keskiviikko 23. kesäkuuta 2021

Alansa klassikoita

 

Nuorten toivekirjasto

 

Jokainen ikäiseni tuntee Nuorten toivekirjaston. WSOY julkaisi sen siniselkäisisissä niteissä puoliväliin kolmesataa kirjaa, joista suuri osa oli kasainvälisiä klassikkoja, kuten James Fenimore Cooperin, Rudyard Kiplingin, Jules Vernen, Erich Kästnerin, Astrid Lindgrenin ja monien muiden teokset.

Omat suomalaiset kirjoittajat kuten Aaro Honka ja Väinö Riikkilä olivat myös hyvin edustettuina. Kyllä niitä kelpasikin lukea! Siinä missä intiaanien ja uudisasukkaiden elämä viehätti ja vetosi mielikuvitukseen eksotiikallaan, osoittivat taas kotimaiset kertojat, miten lähellä todelliset seikkailut ovat,  milteipä ihan tässä ja nyt.

Omia ensimmäisiä lukuelämyksiäni olivat Robinson Crusoen ja Gulliverin kaltaiset klassikot, mutta luulen, että vieläkin mukaansa tempaavampi oli tänne koti-Suomeen sijoittuva Me hiivimme öisin.

En enää oikein muista, mitä kaikkea siinä tapahtui, eikä siinä tarinassa tainnut olla kenenkään henki panoksena. Sen sijaan siinä tehtiin kepposia, jotka ovat aina vedonneet poikien mielikuvitukseen. Jos ajatellaan nyt vaikkapa ihan tuota hiipimistä keskellä yötä, niin kyllähän jo koko ajatus saa selkäpiin karmimaan.

Kukaan ei tuohon aikaan laskenut, miten moni sankareista kuului mihinkin sukupuoleen ja niitä sitä paitsi oletettiinkin olevan vain kaksi. Nuorten toivekirjastossa oli kyllä paljon myös sellaisia kirjoja, joissa tytöt olivat pääosassa ja kelpasihan niitäkin lukea, jos nyt ei muutakaan ollut.

Kirjoissa ei myöskään kiinnitetty huomiota siihen, että joku saattoi käyttäytyä ns. stereotyyppisesti. Persoonallisuuksia oli lapsissa aina monenlaisia, mutta stereotyppisestihän he yleensä joka tapauksessa monessa suhteessa käyttäytyivät, sillä sellaistahan elämä on, eikä hyvä nuortenkirja yritä sitä muuksi muuttaa.

Esimerkiksi Ethel Turnerin Seitsemän sisarusta oli kyllä kirja, joka vangitsi kenet tahansa, pojat mukaan lukien. Se nyt vain oli hyvin kirjoitettu.

R.L. Stevensonin Aarresaari on tietenkin klassikko, joka taitaa jo kuulua länsimaisen kirjallisuuden kaanoniin. Sitä ei Nuorten toivekirjastossa ole, mutta sen sijaan kyllä kymmenittäin muita merikirjoja. Meri ja purjelaivat ovat yhä uudelleen näiden kirjojen aiheena.

Siihen aikaan purjelaivat itse asiassa olivat jo historiaa. Sukellusveneet olivat tehneet monista selvää sodan aikana ja kalliit ja yhä nousevat palkat huolehtivat lopusta. Muistan kyllä, miten kaamea oli vielä parkkilaiva Pamirin kohtalo, josta radio kertoi 50-luvulla. Laiva voi siis oikeasti kaatua! Purjelaivojen aika oli jo mennyttä, mutta joka tapauksessa tuoreessa muistissa.

Meren loputon laajuus ja vaarallisuus riittävät jo pitkälle, kun jännitystä pitää aikaan saada. Kun siihen lisätään merirosvoja ja autioita saaria sekä ihmissyöjiä, ollaankin jo loputtomien tarinoiden maailmassa.

Frederik Marryattin kirja Merirosvo on alansa aatelia. Kirjoittaja on hyvin perehtynyt purjelaivojen käsittelyn ongelmiin ja ilmeisesti myös merirosvouksen traditioihin. Hän kehittää tarinan, jossa kaksi veljestä jo vauvaiässä joutuvat eroon toisistaan, kun laivan haaksirikkoutuessa toinen joutuu äitinsä kanssa merirosvojen käsiin. Vastoin yleisiä tapoja ,heitä ei tapeta.

Toinen taas nousee upseeriksi kuninkaallisessa laivastossa ja tietenkin nämä kaksi sitten myös joutuvat kohtaamaan toisensa taistelussa.

Itse merirosvo on niin raaka olento, että lukija vihaa häntä jo ensi hetkestä, mutta viimein hänestäkin paljastuu jotakin inhimillistä, hyvä ettei suorastaan jaloa.

Paitsi, että tämä kirja johdattaa lukijansa melko uskottavasti 1700-luvun maailmaan, se on kyllin repäisevä pysäyttääkseen blaseerautuneimmankin varhaisnuoren. Sitä paitsi sen kieli on virkistävän epäkorrektia nykyisessä totalitaaris-primitiivisessä ympäristössä, joten aikuistenkin lienee parasta lukea sitä salaa.

Lautalla yli Enonselän on taas tervehdys toiselta historialliselta aikakaudelta, joka nykynuorelle saattaa olla miljöönä aivan tyrmäävä. Nuorilla tarkoitan niitä vähän yli kymmenvuotiaita, joista tämä kirjakin kertoo.

Pojat seikkailevat maatilan töiden ja luonnon parissa jossakin Hämeen ja Savon rajamailla ja näyttävät kaupunkilaispojalle kaikenlaisia ihmeitä, vaikka heistä itsestään tuntuu, ettei tällä maailmankolkalla tapahdu paljon mitään.

Mutta itse asiassa siellä joutuukin kaikkein suurimpiin seikkailuihin, mitä ihmiselle on tarjolla. Radiossa ja lehdissä on puhuttu paljon Kon-tiki -lautasta, jolla joku norjalainen ylitti Tyynen valtameren, mutta nämä pojatpa ylittävät laajan ja vaarallisen Enonselän! Yhtä lailla siinä sai olla henkeään kaupalla.

Pojista vain yksi osaa uida, eikä heillä ole edes ruokaa mukana. Jokaisella on sentään puukko vyöllä ja onkivehkeetkin löytyvät. Kun vielä tulen tekeminen onnistuu, selviytyvät nykyajan robinsonit pahimmasta, vaikka vilu ja nälkähän ne koko ajan yrittävät ahdistella.

Vaikka tässä on seikkailua kylliksi, joutuu yksi poika vielä vangiksi rosvon autoon, mutta onnistuu sieltä pelastautumaan ja saa viho viimein hälytettyä myös saaren vangeille apua.

Kirjan kuvaus 1950-luvun maaseudusta on jo sellaisenaan nykymaailmassa eksotiikkaa ja olisi hauska tietää, miten nykyajan koltiaiset suhtautuvat tähän isovanhempiensa maailmaan.

Toki hyvä kirja voi kertoa vaikka kuusta. Sen kirjallinen uskottavuus ei ole ns. faktantarkistajien horjutettavissa.

Niin että jos hyvää juhannuslukemista puuttuu, voi aina suositella Nuorten toivekirjastoa, jonka osia kaikissa hyvin varustetuissa mökkikirjastoissa onkin aina saatavissa.

14 kommenttia:

  1. "Jokainen ikäiseni tuntee Nuorten toivekirjaston."

    Muistanpa minäkin tuon mainion kirjasarjan, paitsi tuon Merirosvon - joka on vieläkin nostalgisesti hyllyssäni - myös Vernen Sukellusveneen sekä kirjailijamerkki Osmo Ilmarin scifiteokset.

    Tuollaisten kirjojen merkitys oli paitsi sen hetkisen viihteen ("pois pahanteosta") ennen kaikkea siinä, että ne opettivat sujuvan lukutaidon, joka kuluu olevan nykypojilta hakusessa.

    VastaaPoista
  2. Gulliverin retkiä ei, kuten ei myöskään Robinson Crusoeta, kai julkaistu Nuorten toivekirjastossa. Sen sijaan tuo Stevensonin Aarresaari on sarjassa julkaistu. Jekyll ja Hyde -juttua taas ei.

    Fennimoren Robin Hood teki minuun vaikutuksen. Amundsenin kuvaus Thomas Alva Edisonin elämästä jäi nahkan alle. Taitaa elää siellä edelleenkin.

    Riikkilän Pertsa ja Kilu elää elävissä kuvissa. Se kertoo eräänlaisesta tekopyhyydestä, jota lapsistaan huolestuneet vanhemmat nyt harjoittavat. Kun maailma ja yhteiskunta varsinkin monikulttuurisuuden seurauksena sortuvat ympärillä, nostalgia on yksi keino torjua kipeää todellisuutta.

    Me luimme niin paljon. Tuhansia kirjoja, omina varhaisvuosinamme. Tietynlaatuiset tajunnalliset alkiot rekrytoituivat käyttöön -- nykymaailmassa niillä ei enää ole mitään käyttöä. Nyt palataan, taannutaan, taas takaisin retoriikan huomaan. Puhe elää yhdessä ajanhetkessä, myös avaruudellinen perspektiivi häviää.

    Perättäisyyden, päällekkäisyyden, priorisoinnin ja hierarkian kognitiiviset hahmot katoavat. Kysymykset lakkaavat edeltämästä vastauksia. Identiteetti riittää, ja siihen riittää oikeassa oleminen. Intersektionaalinen feminismi on akateeminen oppiaine.

    Odotellaan Johtajien nousua. Jo seuraava presidentti voi olla tosi-tv-sankari. Huck vedättää edelleen Jimia miten mielii. Aikaa ei ole, todellisuus ja uni sulavat yhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteiskuntaamme ei uhkaa monikulttuurisuus vaan monokulttuurisuus: pakkoenglanti!

      Poista
  3. Toivekirjastossa oli niin värikkäät kannet, että ne erottuivat kirjaston hyllyiltä helposti. Niinpä ne tuli automaattisesti otettua mukaan, vaikka oli joukossa vähemmänkin kiinnostavia.

    Aaro Honka oli kova nimi, mutta Pertsan ja Kilun tullessa olin kasvanut ulos nuorten kirjoista. Taisin olla 14/15 kun luin pääosan Mika Waltarin tuotannosta ja siitä se sitten lähti. Nyt olen taantunut lähes dekkaritasolle poiketen silloin tällöin johonkin kovaan klassikkoon ikään kuin muistutuksena olennaisesta.

    Olenkin sitä mieltä nykyään, että ajatteleminen ja luetun ymmärtäminen on tärkeämpää kuin jatkuva lukeminen. Täytyy myöntää, että kyllä on saanut elämää rikasta elämää, kun on saanut lukea maailman parhaat kirjat, nähdä maailman parhaat taideteokset ja saanut kuunnella maailman parhaita musiikkiesityksiä. Varasin juuri liput Placido Domingon konserttiin.

    VastaaPoista
  4. By my wig, Captain. This Arey-Sawry is part of the blue-spined library, indeed.

    https://www.huuto.net/kohteet/rl-stevenson-aarresaari-nuorten-toivekirjasto-11/542968079

    / Ördög

    VastaaPoista
  5. Oli kolme veljestä, jotka vartioivat mustasukkaisesti kirjojaan. Kirjojen ns. likatitteliin lyötiin varmemmaksi vakuudeksi vielä raa´asta perunasta veistetyllä leimasimella värileimat, kullekin omansa. Yhdellä oli kolmio. Tämä kolmio-veli löytää noin 60 vuoden iässä neliö-veljen kirjahyllystä Nuorten Toivekirjaston kirjan "Venetsian poika", jossa on kolmio.

    VastaaPoista
  6. Lainasin tänään kirjastosta tuon Merirosvon. Olen sen verran paljon meriaiheisia kirjoja lukenut, että jos se on kerran laadukas, niin varmasti kelpaa. Olen sen verran nuorempaa ikäpolvea, että nuo kirjat eivät ole niin tuttuja. Toki niitä kirjastosta tuli 10-13-vanhana lainattua. Nykyään menee dekkareita sellaisena "jokapäiväisenä leipänä", mutta on aina riemastuttavaa, kun kohdalle sattuu joku oikeasti hienosti kirjoitettu kirja. Olen tässä viime vuosina pyrkinyt lukemaan vanhoista kirjailijoista Joseph Conradin suomennetut teokset. Siellä on hienoja meriaiheisia kirjoja varmaan johtuen Conradin alkuperäisestä ammatista. Siitähän moni parhaiten kirjoittaakin, minkä hyvin osaa.

    VastaaPoista
  7. Norjalainen Leif Hamre oli lentäjä, everstiluutnantti ja palkittu kirjailija. Hamre kirjoitti miehekkäitä, mukaansatempaavia ja jännittäviä seikkailuja lentäjien maailmasta. Pojille. Kirjoista kuusi julkaistiin Nuorten toivekirjastossa.

    1960-luvun alkuvuosina eräitä NTK:n kirjoja luettiin myös Lasten Radiossa. Kuulen vieläkin korvissani kuulutuksen: Lasten Radio alkaa, Seppo Hovi lukee Leif Hamren seikkailukirjaa Lentokone kadoksissa. Se oli kevättä 1961. Seppo Hovi, silloin 16- vuotias nuorimies, jatkoi saman vuoden elokuussa Hamren toisella kirjalla, Hyppää Petter. Lukijan ääni oli reipas ja selkeä. Jännittäviä olivat nuo yleisohjelman hetket, joiden pituus oli kussakin jaksoluennassa 15 minuuttia. En muista, että missään olisi ollut tästä mainintoja tai muistiinmerkintöjä.

    Toivekirjaston kirjoja luin lähinnä kansakoulun alkuluokilla. Astrid Lindgrenin Ryöstetty Rasmus ja Mestarietsivä. Paul Bernan Päättömän hevosen salaisuus, Babbis-Friis Baastadin Kunniasanalla etc, Kesken jääneen Rasmuksen luin uudelleen viime syksynä.
    Tapani Löfvingin seikkailuja, jotka ostin itselleni muutama vuosi sitten, luimme Parkanon Yliskylän kansakoulussa III luokalla. Monia muitakin luin vuosi sitten. Kirjat näyttivät ja tuntuivat tutuilta, lukijan elämysmaailmassa oli vain tapahtunut harmillisia muutoksia.

    VastaaPoista
  8. Aasinsiltana asian viereen, niin monasti unohtuu mainita noiden vanhojen poikakirjojen kansikuvitukset. Nämä unohtuneet käyttötaitelijat, kuten "Poika" Vesanto tai "Ami" Hauhio loihtivat esiin hienoja kansia, jotka ovat osa kirjan lukunautintoa tai ainakin niiden puoleensa vetävyyttä. Kaikki kunnia nykypäivien graafisille suunnittelijoille, mutta kyllähän noissa vanhoissa kansitaitelijoissa oli tietty käsityöläisyyden kunniakas leima, heidän piirtäessä, maalatessa sekä tekstatessa kannet.

    VastaaPoista
  9. "jos hyvää juhannuslukemista puuttuu"

    niin tässä sitä suaattaapi ollla.

    Koira diplomatian työkaluna.

    Kun presidentti Putin ja Angela Merkel tapasivat ensimmäistä kertaa, niin tapaamistilaisuudessa oli mukana myös koira, josta lajista Putin tiesi Merkelin pelkäävän ihan kauhukseen.

    Nykyään Merkel tekeekin Putinille omansa koiratempun poistumalla politiikan areenalta. Saa nähdä miten se ilmenee Euroopan Unionin ja Putinin/Ryssän tulevassa huipputapaamisessa. Millaisen Koiran Putin tuo tähän huipputapaamiseen?

    Ukraina ei ole pikkukysymys. Se on osa kansallisuuspoliittista ideologiaa ja filosofiaa myös historiallisesti.

    VastaaPoista
  10. Toinen vastaava klassikko oli sarjakuvalehtisarja Kuvitetut klassikot, jotka antoivat nuorelle kurkistusaukon maailmankirjallisuuteen. Eipä ole monta sarjan perusteena olevaa kirjaa, jota en sitten myöhemmällä iällä olisi lukenut.

    VastaaPoista
  11. 12 vuotiaana olin ongelmissa kirjastotädin kanssa. Halusin lainata kirjoja aikuistenosastolta ja se kiellettiin. Isäni soitti jollekin kirjastojohtajalle ja asiaa varten piti laatia kirjallinen anomus sekä vanhempieni piti käydä kirjastossa kanssani. Asian käsittely kesti pari viikkoa. Onneksi sain luvan ja elämäni muuttui täysin.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.