksemme ovatkin esittäneet hierarkioiden määrätietoista hävittämistä."

    No ehkä pikkuisen off-topic, mutta kumminkin teemaa hieman sivuten... Jokos tämä on tullut huomattua? (Toki tuokin on pitänyt jo ristiä tämän iki-ihanan "gate"-päätteen kera, kuinkapas muuten.)

    https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/4c3787b1-c57e-4d56-b066-3fad80c75d67

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  15. "kaikkein edistyksellisimmät aatevirtauksemme ovatkin esittäneet hierarkioiden määrätietoista hävittämistä."

    Eiköhän tällaisille hankkeille ole tyypillistä vallitsevien hierarkioiden hävittäminen - ja korvaaminen uusilla hierarkioilla, joissa vaatijoilla on korkeampi nokkimisjärjestys. Niin se on tähän asti mennyt.

    VastaaPoista
  16. Ei Liechtensteinin lyömisen juhlimisesta voi olla ajattelematta sanontaa "vuoret järisivät ja syntyy - hiiri".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ei Liechtensteinin lyömisen juhlimisesta voi olla ajattelematta sanontaa "vuoret järisivät ja syntyy - hiiri"

      Näin voi ironisoida vain aito ryssä, joka on kateellinen, jolla sappi kiehuu.

      Poista
    2. Ja yllä oleva on varsin tyylipuhdas esimerkki "urheilufasismista" jota Suomessa piisaa.

      Poista
    3. "Näin voi ironisoida vain aito ryssä, joka on kateellinen, jolla sappi kiehuu."

      Palataanpa asiaan sitten kun EM:n alkuerät on pelattu ja nähdään,onko Suomi saanut edes yhtä pistettä (tasapeliä) - voitosta nyt puhumattakaan. Kreikkapeli kertoi kaiken. Kyllä minä silti iloitsen Suomen pääsystä kisoihin siinä kuin muutkin.

      Poista
  17. Onhan tämä kummallista, kun "riekutaan" kesälajin tiimoilta marraskuun loppupuolella, vieläpä Kreikalle 2-1 hävityn ottelun jälkeen ja vain siksi, että Suomi on nyt varmistanut 24. sijan vuonna 2020 järjestettävissä Jalkapallon Euroopan-mestaruuskisoissa!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.