keskiviikko 15. joulukuuta 2021

Saaliseläiminä

 

Ihmiskauppaa idässä

 

Jukka Korpela, Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta SKS 2014, 286 s.

 

Kun yksinkertaisin sopuliaines meilläkin on höyrähtänyt ihmettelemään ja kauhistelemaan orjuutta Amerikan puuvillapelloilla ja yrittänyt kaikin tavoin löytää myös omalle kansallemme arvollista sijaansa tuota kurjaa ilmiötä hyväkseen käyttäneiden herrakansojen keskuudessa, on siltä unohtunut katsoa lähemmäs. Olihan sitä orjuutta täälläkin.

Jokainen kai muistaa tarinat Ison vihan aikaisesta ihmisverosta. Useita tuhansia suomalaisia vietiin Venäjälle pakkotyöhön ja osa näistä myytiin vielä kauemmas idän orjamarkkinoille. Persiassa raportoitiin vielä sodan jälkeen olevan tuhatkunta suomalaista.

Tässä oli kuitenkin kyseessä orjakaupan tai siihen verrattavan ihmisryöstöinstituution viimeinen kukoistus Venäjällä. Talonpoikien oikeudeton asema, joka meillä tunnetaan nimellä maaorjuus, oli tosin hyvinkin yhtä ankea rikos ihmisoikeuksia vastaan, mikäli halutaan käyttää anakronistista käsitettä, kuin varsinainen orjuus. Myös maaorjia saatettiin myydä kuin karjaa ja he olivat isäntiensä niin sanotun ulkoekonomisen pakon alaisia.

Maaorjen vapautus Venäjällä tapahtui vasta vuonna 1861, eikä se monien mielestä edes parantanut talonpoikien asemaa, vaan jopa päinvastoin. Oikeudellisesti se joka tapauksessa merkitsi ratkaisevaa muutosta.

Vanhan marxilaisen käsityksen mukaan orjanomistajayhteiskunta edellytti maatalouden harjoittamista. Tämä on kuitenkin yksinkertaistus, kyllä niitä orjia oli paimentolaisillakin. Jossakin määrin orjuutta saattoi esiintyä milteipä missä tahansa yhteiskunnassa.

Meillä on tapaa pitää orjuutta ilman muuta pahana asiana ja se sotii jyrkästi niitä käsityksiä vastaan, joita meillä on ihmisarvosta. Nuo käsitykset ovat ihmiskunnan historian aikana enimmäkseen kuitenkin olleet liian kallista ylellisyyttä. Hengissä pysyminen on monesti ollut prioriteetti yli muiden. Mikäli varat ovat sen sallineet, on myös koetettu huolehtia orjien säilymisestä ja työkyvystä, ovathan ne isännälle merkinneet ainakin selvää rahaa, mahdollisista tunnesiteistä puhumatta.

Kirjoittaja pohtii pariin otteeseen orjuuden käsitettä ja näyttää tuntevan suurta kiusausta laajentaa käsitettä myös nykyajan ilmiöihin. Nii sanottu ihmiskauppa on epäilemättä nykyajan orjakauppaa (vielä äskettäin olikin tapa puhua valkoisesta orjakaupasta) ja vielä satakunta vuotta sitten meilläkin myytiin vajaasti työkykyisiä elätettäviksi taloihin. Nythän vastaavat huutokaupat pidetään firmojen kesken.

Huutolaislapset olivat kukaties eräänlaisia orjia, jotka olivat isännän ulkoekokomisen pakon alaisia. Toisin kuin rengit ja piiat, he eivät voineet itse päättää toiseen taloon siirtymisestä, mikäli siihen tuntui tarvetta olevan.

Minusta kyllä orjuuden käsitettä on syytä laajentaa myös vanhempien ja lasten suhteeseen, mikäli sitä nyt halutaan laajentaa. Muutama vuosikymmen sitten oli aivan tavallista ja hyväksyttyä, että vanhemmat pakottivat lapsensa jo varhain tuottavaan työhön ja ”kasvattivat” heitä liki päivittäisellä ruumiillisella kurituksella. Tästä orjuudesta toki ikä aikanaan vapautti.

Käytettävissä olevat dokumentit sisältävät paljokin mainintoja orjista, joita kutsuttiin eri nimellä. Venäjällä muuan käytetty termi oli holop, mistä kai tulee suomalainen sukunimi Holopainen. Skandinaviassa taas käytettiin muun muassa termiä dräll, johon voidaan yhdistää paikkakunta Trelleborg.

Selvää on, että Suomessakin keskiajalla mellastaneet sotajoukot, nimenomaan venäläiset ja heidän liittolaisensa tataarit, veivät mukanaan suuria määriä vankeja, joilla kronikoissa kerskuttiin.

Vankeja voitiin myydä takaisin sukulaisilleen, kuten Kaukasiassa oli tapana, mikäli sukulaisilla oli varaa ja halua maksaa lunastusmaksuja. Muussa tapauksessa tie jatkui kauemmas itään ja etelään.

Orjien hinta vaihteli suuresti. Erityisen arvokkaita näyttävät olleet vaaleat tytöt ja kuohitut nuorukaiset. Kristittyjen kuohitseminen oli kiellettyä, mikä nosti hintoja, kuten kiellot aina.

Orjakauppaan eivät osallistuneet vain muhamettilaiset ja pakanakansat, vaan myös useat kristityt kauppiaat. Kieltoja kierreltiin eri tavoin, eivätkä ne yleensä koskeneet kastamattomia. Ihonvärillä näyttää olleen merkitystä ja vaaleus oli valttia.

Orjakauppa alkoi hiipua lännessä jo 1100-luvulla, idässä se kuitenkin saavutti suurimman laajuutensa vasta 1500-1600-luvuilla. Suuren Pohjan sodan jälkeen varsinainen orjuus Venäjällä loppuikin.

Lähteet asiasta ovat varsin niukkoja ja hajanaisia eikä ole ollut mahdollista löytää yksittäistä suomalaista esimerkkiä, jossa orja olisi kulkenut Suomesta Lähi-Itään ennen 1700-lukua, siis Isoa vihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa käyty läpi suuri määrä lähteitä, jotka todistavat orjakaupan olemassaolosta ja laajuudesta. Suurelta osin kirja käsittelee muualla kuin Suomessa tapahtunutta toimintaa, mutta ei ole mitään syytä päätellä, että asiat olisivat meillä olleet toisella tavoin. Pakanalliset suomalaiset olivat vapaata riistaa ja niin olivat myös kristityt muhamettilaisille.

Suurta Pohjan sotaa tämä kirja ei käsittele, mutta sen ajan ihmisryöstöt tunnetaan suhteellisen hyvin, eivätkä olosuhteet näytä juuri eronneen aiemmasta orjakaupasta.

Johtopäätöksissään kirjoittaja sanoo, että hyvin suuren lähdemateriaalin läpikäymisen perusteella on syytä uskoa, että hyvin todennäköisesti suuri määrä suomalaisiakin myytiin etelän orjamarkkinoilla. Toiminnan laajuutta ei kuitenkaan pystytä perustellusti osoittamaan.

Tulos ei kukaties kuulosta erityisen raflaavalta, mutta se perustuu nimenomaan suuren lähdeaineiston läpikäyntiin eikä ns. mutuun ja ansaitsee siksi vakavaa huomiota.

12 kommenttia:

  1. Itäisen siis Venäjän toimittaman ihmiskaupan ohella on syytä muistaa myös "läntinen" meitä koskeva ihmiskauppa. Kirjoittelin jo vuosia ennen Jukka Korpelan teosta Agricola-sivustolle blogin otsikolla "Ruotsi terrorismin vastaisessa sodassa 1801-1802 Libyassa". Kuten usein Ruotsin lähtö järjestyksenpitoon Välimerelle ei ollut ainakaan yksinomaan humanismin elähdyttämä, vaan syynä oli Ruotsin pyrkimys merelliseksi suurvallaksi ja kaupankävijäksi, mitä kannatettavaa hanketta mediterriaaninen merirosvoilu pahasti haittasi. Merirosvoukseen liittyi luonnollisesti korruptiota, ihmiskauppaa, kiristystä jne. Eräänä alaryhmänä oli laivaväen myynti orjaksi, aina lähi-idän haaremien hämäriin. Pellavapäiset pohjolan pojat olivat erityisen suosittuja, kuten mainitsit. Vanhempien varakkuus ja mahdollisuudet organisoida etsintöjä ja lunnasrahjoja saattoivat joskus pelastaa jonkun lapsen, mutta muutenhan peli oli jo kättelyssä "pelattu". - Arricolaan 2008 kirjoittamani artikkeli on kovin pitkä, eikä sitä ehkä jaka lukea, joten laitan tähän pätkän siitä, huomauttamalla, että lapsikaappauksista tulee lisää kommenteissa: "Samaan aikaan kun taistelut riehuivat Tripolin tietämillä, sekä Ruotsi että Yhdysvallat jatkoivat neuvotteluja pasha Karamanlin kanssa. Ruotsin palaverit tuottivat ensimmäisenä tulosta. Niitä vauhditti Napoleonin lähettilään, ranskalaisen eversti Sebastianin apu. Ruotsi solmi Tripolin kanssa rauhan Tripolissa 2.10.1802.

    Rauha Tripolin kanssa oli yksi kalleimmista, minkä Ruotsi ikinä on tehnyt. Tripolin satamakonttorin tilien mukaan rauhansopimuksen hinta oli 650.000 riikintaaleria, joka olennaisella tavalla nosti Ruotsin eteläisten vesien laivaston suojelumaksuja. Silti Jussuf oli tinkinyt hieman alkuperäisistä vaatimuksistaan. Lisäksi Ruotsi joutui maksamaan muhevat lunnaat vapautettavista ruotsalaisvangeista, joita oli 137 merimiestä. Heidät toimitettiin ruotsalaisille fregateille. Monet heistä olivat hyvin nuoria laivapoikia, teini-ikäisiä ja vieläkin nuorempia, kuten Nils Vennerberg, Zacharias Åhman ja Lars Petter Gustafsson. Eräs nuorista, merisotamies N:o 37, Abraham Gillberg, Etelä-Roslagin venemieskomppaniasta, kieltäytyi vapautuksesta. Hän kuului viimeiseen satsiin, joka saman vuoden toukokuussa lähetettiin Ruotsiin. Ilmeisesti kaiken toivon kotiin pääsystä menettäneenä hän halusi jäädä Tripoliin. Rullissa lukee hänestä: ”Ottanut vastaan Muhamettilaista opetusta, tullut Turkkiin 24. heinäkuuta”, minkä vuoksi hän sai jäädä ja kenties juuri hänestä tuli vaaleiden ja sinisilmäisten libyalaisten kantaisä. Tämä viimemainittu kommentti on sitaatti ruotsalaisesta historiikista. - Viimeinen Tripolin rauhansopimuksen nojalla vapautettu ruotsalainen merisotilas oli 20. toukokuuta 1803 vapautetut ”Baron Armfeltin” medelstyrmannen Forsman, kahdeksan venemiestä ja laivapoikaa tuotiin piraattien toimesta Tripoliin.

    Läheskään kaikki panttivangeiksi kaapatut ruotsalaiset eivät selviytyneet hengissä. Ruotsalaiset upseerit tunnistivat neljä kuollutta orjaa ruotsalaisiksi sotilaiksi.

    Lopullinen vankienvaihto ei toteutunut ennen kuin huhtikuussa 1803, sillä fregatit joutuivat odottamaan käteistä rahaa Livornossa. Talven aikana ainakin 9 merisotilasta kuoli fregateilla.

    Tripolin pasha Karamanli jatkoi saartosotaa Yhdysvaltojen kanssa. Kerran eräs sardinialainen vene tunkeutui Tripolin satamaan ja onnistui polttamaan Tripolin laivaston. Joitakin vuosia myöhemmin neopolitanilainen (lue: Napolin) laivasto hyökkäsi sinne ja tuhosi jälleen Tripolin laivaston. Pashan vastaus oli rakentaa uusi rannikkolinnoitus satamaan. Tykit ja ruuti linnakkeeseen tulivat Ruotsista ja Tanskasta lahjoituksena.

    Viimeinen merirosvolahjus Ruotsilta maksettiin Marokossa vuonan 1845 Kaikkiaan kohosi Ruotsin hallituksen 150 vuoden aikana maksamien lunnaiden ja pakko-otettujen tavaroiden arvo useisiin satoihin miljooniin kruunuihin." Linkki: https://agricolaverkko.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=3590

    VastaaPoista
  2. Edelliseen liittyen sen verran, että Ruotsin laivastossa ja samoin panttivankeuteen ja edelleen ihmiskaupan piiriin joutui myöskin suomalaisia, miehiä ja poikia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmeen pitkää suurvallatkin sitä sietivät. Vasta Ranska pani rosvot järjestykseen 1830.

      Poista
    2. Minulle taisi jäädä aikoinaan aihepiiriin perehtyessäni vaikutelma, että piratismi toimi tavallaan kaupankäynnin rajoittimena: vain isoilla merivalloilla oli riittävän vahvat armadat käymään kauppaa ja suojaamaan itsensä. Pienemmät toimijat jäivät piratismin "putsaamina" marginaaliin. Tietynlainen "taisteleva monopolismi" siis, tavallaan. Kunnes sietokyky loppui, monessakin mielessä.

      Poista
  3. Teknisesti ottaen tuo amerikkalaisen orjuuden itku on omalla tavallaan "kupla". Lähinnä mitä tuli luettua Edward Weyerin Luonnonkansoista joskus niin afrikkalaiset eri heimot kauppasi toisia heimoja. Muistaakseni sai aseita tms. vaihdossa. (Ajatus siitä että valkoinen vain meni ja otti kuulostaa muutenkin niin typerältä, muutama kaveri kun hävinnyt niin fiksumpi olisi siirtynyt sisämaahan).
    Ja olettaisin tuon "samaistuksen" jenkkien ja suomalaisten tarinassa liittyvän markkinoiden "luomaan" tarinaan ja uskontoon.
    Lainannen pätkän Maailman pisin pajunköysi Persson & Oldrup:
    "Suomalais-ugrilaisten kielten levinneisyyttä koskeva tutkimus synnytti 1800-luvulla myytin, jonka mukaan Suomen heimo vaelsi joskus ajanlaskun alun kieppeillä nykyisille asuinseuduilleen Volga-ja Kamajokien yhtymäkohdan tienoilta. Tämä alkukoti sijaitsee osapuilleen nykyisten Mordovan, Marin ja Tšuvassian tasavaltojen alueella noin 500-800 km Moskovasta itään. Suomenlahden pohjoispuolelta kantasuomalaiset löysivät neitseellisen maan, johon asettuivat asumaan. Järvien halkomat salot kaskettiin viljelystä varten, ja vähitellen tulijat levittäytyivät pohjoisiin erämaihin, joissa he kohtasivat maan alkuasukkaita, poroja paimentavia lappalaisia eli saamelaisia. Nämä väistyivät uudisasukkaiden tieltä kauas pohjoiseen, ja suomenkielinen kansa vakiinnutti asemansa maan asukkaina.
    Tarinassa on tietenkin yksi epäloogisuus: jos maa oli koskematon, kuinka sen asuttanut kansa saattoi työntää tieltään alkuasukkaat, saamelaiset? Ja saamelaiset vieläpä puhuvat hekin suomalais-ugrilaista kieltä - mistä he sitten olivat tulleet? Professori Janne Vilkuna on kutsunut leikkisästi tätä selitysmallia Villi Länsi -malliksi: Amerikan valloitusta kuvattiin pitkään raamatullisin sanankääntein valitun kansan vaelluksena luvattuun maahan, jota asuttavat villit joutuivat väistymään. Suomalaisten alkuperä nähtiin pitkään samanlaisen kertomuksen kautta. Jossain vaiheessa alkuasukkaat - intiaanit tai saamelaiset - alettiin nähdä primitiivisten villien sijaan valloituksen uhreina, mutta kertomuksen logiikka pysyi eddlleen samana.
    Viimeistään arkeologinen tutkimus haastaa tarinan Volgan mutkasta vaeltaneesta kansasta. Vanhan käsityksen mukaan maa oli muutamia metsästä eläviä saamelaisia - porotalouskin tuli kuvaan paljon myöhemmin -lukuunottamatta asumaton. Nykytietämyksen valossa Suomessa on kuitenkin ollut pysyvää asutusta keskeytyksettä paljon pidempään, todennäköisesti noin 7500eaa. Muutamia esihistoriallisia muuttoaaltoja lienee ollut, mutta mikään ei puhu Volgan mutkasta lähteneen kansainvaelluksen puolesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kielitieteen ja argeologisten todisteiden lisäksi genetiikka on hämmentänyt soppaa suomalaisten alkuperästä. Perimää tutkimalla on tultu siihen tulokseen, että nykysuomalaisten esi-isät ovat tulleet suurimmaksi osaksi Keski-Euroopasta, eivät suinkaan Uralin ja Volgan tienoilta. Tämä sopii arkeologien käsitykseen siitä, että vuoden 2500eaa. Tietämillä Baltiasta olisi saapunut Suomeen niin kutsutun vasarakirveskulttuurin mukana uutta väestöä, jonka arvellaan puhuneen indoeurooppalaista kieltä. Kivikauden lopulla ja myöhemmin pronssi- ja rautakaudella nämä lännestä saapuneet muuttajat sulautuivat suomalais-ugrilaista kieltä puhuvaan kantaväestöön, jonka elämäntavan ja puheenparren he omaksuivat. Kieli ja geneettinen perimä eivät kulje käsi kädessä.
      Viimeistään 1980-luvulla tutkijat alkoivat olla yksimielisiä siitä, että nykyinen Suomen kansa ei ole saapunut mistään, vaan se on muotoutunut Suomessa eri aikoina alueelle saapuneista ryhmistä. Kansallisromanttinen kuva Mooseksen ja luvatun kansan tavoin erämaassa vaeltaneesta heimosta elää kuitenkin sitkeästi ainakin arkisessa puheessa." (En kyllä ole itse kuullut kenenkään vielä sanovan et oltas luvattu kansa, saati et Suomi luvattu maa, kelle?)
      Ja joskus tuli selattua yhtä siirtolaisuutta käsittelevää kirjaa kuinka suomalaiset muistaakseni Kanadassa tuli paremmin toimeen inkkarien kanssa kuin muiden eurooppalaisten. Jotain tekemistä oli sillä että molemmat osasi työstää puuta ja samantyylinen luontosuhde.

      Hypännen vielä kukkaruukkuun. Anopilla oli joskus hyvin hauska sarjakuvapiieros missä ratsumies saapui ja kysyi pariskunnalta: -Ei teillä täällä orjia ole? Mies: -Ei ole ei. Nainen:-Ei kun avioliitto keksittiin.

      "Tulos ei kukaties kuulosta erityisen raflaavalta, mutta se perustuu nimenomaan suuren lähdeaineiston läpikäyntiin eikä ns. mutuun ja ansaitsee siksi vakavaa huomiota."

      Eli kirja on lukemisen arvoinen?

      -H-

      Poista
    2. Niin, on sitä moni mies nääntynyt akkaa ja kakaroita elättäessä.
      Kirjassa on paljon kiinnostavia tietoja, jotka kyllä tuppaavat jäämään irrallisiksi.

      Poista
    3. Moni mies on tehnyt kummia naisten tähden.
      Itsellä on sellainen hassu ajatus että niiden lasten pitäisi syntyä keskinäisestä rakkaudesta. Ihan sama onko siinä avioliitoa tai ei, mutta se nyt liittynee enempi tunteisiin.
      Elämästä kun ei koskaan tiedä, eikä se taloudellinen turva tuo onnea. Minkä itse miellän vain materiaaliksi kun taas onni on tunne. (Ehkä kuullut vitsin mieĺummin itkee porchessa kuin bussissa. Mutta bussissa voi olla joku joka kysyy onko kaikki ok?)
      Ja ymmärtänen kyllä ettei Suomessa perheen hengissä pitäminen ole millään muodoin helppoa ja pitäisi pitää suuta soukemalla, mistä ukkokulta antanut liika nimiä itselle. Minkäs sitä persoonalleen voi, välillä se kuplahtelee esiin.

      Mutta pitänee tutustua tuohon kirjaan, kiitos.

      -H-

      Poista
  4. Suomessa oli pitkään voimassa -1880-luvulle saakka- palveluspakko ja maassa ei palkollinen saanut matkustaa ilman papin kirjoittamaa matkapassia. Miten tuo poikkeaa oleellisilta osin turpeeseen sitomisesta? Rahapalkka piioilla ja rengeillä oli pieni ja suuri osa palkasta oli talon ruoka ja majoitus. Kerran vuodessa saattoi vaihtaa isäntää, mutta tulos on yleensä tilattomalla väellä ollut "elämä on kovaa ja sitten kuolee".

    Amerikkalaisessa orjuudessa on se vekkuli puoli, että myös ns. vapaat värilliset saattoivat omistaa orjia eikä kysymys ollut muutamasta vaan jopa kymmenistä ja sadoista orjista. Tätä seikkaa Hollywood-narratiivi* ei tuo koskaan esiin. Asia on ilmeisesti liian kiusallinen.

    Laivamiesten kaappaaminen eli shanghaijaus (crimping) loppui Jenkeissä vasta 1900-luvulla kun asiasta saatiin liittovltion laki.






    *Wokeltajat saavat tunnetusti kaiken oppinsa ja kielensä USA:n kautta joten narratiivi valtaa alaa myös Suomessa ja syrjäyttää periteiset pohjantähteeet ja tuntemattoman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei ne tuonne esiin sitäkään ettei jenkkien sisällissota alkuaan ollut orjuuden vapautusta koskevaa. Sen merkityksen se sai kun tilanne päällä/myöhemmin. Mutta kun toiset on tietyssä uskossa/näkemyksessä niin lähde siinä sitten korjaamaan.

      Poista
  5. ”Saaliseläiminä”

    Motto:

    ”Aleksandr Sergejevitsh Pushkin lienee
    venäläisen sielun ja luonteen vanhin asiantuntija.”

    Kuten tunnettua varsinainen filosofia ei päässyt Venäjällä kehittymään. Se mitä siellä filosofiseksi julkaistiin/julkaistaan on pääosin mystiikkaa. Syynä lienee se, että Iivana Julman ajoista lähtien talonpojat olivat herrojen orjia, mutta herrat eli aateliset, ruhtinaat joutuivatkin Iivana IV henkilökohtaiksi orjiksi. Iivana Julma tuhosi venäläisen ylimystön ja teki talonpojista, kauppiaista ja jopa ryökäleistä aatelisia ja ruhtinaita.

    Pushkinin eräs satu kertoo, että venäläiseen sieluun ja luonteeseen kuuluu onkia merestä kultaisen kalan, jota voisi sitten lypsää. Ei siis tarvitse kehittää kansantaloutta eikä yhteiskuntaa, kun kaikki voi saada valmiiksi ryöstämällä.
    Mutta ryöstö ei voi kestää kauan. Kas kun Moskovan luoma sosialistinen maailmanjärjestelmä otti ja luhistui. Prosessi alkoi Puolan Gdanskissa.

    Jonkin ajan kuluttua myös Neuvostoliitolle kävi kalpaten: eestiläiset, latvialaiset, liettualaiset jne. eivät halunneet tulla ryöstetyiksi. Moskovan propagandan tukipylväänä oli väite: ”СССР – оплот мира во всём мире.” (NL on maailmanrauhan tukipylväs.) Siis: Moskova tekee tärkeätä työtä ja siksi Neuvostoliittoa piti ruokkia. Se oli proletaarista internationalismia.

    Nykyinen Moskova haaveillee SNTL:n palauttamisesta henkiin voimakeinoin. Ukraina eli lihavin ja läskisin osa Neuvostoliittoa otti ja livahti demokratiaan.

    VastaaPoista
  6. Yksi taloudellinen perusasia läntisen ja itäisen orjuuden erona olisi ollut hyvä mainita, että lännessä oli suhteellisesti vähemmän maatalouteen käytettävissä olevaa maata ja enemmän ihmisiä kun taas idässä päinvastoin. Tämä johti siihen, että maanomistajalle ihminen oli arvokkaampi, josta johtuen tätä piti hallinnoida tiukemmin maaorjuudella. Lännessä taas riitti maanvuokraus tms keinot.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.