Moskovan-lähetystö

 

Ghetto ja näyteikkuna

 

Jyrki Paloposki, Jussi Pekkarinen, Kolhoosi ja keidas. Moskovan suurlähetystörakennus 60 vuotta. Otava 2003, 106 s.

 

Kun rutiköyhä Suomi vuoden 1920 viimeisenä päivänä solmi diplomaattisuhteet raunioina olevan Neuvosto-Venäjän kanssa, ei kovin suurellisia kehyksiä tälle toiminnalle voitu edes ajatella.

Suomen virallisten edustajien junanvaunu saapui Moskovaan kuukauden kuluttua, kurjalla polttoaineella toimivan veturin vaivalloisesti kiskomana. Aluksi jouduttiin majoittumaankin junanvaunuun, kunnes onnistuttiin saamaan huoneisto entisestä englantilaisesta pappilasta.

Ruoka ja polttopuut oli punaisen hämärän maahan eli sotakommunismin Moskovaan tuotava Suomesta ja ajoittain henkilökunta sai tyytyä pelkkään leipään ja perunaan ilman särpimiä. Siliä, läskiä ja voita anottiin kiireisesti Helsingistä. Toki paikallisella väestöllä olivat asiat vieläkin huonommin ja Moskovan väkilukukin kutistui näihin aikoihin puoleen sodanedellisestä.

Suomi kuului joka tapauksessa uranuurtajiin Venäjän bolševikkihallituksen tunnustajana. Muut maat ja erityisesti entiset liittolaismaat tunnustivat sen vasta myöhemmin, USA vasta vuonna 1933. Suomen ja Baltian maiden itsenäisyyden tunnustaminen oli ollut kahden kauppa, josta molemmat osapuolet voivat katsoa hyötyvänsä: bolševikkivaltakin tunnustettiin.

Joka tapauksessa Suomen Moskovan lähetystön päällikön paikalle ei ollut jonoa, sinne saatiin vain väliaikaiset asiainhoitajat, muun muassa entinen Venäjän armeijan eversti Boris Gyllenbögel (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Vasta 16.12.1922 eli kahden vuoden kuluttua Moskovaan saatiin Suomen lähettiläs (tuolloin ei vielä suurlähettiläs) Antti Hackzell, Pietarissa asianajajana toiminut Venäjän tuntija.

Olojen surkeutta kuvaa se apu, jota Suomesta lähetettiin Venäjälle suuria määriä vuoden 1921 alusta lähtien, erityisesti venäläisten oppineiden pelastamiseksi nälkäkuolemalta. Enimmäkseen tämä ruoka-apu meni Pietariin, mutta 11 vaunulastia sitä tuli myös Moskovaan (ks. Vihavainen: Haun venäjän oppineet tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Toki samoina aikoina maidemme välisissä suhteissa oli myös konflikti, joka liittyi Itä-Karjalan kansannousuun vuodenvaihteessa 1921-1922. Silloinhan myös sisäministeri Ritavuori murhattiin (ks. Vihavainen: Haun ritavuori tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silloin Kannakselle keskitettiin joukkoja Pietarista ja puheet olivat kovia.

Mutta diplomaattisuhteet pysyivät. Ulkoiset olosuhteet olivat kyllä sen verran vaatimattomat, etteivät ne oikein vastanneet itsenäisen maan arvoa. Baltian maatkin esiintyivät komeammin. Myös Moskova nousi alhostaan ja 1930-luvun puolivälissä siellä jo komeiltiin rakentamalla uusia valtaväyliä, komeita rakennuksia ja peräti maanalainen rautatie.

Niinpä itsenäinen Suomikin joutui puristamaan budjetistaan rahat oman lähetystötalon rakentamiseen. Se katsottiin vuokraamista tai ostamista paremmaksi vaihtoehdoksi oloissa, joissa omistusoikeudesta saattoi muuten tulla erilaisia käsityksiä.

Paikkalöydettiin Kropotkinski perulokilta, siitä Moskovan osasta, joka oli säästynyt vuoden 1812 tulipalosta. Lähellä lähetystöä sijaitsevat niin Leo Tolstoin kotimuseo kuin myös valtava ja symbolisesti monin tavoin merkittävä Kristus Vapahtajan kirkko.

Arkkitehti Hilding Ekelundin suunnittelema funkistalo sai sitten osakseen kehuja muiltakin kuin suomalaisilta. Se tilat olivat riittävät ja vieraita saattoi enimmillään sodan jälkeen tulla jopa 1500. Sinne tuli mielellään Neuvostoliiton terävän pään edustajia ja joskus jopa koko maan korkein johto.

Rakennus valmistui juuri ennen sotaa ja siellä ehdittiin jo pitää parit juhlatkin. Talvisodan aikana näyttää Terijoen hallituksen edustajan vierailleen siellä, mutta eihän se Suomeen kuviteltu ”valmis valtakunta” loppujen lopuksi koskaan siirtynytkään todellisuuden piiriin ja oikeat isännät palasivat sinne, nyt sangen persoonallisen Paasikiven johdolla.

Jatkosodan sytyttyä lähetystön henkilökunta evakuoitiin. Internoitujen vaihdosta syntyneen kiistan takia se sai viettää pitkiä aikoja kuumassa ja epäterveellisessä junanvaunussa lähellä Turkin rajaa. Lähetystötaloa valvoi Ruotsin lähetystö.

Talon rakennustöissä oli ollut paikallistakin väkeä ja jossakin vaiheessa sotien jälkeen saatettiin havaita, että taloon oli asennettu kuuntelulaitteita, erityisesti lähettilään huoneeseen. Kakkosmies sai havaita harmikseen, ettei häntä viitsitty kuunnella. Paasikiven kovaääniset puheet sen sijaan luultavasti saatiin talteen.

Lähetystön suuri aika koitti tietenkin Kekkosen presidenttikaudella, jolloin valtionpäämiehemmekin vieraili siellä yhtenään. Paljon oli muitakin vieraita, vuorineuvoksista yliopistoväkeen ja erilaisiin ystävyysdelegaatioihin. Turismikin kymenkertaistui nopeassa ajassa, vaikka Moskovasta Suomeen myönnettyjen viisumien määrä neuvostokaudella vielä oli viisinumeroinen.

Vakituisia juhlatilaisuuksia olivat itsenäisyyspäivät ja YYA-juhlat, joiden luonne jonkin verran poikkesi toisistaan. Jälkimmäisiin ei kutsuttu ulkomaiden edustajia ja niiden luonne oli liturginen. Itsenäisyysjuhliin sen sijaan saattoi päästä vähäpätöinen opiskelijakin, kuten voin 1970-luvun osalta todistaa. Kaikki oli kovin hienoa ja edustavaa.

Venäjän sitten itsenäistyttyä Neuvostoliitosta tuli lähetystölle yhä enemmän töitä ja sitä laajennettiin. Siellä myös muun muassa pidettiin pienimuotoisia tutkijatapaamisia, joihin itsekin pari kertaa osallistuin. Lähetystö tarjosi ystävällisesti jopa yösijan ja kustansi käännöksiä. Mutta tämä menee jo kirjan ulkopuolelle.

Paloposken ja Pekkarisen kirja kertoo talon arjesta ja juhlasta ja sen anekdootit ja dokumenttipätkät ovat usein riemastuttavia. Jossakin määrin kaikesta välittyy se vaikutelma, että paitsi keidas ja kolhoosi, lähetystö oli myös ghetto, jossa monet asuivat käymättä koskaan tavallisen kansan parissa. Moneltahan puuttui kielitaitoakin, vaikka ainakin lähettiläät ja kakkosmiehet olivat venäjän taitoisia, kuten tietenkin ja ennen kaikkea myös monet sihteerit ja attašeat.

Lähetystöjen tehtävänä on muun muassa tiedon hankinta. Mikäli siinä käytetyt menetelmät ylittävät tietyn rajan, sitä pidetään vakoiluna ja diplomaatti saa lähteä. Tässä talossa ei, kuvattuna aikana, moista tapahtunut. Muutenkin suhteet neuvostoaikana muodostuivat poikkeuksellisen ystävällisiksi, mihin viitaten venäläiset jopa lakkasivat perimästä tontinvuokraakin.

Kirja päättyy 1990-luvulle, lisärakennuksen vihkiäisiin. Ollakseen rakennuksen historiikki se on poikkeuksellisen viihdyttävä, vaikka arvattavasti monet parhaat anekdootit on ollut jätettävä siitä pois, ainakin viime vuosikymmenien osalta.

Sokea viha

 

Ehrenburg-piste

 

Ilja Ehrenburg (1891-1967) oli Venäjän juutalainen kirjailija, jonka nimi hyvin tunnettiin Suomessakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ehrenburg ). Nimi assosioitiin usein siihen 1950-luvun poliittiseen suojasäähän (ottepel), jolle Ehrenburgin tuonniminen romaani antoi nimensä.

Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen! Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, jota ei käynyt laimentaminen poliittisilla selityksillä, joiden mukaan kyseessä oli loppujen lopuksi ja itse asiassa luokkavastakohtiin perustuva taistelu, eihän mikään kansa sinänsä ollut paha, huono tai vihattava.

Tässä suhteessa Ehrenburgin sodanaikainen julistus tuo mieleen AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara.

Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä. Kuitenkin myös ihmiselle tällainenkin on mahdollista ja näyttää siltä, että tämä mahdollisuus voi hyvinkin herkästi toteutua esimerkiksi sodan aikana.

Mitä Ehrenburgiin tulee, hän näytti sodan aikana päässeen Venäjällä suoranaisen palvonnan kohteeksi. Näin ainakin kertoi minulle paikallinen ystäväni Moskovassa 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen, joka ainoana sanoi asiat niin kuin ne olivat.

Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta.

Vladimir Pastuhov, suomalaistenkin hyvin tuntema Venäjän politiikan analyytikko, joka jo muutama vuosi sitten muutti Englantiin, on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste (Totška Erenburga, ks. Точка Эренбурга (novaya.media).

Tässä artikkelissa kirjoittaja pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.

Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa.

Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.

Epäilemättä Pastuhov on tavoittanut jotakin oleellista Latvian tapauksesta. Maan tilanne on ollut äärimmäisen tukala ja se on vieläkin arkaluonteinen: latvialaisia on väestöstä 63 prosenttia ja loput ovat enimmäkseen venäläisiä tai muita slaaveja. Multikulturalismi, jota on pidettävä Venäjän tietoisen politiikan tuloksena, uhkaa ainakin pitkällä tähtäimellä kantakansallisuuden olemassaoloa ja tiedossa on, mitä Kremlin ”geopoliitikot” Latviasta ajattelevat.

Suomessa asiat ovat toisin. Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä. Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme.

Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi?

Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin.

Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia, joka sen sijaan oli koko ajan ainakin potentiaalisesti olemassa niin sanottujen sosialististen ystävämaiden psykologiassa. Jokainen, joka on 1970-80-luvuilla keskustellut Venäjästä vaikkapa puolalaisten kanssa, tietää tämän.

Suuren ystävyyden piirissä vallitsi koko ajan epäilys siitä, että niiden politiikan sanelee Moskova noiden maiden omien etujen kustannuksella. Venäjä se oli, joka teki noista Keski-Euroopan maista väkisin Itä-Eurooppaa. Eiväthän ne halunneet olla sitä.

Suomessa sen sijaan ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu ennen muuta hätkähdyttämään lukijaa (épatage). Eihän sitä tarvinnut muuta kuin matkustaa tarkoin vartioidun itärajan yli muutama satanen Suomen markkoja taskussaan. Kaikki, mitä lähes ekstraterritoriaalisilla oikeuksilla varustettu suomalainen siellä koki, vahvisti hänen vakaumustaan maansa läntisyydestä ja vapaudesta.

Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut. Venäjän vähemmistökansojen ja myös ns. kansandemokratioiden kanssa oli toisin, syistä, jotka eivät kaipaa enempää selitystä.

Nyt, kun Venäjä, vastoin koko aikakauden eetosta on ryhtynyt avoimeen sotaan naapurimaata vastaan tavoitteena sen väkivaltainen liittäminen valtaansa, on tilanne toinen kuin joskus 1960-80-luvuilla, 1990-2000-luvusta puhumatta.

Suomelle Venäjä ei ole ainakaan toistaiseksi pahaa tehnyt, mutta sitä toki on syytäkin pitää syyllisenä niihin vaikeuksiin, joita meillä muutamalla alalla nyt on.

Putin otti jossakin vaiheessa ihanteekseen Pjotr Stolypinin, kovaotteisen taantumuksellisen pääministerin, joka sai aika lailla myönteistä aikaan tukahduttaessaan kapinoivan rahvaan. Suomeen nähden Stolypinin politiikka oli typerää ja ylenkatseellista, kuten hänen kanssaan asioinut J.K. Paasikivi toteaa (Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Putinin on nyt vallannut sama hybris, sama omasta vallastaan juopunut typeryys, jonka takia hän on peruuttamattomasti menettänyt sen, mitä piti suurimpana tavoitteenaan, naapurimaiden halukkuuden vapaaehtoiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.

Paitsi Latviassa, ainakin Ukrainassa on jo saavutettu tuo Ehrenburg-piste, jossa ei enää erotella tietyn kansallisuuden ihmisiä heidän asenteidensa mukaan, pelkkä kansallisuus riittää.

Toivokaamme, ettei tuolle tasolle koskaan enää taannuta omassa maassamme.

 

 

Modernisaation aamuhämärä

 

Toivo Pekkanen, Aamuhämärä. WSOY 1948, 250 s.

 

Toivo Pekkanen (1902-1957), kotkalainen työmies, josta tuli akateemikko vuonna 1955, on aiheettomasti unohdettuja kirjailijoitamme. Joskus näyttää siltä, että häntä muistetaan vain Kotkassa.

Joka tapauksessa hän oli sekä merkittävä aikalaistuntojen kirjaaja että vaikuttava historiallisen romaaninkin taitaja. Sellainen nimittäin on tämä käsillä oleva kirja.

Kirjassa kuvataan sen aikakauden alkua, jolloin Suomen modernisaatio vasta todella alkoi suurten vientiteollisuusyritysten syntyessä. Suuria työmaita, ensimmäisiä merkittäviä ansaitsemistilaisuuksia irtaimelle väelle tarjoavia, oli jo tullut hieman ennen 1860-luvun suuria nälkävuosia (Saimaan kanava) ja niiden aikana (Riihimäen-Pietarin rata).  Myös kansakoulujen perustaminen oli aloitettu.

Vasta niiden jälkeen kuitenkin syntyi suuri puuta käyttävä vientiteollisuus, joka antoi rahaa metsänomistajille ja myös yhä suuremmalle joukolle työmiehiä. Työtä tarvittiin puiden kaatamisesta niiden uittamiseen ja sitten satamissa lastaamiseen saakka.

Aikaa 1870-luvulta vuosisadan vaihteeseen on paljon kuvattu kirjallisuudessa ja sen muuan merkittävä kuvaaja on Santeri Alkio (ks. Vihavainen: Haun murtavia voimia tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ehkä vieläkin selkeämmin kertoo Kauppis-Heikki siitä, miten ”kaikki” muuttui yhden sukupoven aikana (Vihavainen: Haun heräämisiä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Yltäkylläisyys ei toki tunkenut ovista ja ikkunoista, ainakaan siinä mielessä, kuin sen nykyään tunnemme. Monet elivät yhä nälkärajalla ja aliravitsemuksen ja sopimattoman ravinnon seurauksiin kuoli varmasti yhä paljon ihmisiä, kuten muissakin ns. kehitysmaissa. Kuitenkin alettiin yhä yleisemmin tajuta, että oloja voidaan parantaa ja että niillä oli taipumus parantua.

Pekkanen kuvaa käsillä olevassa kirjassa sitä, miten Kotkan saarelle, joka oli vanhasta laivastotukikohdasta taantunut mitättömäksi kyläksi, alkoi äkkiä syntyä suurteollisuutta. Hans Gutzeit perusti sinne vuonna 1872 Norjan sahan kokonaan ulkomaisella työvoimalla ja rakennuksiin viimeinenkin naula tuotiin Norjasta.

Sahan vihkiäiset olivat ennennäkemättömän suurelliset, Helsingistä tuotiin ruoat, juomat ja tarjoilijat ja Haminasta soittokunta juhlistamaan tapahtumaa. Samppanja virtasi ja sitä jaettiin oven raossa töllistelevälle rahvaallekin.

Anders Ramsay on kirjoittanut näistä perustamisajoista kuuluisat muistelmansa, joista hyvin elävästi käy ilmi se uusi henki, joka nyt alkoi voimalla puhaltaa eloa Suomen surkeille syrjäseuduille. (ks. Vihavainen: Haun ramsay tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Uusi tekniikka ja lähes koskemattomat metsävarat olivat valmiina hyväksikäytettäviksi ja niin myös tehtiin. Suomalaisten työvoimaa ja raaka-ainetta ryöstettiin surutta, mutta ilman ylivoittoja koko prosessi olisi tuskin edes alkanut. Sama se oli tarina kaikissa siirtomaissa. Sellaisia maahanmuuttajia silloin oli.

Perustamiskauden kapitalismi oli raakaa. Työläisille maksettiin ajan oloissa hyvin, mutta kun meri jäätyi, pantiin saha seisomaan ja jokainen sai huolehtia itsestään miten parhaiten taisi. Poikkeuksena olivat vain norjalaiset. Nälkä ja vilu olivat monella vieraina.

Kuitenkin tämän kirjan päähenkilö saapuu tähän uusien toiveiden kylään paljon pahemmista oloista. Hän on joutunut nälkävuosina kiertelemään kerjuulla ja näkemään isänsä ja sisartensa kuolevan surkeaakin surkeammissa oloissa. Kuitenkin nälkään kuolevat suomalaiset vain katsoivat sivusta, kun viljakuljetukset menivät heidän ohitseen toisille kurjuuden seuduille. Olisiko moinen onnistunut missään maassa ilman aseistettuja vartijoita?

Pekkasen kuvauksia nälästä täytyy pitää vakuuttavina, sillä tässä asiassa hän oli ns. kokemusasiantuntija. Vielä 1920-luvulla nälkäkuoleman uhka kolkutteli hänen perheensä ovea.

Pekkasen ote on yhteiskunnallinen ja myös historiallinen. Hän ei syytä tai osoittele. Teollisuutta ja palveluita perustava herrasväki ajaa tietenkin omaa etuaan, mutta siltä saattaa herua sympatiaa myös rahvaalle. Kohti parempaa ollaan menossa, mutta tie on monelle tuskainen.

Tuon ajan Kotkaa kirjoittaja kuvaa melkoisena villinä läntenä, jossa aluksi ei ole edes mitään palveluita. Toki nekin sinne tulevat, kun kysyntää syntyy. Saha perustaa myös kansakoulun, jonka merkitystä paikallinen kirkkoherra ei ymmärrä enempää kuin muutakaan historialliseen muutokseen liittyvää, vaikka aavistaa, että sellainen on menossa.

Kirjan päähenkilö on lähtöisin kaukaa Vuoksen vesistön latvavesiltä, josta nyt aukeaa tie merelle, jonne hän aluksi toivookin pääsevänsä töihin. Uusi aika joka tapauksessa vapauttaa hänet siitä isännän herruudesta, joka vallitsi taloissa palvelevaan nuorisoon, piikoihin ja renkeihin nähden.

Tämä on uuden ajan merkittävä yhteiskunnallinen uutuus, suuret työmaat ja tehtaat tarjoavat vaihtoehdon vanhakantaiselle, tuottamattomalle maataloudelle, joka aikansa ilmastonmuutoksen oikkujen sattuessa ei kykene elättämään edes itseään.

Toki sekin ala kehittyi ja höyrykuunarin puksuttaessa Ylä-Savosta Viipuriin ja sieltä Kotkan kautta eteenpäin, oli sen lastina satoja astioita voita. Sehän oli puu- ja paperiteollisuuden tuotteiden rinnalla toinen vientitavara, jolla suomalaiset alkoivat vaihtaa itselleen muun muassa viljavampien maiden halpaa viljaa.

Elintaso nousi kuin nousikin ja ruokalista alkoi muuttua monipuolisemmaksi, ainakin juhlissa ja markkinoilla syötiin jo 1800-luvulla jopa vehnästä ja riisipuuroa, mutta vuonna 1918 saatiin huomata, että oma leipä ei enää riittänyt, eikä sitä muualtakaan ollut saatavissa. Ne, jotka olivat syntyneet ennen 1860-lukua tai sen alussa, eli 60-80-vuotiaat, muistivat vielä varmasti hyvin aiemman katastrofin.

Nythän meillä ollaan tilanteessa, jossa edes vuoden 1942 tilannetta muistaa omakohtaisesti tuskin kukaan. Toki se oli syntynyt ennalta arvaamattomista syistä, joihin kuuluivat ennen muuta Karjalan menetys ja ulkomaankaupan katkeaminen. 1860-luvun lopulla ratkaiseva rooli oli sääsuhteiden poikkeuksellisuudella ja heikoilla kulkuyhteyksillä.

Modernisaation riemumarssi teki Suomesta aikanaan vauraan maan. Kuitenkaan mikään historiallinen uutuus ei vapauta ihmisiä perustarpeistaan. Elintarvikkeiden tuottaminen, hankkiminen ja jakelu ovat valtavia prosesseja, jotka ovat kehittyneet yhä mutkikkaammiksi.

1870-luvun modernisaatiossa oli jo lupaus tulevasta vauraudesta, mutta edes riittävä ravitsemus ei vielä tullut jokaisen osaksi. Tänä päivänä ei Suomessa tarvitse kenenkään nääntyä nälkään, mutta saattaisi olla liian optimistista ajatella, ettei sekin ongelma vielä koettelisi ihmiskuntaa, myös täällä pohjoisessa, jossa tuotetaan vain osa tarvittavasta ravinnosta.

 

Omakieliset muodot

 

Ulkomaalaiset nimet

 

Vieraskielisten sanojen ääntäminen on kaikille maailman kansoille vaikeaa, ainakin mikäli niissä on sellaisia äänteitä, joita omassa kielessä ei ole. Vierasta äännettä voi olla mahdotonta sanoa, ellei sitä erityisesti harjoittele.

Huomattavan suuri kuilu vallitsee tässä suhteessa esimerkiksi suomen ja venäjän välillä. Venäjän ja ranskan välillä se on paljon pienempi.

Kuilu valitsee yllättäen myös jopa suomen ja ruotsin välillä ja se on aikoinaan ollut varsin leveä sekin. Kaikki nuo herrojen keet ja reet, peet ja seet ovat olleet vieraita omassa kielessä ja niinpä ne on yhä uudelleen korvattu niitä lähellä olevilla oman kielen vastikkeilla. Perinne jatkuu yhä.

Tähän ilmiöön perustunee se, että myös vieraat nimet ovat kussakin maailman kielessä saaneet omakielisen vastineen. Suuri osa henkilönnimistä on perinteisesti kaikissa kristityissä maissa ollut raamatullisia ja niiden alkuperä on yleensä olut helppo huomata. Pyhä Paulus on italiaksi Paolo, espanjaksi Pablo, saksaksi, englanniksi ja ranskaksi Paul, portugaliksi Paulo, venäjäksi Pavel, suomeksi Paavali ja niin edelleen.

Hallitsijoiden nimet on myös ollut tapana mukauttaa kunkin kielen erikoisluonteeseen. Ranskan Henri on sama kuin englannin Henry, saksan Heinrich tai suomen ja ruotsin Henrik. Suomen ja ruotsin Vilhelm, kultakypäräinen, on sama kuin englannin William, espanjan Guillermo ja niin edelleen.

Pyhä Hristoforos, Kristuksen kantaja on saksaksi ja ruotsiksi Kristoffer, suomeksi Risto, italiaksi Cristoforo, espanjaksi Cristobal, englanniksi Christopher ja niin edelleen.

Kolumbuksen ”oikeasta” nimestä näkyy joskus viisasteltavan ja muistan jonkun oikein vaatineen, että se suomessakin pitäisi kirjoitta italialaisittain. No siitä vain, jos se tuntuu tärkeältä. Huomatkaamme joka tapauksessa, että suomalaisittain nimen kuuluisi olla Risto.

Meillä on ollut ymmärrettävää taipumusta käyttää ruotsin ja saksan mukaisia muotoja, koska se on meille helpompaa. Niinpä me puhumme myös Ranskan Ludvig-kuninkaista, Englannin Yrjöistä ja niin edelleen.

Kaikkia henkilönnimiä ei ole ollut tapana kääntää, koska se toisi vain sekaannusta. Paitsi kuninkaallisia, on kuitenkin myös muita yleisesti tunnettuja historian hahmoja, jotka ovat kussakin kielessä saaneet sille ominaisen muodon

Luen parhaillaan Jeanne d’Arcin kuulustelupöytäkirjaa italiaksi. Siinä sankarittaren nimi on Giovanna d’Arco. Tekstissä esiintyvät kuninkaat taas ovat Enrico ja Carlo. Kuitenkin vähäisemmät ranskalaiset ja englantilaiset hahmot sekä paikannimet kirjoitetaan oman kielensä mukaisesti. Toki Pariisi on sentään Parigi ja Ranska on Francia, mutta Poitiers on Poitiers ja Orléans on Orléans. Pienemmille paikkakunnille olisi tuskin edes mahdollista keksiä luontevaa ”omakielistä” vastinetta.

Tässä syksyllä The Economistin nimimerkki Johnson kirjoitti hallitsijannimien muodoista. Kirjoittaja arveli, että nykyisen uuden Englannin kuninkaan nimi, joka tarkoittaa vapaata miestä, kirjoitettaneen (ja lausuttaneen) yhä useammissa kielissä englannin mukaisesti eli siis Charles eikä kussakin omalla tavallaan, kuten ennen on ollut laita, siis Carolo, Karl, Карл, Karel, Carlo, Kaarle ja niin edelleen.

Jos oikein muistan, kirjoittaja viittasi siihen, että aikoinaan hallitsijahuoneen jäsenten nimet olivat useimmiten raamatullisia ja kullakin kielellä oli niille valmis ”käännös”. Nyt tilanne on toinen ja esimerkiksi yritys ”kääntää” Meghan espanjaksi tuottaa hullunkurisen tuloksen.

Todettakoon nyt kuitenkin, että eurooppalaisissa hallitsijoissa on kyllä jo muinaisajoista lähtien ollut paljon myös germaanista ainesta, esimerkiksi juuri tuo Kaarle (Karl) tai Vilhelm tai Ludvig ja onhan niitä.

Todellinen syy siihen, että omakieliset muodot jäävät yhä vähemmälle ainakin silloin, kun kyse on englantilaisista tai englannin mukaisista nimistä, on kaiketi sentään se, että englannin kieli ja sen äänteet alkavat olla jo koko maailmalle tuttuja. Kaikki joutuvat niitä opiskelemaan tai ainakin kohtaamaan. Toki ranskalainen ääntää sanan Charles toisin kuin englantilainen.

Suomessa en juuri ole huomannutkaan uuden kuninkaan nimeä esitettävän muodossa Kaarle, niin luontevasti me jo englantia väännämme. Saksalaisetkin noudattavat tapansa mukaan nöyrästi englantilaista tapaa, samoin virolaiset ja ruotsalaiset. Espanjalaisille ja portugalilaisille hän joka tapauksessa on Carlos, italiaksi Carlo ja latinaksi Carolus.

Kun nyt maailma on niin sanotusti demokratisoitunut ainakin täällä lännessä, voisimme ehkä ihan reilusti käyttää tästä kansansa palvelijasta ruotsalaisperäistä mutta kieleemme hyvin kotiutunutta ja sen mukaista muotoa Kalle. Onhan läntisen naapurimmekin kuningas epävirallisesti meillä jo Kalle Kustaa.

Siis, Kalle Kolmonen, majesteetti ja ritari, Pakkinhämin palatsin isäntä.

Pariisin elämää

 

Pakolaiselämää sodan aattona

 

Erich Maria Remarque, Riemukaari. Gummerus 1985, 445 s. (Alkuteos Arc de Triomphe 1945)

 

Saksalainen Erich Maria Remarque (1898-1970) nousi maailmanmaineeseen bestsellerillään Länsirintamalta ei mitään uutta (Im Westen nichts Neues). Omaelämäkerrallisen romaanin eetos oli sodanvastainen ja Hitlerin noustua valtaan kirjailijan tuotanto hävitettiin ja häntä itseään uhkasi Saksassa likvidointi käyttääkseni edistyksellisten tahojen aikoinaan kehittämää sanontaa.

Niinpä tie vei pakolaiseksi ja vuonna 1938 sitten USA:n kansalaiseksi. Pakolaiselämä oli siis kirjoittajalle tuttua. Tämä teos sijoittuu vuoden 1939 Pariisiin ja sen monet henkilöt ovat pakolaisia, mukaan lukien päähenkilö, joka on etevä kirurgi, mutta paperittomana joutuu työskentelemään laittomasti ranskalaisten kollegojen renkinä.

Kirjassa kuvataan Pariisin kokemia pakolaisaaltoja: Espanjasta tulee milloin vasemmistolaisia, milloin monarkisteja ja sitten taas vasemmistolaisia, aina poliittisen tilanteen kehityksen mukaisesti. Saksasta tulee demokraatteja, katolisia ja juutalaisia, mutta parinkymmenen vuoden takaisen sodan muistaville ranskalaisille jokainen saksalainen on kuitenkin sale boche, saatanan saksalainen. Pariisissahan on jo vanhastaan paljon pakolaisia, muun muassa venäläisiä.

Tässä romaanissa piirretään aika kiinnostavaa ajankuvaa, johon kuuluvat muun muassa laillinen prostituutio ja runsas alkoholin käyttö. Prostituoidut ja heidän emäntänsä kuvataan sangen sympaattiseksi väeksi, joka eroaa edukseen ranskalaisesta poroporvarista. Tämä edistyksellinen klisee nousee ehkä hieman turhankin osoittelevasti esille.

Muuten kirja on kyllä sujuvaa rakkauskertomusta, joka monen lukijan mielestä saattaa olla turhankin pitkä. Harvinaisen paljon kirjassa ryypätään ja enimmäkseen väkeviä juomia, sana calvados mainitaan karkean arvioni mukaan noin kaksisataa kertaa. Lisäksi maistuu välillä myös konjakki ja vodka. Viiniä litkitään paljon harvemmin.

Tupakointiakaan ei unohdeta ja etenkin tummia ja väkeviä ranskalaisia laatuja palaa jatkuvasti. Päähenkilö vaikuttaa olevan usein iloisessa hiprakassa tai muuten ryyppyjen elähdyttämä, mutta tuskin koskaan humalassa tai krapulassa. Leikkaukset joka tapauksessa sujuvat moitteettomasti aamullakin, pitkän yön jälkeen.

Kirja sijoittuu siis vuoteen 1939. Sen alussa tuhotaan Tšekkoslovakia ja lopussa jo käydään Puolan kimppuun. Ihmisten käyttäytyminen muuttuu vähitellen kaikkialla. Helppojen voittojen elähdyttäminä normaalit säädylliset kansalaiset alkavat tuntea vetoa militäärisiin tunnuksiin ja kannattaa voimapolitiikkaa, uskoen voittamattomuuteensa. Näin käy niin Saksassa, Itävallassa kuin Italiassa.

Saksassa täystyöllisyys saadaan aikaan varustelulla ja velaksi, se on vekseli, jonka lankeaminen merkitsee sotaa. Myös Ranskassa ymmärretään Euroopan -tai ”maailman” tekevän itsemurhaa, mutta moni luulee olevansa turvassa ylistetyn Maginot-linjan takana.

Muuan kirjan sivujuoni on murha, jonka päähenkilö suorittaa. Uhrina on hänen entinen kiduttajansa, Gestapon agentti, joka on myös tappanut ja kiduttanut hänen morsiamensa ja ystävänsä. Kun agentti saapuu Pariisiin irstailemaan, hän pääsee hengestään. Murha kuvataan poikkeuksellisen vapauttavana ja myönteisenä kokemuksena.

Pakolaisena päähenkilö jää parikin kertaa kiinni laittomasta oleskelustaan ja joutuu lopuksi ranskalaiselle keskitysleirille. Lukija arvaakin, mitä kaiketi tapahtuu saksalaisten valloittaessa seuraavana vuonna Ranskan.

Mutta fiktiivisen päähenkilön vaiheet ovat tuskin kirjan varsinainen pihvi. Kirjailijan tarkoituksena lienee ollut ennen muuta kuvata Euroopan psyykkistä tilaa ennen sotaa Pariisin vilkkaan pakolaiselämän kautta. Kyseessä on siis eräänlainen lähihistorian kirjoittaminen. Tulkintaahan sekin on, ei kirja ihan autenttinen todiste kuvaamastaan ajasta ole, vaikka kohde ei olekaan ollut kaukana.

Häiriköinnin merkitys

 

Heckling

 

Englantilaiseen poliittiseen kulttuuriin kuuluu vanhastaan merkittävänä osana canvassing eli äänten kalastelu. Jo 1800-luvulla ja Amerikassa aikaisemminkin poliitikot joutuivat hankkimaan kannattajia, mikä tapahtui erityisesti pitämällä puheita. Englannissahan on myös perinteisesti ollut paljon poliittisia ja muitakin saarnaajia, jotka paasaavat julkisilla paikoilla.

 Lontoon Hyde Parkissa on tätä tarkoitusta varten vakiintunut erityinen Speakers’ Corner, jossa usein nähdään joku entusiasti esittämässä hyvää sanomaansa kaikelle kansalle. Kuulijoita ei välttämättä ole.

Jos kuulijoita kuitenkin sattuu olemaan enemmänkin, tai asia on muuten yleisesti kiinnostava, on joukossa jokseenkin varmasti joku välihuutelija, jonka tarkoituksena on panna puhujan pasmat sekaisin. Tällainen henkilö on niin sanottu heckler, jolle meillä suomen kielessä ei ole erityistä nimikettä. Poliittinen häiritsijä, häirikkö kai nyt on lähinnä sitä.

Heckling tarkoittaa itse asiassa häkilöintiä eli pellavien kampaamista rohtimien poistamiseksi. Varsinaisen häkilöinnin tarkoituksena on siis eräänlainen sujuvuuden edistäminen. Koska siinä työssä kampa kuitenkin tavan takaa takkuaa, on poliittinen siirtomerkitys tullut tarkoittamaan juuri tuon takkuamisen aikaan saamista. Puhujan argumentointi koetetaan saada näyttämään absurdilta tai naurettavalta irrottamalla käytettyjä käsitteitä yhteyksistään, esittämällä hullunkurisia assosiaatioita tai tekeytymällä hölmöksi, joka ymmärtää koko asian aivan väärin.

Hecklingin voi katsoa onnistuneen, mikäli puhuja saadaan leikkiin mukaan ja hän ottaa pahassa tarkoituksessa esitetyt kommentit tosissaan. Joskushan voi tosiaan olla niinkin, että huutelija toimii niin sanotusti hyvässä uskossa ja esittää näkemyksiä, jotka todella vaivaavat häntä ja ansaitsevat hänen mielestään tulla huomioiduiksi. Hän saattaa esimerkiksi olla aidosti tyhmä tai vain eri mieltä. Molemmat ovat sallittuja asioita.

Nykyisenä someaikana sana on ennenkuulumattomassa määrin vapaa koko kansalle. Se tarkoittaa myös sitä, että jokainen poliittisiin asioihin kantaa ottava saa varautua siihen, että hänen ulostulojaan kommentoidaan niin hyvässä kuin pahassakin tarkoituksessa. Politiikkahan on tahdon asia, eikä demokratiassa ole syytä olettaa, että kaikki ihmiset olisivat juuri mistään asiasta samaa mieltä. Ei heidän pidäkään.

Se, joka haluaa julkisesti somessa esittää näkemyksiä, jotka eivät ole poliittisesti tai muuten yhdentekeviä, saa varautua siihen, että niihin reagoidaan: joku kannattaa ja toinen taas toinen väittää vastaan ja esittää omat argumenttinsa, jotka voivat kohdistua esiintyjän logiikkaan tai faktoihin tai hänen poliittisiin mieltymyksiinsä ja pyrkimyksiinsä.

Näinhän ihanteellinen väittely toimii. Käytetyt tasot ja tekniikat voivat olla monet: yksi ei ole vakuuttunut esiintyjän logiikasta, toinen huomaa faktat vääriksi tai puutteellisiksi ja kolmas epäilee tietyillä perusteilla niitä syysuhteita ja sitä tulevaisuudenkuvaa, johon esiintyjä vakaasti uskoo. Ja yhden mielestä ansaitsee joku toinen ihmisryhmä oikeutetusti enemmän kannatusta, kiitosta tai mammonaa kuin joku toinen, joka näyttää saavan enemmän kuin ansionsa mukaan.

Mutta käytännössähän näin ihanteellisessa hengessä käytyä väittelyä tapaa nykyään tuskin edes yliopiston seminaareissa. Somessa sääntönä on, että omaan kantaansa sitoutuneet aktivistit käyttävät kaikkia mahdollisia keinoja vain vahingoittaakseen toisin ajattelevia. Logiikka on sama kuin totaalisessa sodassa: se, mikä vahingoittaa vihollista, hyödyttää meitä.

Demokratia on jo lähtökohtaisesti epätäydellinen poliittinen järjestelmä, jossa ylin valta periaatteessa on tomppeleilla, joilla ei ole mitään käsitystä päätettävien asioiden todellisesta merkityksestä eikä edes kiinnostusta siihen. Käytännössä valta on delegoitu koneistolle, jonka yhtenä aivan keskeisenä päämääränä on saada siitä itselleen mahdollisimman suuri osa.

Eipä siis kannata ylen määrin vihastua siitä, että some on täynnä asiattomuuksia, typeryyksiä ja vihaisia mielipiteen ilmauksia. Se juuri on sanan vapautta, joka usein harmittaa päättäjiä, mutta niinhän asian kuuluukin olla. Niin kauan kuin vihaisuus on aitoa, on sen esiin tuomisen estäminen vakava demokraattisen perusoikeuden loukkaus.

Nettisensuuri, jota harjoitetaan suurten monopolien kautta ja niiden toimestakin, on vakava rikkomus sananvapautta vastaan. Farisealaiset puheet sananvastuusta ovat useimmiten yhtä läpinäkyvää politikointia ala-arvoisilla keinoilla, kuin ne ns. vihapuheoikeudenkäynnit, joita olemme viime vuosina saaneet seurata.

Mutta ihan kaikkea pahassa tarkoituksessa esitettyä ei sentään kannata julkaista. Tarkoituksen selvittäminen ei aina ole helppoa ja kohtuuden saavuttaminen on tässäkin asiassa vaikeaa, mutta aina tavoiteltavaa.

Mikäli on ilmeistä, että kirjoittajan ainoa tarkoitus on häiritä vakavaa keskustelua, ei hänen puheenvuoronsa julkaiseminen ole perusteltua muuten kuin korkeintaan osoittamassa, millaisia reaktioita saattaa lukijakunnan piirissä aiheuttaa kulloinenkin kannanilmaisu. Luulen, että suurelle osalle nettikeskustelujen seuraajia on ollut täydellinen yllätys havaita, miten typerästi vakavatkin puheenvuorot saatetaan tulkita. Onhan se arvokas tieto tämäkin.

Toki useassa tapauksessa kyse ei ole bona fide reaktioista, vaan tarkoituksena on perinteinen heckling, häiritseminen häiritsemisen vuoksi.

Sellaisen rajaton salliminen ei lisää kenenkään sananvapautta. Se saattaa päinvastoin johtaa siihen, että vakavasti otettavia mielipiteitä ei viitsitä edes esittää areenalla, jolla rehottaa villi kasvullisuus aina erilaisten kylähullujen hengentuotteista lähtien.

Häkilöintiä harrastavat ymmärtävät tämän itsekin. Mikäli joku kokee asiallisiksi tarkoitettuja argumenttejaan hyljeksityn, pyydän ottamaan asiasta yhteyttä henkilökohtaisesti.

 

Kelola on my mind

 Kelolan ukko ei enää pukkeile. Mutta eihän se joulumieli tule ilman pukkiaikojen muistelua. Tässähän tätä sitten on: 

maanantai 24. joulukuuta 2018

Joulusatu III

Joulusatu III

Kelolan ukko alkoi pikku hiljaa lämmetä joulumielelle.

Tarpeeton ja jopa aiheetonkin katkeruus lasten entisten vallattomuuksien ja lapsellisuuksien takia vaihtui taas yleiseen joviaaliin hyvämieleen, kun testosteroni alkoi lämmittää suonia kuin paraskin toksiini.

Niinpä ukko siinä lauleskeli koilatessaan heinähäkin kuormaköyttä, jolla takareen lahjasäkit oli tarkoitus köyttää kyytiin:

Polle, polle, älä aisalles kaki/ sillä huomenna on lahjoja kuorma/ hilirimpsis pistäpäs raviksi nyt vaan/ vai huomenna lahjoja kuorma…

Nythän oli niin, ettei niitä miljardeja lahjoja enää tarvinnut joka paikkaan raahata.

Logistinen ongelma oli ratkaistu elegantisti siten, että joka talossa itse perheen pää hankki paikalliset lahjat muiden avustuksella. Silloin tiedettiin, että jokainen sai mitä halusi ja tulihan tuo myös pukillekin paljon halvemmaksi.

 Mutta halusi toki pukkikin lahjoja antaa. Vasta se tekisi joulusta joulun!

Entä tuo sika sitten, muuten…? Ennen muinoin oli aina käyty saunan takana tekemässä siasta selvää ja saatu joulupöytään niin sanotusti kystä kyllä.

Mutta silloin olikin taloudessa ollut monenlaista eläjää ja lihatiinun antia oli tarvittu vielä koko kevät. Siitäpä oli monet potikat hauduteltu ja makkarat uunissa paistettu läskin ja sipulin kera.

Kyllähän tuota ajatellessa alkoi pukille tulla vesi kielelle, mutta hän muisti sitten, miten oli sian kanssa aikoinaan sovittu rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kunnes se karju oli kasvanut gargantualaisiin mittoihin ja elättäminen oli tullut mahdottomaksi.

Niinpä ukko oli vähin äänin laskenut sian metsään, josta sitten vallesmannin johdolla kolmen kylän hirviporukat olivat sitä metsästäneet. Niin vikkelä oli sika, joka vielä viihtyi kaikkein tiheimmissä pöheiköissä.

Ukko oli vanhemmiten alkanut tulla niin sanotusti pehmeäksi, erityisesti päästään. Sen johdosta hän yhä useammin sortui kaiken maailman älyttömyyksiin, kuten nyt sian kanssa tehtyihin sopimuksiin.

Toki se kinkku vielä ukon suussa maistui, mutta kun sen nykyään sai niin kätevästi kaupan tiskiltä. Niinpä ukko päätti, ettei tässä yhden syöjän takia ruveta teurastelemaan ja kun sianruhon osien jakeleminen joululahjojen muodossa tuntui jotenkin vanhanaikaiselta, hän hylkäsi senkin vaihtoehdon.

Sika saisi taas tulla joulupöytään tasa-arvoisena vieraana. Sehän tuntui myös hyvin nykyaikaiselta tuo tasa-arvo, vaikka ukko kyllä nyrpisti nenäänsä koko sanalle. Olivatko muka kiltit lapset ja koulukiusaajatkin keskenään tasa-arvoisia? Entä Viivi ja Wagner? Saako sian kanssa mennä naimisiin?

Nämä ja muut kysymykset ahdistivat ukon vanhaa ja pehmennyttä päätä, mutta hän ei uskaltanut tehdä johtopäätöksiä. Niin nykyaikaiseksi oli tullut ukko!

Sikakysymyksen katsoi ukko osaltaan ratkaistuksi ja siirtyi sitten talliin katsastamaan hevostaan, joka oli siellä yksikseen toljottanut ties miten kauan. Onneksi sillä toki oli käytössään automaattinen juottolaite ja häkillinen heiniä -vaikka ois lampaat syöneet. Niitähän ei nyt Kelolassa enää ollutkaan.

Ukko harjasi hevosen ja tarjosi sille sokeria. Se oli vanha tapa ja polle tykkäsi siitä, vaikka sille tulikin siitä sokerista usein hammassärkyä. Mutta eihän se itse osannut hampaita harjata eikä kukaan muukaan sellaiseen ruvennut.

No pain, no gain, tuumi polle miehekkäästi ja rouskutti sokeriaan ja pian rupesi veri kiertämään, jotta korvissa kohisi.

Nyt, joulun alla, oli ajokki sitten joka tapauksessa hyvässä kunnossa ja pollen karva kiilsi. Porot oli jätetty pois käytöstä jo hyvän aikaa sitten, koska niiden vetovoima tosiasiassa oli aika heikko. Eihän toki pelkän jäkälän voimalla paljon saatu tehoja irti järeään kauramoottoriin verrattuna. Kauroja taas porot eivät sietäneet. Se oli kokeiltu asia.

Reen jalaksetkin olivat kesän mittaan ruostuneet, mutta kun ukko karautti muutaman spurtin pihan hietikossa pelkkä paarlasti päällä, kirskahteli pian jalasten alta kirkkaita kipinäsuihkuja ja lumessa reki alkoi kulkea kevyesti kuin unelma.

Ukko kokeili vielä reen jarruja, jotka tuntuivatkin pelittävän hyvin. Lentämistä olisi sitten turha kokeilla ennen jouluaattoa. Sen mahdollistaisi vain joulun taika, jota oli toistaiseksi ilmassa vain ohuesti, eräänlaisina striimeinä vai mitä he olivat?

Vai olikos nyt sittenkin jo itse jouluaatto? Ukko etsi hätäisesti kalenteriaan ja totesi, että niinhän se olikin. Taisipa tulla kiire!

Ja jouluhan syntyi vain tekemällä ja ukko siirtyi tupaan tekemään lisää joulua. Hän lauleskeli mennessään:

Ma sydämeeni joulun teen/ ja mieleen hiljaiseen/ taas joulupukki syntyy uudelleen…

Peräkammarin kaapista löytyi oikealta paikaltaan vanha lammasturkki, jonka ukko käänsi nurin. Päähänsä hän veti reuhkahatun ja käsiin valtavat koirannahkarukkaset.

Kun jalassa vielä olivat parit villasukat ja huopatöppöset, olikin ukko valmis uhmaamaan yläilmojen viiltävää viimaa, jonka nopeus lienee ollut parikin kymmentä sekuntimetriä, ellei enemmän.

Jaa jaa! Meinasipa ukolta unohtua bakeliitistä ja guttaperkasta prässätty pakkasnaamari. Ilman sitä ei kukaan kärsi ajaa hurjaa vauhtia ilmojen halki, ainakaan nyt tulipalopakkasella.

Lapset usein kuvittelivat, että naamari oli jonkinlainen merkki valheellisuudesta, että ukko sen takia naamioitui, kun ei ollutkaan oikea pukki. Niin vähän ymmärsivät he! Ukkoa oikeampaa pukkia ei ollut olemassakaan.

Kun vielä löytyi eteisen nurkasta keppi, oli ukko valmis matkaan. Niin täpinöissään hän oli, ettei enää edes ruoka maistunut. Siinä vain hän pitkin pihaa pasteerasi edestakaisin, välillä kävi harjaamassa hevosen harjaa, välillä potkiskeli reen jalaksia ja ryki merkitsevästi.

Lapset aina luulivat, että vain heistä joulu oli jännittävä ja että ukolle eli siis pukille se oli pelkkää rutiinia. Eihän se niin ollut. Joulu oli kerran vuodessa vaan ja ukon osalta se huipentui aattoiltaan. Kyllä sitä sai aina pitkän vuoden odottaa.

Mutta vihdoin, viimein alkoi sitten hämärä laskeutua Kelolan pihaankin. Ensimmäiset tähdet syttyivät taivaalle ja yksi niistä näytti pysähtyvän kotikuusen latvaan. Se oli ollut, se kuusi, tarkoitus kaadattaa menneenä kesänä, mutta nyt ukko ymmärsi, ettei näin ollut määrätty. Tähden syttyminen oli merkki. Nyt oli lähdettävä!

Ja niin ukko istahti rekeen, veti vällyjä jaloille ja maiskautti hevoselle, ohjaksia nykäisten ja hihkaisi pari kertaa.

Polle virkistyi ja alkoi lönkötellä ja sitten ravata yhä hurjemmin. Lamperin alamäessä vauhti saatiin kohoamaan jo lähes kahteensataan, mikä oli riittävästi lentoonlähtöä varten.

Cabin crew, be prepared for takeoff,  murahti ukko partaansa ja veti sauvasta.

Reki, tai oikeastaan reet, sillä vetoreen takanahan seurasi vielä täysinäinen heinähäkki, irtosivat maasta ja matka jatkui loivasti nousujohteisena kuin vesitasolentokoneella.

Polle päästi innoissaan vähän laukaksi ja siitä johtuen heinähäkin jalakset viistivät Oravanpesien kohdalla hiukan kuusenlatvoja.

Pitää tämä käydä vaikkapa Tahvanan päivänä isännälle kuittaamassa, tuumi ukko, mutta eri nyt ehtinyt näitä murehtimaan. Keulasuuntimaksi totesi hän Väätälänmäen TV-tornin olevan kaksikymmentä astetta styyrpuuriin, mikä osoitti, että suoraan edessä loistelevat valot tulivat Sulkavan kirkonkylästä.

Tiesihän ukko sen muutenkin, mutta oli se nyt kuitenkin jotenkin asiallisen tuntuista navigoida pelkän kompassin ja lokin avulla ja merkitä tärkeitä lukemia muistiin, vaikka se tapahtuikin pitkällä viiveellä.

Mistäpähän aloittaisi, tuumi ukko ja päätti sitten, että Savonlinna se voisi olla asiallinen paikka. Niinpä vetäistiin aluksi pari kilometriä korkeutta, jonka jälkeen ukko kuulutti: Aloitamme nyt laskeutumisvalmistelut, Kaikkia pyydetään kiinnittämään turvavyönsä ja sammuttamaan savukkeensa, jollaisten poltto on kyllä muutenkin kiellettyä ja sitä paitsi aivan helkkarin typerää.

Eihän sitä kuulutusta kuullut itse pollekaan, mutta olihan jokaisen aikaansa seurattava, tarpeellista tai ei.

Niinpä alkoi tasainen liuku kohti Pitkän Pihlajaveden lumisten selkien yli, kohti kaukana häämöttäviä valoja, jotka tuikkivat kovin odottavasti.

Siellähän sitä jo istuivat isän polvella pikku Aaro ja Lennu, lattialla lauloivat kurkku suorana Anu, Möksö ja Luru, pitkin lattioita kirmasivat Susanna, Jussi ja Eero ja mitä kaikkia niitä olikaan.

Kilttejä lapsiahan ne ovat kaikki tyynni ajatteli ukko ja tunsi sydänalassaan lämpimän ailahduksen, joka ei ehkä ollut tavanmukainen rytmihäiriö.

Rekien tehdessä tasaista matkaansa kohti Kauppatoria otti ukko vielä taskustaan muistikirjan ja tavaili kaikkia niitä nimiä, jotka olisi muistettava kun sisälle mentiin. Ja olihan tässä ukon henkilörekisterissä monia salaperäisiä merkkejäkin, mitä lienevät olleet pukkeja.

Mutta se asia ei kuulusi viranomaisille, ainakaan näin jouluna.

Ja eipä aikaakaan, kun erään savonlinnalaisen kodin eteisestä kuului kopinaa. Lapset ryömivät, kuka sohvan taa, kuka sängyn alle, mutta rohkeasti, ehkä hieman teennäisenkin rohkeasti, nousi perheen pää istuimeltaan ja käveli kohti ovea.
Jännitys tiheni…!

Voiko saastakin vielä turmeltua?

 

Turmeluksen tie

 

Heinrich Mann, Sininen enkeli. Suomentanut Auli Hurme Arvi A. Karisto 1981, 230 s. (Alkuteos Professor Unrat ilmestyi vunna 1905)

 

Mannin lahjakas sukukunta asui Lyypekissä, johon tämäkin roimaani sijoittuu. Thomas Mann kirjoitti samaan aikaan ja samaan kaupunkiin sijoitetut Buddenbrookinsa, jotka nostivat hänet maailmanmaineeseen, vaikka olivat perin juurin aikaansa ja ympäristöönsä sidottuja (ks. Vihavainen: Haun buddenbrookit tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Oikeistoon lukeutunut Thomas sai teoksestaan Nobelin palkinnon. Hänen vasemmistolaisempi veljensä Heinrich nautti etupäässä vasemmiston suosiota. Sama koskee nuorempaa Klausia, jonka poliittinen pakolaisuus vei Suomeenkin (ks. Vihavainen: Haun klaus mann tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Käsillä olevasta Heinrich Mannin kirjasta tehtiin vuonna 1930 menestyselokuva, jonka pääosassa oli Marlene Dietrich. Lyypekissä teos sai hyvin nuivan vastaanoton ja siitä enimmäkseen vaiettiin, minkä kirjan luettuaan hyvin ymmärtää. Varma ei voi sen sijaan olla siitä, johtuiko asenne siitä, että kirjasta saattoi hyvin tu8nnistaa todellisuuden vai siitä, että se vääristeli sitä aivan älyttömästi. Jotakin ajan todellisuudesta se sentään varmasti välittää.

Kirjan nimi saksaksi on Professor Unrat oder das ende eines Tyrannen. Sana merkitsee saastaa ja sen konnotaatio lienee jokseenkin sama kuin suomen kielen sanalla paska. Tämän pilkkanimen saa kuin luonnostaan lukion klassisten aineiden opettaja, jonka oikea nimi on Raat. Sivumennen sanottuna lehtoria tarkoittava sana on saksassa Studienrat.

Opettaja, joka kuvataan karikatyyrimäiseksi vanhaksi (yli 50 ) peruukiksi, saa kuulla tavan takaa pilkkanimensä, jota huudetaan milloin milläkin verukkeella (täällä haisee paska!). Poikia on lähes mahdoton saada kiinni tahallisesta herjauksesta, vaikka jokainen ymmärtää, mistä on kysymys.

Moiset pilkkanimet kuuluvat ilman muuta koululaiskulttuuriin ja tässä tapauksessa ilkeily kasvaa suoranaiseksi sodaksi sen takia, että lehtori on kuin onkin tyhjää täynnä oleva koulumestari, jonka ymmärrys opettamiensa klassikoiden todellisesta merkityksestä lähentelee nollaa. Sen sijaan hän luetuttaa ulkoa ja kirjoituttaa tekstejä aivan mekaanisesti ja pyrkii pudottamaan pelistä mahdollisimman monta oppilasta, jotka kokee vihollisikseen.

Omasta mielestään hän edustaa sivistysporvariutta, Bildungsbürgertum, mikä nostaa hänet korkealle ympäristönsä yläpuolelle. Tuohon ympäristöön kuuluu paikallinen sosieteetti, jonka ylin kasti ovat suurkauppiaat ja omalla tahollaan upseerit. Sen alapuolella sitten ovat kaiken maailman laivurit, käsityöläiset ja vastaavat.

Lukiolaispojissa taas on monenlaista ainesta, joku on peräti kreivi, toinen on rikas ja kolmas ylimielinen henkinen aristokraatti, joka aidosti halveksii tyrannia.

Kolme poikaa ihastuu silmittömästi kapakkalaulajattareen, joka myös haluaa hieman leikkiä heidän kustannuksellaan. Kostonhimoinen lehtori seuraa vihollisiaan ja joutuu pian itse saman Sinisen enkelin kapakassa esiintyvän tytön pauloihin.

Tästä alkaa lehtorin rappion kierre, joka muuten on aika epäuskottava teema kaikessa dramaattisuudessaan. Aistillisuus herää lehtorin kuivassa tomumajassa ja saa hänet mielettömästi palvomaan prinsessaansa. Tämä kuluttaa ennen pitkää kaikki lehtorin säästöt, mutta sen jälkeen löydetään vielä uhkapeli, jota pelataan lehtorin ja laulajattaren kodissa, jonne salaa päin kerääntyy koko kaupungin kerma.

Tässä kohtaa saattaa olla se arkaluontoinen eines, joka sai kelpo lyypekkiläiset takajaloilleen. Ei varmaankaan ollut niin, että kaupungin mahtimiehet, poliisit ja kunniaansa varjelevat upseerit olivat kaikki joutuneet uhkapelin, makean elämän ja laulajattaren sulojen orjiksi. Lieneekö tuo sivistysporvaiuskaan ollut ihan niin kehnoa kuin Mann esitti?

Ajankuvaa kirjassa silti varmaankin on. Saksan uuden ja itse asiassa vasta syntymässä olevan laivaston ylistäminen, jolla chauvinistista kapakkayleisöä kosiskellaan, nuoren miehen unelma urasta aselajeista hienoimmassa, ratsuväessä, lehtorin halveksunta kaikkia niitä kohtaan, joilta puuttui klassinen sivistys ja niin edelleen. Eiköhän tuota liene ollut liikkeellä.

Hupaisasti kreikkaa ja latinaa pänttäävä lehtori on kuitenkin aivan tietämätön uusista kielistä ja maailmankieli ranskakin on hänelle aivan tuntematonta, englannista nyt puhumatta. Ja englantia sentään Lyypekin nuoret kauppiaat sijoittelevat mielellään lauseisiinsa tehdäkseen vaikutuksen daameihinsa.

Sivumennen sanoen, mainituksi tulee myös Suomi, joka myös tuohon aikaan oli aika tiiviisti Lyypekin vaikutuspiirissä, sinnehän liikennöitiin välillä jopa Saimaalta saakka. No, Suomi mainitaan vain sikäli, että muuan kapteeni saa osakseen paljon kunnioitusta siitä, että hänen Suomessa uponnut aluksensa oli vakuutettu hyvin mahtavasta summasta…

Tyranni kaatuu viimein intohimojensa myrskyihin. Hänen rappionsa on täydellinen ja potkut koulusta olivat vain sen alkukohta. Naisen mielitekojen tyydyttäminen vie ensin säästöt, sitten aloitettu uhkapeliin ja parittamiseen perustuva elämä vie lopunkin porvarillisen arvokkuuden ja mustasukkaisuus johtaa murhayritykseen ja vankilaan, jonne seuraa myös tuo kohtalokas nainen.

Kleiner Unrat, sai hurmaajatar luvan nimitellä palvojaansa, jonka rappion esittäminen lienee tarkoitettu porvarillisen kulttuurin tyhjyyden paljastamiseksi, mene ja tiedä. Oliko koko sen ylpeilty sivistyskin itse asiassa sitä itteensä?

On kirjalla ainakin tiettyä merkittävyyttä päätellen siitä, että se oin saanut osakseen niinkin suurta huomiota.

Hyvää kautta! Season's Greetings!

 

Hyvää joulua

 

Joulu, monissa kielissä sama kuin (Kristuksen) syntymä (Natale, Noël, Рождество) on pyhä asia ja sen muistoksi vietetty päiväkin on yhäkin aivan erityisen vankasti pyhitetty. Mammonismi ei näköjään ole asiaa kokenut lainkaan ongelmallisena.

Toki keskitalven juhlaa on vietetty iät ja ajat kaikkialla lajitoveriemme piirissä. Roomalaisten saturnalia huomioi Saturnuksen eli Kronoksen synkän vallan päättymisen ja lupauksen voittamattoman auringon, Sol invictus, paluusta. Saturnalia-juhla oli juopottelun ja lahjojen jakelun aikaa. Viinkinkien blot-juhla oli kenties ihmisuhreineen juuri niin kaamea, kuin Tukholman Nationalmuseetin skandaalimainen fresko sen esittää.

Barbaarinen joulu (vrt.  Yuletide) on saanut antaa tilaa armorikkaalle Kristuksen syntymäjuhlalle, joka on koko kristinuskon nurkkakivi: Jumala tuli ihmiseksi.

Koko ideahan on puhtainta mystiikkaa eikä se ole järjellä ymmärrettävissä eikä näin ole tarkoituskaan. Pyhä Tertullianus kiteytti asian sanomalla Credo quia absurdum, uskon koska se on mieletöntä. Kyseessä on pyhä mysteeri, jollaisista venäjän kielessä käytetään sanaa tainstvo, salaisuus.

Väitetään, ettei Tertullianus oikeastaan tarkoittanut sitä, että mielettömyys olisi argumentti asian oikeellisuuden puolesta, vaan tokaisi tuon vain vihapäissään, mutta tämä on nyt sivuseikka.

Myös kaikki joulun henkilöt ovat saaneet pyhityksen lumipalloefektin tavoin: neitsyt Mariasta on tullut pyhä, samoin pyhän perheen päästä eli kirvesmies Josefista ja jopa Marian äidistä eli Jeesuksen mummosta Annasta. Tämäkään ei ole vielä riittänyt, vaan myös kolmea itämaan tietäjää on kunnioitettu pyhinä ja mikäli Jeesuksen hyödyntämästä seimestä on löytynyt palasia, ne ovat taatusti olleet myös pyhiä.

Ihmisten pyhä yksinkertaisuus on levittänyt ajatuksen pyhyydestä myös sinne, minne se ei oikeastaan millään logiikalla kuulu. Kun Jumala tuli ihmiseksi, hän tuli tämän lajin yleisesti edustamaan hahmoon, muuten asiassa ei ole mieltä.

 Mitä tulee perheenjäseniin, on syytä olettaa, että hekin olivat tavallisia ihmisiä, hyvässä ja huonossa. Jooseppi saattoi olla hyvinkin pätevä kirvesmies ja Maria ehtoisa emäntä, mutta Jeesuksen syntymän jälkeen he elivät normaalia avioelämää päätellen siitä, että Jeesus sai ainakin veljen ja kai parikin.

Marian neitseellinen viattomuus oli, kuten ihmisille yleensäkin on ominaista, ikäkausikysymys. Jeesuksen synnyttäminen lienee tapahtunut kolmetoistavuotiaana, on joku päätellyt. Koska Mariaa ei ollut seksuaalisesti herätetty, hänelle oli vieras se hekuma, joka saattaa hyvinkin päästä rengistä isännäksi, kun se aika tulee.

Neitseellisyys tässä tapauksessa, kuten yleensäkin viittaa nimenomaan tiettyyn lapsellisuuteen, kokemattomuuteen. Se on valloittavaa omalla tavallaan. Vain lapset pääsevät myös Narniaan, kuten C.S. Lewis on huomauttanut. Sen jälkeen alkaa eräänlaisen tylsyyden lisääntyminen. Siksi jolulu on nimenomaan lasten juhla, heitä me silloin kunnioitamme, kun muulloin ryydymme vain rakastamaan.

Minusta Maria pyhyydessään muistuttaa antiikin jumalia siinä, että hän edustaa oman ikäkautensa verran ja tietyt hetkensä vain silloin täydellisyydessään mahdollista yhtä inhimillisyyden ulottuvuutta. Parhaimmillaan se on yhtä kaunis kuin katoavakin: lapsuuden maailma.

Feministit ovat jauhaneet kaikenlaista roskaa neitsyydestä ja patriarkaatista, mutta Marian tapauksessa kyse oli nimenomaan Jumalan tulosta ihmiseksi, lapsen syntymän ihmeestä. Sen muistoksi ja kunniaksi me joulua vietämme, tai ainakin muun muassa siksi.

Tietysti jouluun kuuluu myös kilpaileva sankari, eräänlainen satyyrihahmo: joulupukki. Suomen kielen sana liittyy vanhoihin talonpoikaisiin leikkeihin, mutta nykyään pukki on itse asiassa ukko niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Italiassa hänen nimensä on Babbo Natale ja hän on aivan saman näköinen kuin Coca-Cola Companyn luoma hahmo muuallakin maailmassa. Sehän syntyi 1930-luvulla ahvenanmaalaista syntyperää olleen piirtäjän toimesta (ks. Vihavainen: Haun santa claus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Joulupukki, josta välillä on haluttu käyttää sanaa joulu-ukko, on itse asiassa myös aivan sukupuoleton olento, lihava ja joviaali äijä, joka on seksuaalielämänsä päättänyt jo ajat sitten. Sen sijaan hän rakastaa molempia sukupuolia edustavia lapsia aivan pyyteettömästi.

Toki myös Myrnan piispa, Pyhä Nikolaus on sotkettu jouluun ja tuo lahjoja jakeleva prelaatti ja ihmeidentekijä on nyt kaikkialla Jeesuksen kova kilpailija, ei suinkaan pelkkä kumppani saati apulainen. Asian voi havaita vaikkapa Kiinassa. Muhamettilaisissa maissa, varsinkaan änkyrävaltioissa kuten Saudi-Arabiassa Jeesus onkin ruma sana ja tämähän pätee myös uuspakanallisissa typeristöpiireissä: älkää edes mainitko tuota sanaa, sanojen magia voi loukata…

No, tästä kulttuurin rappion ilmenemästä tekee mieli käyttää nimikettä traaginen tyhjänpäiväisyys. Ihmisellä on kuitenkin kyky paljon enempään kuin omaan fiksuuteensa rakastuneet änkyrät edes osaavat anoa tai ymmärtävää. Sääli.

David Strauss, joka 1800-luvun puolivälissä tarkasteli kriittisesti Jeesuksen elämää ja uskontoa yleensäkin, ymmärsi, että kyseessä on ihmisen omien tuntojen ja tarpeiden luomus, jonka arvo riippuu sen luojista itsestään.

Straussin oma yritys luoda luonnollista uskontoa, jossa hartaus kohdistuisi arkipäivän ja yleensä elämän ymmärtämiseen ihmeelliseksi kaikessa konkreettisuudessaan, ei ottanut tulta. Se on aivan liian vaativaa massoille, jotka mieluummin palvovat puunpalasia ja luunkappaleita ja löytävät sitä kautta pyhyyden kosketuksen, kukapa tietää.

Canterburyn tarinoissa pyhiinvaeltajien mukana kulkee pyhäinjäännösten kauppias, jolla on mukanaan säkillinen sianluita. Sellaisten kautta lienee monikin saavuttanut kosketuksen pyhyyteen, toivomme.

Nykyinen joulumme on synkretistinen juhla, jossa pyhyys ilmenee lähes vain siinä, että kaupat on kerrankin suljettu. Lienee odotettavissa, että ne ennen pitkää pidetään auki myös jouluisin, sillä muuhan voisi loukata joitakin tomppeleita. Tämä taas on hölmöjen mielestä ainoa mahdollinen pyhyyden loukkaamisen muoto nykyään. Asia on ymmärrettävä.

Mutta eipä mennä asioiden edelle. Hyviä pyhiä vain nyt itse kullekin! Joulu on ainakin vielä pyhä, eli erilainen ja sellaiseksi rajattu. Yölläkin saa syödä ja joidenkin tulkintojen mukaan saa aamullakin olla hutikassa. Tämä lienee kuitenkin pakanallinen tapa ja ennen uutta joulua (ajanlaskumme alkaa Jeesuksen syntymästä) saamme ehkä taas valitettavasti lukea lehdistä ns. berserk-tapauksista.

Luoja niiltä meitä kaikkia varjelkoon! Rauhallista joulua!

Historian painolasti

 

Neuvostoliiton merkityksestä

 

Andrea Graziosi, L’Ucraina e Putin. Tra storia e ideologia. Editori Laterza 2022, 165 s.

 

Roomassa on yllättävänkin paljon hyviä kirjakauppoja. Feltrinelli Piazza Venezian ja siis myös Forumin lähellä kuuluu siihen kansainvälisten suurten kirjakauppojen sukuun, joka on ollut viime vuosina hieman heikossa kunnossa. Nyt joulun alla kauppa ainakin näytti tässä liikkeessä käyvän kuin siimaa.

Sivumennen sanoen, tuon Feltrinellin suvulla on ollut kirjavia vaiheita. Kustantamo nousi kuuluisuuteen julkaisemalla aikoinaan Boris Pasternakin Tohtori Živagon. Vuonna 1972 vasemmistolaiseksi tunnustautuva kustantaja Giangiacomo Feltrinelli löytyi sitten kuolleena voimajohtopylvään juurelta. Kaikesta päätellen hänellä oli tarkoitus räjäyttää se jollakin tavalla edistääkseen ns. ”edistyksen” rientoa Italiassa.

Italian Venäjä-suuntaus on ollut maassa vahva jo siitä lähtien, kun italialaiset arkkitehdit rakensivat Moskovan Kremliä. Postkommunistisella kaudella läheiset suhteet vain laajenivat etenkin surullisen kuuluisan Berlusconin aikana ja tänäkin päivänä ne ovat ymmärtäväisemmät kuin monien muiden ”kollektiivisen lännen” maiden. ”Energia” on se tunnussana, jonka kohdalta syitä kannattaa etsiä.

Italiassa on siten aina ollut kiinnostusta Venäjää kohtaan ja siellä on myös ollut kohtuullisen korkeatasoista Venäjän tutkimusta. Andrea Graziosi, joka on tutkinut sekä Venäjän että Ukrainan historiaa, on tämän hetken suuri nimi kansainvälisestikin. Hän ei ole mikään putinisti, jotka nekin näyttävät kyllä olevan Italiassa aktiivisia tarjolla olevista kirjoista päätellen.

Graziosin kirja jakaantuu kahteen osaan, joista ensimmäisessä hän analysoi Venäjän ja Ukrainan rakennetta ja niiden erkaantumista toisistaan. Olen itse joskus sanonut, että niiden erottamista voisi verrata siamilaisten kaksosten erottamiseen toisistaan. Hirvittävä leikkaus on parhaillaan menossa.

Mitä muuten tulee tuohon postkommunistiseen erillistymiskehitykseen, voidaan todeta, että nykyisen presidentin suosio oli vaaleissa poikkeuksellisen suuri myös venäläisillä alueilla.

Kirjan toinen osa käsittelee historian perintöä ja nimenomaan neuvostoajan merkitystä siinä. Pidän itse arvossa merkittävän sosiologin C. Wright Millsin teoksessaan The Sociological Imagination esittämää näkemystä, jonka mukaan niin sanotut historialliset selitykset saattavat olla aivan arvottomiakin. Ei ole mitään asiaa, jolle ei voitaisi löytää ns. historiallisia juuria tai peräti todistella sitä ainoaksi mahdolliseksi, kuin Voltairen Pangloss ikään.

Ikävä puoli asiassa on, ettei näillä selityksillä ole kykyä ennustaa, mikä Auguste Comten klassisen esityksen mukaan on aidon tieteen tunnusmerkki: savoir pour prévoir, prévoir pour pouvoir prévenir -tietää ennakolta nähdäkseen ennakolta, voidakseen vaikuttaa ennakolta.

Toki sosiologisillakin tutkimuksilla tällaista tietoa saavutetaan hyvin rajoitetusti ja vain simppeleissä tapauksissa, esimerkiksi kun halutaan tietää, aiheuttaako tietynlainen maahanmuutto tietynlaisia haittoja. Se toki osataan sentään ennustaa, mutta kun ei sitäkään haluta tietää…

Historiallinen selitys parhaimmillaan edistää asioiden ymmärtämistä paljon enemmän, mutta eihän senkään perusteella voi tehdä kategorisia johtopäätöksiä tulevaisuudesta. Venäläiset tutkijat päättelivät aikoinaan historiallisten tosiasioiden perusteella, ettei suomalaisilla kansoilla olisi valtiota muodostavaa kykyä. Ei sitä siis ollut, koska sellaisia valtioita ei koskaan ollut ja niinpä näiden kansojen oli kaikkien osapuolten parhaaksi palveltava toisia kansoja ns. etnografisena materiaalina.

Luulen, että ainakin me suomalaiset olemme tästä aivan toista mieltä, vaikka olisi kyllä mahdollista saivarrella siitä, että suomalaisten valtio syntyi vain venäläisten tuella ja tahdosta ja sitten itsenäistyi täysin poikkeuksellisissa oloissa, vahingossa.

Vastaavia historiallisia päätelmiä voisi tehdä vaikkapa naissukupuolen kyvyistä keittiön ja kotitalouden ulkopuolella, mutta jääköön nyt tässä tämä teema.

Joka tapauksessa historiallisella perinnöllä on kirjoittajan mielestä ollut ratkaiseva rooli nykyisen tilanteen synnyssä eli Venäjän ja Ukrainan etääntymisessä toisistaan. Vielä Aleksandr Solženitsyn vuonna 1990 julkaistussa teoksessaan Kak nam obustroit Rossiju katsoi, että Venäjä, Ukraina ja Valkovenäjä sekä mahdollisesti vielä pohjois-Kazakstan muodostavat slaavilaisen liiton ja haluavat ilman muuta olla yhdessä.

Mikäli joku alue, vaikkapa Tšetšenia, haluaisi erota Venäjästä, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää, julisti Solženitsyn, jolle ei näy edes pälkähtäneen päähän, että Venäjän ja Ukrainan välit voisivatkin muodostua äärimäisen vihamielisiksi. Ajan oloissa näkemys oli hyvin radikaali edellyttäessään Neuvostoliiton hajoamista, mutta yhtäkkiä siitä tulikin todellisuutta.

Graziosi pitää myös Putinin arvostamaa Solženitsyniä yhtenä nykyisen politiikan esi-isistä, mutta toki asian ydin on muualla, Neuvostoliiton perinnössä, jota myös Solženitsyn vastusti parhaansa mukaan. Myös nykyinen hyökkäyssota olisi ollut mestarille äärimmäisen vastenmielinen.

Huolimatta vuosisataisesta autoritaarisesta perinnöstään ja jopa kolmeneljännesvuosisadan kestäneestä ns. sosialismin kaudesta Venäjällä olisi ollut mahdollisuus päästä irti totalitaarisesta painolastistaan katsoo kirjoittaja. Tämä ikkuna oli 1990-luvulla jonkin aikaa auki. Kohtalokasta oli, että ns. turvallisuuspalvelut jäivät koskemattomiksi ja pääsivät lopulta yksinvallan kahvaan.

Graziosi korostaa, mielestäni oikein, sitä seikkaa, että neuvostojärjestelmän merkitystä aliarvioidaan nykyisin pahasti. Syitä on monia, ns. revisionistiset tutkijat alkoivat jo 70-80-luvuilla ”normalisoida” Neuvostoliittoa ja käyttää sen kuvaamisessa samoja käsitteitä kuin läntistenkin valtioiden ja yhteiskuntien. Samalla hämärrettiin se keskeinen tosiasia, että erot olivat valtavat ja oleelliset.

Myös sellainen suuri tutkimuksen merkkimies kuin Richard Pipes antoi aineksia bolševikivallan merkityksen vähättelyyn korostaessaan vanhan komennon ja neuvostokauden yhteisiä piirteitä. Niitä toki löytyi, mutta erot olivat kuitenkin aivan toista luokkaa.

Niin sanotut kansandemokratian maat ovat toipuneet omasta sosialismistaan paljon paremmin kuin Neuvostoliitto, mutta niiden kokemus jäi paljon lyhytaikaisemmaksi ja siitä puuttui sellaisiakin tärkeitä elementtejä kuin ns. Suuri isänmaallinen sota. Tähän voisi lisätä, että ideologisestikin pääteltiin niiden olevan oppipoika-asteella tiellä kohti sitä sosialismin mestaruutta, jolla Neuvostoliitto jo oli, näyttäen tietä kommunismiin.

Ideologian merkitystä aliarvioidaan nykyään karkeasti, samoin kuin niitä erikoisuuksia, joiden puitteissa neuvostokansalaisten oli elettävä. Kyse ei ollut vain pakotuksesta ja vartioinnista, joiden rooli kyllä oli suuri, vaan myös kansalaisten aktiivisesta panoksesta ja selviämisstrategioista.

Muistakaamme myös, minkä merkityksen neuvostoideologia antoi väkivallalle. Kyseessähän oli koko edistyvän historian liikevoima, välttämättömän vastakkainasettelun korkein muoto… Se väkivallan kultti, vaikka sitten sentimentaalisilla koristeilla varustettuna, joka vallitsi Neuvostoliitossa on aivan liian unohdettu asia.

Venäjän historian voidaan helposti todistaa olleen aina luonteeltaan imperialistinen ja autoritaarinen aina totalitarismiin saakka, mutta sortuminen enemmän tai vähemmän tyhjään käsitemagiaan ei välttämättä tarjoa meille eväitä konkreettisten tilanteiden ja asioiden ymmärtämiseen. Sanoisin, että historia on pitkälti kuin meteorologia: hallitsemattomat sattumat aiheuttavat pyörteitä, niiden syntyä ja vaikutusta ei voi ennakoida viikkoa pitemmältä ajalta. Taaksepäin kaikki on helppoa ymmärtää, vähän liiankin helppoa.

Graziosin teoksessa on aika lailla myös faktatietoa mm. Ukrainan alueellisista eroista sekä numeroita, joiden valossa voi arvioida propagandistisia väitteitä.

Esimerkiksi Itä-Ukrainan sodan siviiliuhrien määrät olivat kansainvälisten tarkkailijoiden mukaan seuraavat: vuonna 2014 2084, vuonna 2015 954, vuonna 2016 112, vuonna 2017 117, vuonna 2018 55, vuonna 2019 27, vuonna 2020 26 ja vuonna 2021 25.

Liikaahan moinen on, ehdottomasti, mutta kun mennään käymään kansalaissotaa naapurivaltion alueelle, lienee syytä varautua siihen, että myös siviiliuhreja tulee. Puheet Ukrainan järjestämästä kansanmurhasta eivät sen sijaan saa mitään tukea näistä luvuista, eikä sellaisia syytöksiä myöskään ole esitetty niille kansainvälisille elimille, joille niiden tutkiminen kuuluisi.

Tai mitäpä sanotaan siitä väitteestä, että kun matkustajakone ammuttiin alas Ukrainan yllä, oli sen ”matkustajina” muka itse asiassa jo kuolleita ruumiita, jotka oli haalittu jostakin ruumishuoneilta… Kenen arveltiin uskovan tällaisia höpinöitä? Mikäli ymmärrettiin, että kukaan ei niitä uskonut, miksi sellaisia sitten levitettiin?

Venäjän nykyistä propagandaa seuratessa tulevatkin mieleen ehdottomasti Stalinin ajan lavastukset, joissa usein ei ollut minkäänlaista totuuden hiventä. Tarkoitan esimerkiksi sitä tarinaa, että Suomessa olisi vuonna 1939 tapahtunut vallankumous ja kapinaan nousseen armeijan kanssa yhdessä kansanjoukot olisivat muodostaneet O.W. Kuusisen johdolla uuden kansanhallituksen…

Mitään sellaista ei tapahtunut eikä edes sinne päinkään. Totalitaarinen valta oli omaksunut totaalisen valehtelun tekniikan ja esitti faktoina asioita, joita piti itselleen hyödyllisinä. Mitkään kansainväliset tutkimukset eivät saaneet sen hyväksymistä, vaan kaikki tahot torjuttiin jääveinä.

Erään venäläisen ystäväni luonnehdinnan mukaan tuollaiset väitteet eivät kuuluneet enää propagandan, edes sotapropagandan alaan. Propaganda voi olla vääristelevää, mutta se on toki tarkoitettu uskottavaksi, nuo tarinat oikeastaan eivät. Kyseessä oli butafor -lavasteet, käsitteellisellä tasolla maalattu kuva, jolla kehystettiin todelliset tapahtumat.

Epäilemättä Putinin tarkoituksena on tehdä Venäjä suureksi jälleen ja Ukrainan mahdollinen integroituminen Eurooppaan, jota EU halusi edistää, olisi ollut tämän tavoitteen tuho sinä mielessä kuin Putin asian käsittää. Hyökkäyssodan tuloksena on ollut uusi divergenssin aalto, eurooppalaiseen maailmaan kerran kuuluneen Venäjän uusi irtautuminen siitä.

Suuri ongelma taustalla on Euroopan heikkous, se on megatrendin mukainen suuntaus, mutta onko se sittenkin parannettavissa, myös sotilaallisesti?

Aika murheellinen näköalahan tuo Euroopan militarisoituminen olisi, mutta voihan se olla, että nyt seisomme historian vedenjakajalla ja matkalla kohti uutta väkivallan aikaa. Toivotaan nyt sentään parasta!

Ajankohtaista asiaa

 

Lantttukuutiot

 

Parhaita ruokia ei yleensä saa kaupoista eikä ravintoloista, mikä on outoa, mutta totta. Uudessa Suomen kuvalehdessä on nyt mainio juttu lantusta, jota niin sanotusti komppaan (vai pitikö se sympata?). Siinä on pitkästä aikaa nostettu kansallisaarteemme esille. Toivottavasti se herättelee myös niitä, jotka arvostavat hyvää ruokaa. Lanttu on tosiaankin ollut viime vuosikymmeninä unohdettu, aivan käsittämättömistä syistä.

Kysymys voi olla siitä, että kaupunkilaistunut kansa on unohtanut, miten aitoa suomalaista ruokaa valmistetaan. Ei se tapahdu viidessä minuutissa, mikrossa kuumentaen tai edes pannulla paistaen. Siihen tarvitaan tunteja, jotka toki voi viettää muita hommia tekemällä, mikäli pystyy ennustamaan, milloin ruokailu pitäisi hoitaa.

Lanttu on hyvä esimerkki ruoasta, jota pitää kypsyttää uunissa useita tunteja. Lanttukuutiot ovat maanmainio lisuke tai itse asiassa toinen komponentti herkulle, jonka kruununa on kunnon karjalanpaisti.

Valmistaminen on simppeliä, kunhan pitää huolta siitä, ettei ruoka kuiva, mutta kyllä sen sijaan saa kylliksi lämpöä ja kuutiot mielellään vähän mustuvan laidoilta.

Otetaan 1 lanttu ja leikataan kuutioiksi, pari senttimetriä kanta x korkeus, ehkä jopa 2,5.

pannaan sekaan mahdollisesti vähän voita ja suolaa sekä tikka vettä

Pidetään 175-200 asteisessa uunissa kannen alla noin 3 tuntia

tuodaan pöytään kannellisessa astiassa, survotaan lautaselle haarukalla ja pannaan päälle karjalanpaistia. Myös voi sopii.

Kevytmieliset huokailevat sitten mässäyksen tuottamasta nautinnosta ja ottavat lisää ja lisää… Vanhurskaille riittää kerralla kohtuus.

Tähän vielä jatkoksi vanhempi lanttupostaus:

iistai 18. syyskuuta 2012

Lantun kansallinen merkitys

 

Hitaan ruoan ansiot ja lantun kansallinen merkitys

 

Sadonkorjuun aika tuo taas hyllyt täyteen hedelmiä ja juureksia jos marjoja ja hillojakin. Viestimet pursuavat reseptejä, useinkin toinen toistaan epäilyttävämpiä ja joutavampia. Niiden vikana on lähes aina, horribile dictu, niiden epäkansallisuus.

Suomalaisen pirtin sydän on aina ollut uuni, jota on kesän päätyttyä pidetty jatkuvasti lämpimänä hamaan kevääseen saakka. Siellä on paistunut leipä, jonka tekemiseen kaikilla on ollut oikeus. Ranskalaistyyppinen feodaalinen leipomovero ei Suomessa olisi koskaan voinut toimia.

Uunissa on myös kypsytetty parhaat herkut: paistit, kukot, laatikot, juurekset, jopa lampaanpäät ja kalanruodot. Sellaista ruoka-ainetta ei olekaan, joka ei muuttuisi herkuksi kypsyttyään tarpeeksi kauan, etenkin jos siihen lisätään riittävästi rasvaa. Jotkut ruoat vaativat korkean lämpötilan ja lyhyen ajan, kuten karjalanpiirakat.

 Piirakan aito maku syntyy vasta pelkästä puhtaasta ruistaikinasta tehdyn kuoren kovettuessa nopeasti rapeaksi ja sisuksen jäädessä pehmeän vietteleväksi. Se, että niin yksinkertaisista raaka-aineista syntyy niin herkullinen lopputulos, on eräänlainen ihme. Siinä välkähtää kansamme syvissä riveissä aina piillyt nerouden kipinä. Se, joka tuntee karjalanpiirakan vain harmaakuorisista muovipussiversioista, ei tunne sitä lainkaan.

Mutta piirakat, kuten talkkunat, ovat vain pikaruokaa, jolla sinänsä on myös arvonsa, kunhan se ei yritä tunkeutua väärään asemaan.

Todellinen kansallinen aarteemme on monta tuntia kypsynyt uuniruoka. Se, joka muistaa vielä uunin kielellä pidetyt kulhot, joiden reunoille oli syntynyt monen sentin syvyinen raita nesteen hitaasti haihtuessa, saa veden kielelleen jo nähdessään uuniastiassa tuon hitaan ruoan jalon tunnuksen.

Etelä-Eurooppa on kehittänyt niin hyvän keittiön kuin sikäläisissä oloissa oli mahdollista. Erityisen pitkälle on päässyt karu Provence, eivätkä rannikoiden nilviäisalueetkaan ole jättäneet mahdollisuuksiaan hyödyntämättä. Heiltä on kuitenkin puuttunut suomalaisen tuvan uuni, jossa lämpö pysyy tunnista toiseen ja jossa kova muuttuu pehmeäksi vasta hitaasti ja hellästi.

Voi hyvin ymmärtää, että häthätää höyräytettyä tuoretta parsaa pidetään suurena herkkuna siellä, missä parempaakaan ei ole tarjolla. Bouillabaisse lämmittää mukavasti koleilla syysilmoilla, vaikka se ei tarjoakaan kermaisen lohikeiton pehmeää huumaa. Nilviäisetkin ovat suorastaan herkullisia, jos ne maustaa sopivasti.

Kaikki tämä on varsin kelvollista ja sopii toki ihmisravinnoksi ellei nyt ole aivan kohtuuttoman nirso.

Mutta mihin sijoittaisimme uunissa haudutetun lantun eurooppalaisten ruokien hierarkiassa? Tunnettuutensa puolesta se kuuluu jonnekin sinne kartan ulkopuolelle, jonne myös koko Suomi oli tapana jättää ennen kuin yhdyimme Eurooppaan. Ikävä kyllä se on taas kerran miltei tuntematon myös meillä, koska olemme kieltäneet juureksemme. Lanttu ja aiemmin tietenkin nauris on kuitenkin se maanläheinen peruseines (ei sekoitettava eineskeittiöihin!), joka on ravinnut savupirttiemme karut asukit ja kirkastanut esi-isiemme työnjälkeisen puhteen jopa Ison vihan vuosina, jolloin herkut olivat vähissä.

 

Ennen perunaa oli siis oikeasti nauris, jota toki löytyy kaupoista vieläkin. Lanttu on itse asiassa varsin myöhäinen tulokas, mutta samoin kuin sukulaisensa, siinä tuntuu sama luja yhteys maahan ja maalaisuuteen, talonpoikaan, joka kaikki on ruokkinut hiirestä kuninkaaseen ja jota tyhmänylpeät tomppelit ovat aina halveksineet.

Ranskalainen keittiö on olennaisesti hovikeittiö, jossa konstikkaat kastikkeet ja erilaiset kruusaukset leivityksien, taikinoinnin ja kalliiden ainesten avulla tuottavat toki maukkaita tuloksia.

Puhtaimmat ja aidoimmat perusmaut löytyvät kuitenkin hyvin helposti. Paras viinikin on vain viiniä, joka on puristettu ja käytetty. Kokkien kuningas pystyy parantamaan sitä yhtä vähän kuin kosmetologi kaunottaren ulkonäköä. Se on ja pysyy luojan ihmeenä ja ansaitsee tulla sellaisena arvioiduksi.

Lanttu ei ehkä kaikkien mielestä ole edellisiin verrattavissa. Itse asiassa se on varsin tylsä ravintoaine, mikäli se valmistetaan keskieurooppalaisten kaavojen mukaan. Kukoistukseensa lanttu puhkeaa vasta suomalaisessa uunissa. Venäläiset, ruotsalaiset ja muut uuneja omistavat voivat tietenkin liittyä joukkoon, я не против, förstås.

Mutta asiaan: ottakaa tuore lanttu tai mielellään useampia, sillä sitä on pakko saada lisää, kuten myöhemmin huomaatte. Kuumentakaa sähkö- tai kaasu-uuni 200-225 asteeseen, ellei teillä ole oikeaa puilla lämmitettävää uunia käytettävissä.  Asettakaa lantut uuniin esim. ritilälle. Mitään folioita ei tarvita, sillä lantun kuori kärventyy suojaavaksi kerrokseksi ja sisällä säilyy mehevyys. Asettakaa jokin kaukalo lanttujen alle, sillä niistä valuu muutaman tunnin kuluttua siirappia, joka syntyy haudutettaessa.

Kun olette odotelleet 3-4 tuntia, ehkä kauemminkin lanttujen koosta riippuen, voitte todeta kovan kuoren alta löytyvän pehmeän ja huumaavasti tuoksuvan ytimen. Sen eri kohdissa maku on erilainen ja sen lukemattomat hienot vivahteet koskettavat ja hivelevät niin kitalakea, kielen makunystyöitä, hajuaistia kuin näköaistiakin. Kaiken tämän kuvaamiseen tarvittaisiin erityissanasto, jollaisen viinin ystävät ovat omaan käyttöönsä luoneet.

Kypsä lanttu on herkkua sellaisenaan, mutta elämys täydellistyy suolahippusen kera (cum grano salis, kuten me latinistit sanomme). Lisäksi voidaan nauttia voita. Aitoa voita tehdään nykyään tiettävästi jossakin Pohjois-Savossa ja sitä saa myös Pietarin Kuznetsnyi rynokilta. Mikäli sitä ei ole käytettävissä, voi turvautua meijerivoihin. Aito karjalanpaisti sopii toki myös hyvin yhteen tämän herkun kanssa, mikäli ei pieteettisyistä halua olla turmelematta puhtaan lantun jaloa yksinkertaisuutta (edle Einfalt).

Juomaksi sopii kylmä kirnupiimä ja mikäli on vähänkään tekosyitä juhla-aterialle, voi kyytipojaksi tietenkin ottaa puhtoisen snapsin esi-isiemme tapaan. Ja jo pelkkä haudutetun lantun ottaminen uunista tarjoaa tosin pätevän syyn jonkinlaiseen juhlaan.

 

Myönnettäköön: nauris on lanttua paljon alkuperäisempi kansallinen ruokamme ja sekin on hyvin herkullista. Suvaitkaa kuitenkin pohtia kainoa ehdotustani siitä, että lanttu symbolisesti, vaativuudeltaan ja antoisuudeltaan ja puhtaan herkullisuutensa ansiosta erityisen hyvin sopii korostamaan sitä maalaismaisuutta, joka on meidän, suomalaisten muuan merkittävä kulttuurinen erikoisuutemme nykyisessä Euroopassa, jonka ydinalueiden parhaat päivät ovat ehkä jo takanapäin. Tyhmänylpeys ja aatelishenkinen erottautuminen talonpoikaisuudesta on saamassa ansaitun palkkansa.

 Ukrainalaisilla on silavansa, valkovenäläisillä ja irlantilaisilla perunansa. Olkaamme kaikessa vaatimattomuudessa, mutta avoimesti, nauriiden ja lanttujen kansa Euroopan veljessarjassa!

 

Lanttutietoisuuden lisäämiseksi suosittelen vielä muitakin blogeja, jotka löytyvät osoitteesta: Vihavainen: Haun lanttu tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)

Tähän läheisesti liittyvä läski on myös ajankohtainen. Ks. Vihavainen: Haun läski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)

Olen muuten kuullut, ettei Ruotsista nykyään saa läskiä. Hirmuista! Ehkä Ukrainan sota vielä opettaa aitojen asioiden äärelle.