Moskova-Lontoo-Washington

 

Kylmän sodan kolmio

 

Aarne Tanninen, Täällä Tanninen. Reportterina neljässä maassa.  WSOY 1996. 365 s.

 

Aarne Tannisen muistelmat sijoittuvat aika lailla samoihin raameihin kuin Jyrki Koulumiehen. Paitsi Suomessa, Tanninen palveli niin Washingtonissa kuin Lontoossakin. Moskovassa hän oli ensimmäinen suomalainen toimittaja yhdessä Kansan Uutisten Jarno Pennasen kanssa. Hän aloitti Uuden Suomen kirjeenvaihtajana jo 50-luvun lopulla ja pääsi kokemaan Moskovan perspektiivistä niin yöpakkaset kuin noottikriisinkin.

Sittemmin tie vei sympaattiseen Lontooseen ja uran loppupuolella aina yllättävään Washingtoniin. Välillä meni vuosikymmen Suomessa Ylen uutistoiminnan päällikkönä. Siinähän sitten tuli koettua kotimaan poliittiset myrskyt ja tiedotusideologian niin sanottu suuri aika.

Olihan siinä aikakausi. Hruštšovin suojasäästä ja ”kommunismin rakentamisesta” Neuvostoliitto jatkoi liennytykseen ja perestroikan kautta omaan tuhoonsa. Yhdysvallat makseli oppirahoja Vietnamin sodasta ja jatkoi siitä huolimatta Irakin sotaan ja Afganistanin interventioon. Englanti hoiperteli imperiumin hajoamisesta ja sosiaalivaltion perustamisesta thatcherismiin. Suomi eli ainutlaatuisen sosiaalisen murroksen ja taloudellisen nousun aikakaudet ja integroitui lopulta länteen.

Tämän aikakauden kuluessa tulevaisuushorisontti muuttui monet kerrat sangen perusteellisesti. Sen alkuvaiheessa USA tuotti puolet maapallon hyödykkeistä ja loppuvaiheissa vain neljänneksen. Neuvostoliitto muuttui dynaamisen kasvun symbolista surkeuden tyyssijaksi ja Suomessa koettiin niin Kekkosen aikakausi kuin suuri lama ja siitä selviäminen. Draamaa riitti joka vuosikymmenelle.

Kirja on päivätty vuonna 1996, joten siitäkin on kulunut aikaa jo neljännesvuosisata. Kiinan todellinen ”suuri hyppäys” sijoittuu vasta sen jälkeiseen aikaan ja samaa voi sanoa Yhdysvaltojen rappiosta, jota voisi kai jo nimittää suureksi pudotukseksi. Jo Tannisen aikana oli lakattu puhumasta Amerikasta kansojen sulatusuunina ja käytettiin sen sijaan salaattikulhon vertauskuvaa.

Valkoisten osuuden Yhdysvaltain kansalaisista arvioitiin tuolloin jo laskevan alle 50 prosentin peräti vuoteen 2000 mennessä ja maassa osattiin myös sekä olla erittäin rotutietoisia että toisaalta myös varoa sanomasta selvästi erinäisiä tosiasioita. Nykyäänhän kaikki tämä on pintajournalismin ansiosta arkipäivää meilläkin… Kukapa olisi osannut moista kuvitella vuonna 1996?

Journalismin kehitys onkin asia, joka saa tässä kirjassa paljon huomiota osakseen. Olihan kirjoittaja paraatipaikalla asioita katsomassa ja myös niihin vaikuttamassa. Uutispäällikön paikalle politisoituneeseen Yleen Tanninen tuli kokoomuksen mandaatilla, mutta irtisanoutui uutisten politisoinnista. Toki Yleisradio noihin aikoihin eli 1970-luvulla panosti paljon tutkimustoimintaan, jonka ilmeisenä pyrkimyksenä oli ajan hengen mukaisesti tieteellistää tiedotus, lähinnä siis uutiset.

Ymmärtääkseni koko idean sielu oli professori Yrjö Ahmavaara, jonka filosofiaa Ylen PTS-neuvottelukunta ja myös Pertti Hemánus sovelsivat. Uutiskriteerit muotoiltiin eräänlaiseksi katekismukseksi ja sen johdattamana pyrittiin harjoittamaan niin sanottua informatiivista ohjelmapolitiikkaa. Uutiset eivät olleet tarkoitetut viihdyttämään, vaan antamaan itse kullekin kansalaiselle relevanttia tietoa asioista, jotka vaikuttivat hänen omaan elämäänsä.

Ainakin osittain tuon katekismuksen käskyt ovat erinomainen ojennusnuora toimittajille ja kelpaisivat nykyäänkin mainiosti alan ihmisten käyttöön. Toki voi ihmetellä sitä, onko tuollaisia asioita tarpeen koota loogiseksi kokonaisuudeksi: elämä kun on kovin monimuotoista ja sen ahtaminen tiukkoihin käsitteisiin voi usein olla mahdotonta tai jopa haitallista. Ainakin tarpeettomaksi sitä kai voi sanoa.

Käytännössähän noita ohjeita käytettiin perustelemaan sellaista politiikkaa, joka antoi mahdollisimman paljon sellaista informaatiota, jota normaalissa, porvarillisessa maassa ei ollut tarjolla. Neuvostoliiton kuvaaminen sen virallisen ideologian mukaisesti oli tällaista. Sen paikkansapitävyyden tarkistaminen oli sitten suuri kysymys, joka noiden ohjeiden valossa näytti kovin pieneltä.

Mutta tämä oli jo oma johtopäätökseni. Tanninen joutui elämään ympäristössä, jonka suuria vaikuttajia olivat puoluepoliittisesti nimetyt johtajat. Tehtaankadun kanssa hänellä ei sen sijaan ollut minkäänlaisia suhteita.

Monella muullahan niitä, oli, mutta siihen kirjoittaja ei puutu. Tosin esimerkiksi Moskovan kirjeenvaihtajia alettiin nimittää kaksi kappaletta. Sama saatiin aikaan myös Yhdysvaltojen kohdalla. Edellisessä tapauksessa syyt olivat poliittiset.

Tanninen kävi myös Moskovan yliopiston journalistiikan tiedekunnassa pitämässä luentosarjan. Sattumalta tunnen hieman itsekin tuota opinahjoa ja voin todeta, että siellä oli sama dekaani vuodesta 1965 vuoteen 2007. Nykyään hän, Jasen Zasurski on niin sanottu tiedekunnan presidentti.

Tuossa aivan Moskovan keskustassa paraatipaikalla ja kivenheiton päässä Kremlistä sijaitsevassa vanhassa yliopiston päärakennuksessa on toisen maailmansodan jälkeen osattu suomea hämmästyttävässä määrin ja osataan vieläkin. En tunne asian taustoja sen paremmin, mutta Tampereen yliopiston ja Moskovan yliopiston välisillä suhteilla on ilmeisesti asian kanssa paljonkin tekemistä.

On kiinnostavaa havaita, että tuossa tiedekunnassa pääsi luennoimaan myös porvarillinen kokemusasiantuntija, Aarne Tanninen. Sen perusteella, mitä hän kirjassaan luennostaan kertoo, sen sisältö noudatteli moniarvoisen yhteiskunnan normaaleja ihanteita. Varsin keskeinen oli ilmeisesti se periaate, että uutisten tuli tarjota yleisölle vain aineksia maailmankuvaan, ei valmista maailmankuvaa.

Tuohan oli mainio periaate ja nykyisillä uutistoimituksilla taitaisi olla siitä paljon oppimista. Mutta siihen aikaan filosofoi myös Ylen pääjohtaja, että eri näkemysten pitäisi uutistoiminnassa saada suunnilleen yhtä paljon tilaa, kuin niillä oli kannatusta yhteiskunnassa.

Tämä oli ilmeisen mukava todeta moskovalaisille opiskelijoille, joita koulittiin oman maansa suuren ja mahtavan totuuden uskollisiksi sotureiksi. Olisipa kiinnostavaa ajatella, että samanlainen moniarvoisuus vallitsisi tänäkin päivänä niin siellä kuin meillä. Mitä se käytännössä tarkoittaisi?

Tämäkin muistelmakirja antaa varsin kiinnostavan kuvan siitä kehityksestä, jonka muuttuva tekniikka toi etenkin televisiolle, joka jo sinänsä oli mullistava uutuus.

Aluksi TV:tä piti palvella vanhalla valokuvaustekniikalla: valokuvat ja elokuvat oli kehitettävä ja filmit leikattava ja kuljetettava fyysisesti paikasta toiseen. Satelliittiyhteydetkin olivat aluksi erittäin kalliita.

Palvelun parantamiseksi suunniteltiin aluksi jopa pohjoismaiden yhteistä uutislentokonetta, joka hoitaisi yhteyksiä.

Kirjasta, joka kuvaa ulkomaantoimittajan usein niukkaa arkipäivää, ei käy esille se valtava itsevarmuus ja omahyväisyys, joka oli ominaista Yleisradiolle sen suurina vuosina. Se kuvasi itsensä suunnilleen maailman navaksi ja esimerkiksi Suomen oloissa tällä puheella oli kyllä katettakin. Ylellä oli uutismonopoli ja sen ohjelmien ympärille kokoontui lähes kirjaimellisesti joka ilta koko kansa. Nythän eetteri on täynnä vaihtoehtoja, jotka ovat toinen toistaan typerämpiä ja tyhjänpäiväisempiä.

 Toden totta, tuo rajaton hömpän tarjonta todennäköisesti auttaa nimenomaan tyhmentämään kansaa sen sijaan, että se tarjoaisi itse kullekin sitä relevanttia informaatiota, jota aikoinaan perättiin.

Luulen, että nykyään voidaan jo puhua Yleisradion kultaisista vuosista ja nykyperspektiivissä ne taitavat sijoittua suunnilleen samoihin aikoihin kuin Tannisen toiminta sen palveluksessa. Ei tässä nyt varmaankaan tarvitse nimenomaan hänelle kiitoksia keskittää, mutta kyllä hän siellä näyttä paikkansa täyttäneen.