lauantai 10. huhtikuuta 2021

Sotaa, seksiä ja viinaa

 

Rakkaus vainoaikaan

 

Ernest Hemingway, Jäähyväiset aseille. Suomentanut Veikko Polameri. Tammi 1968 (1929), 310 s.

 

Hemingwayn kirja on viehättävän vanhanaikainen. Se on kirjoitettu vielä siinä vaiheessa, kun ihan kaikkea ei sopinut julkaista. Niinpä erilaiset sopimattomat sanat on kuviteltava ihan itse. Niiden tilalla on van viiva, ei edes pisteitä ja alkukirjaimia.

Myös kirjan aihepiiri tai ainakin aiheen käsittelytapa taisi olla aikanaan hyvin epäsovinnainen. Tämähän ei ole oikeastaan mikään sotakirja, vaan kiihkeä rakkausromaani, jossa aistillinen puoli on hyvin hallitseva. Sekin on nokkelasti ilmaistu niin, että lukija saa itse kuvitella asiat.

Tämä saattoikin olla hyvin tarpeellista jo sen takia, ettei kirja olisi joutunut jakamaan D.H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan kohtaloa sensuurin kynsissä.

Mutta onhan kirjassa sotaakin. Hemingway oli myös todellisuudessa ambulanssikuskina Italian rintamalla ja taisteli siis etupäässä itävaltalaisia (unkarilaisia, kroaatteja ja niin edelleen) vastaan Pohjois-Italiassa. Paikkakin mainitaan heti alussa: Gorizia.

Nimi tuo tietenkin mieleen ehkä kuuluisimman italialaisen sodanvastaisen laulun kirotusta Goriziasta: (O Gorizia tu sei maledetta https://www.youtube.com/watch?v=NtsMuFdO4yg ).

Se oli lähellä Isonzo-jokea, josta käytiin lakkaamattomia taisteluja, joista Caporetton nimi nousi erityiseen kuuluisuuteen.

Italia, joka oli ennen sotaa kuulunut aika kauan Saksan ja Itävallan trippelallianssiin eli kolmiliittoon, lähtikin sitten soitellen sotaan entisiä liittolaisia vastaan, hankkimaan itselleen loppujakin vielä liittämättömistä italialaisista alueista (Italia irredenta).

Homma menestyi huonosti ja kirousten kukkuraksi kuvaan ilmestyi vielä myös vanha Hunni eli Saksa, jota Goriziassa kammottiin syystäkin.

Saksalaisethan olivat huseeranneet alueella jo keskiajasta lähtien, ellei nyt sitten haluta palata aina antiikkiin saakka. Hunni-nimityksen he olivat saaneet keisari Wilhelm II:n puheesta tämän evästäessä vuonna 1899 Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan lähetettäviä joukkoja: näiden piti olla yhtä säälimättömiä kuin aikoinaan hunnit Euroopassa. Sataan vuoteen ei saisi kiinalainen uskaltautua katsomaan röyhkeästi eurooppalaista.

Hunni-vertaus pantiin tietenkin kaikkialla korvan taa ja kun Saksa vuonna 1914 hyökkäsi puolueettoman Belgian kimppuun, siitä tuli ympärysvaltojen taholla saksalaisten puolivirallinen nimitys.

Hemingway oli siis vapaaehtoinen ambulanssikuski ja sai peräti upseerinarvon: luutnantti eli tenente. Tätä italialaista muotoa käytetäänkin kirjassa koko ajan. Kyseessähän on samaan kantasanaan perustuva termi kuin ranskan (ja englannin ym.) kielessä esiintyvä lieutenant. Italiassa se vain on vielä hieman lähempänä latinalaista kantaansa tenens, (pitävä, verbistä teneo, pitää hallussaan). Luutnanttihan oli kapteenin (caput -pää) varamies, joka siis piti tämän paikkaa (ransk. lieu) ja otti sen tarpeen tullen.

Tenente oli sen verran pieni tappi, ettei monikaan edes viitsinyt herroitella (signor tenente), vaan puhutteli vain sanalla tenente.

Varsinaisia taisteluita ei kirjassa kuvata lainkaan ja päähenkilökin tuumaa, ettei ole mikään oikea rintamasotilas. Haavoituttuaan kranaatista hän joka tapauksessa saa hopeisen kunniamerkin. Hänelle se ei merkitse mitään, mutta monelle nuo helyt ovat hyvin tärkeitä. Ilmenee myös, että on ihmisiä, jotka viihtyvät sodassa. Heitä on juuri huoltoportaassa.

Miltei kaikki joka tapauksessa ihmettelevät päivästä toiseen, mitä järkeä koko sodassa oikein on ja miten se koskaan oikein saadaan loppumaan. Hunnien suuren hyökkäyksen yhteydessähän rintama murtuu ja valtava määrä sotilaita pakenee. Mukana on myös urhoollinen tenente, joka huonolla tuurillaan menettää ambulanssinsa ja miehensä.

Yhden karkurin hän jopa tappaa ja on hiuskarvan varassa, etteivät niin sanottua pikaoikeutta käyttelevät karabinieerit tapa häntä itseään karkurina. Upseereita he teloittavat liukuhihnalta.

Univormunsa hävittänyt tenente yhdessä englantilaisen sairaanhoitajattarensa kanssa onnistuu sentään lopulta pakenemaan Sveitsiin. Siellä romaani päättyy katastrofiin, synnytykseen jossa kuolevat sekä äiti että lapsi.

Muuten amerikkalainen vapaaehtoisluutnantti elelee Italiassa huomattavan mukavasti. Sodasta huolimatta hotellit ja ravintolat toimivat kuvankauniilla seuduilla ihan hyvin ja kirjassa on kolminumeroinen määrä kuvauksia erilaisten alkoholijuomien nautiskelusta.

 Tuohan oli melko kosteata aikaa ja kello yksitoista tarjoiltiin hotellissakin cocktaileja lounasta odotellessa. Sitten toisen maailmansodan jälkeen saavutti viinin kulutus Italiassa huikeat lukemat, mutta tilanne on nykyään suuresti rauhoittunut. Samoinhan kävi Ranskassa elintason äkillisesti noustessa ja tunnetaanhan ilmiö meilläkin.

Tämä kirja onkin pikemmin juopon ja rakastuneen nuoren miehen päiväkirja kuin mikään sotaan liittyvä teos. Sodanvastaisiin 20-luvun kirjoihin sitä ei kannata sijoittaa, vaikka siinä vähäeleisesti kyllä todetaan sodan koko mielettömyys.

Italia menestyi loppujen lopuksi sodassa varsin kurjasti, mutta pakkohan sillekin oli antaa kärsimyksistään korvauksia. Sellaisesta sai käydä Etelä-Tiroli, joka nykyään tunnetaan nimellä Alto Adige. Tuo Adige-jokihan on sama kuin Saksan kansallislaulussa mainittu Etsch (Etsch ja Belt ja Maas ja Memel…).

Se oli kuitenkin lähes täysin saksalaista aluetta ja vielä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä siellä esiintyi separatistista terrorismia. Sain itsekin silloin huomata vuoden seinämään kirjoitetun suurikokoisen tekstin: Südtirol bleibt deutsch!

Koko tuo alue on toki kansallisesti erittäin monenkirjavaa, kuten vuoristoille sopii. Tässä kirjassa jotkut italialaiset patriootit silti unelmoivat Rooman imperiumin perustamisesta uudelleen. Siihen olisi kuulunut muun muassa koko Adrian meri.

Kun kärsimysten korvaukset sitten jäivät niin laihoiksi kuin jäivät, oli Mussolinin mustapaidoille sosiaalista tilausta.

 

 

14 kommenttia:

  1. Kytkeäkseni eiliseen blogiin niin Hemingway - alan mies - kuvaa tyylikkäästi sitä, mitä Rimminen tyylittömästi, rahvaanomaisesti.

    VastaaPoista
  2. "Tässä kirjassa jotkut italialaiset patriootit silti unelmoivat Rooman imperiumin perustamisesta uudelleen. ..Kun kärsimysten korvaukset sitten jäivät niin laihoiksi kuin jäivät, oli Mussolinin mustapaidoille sosiaalista tilausta."

    Ja vielä surkeammin kävi kuin I maailmansodassa, olisivat tyytyneet pizzaan ja mafiaan - ja EU:n laina- ja tukirahoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mistäpä he olisivat saaneet EU-rahoja ilman II maailmansotaa, jonka seurauksina kehitettiin Euroopan hiili- ja teräsunioni jonka seurauksena kehitettiin EU?

      Poista
  3. Kyllä Italia sai Etelä-Tirolin lisäksi hiukan enemmänkin maata. Isonzon länsipuolinen kaista jäi pysyvästi heille. Istrian niemimaa oli iso palanen ja Trieste merkittäävä saalis.

    Toki hinta oli hirvittävä. Voittaa itselle kaksi uutta maakuntaa ja menettää satoja tuhansia miehiä ja koko valtakunta roistojoukolle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, maa on pysyvää ja uusia miehiä on helppo, etten sanoisi suorastaan mielyttävää tehdä. Roistotkin hallitsevat vain aikansa.

      Poista
  4. Kiinnostava sivuepisodi on myös Fiumen vapaavaltio ja siellä huseerannut Gabriele D´Annunzion johtama kirjava soturijoukko. Tuo suomalaiselle mieleen Aunuksen ja Itä-Karjalan heimosotaretket. Toimi myös käyttövoimana radikaalille kuohunnalle Italiassa muutaman vuoden kuluttua. Mutta tästä sekä Mussolinin ja G.D.A.:n suhteesta: Göran Hägg: Mussolini, suomeksi 2008.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. D'Annunziosta on myös suomalainen väitöskirja. Ja Garda-järven rannallahan on museo Vittoriale. Siellä on myös moottoritorpedovene, jolla Gabriele taisteli Adrian merellä amiraali Horthyn johtamaa Itävallan laivastoa vastaan. Se oli aika suuri laivasto, muuten.

      Poista
  5. Kurt Vonnegutin mukaan -- joskaan en nyt tarkkaan muista, missä hän tästä erityisesti puhuu -- sotakokemukset jakoivat amerikkalaisia kirjailijoita eri leireihin. Eli yhdelle puolelle asettuivat esimerkiksi hän itse, Heller ja James Jones, eli komentoja tottelevat rintamamiehet, toisella taas ne jotka saattoivat valita ja seikkailivat rintamalla ja takana.

    Tällaisena seikkailijana Vonnegut ymmärtääkseni piti Hemingwaytakin. Kun joku kustantaja jossain vaiheessa halusi koota paneelin sotakirjailijoista, Vonnegut ei uskonut, että yhteinen kokoontuminen onnistuisi. Niin syvä oli juopa.

    Itselleni "Nuoruuteni Pariisi" oli se teos, jossa Hemingwayn keskenkasvuisuus ihmisenä jotenkin tulee karkeana ilmi. Hän tavoittelee toimivaa ivaa, mutta suuntaa sen lähnnä niihin joiden seuraan kuitenkin oli ihan itse hakeutunut Steinin ja Beachin liepeillä. Tuossa tuhoamisen ja itsetuhon symbioosi on jo voimakas.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain muistan lukeneeni näistä Hemingwayn sähläyksistä...

      Esim. Espanjan sisällissodan aikana saattoi ilmaantua rintamalle ja esimerkiksi ampua konekiväärillä.

      "Koko vyö yhteen mennoon..."

      Ja kun vastapuoli aloitti tulituksen takaisin - esim. tykistökeskitys - oli herra läänintaiteilija joko jo baarissa tai sen välittömässä läheisyydessä.

      Normandian maihinnousun selostus kuulemma kirjoitettiin taistelulaivan messissä ja Pariisin vapautuksen jälkeen tärkeimmät "vaikutelmat" hankittiin vanhassa kantapaikassa.

      Ylellä on muuten pyörinyt dokumentti pariisin vapautuksesta jossa vapauttajia ammuttin kovilla ja kohti.

      Esimerkiksi De Gaulle sai sala-ampujan tulta vastaansa.

      +

      Amerikkalaisten ongelma on se että elämä on heille suurta seikkailua.

      Kun realismi ei suotta vaivaa, on jälki hyvin rumaa.

      Toki se mahdollistaa omansa tyyppisen häikäilettömän toiminnan.

      Kaikki valtiot ovat häikäilemättömiä omalla tavallaan.

      Poista
    2. "Amerikkalaisten ongelma on se että elämä on heille suurta seikkailua."

      Kuva amerikkalaisten touhuilusta ympäri maailmaa on suurikoinen rohjo, mallia John Wayne ylisuuret pyssyt käsissään möykkäämäässä suureen ääneen ja ampumassa ympäriinsä kaikkea, mikä liikkuu.

      Hienovarainen toisten kulttuurien ymmärtäminen ja vivahteikas dialogi muiden kanssa eivät tuohon kuvaan kuulu. ;)

      Poista
    3. Matias K.

      Juuri näin. Kyse on mielikuvista, mutta niillähän mielipidettä muodostetaab ja ohjataan.

      Ja joskus voipi olla niinkin että ensin on mielipide ja "tieteen" nimissä arvataan seikat jotka tukevat ideologian mukaista lopputulosta.

      "Tieteellinen sosialismi" silloin vuosia sitten ja "tieteellinen ilmastonmuutos" nykyään.

      Molemmissa lopputulos käytännössä sama, kansanmurhia, nälkää, ekologian täydellistä tuhoamista sekä äärimmäisen pienen piirin hyvin suuret taloudelliset voitot.

      Poista
    4. "Hienovarainen toisten kulttuurien ymmärtäminen ja vivahteikas dialogi muiden kanssa eivät tuohon kuvaan kuulu."

      Lapsuuteeni piirretty "Kiviset ja Soraset" kuvaa hyvin tuota: kivikausi nähtiin amerikkalaisena lähiöelämä. Tuon asenteen vuoksi Vietnamissa ja Irakissa meni niinkuin meni.

      Britit pyrkivät siirtomaissaan perehtymään hallitsemiinsa kansoihin ja käyttämään epäsuoraa hallintoa. Siksi he pystyivät suhteellisen pienellä porukalla hallitsemaan laajaa imperiumia.

      Poista
  6. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  7. Caporetto eli Kobarid sijaitsee nykyään Sloveniassa, ihan Italian rajan pinnassa. On kauniita seutuja ja todella upea emsimmäisen maailmansodan taisteluille omistettu museo. Koska Slovenia ei valtiona osallistunut sotaan, museota ei tarvita pönkittämään omaa kansallista sankaritarua. Siinä esitellään tasapuolisesti kärsimyksiä molemmin puolin rintamaa. Ainakin silloin, kun kävin siellä vuonna 1999.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.