tiistai 20. huhtikuuta 2021

Kunnioitettu tyranni

 

Tyranni uuden ajan murroksessa

 

Heikki Ylikangas, Kustaa Vaasa ja hänen uhmaajansa. Siltala 2021, 336 s.

 

Mahdankohan erehtyä, jos sanon, että valtaosalle meistä Kustaa Vaasan alamaisten perillisistä tämä Ruotsin kansallisvaltion perustaja on se sama juureva jyhkeä hahmo, joka istuu Nordiska museetin hallissa kullattuna ja majesteetillisen horjumattomana.

Kustaa oli isänmaan isä, maansa vapauttaja ulkomaisesta ikeestä, niin Tanskasta kuin Hansastakin. Hän turvasi ikimuistoisen pohjoismaisen talonpoikaisvapauden, johti vapaussotaa ja vaati kunnioittamaan lakia, joka turvasi myös talonpojalle hänen oikeutensa. Maa on lailla rakennettava, totesi vielä neljäsataa vuotta myöhemmin kapinoitsijoille Ukko-Pekka, suuren esikuvansa tavoin.

Me suomalaisethan saamme kiittää Kustaa Vaasaa muun muassa Helsingin perustamisesta ja myös Viipurin asemaa hallitsija tuki. Kustaan niin sanottu suuri Venäjän-sota jäi lyhyeksi, mutta siinä ainakin nähtiin, että Ruotsi kykeni puolustamaan myös itäisiä alueitaan, Savon korpia myöten.

Sivumennen sanoen, Venäjän historian isäksikin mainittu Nikolai Karamzin antaa hyvin mairittelevan arvion Kustaasta, jota pitää maansa menestykseen ja rauhan toimiin sitoutuneena hallitsijana. Valitettavasti hänen magnum opuksensa (Istorija gosudarstva Rossijskogo) ei juuri nyt ole ulottuvillani. Joka tapauksessa voidaan todeta, että myös naapurissa on osattu kunnioittaa Ruotsin suurmiestä.

Heikki Ylikangas tuo esille toisen puolen Kustaan persoonallisuudesta. Jo koulussa on kaikille opetettu hallitsijan ahneus, joka pääsi oikeuksiinsa kirkkoreduktiossa ja myös se, ettei hän varsinaisesti erottanut omia ja valtion rahoja toisistaan. Itse asiassa niiden välillä kyllä tuohonkin aikaan oli selkeä ero, jota olisi perinnäisen ajattelun mukaan pitänyt kunnioittaa.

Joka tapauksessa valtavat henkilökohtaiset varat auttoivat Kustaata myös kehittämään hallitsijanvaltaa ohi muiden suurmiesten. Tuon vallan laajeneminen oli modernin valtion synnyn keskeisiä prosesseja.

Ylikangas esittelee lukijalle Nordiska museetin isänmaan isään verrattuna toisenlaisen Kustaa Vaasan, josta voi käyttää lyhyesti epiteettiä tyranni.

Tanskan kuningas ja myös Ruotsin perinnölliseksi kuninkaaksi kruunattu ja voideltu Kristian II on historiassa saanut oikeutetusti arvonimen tyranni. Hänhän houkutteli amnestialla Ruotsin ylimystön kruunajaisiinsa ja sitten valapattoisesti asetti heidät törkeän epäoikeudenmukaisen tuomioistuimen käsittelyyn, missä heidät tuomittiin kuolemaan. Pelkästään Tukholman verilöylyssä vuonna 1520 hakattiin vanhan kaupungin torilla pää poikki 82 mieheltä, joiden varsinainen rikos oli ollut vain Kristianin vastustaminen.

Tyranni ei pelkästään ollut verenhimoinen murhaaja, vaan lisäksi valapattoinen, lupaustensa rikkoja. Jo näistä syistä häntä voitiin pitää sielunvihollisen asiamiehenä. Lisäksi tuli tanskalaisuus, joka sorti ruotsalaista kansallisuutta parhaansa mukaan. Juuttiviha oli tuohon aikaan Ruotsissa -ja Suomessa- jo vanhaa ja prusteltua.

Vapaussota tanskalaisia vastaan oli monivaiheinen ja siinä tarvittiin myös Hansan tukea. Hansasta vapautuminen oli sitten oma historiansa. Jonkin aikaahan Suomikin oli tässä asiassa merkittävässä roolissa, kun Kristianin amiraali Severin Norby valtasi sen ja sai Kristianilta läänityksekseen.

Näitä merirosvohistorioita Ylikangas ei kuitenkaan käsittele eikä juuri muutenkaan Suomea, jonka merkitys kyllä tähän aikaan oli ilmeisessä nousussa. Sen sijaan kirjoittaja pysyttelee aika tiukasti otsikkonsa puitteissa, mikä yleensä onkin kiitettävää.

Kustaa Vaasa osoittautuu lähemmässä tarkastelussa yhtä suureksi tyranniksi kuin kilpaveikkonsa Kristian. Kuninkaallisen sanan rikkominen näyttää tulleen Kustaalle suorastaan tavaksi. Yleensä asiaan liittyi vastustajan houkutteleminen tulemaan kuninkaan armoille ja sitten teloittaminen. Yhdessä ainoassa operaatiossa Kustaa teloitutti 80 henkeä, eli jokseenkin saman verran kuin Kristian Tukholmassa.

Usein kuningas sentään salli kuolemaantuomittujen ostaa itsensä vapaaksi huikeita lunastussummia vastaan, mikä entisestään kasvatti hänen henkilökohtaista varallisuuttaan -arv och eget.

Kysymys valan rikkomisesta oli tuohon aikaan erityisen vakava ja tietenkin asiaa oli yritettävä kaikin juridisin poppakonstein puolustella. Kuitenkin näyttää kuningas saaneen päähänsä, että juuri hänen tahtonsa oli laki, eikä muuta tarvittukaan. Lainsäädännön tuon aikainen kehittymättömyys antoikin tuolle näkemykselle tilaa.

Kansleri Olaus Petri oli toista mieltä ja hänen ajattelussaan on lain sitovuudella jo keskeinen merkitys. Hänen käsialaansa ovat nuo tunnetut tuomarinohjeet, jotka 1600-luvulta lähtien on julkaistu jokaisen lakikirjan alkulehdillä Suomessa ja Ruotsissa.

Niiden kuuluisin kohta lienee ”se, mikä ei oikeus ja kohtuus ole, ei taida olla lakikaan”. Se on asia, johon juristeria yhä uudelleen törmää ja joka on tänä päivänä yhtä aktuaalinen kuin aina ennenkin. Vaikka laki on nykyään ymmärrettävä kaikkia sitovaksi, saattaa sen kirjaimellinen tulkinta aina joskus päätyä kohtuuttomuuksiin, mikä taas ei ole lain tarkoitus.

Olaus Petri oli yksi niistä, jotka Kustaa Vaasan erikoistuomioistuin aikanaan tuomitsi kuolemaan. Myös hän kuitenkin säästi henkensä maksamalla lunnaat. Sen jälkeen hän saattoi vielä jatkaa kirkon virassa.

Itse kukin varmaan tulee ajatelleeksi, että renessanssin aikakaudella, joka myös Ruotsiin oli koittamassa, mahtoi ihmisten tappaminen ja tapattaminen tarkoituksenmukaisuussyistä olla aika tavanomaista. Tämä tyylihän voidaan havaita niin Italiassa, Englannissa kuin jopa Venäjällä ja muissakin maissa.

Tämä tuskin kuitenkaan vapauttaa Kustaa Vaasaa siitä tyranniuden taakasta, jonka hänen toimintansa hänelle antaa. Tulee mieleen, että tämä pohjoismaisen talonpoikaisvapauden pelastaja ja isänmaan isä tyrannina tuskin oli paljonkaan parempi kuin edes Iivana Julma, jolla myös oli valtiollisia ansioita. Toki Iivana oli ilmeinen patologinen sadisti, mutta myös Kustaa hyväksyi kidutuksen ja toi sen käytön ruotsalaiseen oikeuslaitokseen.

Ylikangas on vanha sisällissotaekspertti ja pohtii kirjassaan paljon sitä, miten ns. Dacke-kapina olisi luokiteltava. Tutkimuskirjallisuudessa käytäntö on ollut poikkeuksellisen kirjavaa.

Johtopäätöksenä on, että kyseessä oli talonpoikaiskapina, joka suuntautui myös aatelia vastaan, vaikka aatelisto tuon ajan Ruotsissa oli hyvin harvalukuista ja vaikka sen merkitystä on yhä uudelleen eri syistä vähätelty. Alkuvaiheessa Dacke halusi liikkeensä johtotähdeksi myös valtionhoitajasukua olevan Svante Sturen, joka kuitenkin kieltäytyi.

 Siinä tapauksessa kuvio olisi voinut jossakin määrin muistuttaa Venäjän myöhempiä talonpokaissotia, joita käytiin aina muka oikean hallitsijan lipun alla. Vaalikuninkaana Kustaan asema oli myös haavoittuva.

Kirja on alan tunnustetun asiantuntijan kirjoittama ja tyylistä tunnistaa myös kaunokirjailijan. Pari sinänsä mitätöntä detaljia pisti silmään: kirjoittaja on kääntänyt Lutherin pamfletin Wider die mörderischen und räuberischen Rotten der Bauern otsikossa esiintyvän sanan Rotten ”rotiksi”. Kyseessä on kuitenkin joukkio. SA- ja SS-joukoistahan tunnemme arvon Rottenführer – ylikorpraali.

Tämä kai sattui silmään siksi, että tein joskus saman virheen.

38 kommenttia:

  1. Mikä erottaa isänmaan isän ja tyrannin: voitto - sekä että muistaa käyttää rippusen voittovaroistaan taitelijoiden, historioitsijoiden ja muiden kupinnuolijoiden palkitsemiseen. Kirjan mukaan Kustaan erimielisyydet Olaus Petrin kanssa johtuivat siitä, ettei Kustaa saanut rahoilleen vastiketta vaan jälkimäinen tavoitteli jotain "totuutta", houkkaparka. Onneksi tälle langetettua kuolemantuomiota ei sentään pantu täytäntöön. Kustaa kun hallitsi myös näytösoikeudenkäynnit.

    VastaaPoista
  2. Kyllähän Kustaa Vaasa on ansainnut suomeksi paremman kirjan kuin luvun populäärihistorioitsija Herman Lindqvistin "Villit Vaasat" teoksessa. Kustaa Vaasa muurasi ne mahtivaltion perustukset, joille hänen pojanpoikansa Kustaa II Aadolf rakensi Ruotsin suurvalta-ajan. Pitkällä juoksulla tuosta työstä kuitenkin kasvoihin tehokas ja aikakauden oloihin suhteutettuna oikeudenmukainen valtio, josta oli suomalaisille etua 1809 jälkeen; suotta ei Viron maarahvas muistellut "vanhaa hyvää Ruotsin aikaa" verrattuna baltian saksalaisparonien temmellykseen.

    Kustaa oli muutoinkin täysivertainen renesanssiruhtinas verrattuna aikalaisiinsa Frans I:een, Kaarle V:een ja Henrik VIII:een, ehkä vain vähän pienemmillä resursseilla varustettu. 

    Haavikon vanha näytelmä Agricola ja kettu jotenkin kuvaa taiteen keinoin osuvasti tuota kuningasta.

    VastaaPoista
  3. Kustaa Vaasa on yksi vaikeasti tulkittavista hallitsijoista.

    Jos kirjoituksen idea olisi ollut "woke-ajattelu" niin luokittelu olisi helppoa. Kaikki vanha on väärin ja historia pitää tuhota eli sievistellen "kirjoittaa uudelleen".

    +

    Kustaa oli lähes kaikessa sama kuin muiden maiden hallitsijat.

    Toimintaa ei pidetty outona tai kummallisena.

    Ehkä erikoisin asia oli "reformaatio" eli "uskonpuhdistus", mutta sitä nyt tapahtui muuallakin kuin Ruotsissa.

    +

    Vaalikuninkuus oli aikas yleistä tähän aikaan. Lopulta Puola - tai Puola-Liettua - oli tästä ehkä surullisin esimerkki.

    +

    Aatelin nousu tai sen aseman vahvistuminen muutti tilannetta.

    Silloin asemalla eli mahdollisilla liittoutumilla olikin merkitystä.

    Lisäksi jos maaomaisuutta oli paljon, valtaakin oli.

    Mutta samalla kuninkaalla saattoi olla mahdollisuuksia viedä omaisuus sekä sekä henki - jos halusi.

    +

    Termi tyranni on varmasti oikeutettu, mutta niitä oli muuallakin ja vielä pahempia, niin kuin kirjoitettuu olikin.

    +

    Jokaisen maan historiasta löytyy omat arveluttavat piirteensä.

    Nyt näyttää siltä, että jopa kilpaillaan omien hallitsijoiden surkeudella "woke-hengessä".

    Eli paras on maa jossa on ollut monta tyrannia ja nyt ollaan siis niin woke että...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhat narratiivit ovat olleet historiantutkimuksessa jo pitkään murtumassa. Eräänä selkeimpänä esimerkkinä on ajatus lineaarisesta positiivisesta kehityksestä barbaarisesta,ahdasmielisestä, kansaa sortavasta keskiajasta kohti demokraattista, liberaalia, sekulaaria ja laillisuusperiaattein toimivaa modernia maailmaa kohti. Nämä uuden ajan alun vahvat valtionrakentajat on perinteisesti nähty tämän kehityksen osina kuljettamassa yhteiskuntaa kohti nykyisyyttä. Se, että voidaan tarkastella historian nyansseja yksityiskohtaisemmin ja huomataan, ettei tuo suuri narratiivi välttämättä olekaan pelkkää suoraa viivaa ylöspäin on vain hyvä asia. Voidaan tarkastella oman aikansa kontekstissa, millaiset motivaattorit ohjailivat renessanssikuninkaita ilman, että ollaan vangittuina ajatukseen siitä, että he olisivat nykyajan esitaistelijoita.

      Poista
    2. Tuskinpa nuo renesanssihallitsijat silloinkaan itse ajattelivat, että teenpä tämän, niin 300 vuoden päästä seuraa demokratia ja hyvinvointivaltio. Objektiivisesti heidän toimensa vain johtivat siihen heidän rajoitetuista pyrkimyksistään huolimatta.

      Ajatusharha todennäköisesti syntyy siitä, että nähdään historialla - kuten evoluutiolle - jokin ehdoton, deterministisen päämäärä, joka seuraa väistämättä. Itse näen historian kausaliteetin ja sattumien summana, jossa myös ratkaisupaikoilla olevien ("suurmiesten") teoilla, taidolla ja pyrkimyksillä on vaikutusta, usein kauemmaksi kuin nämä näkivätkään. Esimerkki: jos Hastingsin taistelussa 1066 nuoli olisi osunutkin Wilhelmin silmään Harald Haraldssonin sijasta keskiajan Englannin kehitys olisi saanut aivan toisen suunnan.

      Nuo vanhan ajan narrattiivit vaan ovat huvittavimpia kuin nykyiset alhaisen katseen ja nillityksen kertomukset, feministisistä nyt puhumattakaan.

      Poista
    3. Kehityksen lineaarisuus tai sen puute on hyvin mielenkiintoinen asia.

      Mutta siitä seuraa hankala kysymys: miksi historian voi väittää olevan jossakin mielessä lineaarinen?

      Koska se selvästi kuitenkin on...

      Eli mikä luo murroskaudet tai miksi tietyt vuodet tai ajanjaksot luovat niin suuren muutoksen?

      Ja mitä tästä seuraa? Mihin olemme matkalla ja miksi?

      Intersektionaalisuuden työkalut vastata näihin kysymyksiin vaikuttavat tehottomilta.

      Marxismi-Feminismi ei ehkä olekaan ainoa historiallis-tieteellinen oppi...

      Poista
    4. "miksi historian voi väittää olevan jossakin mielessä lineaarinen?"

      On selvää, että historia on lineaarinen, se johtuu kausaliteetista (= yksi asia johtaa toiseen), mutta ei deterministinen l ennaltamäärätty. Vähän niinkuin evoluutiossa: ei ole jossain määrätty, että elämän alku väistämättä johtaisi ihmislajin valta-asemaan "luomakunnan kruununa". Tästä asemasta on kuitenkin seuraanut paljon muille lajeille.

      Poista
  4. Saamme nimenomaan "kiittää" Helsingin perustamisesta. Kustaa III oli paljon viisaampi

    VastaaPoista
  5. "Kustaa III oli paljon viisaampi."

    Perusti Tampereen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tampereen perustaminen oli toki hyvä veto, mutta tarvittiin vielä Venäjän keisari Aleksanteri I lähettämään sinne James Finlayson, että saatiin kunnon teollisuuskaupunki.

      Poista
    2. Puuvillatehtaan ja vähän muutakin Tampereelle perusti Finlayson, joka oli skotti eikä tullut Venäjältä.

      Melko pian perustamisen jälkeen hän kuitenkin myi tehtaansa baltiansaksalaista sukua olevalle pietarilaiselle Carl Nottbeckille, joka pani poikansa Wilhelm von Nottbeckin tehtaan johtoon.

      - kuten huomaamme, sukunimen eteen ilmaantui noihin aikoihin tuo pieni lisäke "von"

      Aleksanterin osuutta asiaan taisi olla lähinnä vain se, että hän salli tämän kaiken taphatua.

      Poista
    3. Kyllä Finlayson tuli Tampereelle Pietarista ja erityisesti Aleksanteri I:n tukemana. Aleksanteri oli juuri käynyt käynyt Tampereella ja innostunut Tammerkosken vesivoiman tarjoamista mahdollisuuksista.
      Lisätietoa löytyy vaikka Wikipediasta.

      Poista
    4. Totta puhut.

      Finlaysonin aiempi historia oli mennyt minulta näköjään ohi.

      Aina oppii.

      Poista
  6. Viime vuonna kuolleen Lars-Olof Larssonin kirjoittama, Augustprisetillä palkittu "Gustav Vasa – Landsfader eller tyrann?" vuodelta 2002 on täydellinen elämänkerta, missä kuninkaan ympärille rakennetuista myyteistä tehdään silppua. Larsson kuvaa Kustaata täysin häikäilemättömänä, pelkästään valtaa ja omaisuutta kahmivana, sairaalloisen kitsaana ja äärimmäisen epäluuloisena äijänä. Toisin kuin muut renesanssiruhtinaat, Kustaa ei piitannut kulttuurista tai taiteista tai muista henkisistä arvoista yhtään. Ja jo Vilhelm Moberg esitti 50 vuotta sitten "Min svenska historia"-teoksessaan Kustaan Kristianin kaltaisena tyrannina. Kumpaakaan teosta ei ilmeisesti ole käännetty suomeksi?

    https://sv.wikipedia.org/wiki/Lars-Olof_Larsson_(historiker)
    https://www.augustpriset.se/bidrag/gustav-vasa-landsfader-eller-tyrann
    https://entravebocker.com/2011/01/18/lars-olof-larsson-gustav-vasa-landsfader-eller-tyrann/
    https://fi.wikipedia.org/wiki/Vilhelm_Moberg
    http://dagensbok.com/2007/08/11/vilhelm-moberg-min-svenska-historia/

    No jaa, kenties tyranneja on joskus tarvittu vakaiden valtakuntien luomiseen. Mutta nyt pärjäämme toivon mukaan ilman sellaisia.

    / Ördög

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Toisin kuin muut renesanssiruhtinaat, Kustaa ei piitannut kulttuurista tai taiteista tai muista henkisistä arvoista yhtään."

      Tuohon varmasti oli osasyynä se, että Kustaa ei kuulunut aivan huippupiireihin eikä siten saanut ruhtinaan kasvatusta/koulutusta. Lisäksi tämän aika meni oman valtansa varmistamiseen, johon oleellisesti kuului varallisuuden kahmiminen. Ilman noita ominaisuuksia (häikäilemättömänä, pelkästään valtaa ja omaisuutta kahmivana, sairaalloisen kitsaana ja äärimmäisen epäluuloisena äijänä) Kustaasta olisi tullut entinen ruhtinas, aikakausi ja olot eivät suosineet toisenlaisia luonteenominaisuuksi.

      Omille pojilleen hän kyllä antoi täysiverisen renesanssihallitsijan kasvatuksen, joka menikin Eerikille ja Juhanalle perille. Kaarle oli enemmän isänsä poika, samasta syystä. 

      Poista
  7. "Narratiiveja" heitellään mutta renessanssia (< rinascimento, siinä on keskellä paksu suhuäänne) ei osata kirjoittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyydän syvästi anteeksi, tietokoneen korjausohjelma on minut pilannut.

      Poista
    2. Tosin suomen kieleen sana tulee ranskasta -renaissance, ilman suhuäännettä.

      Poista
    3. Aina oppii... Italian suuntaan minut aikoinaan erehdytti (?) luennoitsijana etymologian antanut Tutta Palin, tuleva taidehistorian professori. Vaikutti kovin etevältä ihmiseltä, joka hallitsi ranskat ja italiat.

      Poista
    4. Yleinen kirjoitusvirhe on muuten myös tuo "elämänkerta", po. elämäkerta. Samalla tavalla selvänäkijään on tunkeutumassa genetiivi.

      Poista
    5. Lisään vielä tämäkin: Miksi muuten ranskan renaissance-sanassa on geminaatta? Johtuisikohan sittenkin alkuperin siitä italian "paksusta" äänteestä...

      Poista
    6. Tähän voisi lisätä sitaatin Markus Aureliukselta (Itselleni):

      "10. Graamaatikko Aleksanterilta, moitteesta pidättäytyminen ja ettei tule takertua nälvimismielessä jonkun lausumaan barbarismiin tai solesismiin tai huonoon sananvalintaan, vaan lausua se itse oikeassa muodossa, kun vastaa kysymykseen, ilmaisee hyväksyntäänsä, jatkäa keskustelua kyseisestä asiasta - mutta ei sanamuodosta! - tai pääsee muutoin esittämään jonkin tuollaisen tahdikkaan ja vaivihkaisen muistutuksen."

      Poista
    7. Juu, joka lähtöön löytyy jokin ilmaaan heitetty "verbaali", jolla asia voidaan mitätöidä. T. nimimerkki "Sellaisia runsaasti vastaanottanut tälläkin palstalla - asiaa tai ei"

      Poista
    8. No miksei olisi? Naissance tarkoittaa syntymää ihan ilman italiaakin. Molemmissa kielissä sanan taustana on latinan nascor -syntyä

      Poista
    9. Uskoisin kyllä että sana renessanssi on tullut suomeen ruotsin kielen kautta eikä suoraan ranskasta. Tämän voi yleistää lähes kaikkeen lainasanastoon viimeisen parin sadan vuoden ajalta, aina siihen saakka kunnes hallinnon ja korkeimman opetuksen kieleksi vaihtui suomi. Nykyajan ja tuon välissä on pieni ajanjakso, jolloin suomea kehitettiin, uutta omaperäistä sanastoa luotiin ja ruotsinmukaisuuksista pyrittiin pääsemään eroon. Kun suomi on taas vajoamassa ns. kyökkikieleksi, niin asiasta voisi olla huolissansa, mutta kuten Kotuksen asijantuntiat ovat sanoneet: kieli muuttuu. Ei tietysti ole tarkoituksenmukaista, että ihmiset ymmärtäisivät edes jollain tasolla muutaman vuosikymmenen takaista sanastoa.

      Poista
    10. No, sitä kauttahan ns. sivistyssanat yleensä tulivat, mutta tässä tapauksessa siis ei ole mitään syytä olettaa, että lähtökieli olisi ollut italia. Ruotsi omaksui valtavan määrän ranskalaisia sanoja etenkin 1700-luvulla.

      Poista
    11. En väittänyt mitään "lähtökielestä. Kirjoitin siitä, miksi sanassa renessanssi on kaksi s-kirjainta toisen tavun päätteeksi. Lähtökohdan täytyy ALKUPERIN olla italian rinascimentossa, olkoon sitten kierrätetty vaikka minkä kielien kautta. Vai saiko renessanssi alkunsa Ranskassa? Burckhardtkin erehtyi?

      Poista
    12. Miksi täytyisi? Ei tässä ole lainkaan kyse siitä, missä renessanssi alkoi.

      Poista
    13. Venäjäksi käytetään muuten myös sanaa vozrozhdenije, siis uudelleensyntyminen venäjäksi.

      Poista
    14. Mielestäni juuri siitä on kyse. Renessanssi oli aikalaistermi, sanotaan alan kirjoissa.

      Poista
    15. No mikä ettei, mutta kussakin kielessä sitä nimitettiin kielen mukaisesti, ainakin italiassa ja ranskassa.

      Poista
  8. Taas anastus. Uusimmassa Kanavassa 3/2021 oli mielenkiintoinen Lauri Tarastin kirjoitus ympäristöaktiviestin mustasta aukosta. Sitten olikin jo aika paksua, kun kaksi tyyppiä hyökkäsi Jussi Niinistön 1/2021 Kanavassa ollutta artikkelia kohtaan. Molempien tulkinnat olivat aika korkealentoisia, kun vertaa Niinistön kiihkottomaan tekstiin. Numerossa 1/2021 joku kirjallisuusnainen vuodatti 2 sivua puhdasta Trump-vihaa. Täytyy ihmetellä miten kyvytön ko. naisoletettu oli ymmärtämään amerikkalaisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pyhiä oikeistomiehiä ja amerikkalaisia ei saa arvostella?

      Poista
    2. Saa toki, mutta voisi edes yrittää arvostella objektiivisesti. Ko. kirjoittaja ei ilmiselvästi ymmärtänyt, miksi tavalliset amerikkalaiset äänestivät Trumpia, koska hänen mielestään Trump on rikas ökymies, jota ei kiinnosta tavallisen kansan asiat. Kuitenkin esimerkiksi tuntemani yliopistonsa vuosiluokan 1 % huippujoukkoon kuulunut yleensä "liberaali" tuttavani äänesti Trumpia. Samoin pienyrittäjäkirjakauppias. Monestakin asiasta em. 2 tyyppiä ovat eri linjoilla, mutta silti äänestivät Trumpia. Tuo yliopistotyyppi sanoi asian näin:"mieluummin m*lkku persoona, joka tekee hyvää politiikkaa kuin Herra Mukava, joka tekee p*skaa politiikkaa". Ja hänen mukaansa T. teki politiikkaa, joka hyödytti nimenomaan tavallisia amerikkalaisia. Ja se lienee juuri se suurin synti Trump-vihaajien silmissä, koska nämä haluavat politiikkaa, jossa marginaaliryhmät (=transut, taparikolliset, matut, narkkarit, rappiotaiteilijat jne.) nostetaan kaiken päätöksenteon etusijalle.

      Poista
    3. Siis ei saa arvostella, sitähän minäkin.

      Poista
    4. Tuota, jos arvostelija A:n mielestä 2+2=5, niin olisiko A mielestäsi hyvä valinta matikan yo-kokeen arvostelijaksi?

      Poista

Kirjoita nimellä.