perjantai 2. huhtikuuta 2021

Journalismin aikakausi

 

Journalismin ylä- ja alamäki

 

Jyrki Koulumies, Koulumies riittää. Karisto 2020, 287 s.

 

Nykyaikainen sanomalehdistö, mikä on toki väljä käsite, syntyi Suomessa itse asiassa vasta 1800-luvun lopulla ja laajeni sitten koko kansan instituutioksi 1900-luvun äänioikeusreformin ja kaiken maailman suurten mullistusten myötä.

1920-luvulta lähtien elektroninen media eli aluksi lyhyesti radioksi kutsuttu laitos yhdisti ensimmäistä kertaa koko kansan reaaliajassa ja antoi, tai ainakin yritti antaa sille sekä yhteisen normaaliajan että normaaliääntämyksen ja sen ohella vielä tärkeimmät ajankohtaiset tiedot ja myös kaikille samanaikaiset kulttuurikokemukset.

Radion suuri aika ulottui vain sotavuosista 1960-luvulle. Silloin aloitti voittokulkunsa taikalaatikko, jota myös sontaluukuksi ja kotialttariksi kutsuttiin. Ajan mittaan sen nimeksi vakiintui suomen kielen ehkä lyhin sana -TV.

Jyrki Koulumies kuului sota-ajan lapsiin ja hänen toimittajanuransa kattoi kaikki nuo median lajit, jotka toki ovat yhäkin olemassa. Lisäksi hän uransa lopulla sai käyttöönsä vielä internetin.

Mikäli ajatellaan koko nykyaikaisen suomalaisen journalismin iäksi vain noin 150 vuotta, mikä toki on määritelmäkysymys, voi todeta Koulumiehen uran jo siitäkin näkökulmasta aika pitkäksi. Lehdistön toiminnan tekniset edellytykset muuttuivat hänen aikanaan hyvin merkittävästi ja television huikea nousu sattuu hänen aikaansa, samoin kuin sen maineettoman mahalaskun alku.

Joka tapauksessa ura on niin pitkä, että sen pohjalta sopii jo tehdä yleistyksiä kehityksen peruslinjoista eikä Koulumies tässä suhteessa jätäkään kynttiläänsä vakan alle.

Ajalle tyypillisesti Koulumies ei suinkaan valmistunut yliopistosta journalistiksi, sillä sellaista linjaa ei ollut. Hän opiskeli valtiotieteellisiä aineita, muun muassa kansantaloutta ja valmistui maisteriksi, vanhan koulun miesten terminologiassa paskamaisteriksi, jollaisilla oli laajat yleistiedot ja valmiudet tieteelliseen ajatteluun, mutta ei varsinaista ammattikoulutusta mihinkään.

Sittemminhän niin sanottu journalistikoulutus on tuottanut spesialisteja, joiden pätevyys muodostuu täsmälleen päinvastaisista aineksista.

Jokainen aikoinaan televisiota seurannut muistaa Koulumiehen ainakin Ulkolinja -ohjelmista. Hänellä oli laaja kansainvälinen kokemus muun muassa Moskovan ja Lontoon kirjeenvaihtajana, mikä antoi pohjaa erilaisten kulttuuripiirien ymmärtämiselle, mutta olennaisempaa tietenkin oli kyky ja halu analysoida kriittisesti uutisaineiston merkitystä.

Tuohon aikaan tämän ei ajateltu olevan sama asia kuin poliittisesti korrektien totuuksien julistamista ja maailman mittaamista sen mukaan.

Ulkomaantoimittajien ja kirjeenvaihtajien maailma oli oma yhteisönsä, jossa lähes kaikki tunsivat toisensa ja jossa monenlaiset persoonallisuudet viihtyivät. Eri maissa vallitsivat erilaiset normit ja olosuhteet ja ne oli tunnettava menestyäkseen.

Koulumies korostaa sitoutumistaan aidosti analyyttiseen journalismiin. Sellaisen arvoa ei mitata sillä, miten monta minuuttia etuajassa se saa kerrottua maailmalle jostakin merkittävästä tapahtumasta tai miten suuria tunteita se pystyy nostattamaan, saati siitä, kenen etuja se palvelee.

Koulumiehellä on paljon kiinnostavia ja jopa hykerryttäviä esimerkkejä sekä onnistuneesta journalismista että kaameista fiaskoista, joita asiantuntemattomat alan miehet ja välikädet olivat saaneet aikaan. YLE:n  byrokratia on oma lukunsa ja se näyttää ajoittain päässeen aivan huikeisiin saavutuksiin. Mitä digitalisointiin tulee, ei yliopistokaan tainnut aina jäädä pekkaa pahemmaksi.

Pienenä esimerkkinä mainittakoon vain, että kun jo iät ja ajat toimittajana ja ulkomaankirjeenvaihtajana toiminut kirjoittaja pyrki Ylelle töihin, totesi byrokraatti, että oli mahdollista maksaa vain harjoittelijan palkkaa, koska henkilö ei ollut suorittanut toimittajan tehtäviin pätevöittävää tutkintoa eikä työskennellyt Ylessä, joka oli ainoa mahdollinen paikka pätevöitymiseen.

Kirjoittajan elämään on mahtunut paljon iloa ja surua myös yksityisellä puolella, mutta journalismin kehityksen kannalta kiinnostavinta ovat hänen huomionsa TV:n niin sanottujen asiaohjelmien kehityksestä ja toimittajan työn ja roolin kehityksestä yleensä.

Itse seurasin TV:tä viime vuosituhannella päivittäin, mutta nykyään jo pelkkä uutisten seuraaminen on aikamoista kärsimystä ja mikäli niitä seuraan, riittää yleensä toisella korvalla kuunteleminen. Samaan aikaan voi lukea jotakin aidosti kiinnostavaa ja kunnolla esitettyä.

Niin sanotusta tosi-TV:stä, jota nykyään on, ehkäpä juhlallisen kunnioituksen herättämiseksi, ruvettu kutsutaan reality-ohjelmaksi, kirjoittaja ei vaivaudu paljon puhumaan, onhan sen typeryys niin ilmiselvää eikä se sen kummempaa pyri olemaankaan. Sen suosiosta saattaisi ehkä sentään päätellä jotakin.

 Kirjoittajaa kiinnostaa kuitenkin se aines, jonka tuottamiseen pitäisi sisältyä älyllistä kunnianhimoa.

Matalinta tasoa edustavat ilmeisesti ne nykyiset ohjelmat, joissa joku julkkis kävelee ja kertoo näkemästään ja sen jälkeen pari studiossa olevaa pikkujulkkista kertoo, mitä se julkkis oli nähnyt tai kertonut näkevänsä ja oliko tämä kiva juttu. Asiat pureskellaan mahdollisimman valmiiksi ja mallihenkilöt antavat myös kotisohvalla istuvan typeryksen puolesta viitteet siitä, miten niihin pitää suhtautua. Formaatti muistuttaa siis ns. valmiiksi nauramista.

Älyllisen tason romahdus on varsin masentava piirre, mutta raivostuttavaa on myös laiskan, virheellisen ja tarpeettomia anglismeja vilisevän kielenkäytön viljeleminen. Hyperkorrektia kieltä kuunnellessa tuntuu siltä, kuin puhuja ajattelisi, että itse asiassa olisi upeinta sanoa asiat kokonaan englanniksi, mutta kun se nyt ei ainakaan vielä oikein sovi, niin pyritään ainakin mahdollisimman pitkälle siihen suuntaan.

Tässähän tulee mieleen Sodan ja rauhan Hippolyte, täydellinen typerys, joka halutessaan antaa erityistä vakuuttavuutta niin sanotuille ajatuksilleen, kertoi ne uudelleen ranskaksi, jota hän osasi varsin hyvin.

Niin sanottu tutkiva journalismi, joka sellaisenaan on hyvinkin tärkeä journalismin alalaji, on sankaritoimittajien käsissä rappeutunut usein suuria skuuppeja tavoittelevaksi paljastuskirjallisuudeksi ja salaliittoteoretisoinniksi, joka antaa ymmärtää, ettei mikään tässä maailmassa ole sitä, miltä näyttää. Konnat pettävät aina ja kaikkialla.

Vaikka myös TV, kuten lehdetkin ovat kovin kaltevalla pinnalla ja ehkä juuri sen vuoksi, on rappeutunut journalismi yhä näkyvämpää ja sen edustajat yhä pöyhkeämpiä. Yli kuusikymppistä, eläköityvää Koulumiestä haastatteleva toimittajanplanttu kyseli tältä osaaottavasti, tuntuiko tämä nykyinen työrytmi jo vähän liian kiihkeältä ja miten sitä niin kuin oli vielä kyydissä yritetty pysyä.

Koulumies ei jäänyt tässä eikä muuallakaan vastausta velkaa. Kirja vilisee toinen toistaan terävämpiä., brittiläistyyppisiä sarkasmeja ja ne kannattaa lukea ihan omassa kontekstissaan eikä referoituina.

41 kommenttia:

  1. "Sen suosiosta saattaisi ehkä sentään päätellä jotakin."

    Liiankin paljon. Itse kaipaisin pohdintaa miksi tähän on tultu ts miksi kehitys on mennyt tähän tosi tv -suuntaan kun itsekin muistan 1970-luvun laatujournalismin.

    VastaaPoista
  2. "tarpeettomia anglismeja vilisevän kielenkäytön viljeleminen."

    Kannattako tuohon suhtautua liian ryppyotsaisesti: aina kielessä on ollut muoti-ilmaisuja, jotka ovat aikaan korvautuneet uusillä, ja keikailuja "hienommalla" vieraskielellä (roomalaiset kreikalla, keskiajasta lähtien latinalla ja Ludvig XIV:sta lähtien ranskalla). Se on osa inhimillistä heikkoutta tai olemusta.  

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tietenkään tarvitse. Mutta moukkamaisuus, joka pyrkii esiintymään fiksuutena, saa aina peräänsä laahuksen ja ajan mittaan runtelee kielen ominaislaadun.

      Poista
    2. Ei se moukkamaisuus pysty - vuosisatojen yrityksesä huolimatta - suomalaista graniittia murtamaan!

      Poista
  3. Television komediasarjoja nauhoitettiin aluksi elävän studioyleisön edessä, ja sieltä tuo "valmiiksi naurettujen" juttujen perinne tulee. Nauru on luonnostaan tarttuvaa, eikä siinä poikkea itkusta, joka aivan samoin saa katsojan herkistymään, kun näytelmän päähenkilön lähikuvaan tuotu naama vääristyy itkun eleisiin.

    Affektitartunta, noin niinkuin psykologista termiä käyttäen. Varsin monet tiedonalat vakiinnuttavat "vieraskielisen avainkäsitteistön, ja sehän on tietysti tiedollinen ansa sikäli, että ihan primitiivisimpiin kielen mekanismeihin kuuluu "totemistinen" totuus -- eli kun tiettyyn asiayhteyteen kuuluvia juttuja nimitetään kaikkia yhdellä sanalla, se riittää kuvaukseksi, selitykseksi ja toimintaohjeeksi, ja kaiken lisäksi edustaa "totuutta".

    Anna asialle nimi, niin se muuttuu totuudeksi. Niin yksinkertainen mielenmekanismi on se mikä meitä edelleen pohjimmiltaan ohjaa. Aikamme sairaus on nimenomaan tätä ajattelun sairautta, ja kun aika koputtaa apteekin, eli tietodusvälineen ovelle, sieltä ojentuu journalismin käsi jossa on lappu johon on kirjoitettu ajan kulloinenkin avaintermi.

    Ja harhat ovat todella valtavia. Puhutaan esimerkiksi "maahanmuutosta", vaikka kysymys ei ole "siirtolaisuudesta", ei "pakolaisuudesta", ei "turvapaikoista" -- kaikkea muuta -- vaan ihmiskunnan historiassa toistaiseksi massiivisimmasta kansainvaelluksesta johon pitäisi suhtautua ihan eri lähtökohdista kuin mitä nyt tapahtuu. Pitäisi puhua esimerkiksi sosiodynaamisesti erisuuntaisten kulttuurien väistämättä aiheuttamista hylkimisreaktioista -- mutta nyt ymmärrys noidutaan yliyleistävin yleiskäsittein muotoilluilla "ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla".

    Journalismin rappio on hirvittävä. Suurta yleisöä juoksutetaan efektien ja pinnallisesti moralisoivien kohujen perässä, ja se saa narsistiset julkityrkyt toimittajat hekumoimaan. Heidän potrettinsa ja nimensä ovat aina suurempia kuin päivittäisen jutun aihe. Heitä ei mikään erota viihdetähdistä, jotka esimerkiksi erkkolaisten tv-kanavien kaikilla ohjelmatauoilla työntävät naurunräkätyksen säestyksellä helmihampaansa kuvaruudulta suoraan katsojan naamaan.

    Aylan Kurdin tarina on malliesimerkki siitä mihin aikamme journalismi voi sortua. Oppivatko toimittajat siitä mitään? Eivät.

    VastaaPoista
  4. “…raivostuttavaa on myös laiskan, virheellisen ja tarpeettomia anglismeja vilisevän kielenkäytön viljeleminen…”

    Englanninkielisten sanojen tunkeminen suomenkieliseen tekstiin ja puheeseen on todellakin ärsyttävää ja sillä on kieltä rappeuttava vaikutus. Meillä taitaa olla ainakin Kotimaisten kielten keskuksessa palkkaa nauttivia kielen vartijoita, jotka eivät, kaiketi laiskuuttaan tai asennevammaisina, tähän juurikaan kiinnitä huomiota. Verkkosivujen ylläpitäminen tai Kielikelloon kirjoittaminen ei riitä, sillä kielen turmelijat eivät niitä kuitenkaan lue. Sanomalehdet olisivat oikea foorumi tähän tarkoitukseen.


    Olen itse herkutellut mielikuvalla, että olisin mukana keskustelussa, jossa toinen osapuoli käyttäisi englannin saastuttamaa kieltä. Siitä närkästyneenä alkaisin tunkea saksankielisiä sanoja oman puheeni sekaan. Siitä voisi seurata ein bisschen ihmettelyä, aber kuulija saattaisi ymmärtää, kuinka naurettavaa englannin saastuttama suomen kieli on. Se jedoch poikkeaisi nykyisestä kielenkäytöstä nur saastuttavan kielen valinnan suhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tres hieno idee, mais luulenpa ettei l'autre puoli comprehendaisi..

      Kuten huomaat olen itsekin miettinyt samaa toisella kielellä. Saksa olisi yhdessä suhteessa parempi, kun yrittää sotkea ranskaa, niin äännettynä se kuulostaa helposti kyökkiruotsilta ja vihje menee ehkä ohi.

      Poista
    2. "Englanninkielisten sanojen tunkeminen suomenkieliseen tekstiin ja puheeseen on todellakin ärsyttävää ja sillä on kieltä rappeuttava vaikutus."

      Pitäisikö mennä loppuun saakka ja poistaa suomesta venäläissaastutukset pappi, pakana, risti ja Raamattu ja germaani-inhotus ruis jne jne ja palata puhtaaseen kantasuomeen - mitä se sitten onkin. Elävä kieli muuttuu jatkuvasti, niin se vain on kaikesta puhdaskielisyysintoluista huolimatta. Samoin ihmisellä on ikuinen tarve nostaa itseään muita ylemmäksi, mm kielellisellä keikaroinnilla. Viisas ihminen suhtautuu siihen säälinsekaisella halveksunnalla - tai inhimillisellä myötätunnolla ihmisen heikkoutta kohtaan - oman sieluntilansa mukaan. Se voi vaihdella päivän mukaan tai jopa tunneittain (ennen tai jälkeen aterian). 

      Poista
    3. Saksan kieli jostain syystä sopiikin hyvin närkästyksen ja ylimielisyyden ilmaisemiseen. Elokuvissahan Hitlerin puhetyyliä matkivaa siansaksaa on perinteisesti käytetty.

      Mistähän minuun hiipii epäily, että suomen kielen oikeaoppisuudella keikaroiminen ei motiiveiltaan juurikaan poikkea vierailla kielillä keikaroimisesta.

      Mutta pikku juttujahan nuo ovat. Vaarallisempaa on se että kielenhuoltajat eivät kieliopillisiin kysymyksiin keskittyessään ymmärrä että kielen kehityksen kaikkein perustavimmanlaatuiset voimat sijoittuvat jonnekin hahmon- ja käsitteenmuodostukselliseen alkuhämärään.

      Että yleinen valistus voisi siis kokea ennemminkin esimerkiksi sen kognitiivisen laatueron korostamista joka puhekielen ja kirjoitetun kielen erottaa. Että esimerkiksi välimerkkeihin pitäisi suhtautua kuten antiikki niihin suhtautui -- retoriikasta ja grammatikasta tämä jälkimmäinen lähenee logiikkaa.

      Loogikko voi vaikka käyttää välimerkkejä vain hidastaakseen lukijan vauhtia.


      Poista
    4. Perus suomalaisen pyhää kieltä ja sen rappeuttavaa vaikutusta ei näemmä saa arvostella.

      Poista
    5. Välttämättä toinen ei tiedä vastaavaa sanaa suomenkielessä. Ei se toisesta typerää tee, mutta hassulta se voi kuulija kunnassa kuulostaa.
      Ja onni se on jos osaa muitakin kieliä kuin vain äidinkielensä, "näkee" muunkilaista maailmaa. Ei jää vain arkkitehtuurin ja palatsien ihailuksi.

      Poista
    6. Jos suomalainen ei tiedä vastaavaa sanaa suomenkielessä, niin silloin on jokin mennyt pahasti pieleen joko koulutuksessa tai sitten sivistyksessä.

      Poista
    7. Ei välttämättä. Erkki Itkonen kirjoitti kirjassaan Kieli ja sen tutkimus 1966: "Muita arvostetumpaan asemaan päässeestä murteesta tavallisesti kehittyy yleiskieli, jonka kaltaista yhdyssidettä vailla mikään tietyn sivistystason saavuttanut kieliyhteisö ei voi olla. Yleiskielestä tulee useimmiten myös kirjakieli. Kansojen historia osoittaa, että parhaat edellytykset yleis- ja kirjakieleksi kohoamiseen on murteella, joka aikaisemmin kuin toiset saa tuekseen sivistyneistöä ja kielensä kirjallisia viljelijöitä; nimenomaan poliittisten, hallinnollisten ja hengellisten keskusten kielet ovat muodostuneet yleiskielten pohjaksi. Näin on mm. suomen kirjakieli syntynyt. Se seikka, että Varsinais-Suomi ensinnä tuli kristityksi ja että piispanistuin sijaitsi Turussa, oli Mikael Agricolan omien sanojen mukaan pääsyynä siihen, että hänen Uuden Testamentin käännöksensä on 》Somenkieli [so. Varsinais-Suomen murre] enimiten prucattu》. Huolimatta tästä pyrkimyksestä Agricola soi - ehkä jälleen tietoisesti - teoksissaan sijan lukuisille muidenkin murteiden piirteille, ja kolmesataa vuotta myöhemmin Elias Lönnrot julkaisutoiminnallaan vielä laajensi kirjakielemme murrepohjaa ja antoi sille sen lopullisen sävyn."
      Kirjasivistys on tärkeää, mutta suomenkielessä on myös yksi kaunis sana nimeltään sydämmen sivistys.
      Vaikka kuinka kouluttaisi niin se ei takaa sitä. Eikä se toisesta huonoa tee, kaikki vain ei ymmärrä sen eroa.
      Sitten jos ottaa vielä huomioon sen mikä vaivaa läntistä maailmaa ettei väestö enään lisäänny (uskovaiset on sit oma lukunsa) ja sitä korjataan siirtolaisuudella. Niin jos toisen identiteetti on jo lähtökohtaisesti vaikka ulkomaalaistaustainen niin ei se todennäköisesti tiedä niitä "oikeita" sanoja. Tämä haaste nyt enempi on kaupungeissa kuin maalla.
      Tosin suomalaistenkin keskuudessa käytetty kieli vaihtelee. Olettaisin median osin yhtenäistäneen tätä oikein puhumisen murretta.

      Poista
    8. Pitkä vastaus, jolla osoitit että olin oikeassa, jos suomalainen joutuu turvautumaan englantiin, niin vika on joko koulutuksessa tai sivistyksessä tai molemmissa.

      Poista
  5. Journalisteja tuntuisi olevan ainakin neljää lajia. Asiaan syventyvä löytää epäilemättä useampaakin lajia.

    On älyllisesti vireitä tarkkailijoita, jotka pyrkivät tekemään havaintoja ja välittämään niitä yleisölleen, usein subjektiivisilla vaan ei kaavamaisilla kannanotoilla höystettynä.

    On informaatikkoja, jotka pyrkivät etsimään tietoa, pureutumaan siihen ja välittämään mahdollisimman oikeana yleisölleen.

    On renkejä, jotka pyrkivät kauppaamaan isäntänsä etua ajavia ja ajatuksia toistavia viestejä yleisölle.

    Ja on julistajia, jotka haluavat levittää omia ajatuksiaan ja omaa totuuttansa yleisölle.

    Kehitys on harmillisesti mennyt siihen suuntaan, että virta on valunut tuon listan yläpäästä alapäähän päin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viides ryhmä on kopisteja jotka toimivat netin etäpäätteenä ja ammattitaidotonta kielen kääntäjänä omaa matta yhtään omaa ajatusta. Tämä ryhmä on ehkä osittain tuon rengin alalaji.

      Poista
    2. Ikävä kyllä olette molemmat täysin oikeassa.

      Poista
    3. Samperi, kun puhelin tekee omia muutoksissa kommentteihin.

      Poista
  6. Asiasta toiseen:

    Tänään saimme kuunnella TV:stä kuuluisan laulun: ”Laps´ olen köyhän, köyhän Karjalan...”

    Minulla taas on oikeus laulaa toista laulua: ”Laps´ olen rikkaan, rikkaan Inkerin...”

    Arvoisa lukijayleisö varmaankin tuntee Venäjän historiaa, että vuonna 1861 Venäjällä kiellettiin maaorjuus. Vuosikymmenien kuluttua Inkerissä alkoi tapahtua, eli maatalouden kehitys. Vientisyistä johtuen se oli karjataloutta. Maitoa, kermaa, smetanaa, rahkaa, jne. vietiin sekä Pietariin, että Suomeen.

    Rikastumisen lopettivat bolshevikit. Loppuivat myös lasten lähettäminen opiskelemaan Pietarin korkeakouluihin, flyygelien ostaminen taloihinsa, Inkerin kulttuurijuhlien järjestäminen, jne. (Inkeriläisenä nationalistina sanottakoon, että ensimmäinen suomenkielinen koulu maailmassa perustettiin Pietarissa vuonna 1863.)

    Bolshevikit tuhosivat paljon muutakin kuin inkeriläisiä. Puhuttakoon nyt Vologdan alueesta, Neuvosto-Karjalasta Uraliin päin. Vuosisatojen kuluessa Vologdan alueelle siirtyi meritse paljon norjalaisia, jotka venäläistyivät, mutta ääntämyksessä säilyi norjalainen aksentti: ”оокать” eli oo-voittoinen ääntämys.

    Petroskoilainen Sever-lehti julkaisi aikoinaan artikkelin Vologdan alueen maataloudesta, jossa oli ällistyttäviä lukuja: Vologdan alueen maatalouden osuus Neuvosto-Karjalan maatalouden osuuteen oli mitätön, en muista tarkkaan.

    Stalinin aikana Vologdan alue puhdistettiin väestöstä rakentamaan sosialismia siellä sun täällä. Itse olen syntynyt Vologdan alueella ja käynyt siellä monta kertaa.

    Viktor Husu,
    tutkija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viktor, Sulkavallakin oli suomenkielinen pitäjänkoulu jo 1700-luvun lopulla.

      Poista
  7. Lopetin telkkarin katselemisen reilu vuosi sitten, kun tämä massapsykoosi nousi median pääagendaksi. En ollut kovin tyypillinen telkkaristi aikaisemminkaan, koska itse mukana olleena sanoin jo silloin, ettei kai työnkuvaan kuulu, että näitä pitäisi vielä katsellakin. Kuulostaa pahalta näin sanottuna, mutta itse asiassa tuonne 80-luvulle saakka Yle oli kiva työpaikka. Aloittaessamme olimme uuden äärelllä ja nuoria. No, byrokratia oli melkoista, mutta vippaskonsteilla sen kanssa pärjättiin. Taistolaisetkin olivat omalla tavallaan fiksuja verrattuna näihin nykyisiin totisiin ilonpilaajiin. Jos olisin vielä töissä Ylellä, en kehtaisi tunnustaa sitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen eri mieltä. Taistolaisaika oli tuskaa toista mieltä olevalle. Yle Radio 1 on nyt nautinto kuuntelijalle, Yle 1 ja Teema tarjoavat korkealaatuista, monipuolista ohjelmaa. Ajankohtaisohjelmien toimittajat osaavat asiansa.
      MTV:n uutiset on hyvin tehty, samoin ruotsinkieliset.
      Ykkösen uutisista on sama kokemus kuin Vihavaisella: toisella korvalla kuuntelu riittää.

      Poista
    2. Juu, perusammattitaito on tietysti kasvanut, mutta minä en saanut silloisella suunsoitollani potkuja, mutta olen aika varma, että nyt saisin. Taistolaiuus ei ulottunut silloin koko yhteiskuntaan, ei edes koko Yleisradioon. Nyt identiteettipolitiikalla eli uustaistolaisuudella on tiedotushegemonia.

      Poista
  8. Journalismi on mennyt pahasti alamäkeen ja tämä päällekkäisten kriisien tilanne (terveys-, yhteiskunnallinen, taloudellinen jne.) on pahentanut tilannetta.

    Nyt kaikki muu kuin "jonkin virallisen tahon" luoma tai välittämä tieto on jollakin tavalla "salaliittoteoriaa".

    Media joutuu varmistamaan oman hengissä pysymisensä.

    Tätä uhkaa tilaajien - maksajien - väheneminen tai maksajien vaihtuminen.

    Entiset mainostajat eivät osta samalla tavalla mainoksia tai eivät vielä hoksaa "digitalisaation" tuomaa muutosta.

    Samoin eri maissa eri syistä on tullut esiin näkemyksiä tiedon välittämisen vahingollisuudesta joko "pomolle" tai järjestelmälle tai valtion "ähvääreille".

    Yksi ongelma on ollut myös kiihkoilu eri tehojen oikeuksien puolesta, osa tästä mahtuu termin "woke" alle.

    Media on todella viesti nyt.

    Boikotti jotain tahoa on täysin normaalia ja "oikein" koska ideologia vaatii sitä.

    Samalla oikeutettuakin kritiikkiä pyritään hillitsemään ja ohjaamaan eri suuntiin.

    Osa median käyttäjistä löhtee seuraavaan kohuun mukaan ja hitasti edellinen jää taustalle.

    "Identiteetti-politiikalla" tulee olemaan suuri merkitys. USAssa kuvitellaan olevan merkitystä sillä onko pommeja pudottava ministeri jonkin vähemmistön jäsen. Tai onko velkaantuvan maan johdossa johonkin vähemmistöön kuuluva henkilö.

    Kaikesta on tullut propagandaa, jopa puolueettomana pidetystä "tieteestä".

    Historia on tietenkin aina ollut lähes puhdasta propagandaa.

    Voittajat kuvittelevat saaneensa luodaviimeisen ja muuttumattoman "totuuden".

    Tämän sitten seuraava sukupolvi hylkää koska se kokee valaistuneensa.

    VastaaPoista
  9. Tämä oli tylyn hieno toteamus Timon aloituksessa:

    "paskamaisterit, jollaisilla oli laajat yleistiedot ja valmiudet tieteelliseen ajatteluun, mutta ei varsinaista ammattikoulutusta mihinkään.
    Sittemminhän niin sanottu journalistikoulutus on tuottanut spesialisteja, joiden pätevyys muodostuu täsmälleen päinvastaisista aineksista".

    "Vastuullisessa mediassamme" (joiden toimitukset ovat taloussyistä supistettu jo minimiin) saamme siitä nauttia lähes päivittäin..

    VastaaPoista
  10. Minkäs sille voi: vanha ajatus tiedonvälityksestä, mihin parjattu Revon kausikin perustui, hylättiin 80-luvun mittaan ja tavoitteeksi asetettiin se affektien tuottaminen, mistä Oikkonen yllä mainitsi.

    Se oli harkittu linjanmuutos, päätös. Mihin tästä päätöksestä voi valittaa? Niillä eväillä televisiossa on sitten menty, vaikka netti nyt vipuaa mediaa koko identiteettipolitiikan suuntaan. Affun muistot ovat kuvaavia: taistolaisten kanssa vielä saattoi puhua, usein järkevästikin.

    Printtipuolella oli ammoin sanomattakin selvää, vaikka kyllä se koulutusvaiheessa ääneenkin sanottiin, että työnsä pystyy tekemään sitä paremmin, mitä huonommin naama tunnetaan.

    Ei siis omaa kuvaa lehteen, pelkkä nimi. Taitaa olla aika käsittämätön periaate enimmille ammatinharjoittajille nykyisin.

    Televisiotoimittajien asema on tietysti aina ollut erityinen,vaikka ei koskaan näin kamala, mutta nyt lehtitoimittajat ovat samalla viivalla, ns. persoona pelissä vaikka sitä ei edes olisi.

    Sitä paitsi elävää kuvaa nekin tarjovat, reaaliajassa, ja reaaliaikaisuus tuhosi uutisen mutta nosti tunnelmointia. Asialle ei kukaan mahda yhtään mitään. Jokin uusi kanava? Mistä sellaiseen löytyisi rahaa?

    Ja koska netti tuottaa loputtomiin aineistoa, ja halvalla, ja rahasta on pörssiyhtiöiden hallitsemissa toimituksissa alituinen puute, kannattaa jotakin Laura Frimanin kolumnin aiheuttamia reaktioita käsitellä palstakaupalla ihan vakavalla naamalla ja foorumilla joka joskus oli vakavasti otettava.

    Friman saattoi puhua asiaakin, mutta ei niin tärkeää asiaa. Tämä nyt oli vain esimerkki, huonokin, koska paljon falskempia esimerkkejä olisi voinut kaivaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mihin tästä päätöksestä voi valittaa?"

      Niin, mihinkähän voi valittaa maailman, elämän ja yhteiskunnon ikuisista muutoksista - kertokaa heti osoite.

      Poista
    2. Ei printtipuolella nimeä pääsääntöisesti käytetty kotimaan ja ulkomaanosastojen uutisjutuissa vielä 1980-luvullakaan, vaikka olisi ollut sivun tai aukeaman pituinen eduskunnan istuntoselostus tai laaja ja monimutkainen raastupauutinen taikka monesta lähteestä koottu sotaselostus. TV ja radio käyttivät nimiä. STT:llä nimetön käytäntö jatkui pitempään. Poikkeuksellisen laajat ja päivien perusteellista paneutumista vaatineet jutut arvioitiin nimen osalta erikseen. Uutissivuston reportaaseissa oli nimi. Poikkeuksetta myös ulkomankirjeenvaihtajilla. Mielipiteelliset, nimellä varustetut osiot olivat jyrkästi omassa karsinassaan, ja yleensä lehden kanta ilmeni vain anonyymisti pääkirjoitussivulla.
      Urheilu-, kulttuuri, talous- ja ns. viikovaihde- ym. erikoissivustoilla oli omat nimikäytäntönsä. "Vähänimisimpiä" näistä olivat talousosastot. Puoluelehdissä nimien ja kuvien käyttö oli vähän yleisempää kautta linjan.

      Poista
  11. Vilkaiskaapas Uuninpankkopoika Saku Timosen lähes päivittäistä blogia. Sieltä löytyy tolkun analyysia myös tähän aiheeseen liittyen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On vilkaistu ja välillä jopa seurattu: melko yksipuolisia analyyseja, sanoisin..

      Poista
    2. Erityisesti iltapäivälehtien toimittajien jornalistiikan taitoihin ja niiden puutteisiin blogisti puuttuu ansiokkaasti ja analyyttisesti perustellen.

      Poista
    3. Olen jokaisessa blogissani pyrkinyt aina tasapuolisesti huomioimaan kaikki maailman ongelmat.

      Poista
  12. Eilisessä IS:ssa kolumnisti Jyrki Lehtola avasi silmäni, kun kirjoitti ..."ettei omaa tyhmyyttä pidä hävetä, vaan tehdä siitä voimavara"...

    Näinhän maamme hallitus ja PM ovat toimineet jo pitemmän aikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olet harjoittanut samaa jo pitkään, olet onnistunut tekemään tyhmyydestäsi lähes tavaramerkin.

      Poista
    2. Jyrki Lehtolan kolumnit ovat todellinen nautinto lukea.

      Ilmestyy IS:ssä, viimeisessä sörkki HS:n tuoreinta "hengen tuotetta".

      Hyvä että edes joku ainakin vielä jaksaa yrittää huomautella joistakin nuorten "älykköjen" ja "journalistien" ideoista.

      Ei niistä kaikista kannata kertoa mahdollisesti tuleville sukupolville.

      Poista
    3. Infantiili tapa tuo vastaus Toipilalle: ite olet.

      Poista
    4. Mutta Toipilan tapauksessa tosi ja osuva (ks. projektio).

      Poista
  13. Malttia ja tolkkua! Mämmiä napaan, kyllä se siitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaniljakastikkeen kanssa sopii minusta paremmin kuin perinteisen kerman.

      Poista
    2. En nyt pääsiäisen kunniaksi ryhdy kinaamaan. (Vaniljanmakuinen joulukahvi oli kyllä hyvää konjakin kanssa.)

      Poista
    3. Vaniljakastike syventää imelletyn mämmin makua entisestään,ei siinä juurikaan maistu vanilja vaan makeus, joten on todella makea yhdistelmä, ehkä hiukan äklömakeakin. Sokeria ei enää tarvitse lisätä.
      Kiva, kun ei tarvitse asiasta kinata. Liputan maailman avartamisen puolesta myös joulukahviyhdistelmällesi!
      Mukavaa pääsiäistä sulle!

      Poista

Kirjoita nimellä.