perjantai 31. joulukuuta 2021

Ristiinan poikia

 

Petetyn armeijan sankari

 

Tito Colliander, Duncker. En av de tappras skara. Natur och kultur, Stockholm 1943, 271 s.

 

Oliko miestä kuitenkin,

jok’ oli kaikist’ urhoisin?

”…niin, herra, tunsin Dunckerin”.

 

J.L- Runeberg, Vänrikki Stoolin tarinat

 

Sulkavan komppanian päällikkö ja urallaan sitten everstiluutnantiksi kohonnut Joachim Zachrics Duncker on myös Runebergilta saanut kunnian tulla mainituksi suomalaisen sotasankaruuden ruumiillistumana.

Runebergin ”vänrikit” on kuitenkin tietysti ennen muuta kaunokirjallisuutta, jonka osaksi tuli joutua suomalaisen nationalismin pyhäksi kirjaksi, jonka valtava vaikutus kesti aina toiseen maailmansotaan saakka. Väinö Linna ei suotta sanonut kirjoittaneensa ”Tuntemattomasta” eräänlaista anti-Runebergia.

Linna moitti erityisesti sitä, että Runeberg oli unohtanut antaa sankareilleen aivot. Toki hän oli unohtanut paljon muutakin, mutta historiallisen roolinsa suomalaisen kansakunnan arvon kohottajana ”vänrikit” täyttivät hyvin.

J.R. Danielson-Kalmari tutki aikoinaan Suomen sodan varsinaisesti historiallista puolta, samoin kuin Fredrik Cygnaeus, joka myös kopioi Dunckerin kirjeet läheisilleen, joita tekijä on nyt käsillä olevassa kirjassa laajasti käyttänyt. Suomen sotaa on sittemmin tutkittu varsin laajastikin ja myös Dunckerista on Ruotsissa ilmestynyt toinenkin populaari teos, Bertil Nelssonin Duncker och Savolaxbrigaden (2000).

Sattuneesta syystä Collianderin kirja joka tapauksessa kiinnosti minua aivan erityisesti. Se on sentään julkaistu vuonna 1943 ja sitä paitsi Ruotsissa. Suomessa se lienee myös ollut myynnissä ja täällähän se oli painettukin. Joka tapauksessa siinä käsiteltiin varsin herkkiä asioita ja se julkaistiin kansakuntamme historiallisen draaman ollessa kärjistymässä.

Esipuheessa kirjoittaja kertoo pyrkineensä siihen, että kaikki kirjassa esitetyt vähänkin merkittävämmät yksityiskohdat saavat tukea lähteistä ja hän itse on koettanut pitää aina tosiasioiden puolta. Lähdeviitteet ja jopa kirjallisuusluettelokin teoksesta puuttuvat, joten varsinaisia tutkimuksellisia ambitioita siinä ei näytä olevan, mutta melkoisessa määrin se joka tapauksessa sisältää myös alkuperäisdokumentteja, Dunckerin kirjeitä.

Nuo kirjeet jotka enimmäkseen on osoitettu vaimolle, ovat kyllä melko tylsiä ja toistavat aina samaa asiaa: miehen rakkautta ja huolenpitoa perheestään. Usein mainitaan, että kirjeen mukana lähetetään jokin summa rahaa tai hiukan kahvia ja jopa sokeria.

Tällaisten kirjeiden oli mentävä venäläisten kautta ja kirjeitä vaihdettiin ”parlementäärien” tapaamisissa, joita pidettiin sotivien osapuolten kesken joskus aika tiheästikin. Niinpä Duncker, kuten moni muukin upseeri tuli jopa aika hyvin tuntemaan venäläisiä kollegoitaan, jotka puhuivat ranskaa ja saksaa yhtä hyvin kuin meikäläiset ja joskus edustivat jopa samoja, usein balttilaisia, luterilaisia sukuja.

Kuten tunnettua, taistelevien osapuolten upseerit tapailivat toisiaan aina silloin tällöin ja viettivät yhdessä kosteita iltoja. Joskus niissä lyötiin vetoja siitä, miten sota tulee edistymään ja ainakin kerran oli kaksintaistelukin lähellä. Koska tällaista pidettiin hyvin sopimattomana, lähetettiin riitapukari jonnekin Venäjän eteläiselle rintamalle.

Silloin kun sodittiin, osattiin kyllä myös toimia tilanteen mukaisesti ja suomalaisetkin käyttivät usein pistintaistelua, joka oli ainoa tapa saada venäläiset perääntymään. Siitä antoikin heille tunnustusta myös partisaanipäällikköä tunnettu Denis Davydov.

Duncker suoritti monia kylmäpäisiä operaatioita, sekä jälkijoukon johtajana että tiedustelijana ja johti Paukarahdessa 200 vaunun ja 400 hevosen saattueen tuhoamista, mikä oli vakava isku venäläisten huollolle.

Kun Sandels vielä ahdisteli heitä maihinnousuilla, olivat venäläiset hätää kärsimässä ja joutuivat tuomaan etelästä sisävesilaivastonsa pitämään Suomen armeijaa kurissa.

Kysymyshän oli nimenomaan Suomen armeijasta. Savon joukot saivat vain vähäksi aikaa hieman vahvistuksia Ruotsista. Itse he sen sijaan joutuivat puolustamaan koko Pohjois-Ruotsia tilanteessa, jossa Suomi oli jo auttamattomasti menetetty ja kuningaskin pantu viralta.

Vailla intendentuurikonttorin huolenpitoa, kurjasti ruokittuna ja vaatetettuna, tautien ja haavojen vaivaamat savolaiset olivat nyt se turva, johon Ruotsi nojasi pohjoisessa. Joukko oli kyllä vuonna 1809 suuresti kutistunut. Talvella 1808 oli Mikkelin malmilta lähtenyt matkaan 900 savolaista jalkamiestä, joista keväällä 1809 oli jäljellä 350. 1148 Savon jääkäristä oli rivissä enää vajaat kolmesataa ja Karjalan rakuunoita oli 80.

Sivumennen sanoen, Savon jääkärit, tuo modernisti koulutettu vapaaehtoisjoukko, johon kirjoittautunut ei saanut edes sotilastorppaa, vaan sen sijaan pientä rahapalkkaa oli viety pois kotiseudultaan ja jopa koko Suomesta vastoin sopimusta. He olivat siinä sitoutuneet vain kotiseudun puolustamiseen.

Kotiseudun puolustamiseen heillä riittikin intoa. Vanhasta muistista tiedettiin, mitä tarkoitti venäläinen miehitys -okkupatsija. Miehet olivat halunneet estää vihollista tekemästä väkivaltaa kotiseudulleen ja koko maalle, mutta nyt koko maa olikin venäläisten valloittama ja he tosiaankin käyttäytyivät hyvin. Sitä paitsi väestö oli vannonut uskollisuutta keisarille, joka sitten keväällä oli ”korottanut kansakuntien joukkoon” Suomen suuriruhtinaskunnan, joka siten oli jo irronnut Ruotsista.

Suomi suhtautui armeijansa rippeisiin välinpitämättömästi ja kiittämättömästi, mikä oli havaittu jo peräännyttäessä syksyllä Ouluun. Venäläisille sen sijaan järjestettiin komeita tanssiaisia…

Kun upseereille luvattiin virkatalonsa ilman palvelusta, läksi yhä useampi takaisin Suomeen sitä hoitamaan. Rivimiehillä ei useinkaan ollut tätä mahdollisuutta ja myös jotkut Sulkavan komppanian miehet joutuivat sittemmin Tukholmassa kerjäämään rahaa matkustaakseen kotiinsa, jossa ilmeisesti odottivat rengin työt.

Pohjois-Ruotsissa oli vuonna 1809 vielä taistelutoimintaakin, rauhansopimusta odotellessa. Barclay de Tollyn suorittama Merenkurkun ylitys mainitaan Venäjänkin historiassa suurin kirjaimin, mutta itse asiassa sen varsinainen sotilaallinen merkitys oli olematon ja savolaiset onnistuivat pitämään väsyneen hyökkääjän kurissa, kertoo kirjoittaja.

Kun alettiin ymmärtää, että sota oli jo ratkaistu, saatettiin vihollisarmeijoiden kanssa myös sopia rauhanomaisesta siirtymisestä paikasta toiseen. Kerran kävi jopa niinkin, että miehet pääsivät armeijan viinavarastoon käsiksi ja koko homma meni siinä määrin hulinaksi, ettei joukkojen komentaja Cronstedt kyennyt väkeään hillitsemään. Tilanne selvitettiin pyytämällä avuksi sata miestä venäläisiä Tulan jääkäreitä…

Yhtä rohkea ja kyvykäs kuin turhamainen kenraali Sandels, joka oli aikoinaan valinnut Dunckerin viemään voitonviestiä kuninkaalle Tukholmaan, jossa tämä oli saanut miekkaritarikunnan ristin, huomasi vielä sodan tässä vaiheessa voivansa kunnostautua ja hyökkäsi vihollisen kimppuun.

Vihollinen pääsi kuitenkin yllättämään juhlaillalliseen keskittyneen Sandelsin, joka pakeni paikalta ja ohi mennessään vielä kysyi loukkaavasti jälkijoukkoa johtavalta Dunckerilta, pelkäsikö tämä.

Duncker, jota oli samana päivänä ärsytetty muutenkin, oli vimmoissaan ja jättäytyi pääjoukosta, jolloin tuttu vihollisen upseeri pyysi, häntä antautumaan, koska tilanne oli toivoton.

Vastaus näyttäisi olleen ruokoton ja niinpä Duncker ammuttiin vartiopaikalleen. Haavoittuminen tapahtui 5.7.1809 ja kuolema seuraavana päivänä.

Duncker haudattiin Uumajan kirkkomaalle venäläisen upseerin viereen sotilaallisin kunnianosoituksin ja hänen haavoittumispaikallaankin on muistomerkki.

Runebergin runo ”Heinäkuun viides päivä” on sävyltään sentimentaalinen ylistyslaulu Suomen luonnolle ja siinä yhdistetään Dunckerin kaatuminen nimenomaan isänmaan puolustamiseen ja isänmaanrakkauteen.

Tämä ominaisuutta Dunckerilla varmasti oli hyvinkin runsaasti, mutta itse tuon runon asetelma on falski. Eivät Duncker ja hänen savolaisensa enää olleet isänmaata puolustamassa. Se oli nyt siirtynyt osaksi Venäjän keisarikuntaa. Nyt tuo sitkeiden savolaisten joukko palveli enää vain eräänlaisena Ruotsin muukalaislegioonana, jolla oli puolustettavana vain oma kunniansa.

Sen he toki tekivät hyvin ja Colliander antaa tästä kunniaa erityisesti Haapaniemen kadettikoulun opettajalle, Samuel Möllerille, joka oli aina teroittanut oppilailleen hyveen merkitystä omana palkkionaan.

Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa oli yhä ajankohtaisempi ja johon Suomea koetettiin panostaa myös Ruotsista käsin?

Kirjoittaja toteaa, että Dunckerin kaatuminen oli näennäisesti mieletön ja vailla päämäärää. Mitään konkreettista ei enempää saavutettu kuin menetettykään.

Näennäisesti mieletön kuolema nousi kuitenkin runon ansiosta voimanlähteeksi, joka voi antaa voimaa ja voitontahtoa kokonaiselle kansalle aina kauas tulevaisuuteen.

Näin siis Colliander. Itse kiinnittäisin enemmän huomiota Dunckerin omiin viimeisiin sanoihin: tätähän ne tahtoivat. Kai ne nyt voivat olla tyytyväisiä…

 

 

 

6 kommenttia:

  1. "Mutta mitäpä Suomella ja erityisesti suomalaisilla sotilailla saattoi olla oppimista tästä tarinasta vuonna 1943, jolloin ajatus erillisrauhasta Neuvostoliiton kanssa..."

    Ettei pidä kuolla tyhjän kunnian ja ylpeyden vuoksi, ainoastaan Isänmaan puolesta ja eduksi, muuten tulee muistetuksii sankarin sijasta Sven Tuuvana. Se on sitten toinen toinen juttu, onko sillä vainajan itsensä kannalta väliä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Keväällä 1944 Stalin vaati Suomelta ehdotonta antautumista.

      Poista
    2. >…Keväällä 1944 Stalin vaati Suomelta ehdotonta antautumista…

      Niinhän se tilanne tavallaan menikin. Rauhanehdot olivat jo sovittu suurvaltojen kesken Teheranin konferenssissa 1943.

      Poista
  2. Linna tekee Koskelasta oman Dunckerinsa.

    VastaaPoista
  3. Onko muuten yhtään sotaa tiedossa, jota Ruotsalaiset ovat sotineet ilman Suomalaisten osallistumista?

    VastaaPoista
  4. Tässä on kuvia Dunckerin kaatumispaikasta ja haudasta, sekä muista Pohjois-Ruotsin sotamuistomerkeistä. Niissä toivotaan maailmalle rauhaa ja kaatuneille vihollisille hautarauhaa entisten vihamiesten rinnalla. Miten Runeberg totesikaan: "O, blott på livet hämnden ser / Vid graven hatar ingen mer."

    https://krigetsrester.wordpress.com/2018/05/06/nar-finska-kriget-kom-till-vasterbotten/

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.