sunnuntai 23. elokuuta 2020

Sukupolvi sitten

 

”Toisen maailman” agonian päiviltä

 

Ilkka Ronkainen, Perestroikaa pelastamassa. BoD 2020, 223 s.

 

Kolmannesta maailmasta puhutaan vielä silloin tällöin, mutta harvempi enää edes muistaa, mikä oikein oli se toinen maailma. Sosialistisen järjestelmän maitahan sillä tarkoitettiin ja 1980-luvulla se järjestelmä veteli viimeisiään, vaikka harva sitä asiaa loppuun saakka ymmärsi, hyvin harva.

Sosialismia yritettiin pelastaa niin sanotun perestroikan eli uudelleenrakentamisen avulla. Sitä nimitettiin vallankumoukselliseksi prosessiksi ymmärtämättä millaisia vallankumoukset ovat. Ei tätäkään prosessia kukaan lopulta hallinnut eikä kyennyt mielensä mukaan suuntaamaan.

Suomella oli kuin olikin erityissuhde Neuvostoliiton kanssa ja joillakin suomalaisilla se oli vielä erityisempi kuin toisilla.

Tämän kirjan kirjoittaja asui Lappeenrannassa, jossa naapurimaan kansalaiset ovat sittemmin tottuneet ahkerasti vierailemaan ja jota he kutsuvat ytimekkäästi nimellä Lapa.

Ronkainen oli yksi siitä joukosta, joka kerääntyi niin sanotun tulosjohtamisen ympärille. Kyseessä oli joukko pieniä yrityksiä, jotka toimivat usein yhdessä ja joka harjoitti liikkeenjohdon konsultointia.

Itse tutustuin tähän porukkaan tavallaan ulkojäsenenä, kun pääsin mukaan pienomistajaksi purjeveneeseen, jonka konsultit olivat yhteistoimin hankkineet ja pyörittivät sen toimintaa. Vene risteili kesät lähinnä Itämeren piirissä, mutta kävi aina Saksassa ja Norjassa saakka.

Kirjoittamattomana sääntönä oli, ettei työasioista veneessä puhuta, eikä niistä todella puhuttukaan. Sen sijaan pidettiin hauskaa ja täytyy todeta, että en ole eläissäni muualla kuullut sellaista määrää hyvin kerrottuja kaskuja kuin tässä veneessä. Konsultit olivat ainakin niitä oppineet työssään.

Vakavasti puhuen, en epäile lainkaan, ettei tämän joukon (jonka johtajanakin oli muuan Jouko) ideoilla olisi ollut hyvinkin paljon käyttöä työelämässä. Sen osoittaa jo tulosjohtamisen suosio, sitähän myytiin Suomessa joka puolelle ja lisäksi vielä ulkomaille.

Tässä kirjassa kerrotaan, miten sitä markkinoitiin Neuvostoliittoon, jossa sille, luoja nähköön, oli todella paljon tarvetta. Siellähän johtaminen samaistettiin pelkkään käskyttämiseen ja tuloksia yritettiin parantaa kontrollia koventamalla, mikä johti eräänlaiseen kilpavarusteluun määräysten antajien ja niiden kiertäjien välillä.

Konsulttien joukko oli taustaltaan hyvin kirjavaa. Entiset upseerit olivat näkyvällä sijalla, mutta mukana oli myös insinöörejä, jokunen pappi ja joku kommunistikin. Sellainen oli tämän kirjan kirjoittaja, joka ei ideologiaansa salannut.

Kun ideologiaa, jollaisena tulisjohtamista voi jossakin määrin pitää, ruvettiin viemään Neuvostoliittoon (eikö perestroika oikeastaan ollutkin juuri sitä?), tarvittiin välttämättä kommunistia, jolla oli toimivat suhteet naapurin niin sanottuun veljespuolueeseen.

Tätä kanavaa kehitettiin ja se toimi aikansa, kunnes lopahti omaan mahdottomuuteensa siinä vaiheessa kun itse kommunismikin.

Joka tapauksessa aikaan saatiin lähinnä suorilla henkilösuhteilla siihen aikaan ainutlaatuisia tapahtumia. Yksi sellainen oli matka purjeveneellä Tallinnaan. Kyse oli ensimmäisestä yksittäisen veneen vierailusta, eskaaderi oli siellä kyllä käynyt vuoden 1980 olympialaisten aikaan.

Olin sattuneesta syystä veneessä mukana ja matka tosiaan oli ikimuistoinen. Venettämme kohdeltiin laivana, koska muidenkaan pykälien alle se ei pyhissä papereissa sopinut ja niinpä muun muassa saimme maksaa laituripaikasta 3000 markkaa kahdesta yöstä. Toki samaan hintaan kuului vahtisotilas, joka päivysti aluksen vieressä.

Huikea on kirjan kuvaus pyöräretkestä rajan yli –Valamosta Valamoon. Vanha Valamo oli tuohon aikaan hoitokoti ja rangaistussiirtola eikä sinne pääsy ollut helppoa. Vielä vaikeampaa oli päästä ajelemaan pitkin Itä-Karjalan teitä vastoin puoluesihteeri Stepanovin tahtoa. Moskovassa sattui kuitenkin olemaan vielä suurempi herra.

Tuohon herraan tutustuin joskus itsekin. Hän oli Anatoli Smirnov, keskuskomitean Suomi-deskin hoitaja, joka Neuvostoliiton romahduksen jälkeen teki kaikenlaisia paljastuksia puolueen Suomen-politiikasta ja kertoi tekevänsä väitöskirjaa ns. suomettumisesta.

Siinä vaiheessa hän oli ulkoministeriön henkilöstöpäällikkö, mutta siirrettiin pian konsuliksi Vesisaareen. Hänen tutkimuksensa olisi kiinnostava lukea, mutta se kuulunee jonkin instanssin sisäisiin papereihin.

Ronkaisen suuri idea oli Saimaan kanavan alueelle suunniteltu erityistalousalue. Sen kilpailijaksi tuli idea Viipurin erityistalousalueesta eikä kumpikaan loppujen lopuksi toteutunut. En tiedä, lieneekö asialla paljon merkitystä. Kaukoidässäkään ei tällainen järjestely liene ihmeitä aikaan saanut.

Tämä oli kuitenkin aikaa, jolloin sopi suuria koettaa ja Ronkainen ainakin pysytteli talouden alueella, jonne tulosjohtaminen epäilemättä hyvin sopiikin.

Nythän se näyttää sekoittaneen ihmisten päät siinä määrin, mettä myös yliopistot ovat sen omaksuneet ikään kuin tiedon ja sivistyksen tuottaminen olisi hyvinkin samanlaista kuin vaikkapa sianlihan tai paperin valmistus.

Hieman itseironisesti tekijä toteaa, etteivät hän ja hänen tiiminsä saaneet maailmanhistorian pyörää käännetyksi. Sitä ei oikeastaan voi ihmeenä pitääkään.

Sen sijaan itse tuo ainutlaatuinen aikakausi, kun ideologialle perustetun supervallan happi alkoi loppua, ansaitsee kyllä muistelemista. Uuden sukupolven mielikuvitus tuskin kykenee loihtimaan kuvaa siitä, millaista elämä ja sen realiteetit olivat vain kolmisenkymmentä vuotta sitten.

Ronkaisen kuvaukset kaikessa uskomattomuudessaan perustuvat ihan oikeisiin tosiasioihin. Ainakin omalta pieneltä osaltani voin sen vakuuttaa.

6 kommenttia:

  1. Putin's People: How the KGB Took Back Russia and Then Took On the West

    https://www.amazon.com/Untitled-Camilla-Bartlett/dp/0374238715

    Tämä olisi sitten olennainen jatko. Kirjan tarina alkaa perestroikan alusta. Selkäpiitä karmiva teos "salaliitosta" joka jatkuu ja jatkuu.

    VastaaPoista
  2. Unohtui tuo tunnin video asiasta:
    https://www.youtube.com/watch?v=Bebjw9lZ2mo

    VastaaPoista
  3. "Sosialismia yritettiin pelastaa niin sanotun perestroikan eli uudelleenrakentamisen avulla."

    Perestroika tapahtui liian myöhään. Mielenkiintoinen ajatusleikki on, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi alkanut jo heti Hrustsevin jälkeen pitkän brezneviläisen pysähtyneisyyden ajan sijasta.

    VastaaPoista
  4. Nyt kun koko maailma on valumassa totalitarismiin voisimme Neukkulan viimepäivistä oppineena aloittaa demokratiaperestroikan mieluimmin heti kuin myöhemmin. Todennäköisesti olemme jo muutaman maan, kuten tämän Espanjan, jo menettäneet uusfasismille eli uudelle normaalille.

    VastaaPoista
  5. Niin sanottu "tieteellinen marxismi" oli todellakin aikamoinen tieteellisyyden karikatyyri. Asiaa ei tietenkään missään virallisessa yhteydessä sopinut ääneen sanoa, vaan marxismista puhuttiin vain vakavoitunein, usein hartain äänenpainoin. --

    Tuollainen tunnustuksellisuus sitten automaattisesti kehitti omaan piiriinsäkin kiertoilmauksia ja tapoja joilla rujo todellisuus YYA-yhteyksissä yhtäältä väistettiin -- "täällä ei sitten puhuta työasioista" -- toisaalta kuitattiin kyynisellä pragmatismilla, johon aina sisältyi se sävy, että eräänä päivänä kaikki järjestelmän viholliset eliminoitaisiin.

    LTKKssakin taisi olla itänaapuriin suuntautuvaa tutkimusta. Pieni rajakaupunki ajatteli siinä avautuvan suuren tulevaisuuden. Ehkä tarvitaan vielä lisää ajallista etäisyyttä jotta pystyttäisiin ottamaan vastaan YYA-ajan kokokuva, joka niin "tieteellisessä" kuin poliittisessa mielettömyydessään vielä nyt aiheuttaisi kestämätöntä häpeää.

    Sillä juuri siitähän on kysymys. Huumori on keino väistää häpeä. Näin jälkikäteen sitä tarvitaan ehkä vielä kipeämmin kuin olemassaolleen surrealismin oloissa.

    Ja kun näistä ajoista joskus loitotaan kauemmas -- sikäli siis mikäli tulevaisuus on olemassa -- varmaan mahdollisesti vajaan sadan vuoden päästä ihmiset ovat yhtä neuvottomia selittämään itselleen näitä nykyisen "vihreän ajattelumme" puhtaasti tunnustuksellisia, mutta nimenomaan "tieteellisyyden" nimissä esitettyjä maailmanlopun eskatologioita.




    VastaaPoista
  6. Kansainvaellusideologia on hieman samanlaisessa suhteessa uskonnolliseen liberalismiin kuin kommunismi aikanaan kristinuskoon. Ideologian yleisempikin muoto lienee pyrkimys eräänlaiseen neuroottiseen perfektiaikamuotoon: "on puhdistettu", "on vedetty selkä raja" tms. Tavoitteena on puhdistaa uskonto sille ominaisen totaalisuuden mukanaan tuomasta ”kuonasta” Mustanaamion periaatteella "hyvä maailma hyville, paha pahoille". Eli muotoilusta "et in terra pax hominibus bonae voluntatis" korvataan tuo "hyväntahtoinen", ja ideologia sanookin jotain tyyliin "rauha maassa virallisesti meidän piiriin tunnustetuille, selvästi oikein ajatteleville ihmisille", tms.

    Erona tietysti 1900-lukuun piirtyy - onneksi - esiin, että ideologian toinen puoli on nyt uskonnossa – tällä hetkellä tilinpito- ja kasvufanaattisessa liberalismi-individualismissa - sisällä. ”Ilmastoeskatologia" on liberalistisen Pyhän Tyhjän, elikkä yksilöä moraalisesti sitomattoman ”eetterittömän” tilan tunnustusta. (Samallahan on syytä muistuttaa, ettei tällainen ”teologinen” analyysi poista teollisen sivilisaation epäekologisuutta, jota voidaan edelleen lähestyä niin suhteellisen tuhlailevuuden kuin absoluuttisen piittaamattomuudenkin näkökulmasta.)

    Sinällään se, että Marx osui johonkin, näkyy ihan jo siitä, ettei häntä voi vieläkään kokonaan sivuuttaa, vaikka omana aikanaan hän eli tyyliin husaaripukujen ja hevosvaunujen keskellä. Osuuko teoria sitten nimenomaan todellisuuteen, onkin eri kysymys, johon vastaus on ikävänkin selvä - olen viime aikoina miettinyt muutenkin noita eri analyysien eroavia tulitikkuaskin kylki -ominaisuuksia. 1900-luku luultavasti tarvitsi tuon perfektiaikamuotoon tähtäävän raamattunsa, ikään kuin (harhaisen) todistuksen, että lihaa ja verta oleva ihminen voi intentionaalisesti keksiä moraalin uudestaan.

    Vasemmistolaisuus lienee tässä yhtäältä protestantismin eräs ääripää, toisaalta ideologiana se nimenomaan vetoaa puhtaimmin juuri uskonnollisiin yhteisöihin, joissa on karkea aviojärjestelmä ja klaanimoraali. Siellä aate on vallankumouksellisin ja polarisoivin, ja samalla tosiasiallista kehitystä edistämättömin. - Venäjällähän ikuisiin ”ulkoisiin uhkiin” vetoavalla kaappiseksuaalisuuden psyykkisesti projektiivisella valtaperiaatteella näyttää olevan edelleen aika kyseenalaistamaton valta vieläkin, ainakin pian delailevan polven keskuudessa. Sanotaan diplomaattisesti, että sen valtion valtapolitiikka ei näytä millään lailla ainakaan naisista inspiroituneelta touhulta.

    Toisaalta Marxin eräänlaista osuvuutta on sekin, miksi ”kulttuurit eivät voi koskaan kohdata” on absoluuttisena doxana niin hömelön kuuloinen: ”kulttuurit” eivät ole mitään tyhjiössä eläviä monoliitteja, vaan sisäisesti jännitteisiä sopeutumia vallitseviin olosuhteisiin. Ideologista on sitten nimenomaan yritys piirtää nuo jännitteet kartalle, hieman porvarillisten valtioiden pakkomielteisiä fysikaalisia rajanpiirtoja heijastellen (ne eivät ole koskaan toimineet missään muualla kuin kalottiseuduilla). Kulttuurien välillä on ikään kuin sukulaissuhteita, vanhemmuus, sisaruus ja ottolapsuus mukaan lukien, ja esimerkiksi ekologiset tai teknologiset muutokset voivat ravisuttaa niitä pienellä viiveellä syvemmin kuin minkään hetken tilanteesta voisi arki-intuitiolla päätellä.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.