lauantai 2. marraskuuta 2019

Turhuuden viettelys



Vanity Fair

Sulkavalla on pieni aukio tai oikeastaan tienristeys sen sillan päässä joka johtaa Uitonvirran yli kirkolle. Ainakin kaikki vanhemmat ihmiset tietävät, että sen nimenä on Turhuuven tori.
Kuten vanhat dokumentit kertovat, sinne kerääntyi aikoinaan kaikenlaista kaupustelijaa. Jotkut olivat ruvenneet pitämään puutarhaa ja viljelivät kaiken maailman tikkerperiä ja mitä lienee ollut. Niitä sitten myivät kirkkokansalle, joka sillan takaa purkaantui sanankuulosta.
Kirkon tienoilla myytiin aina salakähmään myös viinaksia ja mitä kaikkea tarpeetonta ja turmiollista nyt ihminen lieneekään keksinyt. Markkinoilla ainakin varmaan oli piittinää eli makuvaria ja prenikoita eli piparkakkuja. Vehnäset –tuo harvinainen herkku- kuuluivat jokseenkin varmasti myös kuvaan.
Kaikelle tuolle oli yhteistä se, ettei se ollut ihmiselle tarpeellista. Rahaa sen avulla narrattiin, samoin kuin markkinoilla kaiken maailman teltoissa, joissa oli pelejä, valokuvausta, taikalyhtyesityksiä ja mitä lienee ollut. Turhuutta ja tarpeetonta.
Sen tunnelman muistan vielä 1950-luvun alusta. Silloin vallesmanni kielsikin koko pestuumarkkinaperinteen jatkamisen. Eihän sitä enää renkien ja piikojen pestaukseenkaan tarvittu. Kunhan huviteltiin ja haaskattiin kallista rahaa.
1950-luvulla alettiin jo irtautua siitä talonpoikaisen nuukuuden perinteestä, joka oli ikimuistoisena seurannut talonpoikaissäädyn jäseniä kehdosta hautaan. Ellei talonpoika itse älynnyt, mitä hänen rauhaansa kuuluu, muistuttivat asiasta aina tarvittaessa kruunu ja kirkko. Kirkkorangaistuskirjat vilisevät nuhteita tuhlaavan elämäntavan takia.
Köyhän pitikin aina panna suu säkkiä myöten, mutta aina joskus jokainen halusi elämältä muutakin kuin kituuttamista ja raadantaa. Vehnäpullia ja kirjavia huiveja sitä olla piti ja limunaatimehua ellei nyt raha riittänyt putelli-olueeseen ja trahtööri-viinaan, joihin Eero ja Simeoni kuuluvat kaupunkireissullaan hairahtuneen.
Maailman kuuluisimpiin ja suosituimpiin kuuluvassa kirjassaan Kristityn vaellus (The Pilgrim’s Progress), John Bunyan kuvaa muun muassa päähenkilönsä saapumista paikkaan, jonka nimi on Vanity Fair –turhuuden markkinat.
Lienee turha sanoakaan, mitä tällä tarkoitettiin. Mammona ja sen tyhjän palvonta vieroittivat sielun Jumalasta ja olivat siis viime kädessä Antrikristuksen ansa.
William Makepeace Thackeray kirjoitti 1800-luvulla samannimisen romaanin, jota en ole lukenut. Olen joka tapauksessa ymmärtänyt, ettei turhuus tässäkään tapauksessa ollut mikään myönteinen käsite.
Nykyään sen sijaan Amerikoissa ilmestyy lehti nimeltä Vanity Fair, joka näyttää briljeeraavan juuri tuolla turhuudella ja tyhjönpäiväisyydellä: me tuhmat tytöt kun päästäänkin minne vain…!
Aivan vastaavalla tavalla entiset arvot käännettiin äkkiä päälaelleen entisissä kommunistimaissa. Venäjällä alkoi joskus parisenkymmentä vuotta sitten ilmestyä lehti nimeltään Egoist, joka nyt näyttäisi olevan nimeltään Egoist generation (Эгоист generation). Englantia sielläkin aina tarvitaan tällaisissa yhteyksissä.
Muutos vanhoista, altruismia, uhrautuvuutta, tuotantoa ja kollektiivisuutta korostavista neuvostoarvoista ei olisi voinut olla suurempi.
Olihan sekin suuri henkinen murros, joskaan ei yhtä nopea, kun suomalaiset oppivat, joskus jopa hyvällä omallatunnolla tuhlaamaan ja jopa elämään velaksi. Se ei ole kovinkaan vanha juttu se. Sota-aikana oli vanhoja säästäväisyysarvoja koetettu hyvin määrätietoisesti teroittaa koko kansalle eikä suotta yritettykään.
Minun sukupolveni muistaa vielä, miten vanhemmat taltioivat joka ikisen esineen, jolla saattoi joskus mahdollisesti olla jotakin käyttöä. Se, mikä meni rikki, korjattiin, vaikka siihen olisi mennyt miten paljon aikaa. Jokainen ruuvimeisselikin oli itse asiassa perintökalu, johon liittyi muistoja ja tunnettakin. ”Aika tavaran nautitsee” kuului hamstraajan sananparsi.
Sota-aikana opittiin myös säästämään sähköä ja sodan jälkeen, koskivoiman ollessa hyvin vähissä, evästettiin radiokuuntelijoitakin olemaan avaamatta vastaanottimiaan samaan aikaan. Sellainen kun synnyttäisi pahan kulutuspiikin eikä se sähkö silloin enää riittäisi.
Tällaiset asiat ne vain tulevat aina välillä mieleen, kun katselee tuota nykyistä kerrassaan päätöntä menoa, jossa esimerkiksi nyt erilaisia, taatusti tarpeettomia rättejä myydään tuhansissa ja taas tuhansissa toinen toistaan pöyhkeämmissä liikkeissä. Ilmeisesti niitä sitten kuitenkin käytetään kutakin vain kerran tai pari. Ei niitä muuten ostettaisi kymmenettä osaakaan nykyisestä.
Lienee sanomattakin selvää, että muoti on turhuuden pelkistetyin muoto. Tavara, joka on aivan kelvollista, syrjäytetään markkinoilta sen takia, että halutaan puskea sinne kuutiokilometreittäin uutta tavaraa, joka on hiukkasen erilaista ja jonka hankkimisen muka välttämättömyys on lapsellisen helppoa osoittaa lapsenmieliselle yleisölle. Sehän tekee sen itse.
No, tähän haaskaukseen verrattuna jokin lihansyönti tai maidonjuonti on pelkkää kosmetiikkaa. Ruoka ja juomakin ovat osittain tarpeettomia ja vaativat nykymuodossaan turhia resursseja, mutta ovathan ne sentään myös erittäin suurelta osalta tarpeellisia ja jopa mvälttämättömiä.
Ennen tekstiilit oli myös tapana kierrättää. Muistan hyvin, että naapurissa toimi vielä 1960-luvulla karstaamo, jonne lumput vietiin ja jossa niistä tehtiin taas käyttökelpoista villaa.
Nyt jopa niin sanotut kierrättäjät kieltävät panemasta lumppuja keräyslaatikoihin. Sen sijaan ne menevät sekajätteisiin ja luultavasti lisäävät tuota hiilidioksidikuormaamme.
Kaukana, ylen kaukana olemme niin aineellisesti kuin henkisesti siitä maailmasta, joka oli todellisuutta vielä puoli vuosisataa sitten.
On kiinnostava kysymys, millainen tämä maailma noiden turhuuksien suhteen on puolen vuosisadan kuluttua.
On mahdollista, että suu joudutaan panemaan säkkiä myöten ja että säkki tulee olemaan nykyistä pienempi.
Kun sellaisenkin maailman on nähnyt, ei se nyt ihan toivottoman surkealta paikalta näytä. Se on vain kovasti erilainen kuin tämä nykyinen.

6 kommenttia:

  1. Kaiken turhuudesta se marisi Syyrakkikin, ainakin Aku Korhosen roolihahmon mukaan. Nyt olemme siirtyneet valikoituneiden turhuuksien kieltämseen. Aatetta johtavat vihreät hyväntahtoisten hönelöiden avustamina, joita esimerkiksi Hesari ja Yle ovatkin täynnään. Aatteen mukaan huumeet sallitaan ja liha kielletään, Afrikkalaiset saavat muuttaa meille, mutta me emme saa lomailla Afrikassa, koska turha lentäminen. Valkoisille heteromiehille aseenkantolupa, jos aikovat tutustua naisoletettuihin, homot, värilliset ja tietysti naiset saavat tietysti kukin tavallaan tehdä mitä lystäävät, milloin vain ja kenen kanssa sattuu huvittamaan. Elämähän on aina mielenkiintoista, mutta uusi uljas vihreä elämä on vielä mielenkiintoisempaa, koska joka päivä tarvitaan uusia sääntöjä ja keksitään kieltoja, kun pitää romuttaa vanha irstas patriarkaatti.

    VastaaPoista
  2. Palautui mieleen, kuinka oppikouluun päästyäni minustakin otettiin kuva koulun arkistoon. Päälläni oli serkulta "peritty" pikkutakki. Pari vuotta myöhemmin esiinnyin luokkakuvassa toiselta serkulta jääneessä villapaidassa.

    Tämä oli naisväen käytännöllisyyttä ilman mitään ideologista paatosta. Näin elettiin 60 vuotta sitten.

    VastaaPoista
  3. Vaikka kaikki kirpputorit ovat samannäköisiä, niistä joskus löytyy jokin sievä pikkuaarre, jota sielu halajaa. Eikä ole kallis.

    VastaaPoista
  4. "suu joudutaan panemaan säkkiä myöten ja että säkki tulee olemaan nykyistä pienempi."

    Tepä sen sanoitte. Enpä jaksa tuota edes kovin pahana pitää, varsinkin jos siihen liittyy tavaroiden tekeminen kestävämmiksi ja laadukkaimmiksi. Muistan lapsuudestani talvisaappaat, jotka kestivät seitsemän vuotta ja television, joka kesti 10 vuotta. Samoin jos energia osataan muuttaa halvemmaksi (fuusioenergia), raaka-aineiden kierrättäminen muuttuu kannattaviksi.

    Itseäni ärsyttää eniten juuri blogistin viittaamat halvat, mutta huonot kertakäyttötekstiilit. Mieluummin ostaisi laatutaavaraa, joka kestäisi 5-10 vuotta. Taidan olla rättikauppiaiden kauhu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isävainaa lahjoitti noin 30 vuotta sitten kaksi pukua, joihin ei enää mahtunut. Ovat yhä erinomaisessa kunnossa ja käytän niitä arvokkaissa tilaisuuksissa.

      Poista
  5. Kuinka tuotannon ja kulutuksen ohjailu -- "suunnitelmatalous" -- olisi mahdollinen? Kaikki asiaan liittyvät yhtälöt, myös ne jotka kertovat "talouskasvusta", ovat mahdottomia. Jos kokonaisuuden täytyy kasvaa, ihmisten on syötävä joka päivä enemmän. Ja se johtaa ihan yhtä tolkuttomaan ja epäinhimillistävään lopputulemaan kuin minuuttivalssin soittaminen 50 sekunnissa ja nopeammin.

    Yksilöihin voisi yrittää vedota, ja valistamiseen ja valistumiseen, mutta kun sekään ei ratkaisisi yhteiskuntia ja maailmaa mallillaan pitävän kasvun ongelmia. Sitä paitsi yksilöt eivät koskaan ole olleet avainroolissa -- ei tämä koko eurooppalaisen uuden ajan jatkunut ja jatkuvasti vahvistunut individualismi, johon kuluttaminenkin ihan elimellisesti kuuluu. Jos haluat ruusuja, on otettava myös piikkejä. Ei ole sitä mahdollisuutta että kehitystä masinoineet syvätason paradigmaattiset tekijät ja motiivit olisivat kehittäneet vain valittuja hedelmiä, kuten empirismin, luonnontieteet, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin, ja jättäneet kehittämättä massakulutuksen ja turhuuden markkinat.

    Mutta toki me yksilöinä, sikäli kun "tahtomme" on vahva, voimme itse päättää mitä tarvitsemme, mitä otamme mitä jätämme. Valitettavasti yksilöiden "tahto" ei toteudu joukkovoimien tasolla -- niissä vaikuttavat tekijät eivät ole samaa laatua kuin yksilöllä käytössään olevat valinnan mahdollisuudet. Esimerkiksi Stanley Milgramin koetta on toisteltu eri variaatioina eri puolilla maailmaa, ja lohduton lopputulema on, että sopivan "auktoriteetin" vaikutuksesta kaksi kolmasosaa ihan kaikissta ihan tavallisista ihmisistä on valmis antamaan koehenkilölle kuolettavan sähköiskun.

    Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt määräävät, yksilöt kokevat korviensa välissä oman "tahtonsa" joka valtaosin on vain illuusiota mutta täyttää monet pienet päät varsin vahvoilla tuntemuksilla.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.