Vale, Marce Tulli!

 

Laki ja oikeus

Marcus Tullius Cicero, Laeista. Suomentanut ja selittävällä nimihakemistolla varustanut Veli-Matti Rissanen. Esipuhe Jorma Kaimio. WSOY 2004, 174 s.

 

Kuten tunnettua, Platon kirjoitti ideaalista valtiota kuvailevan Valtio-teoksensa ohella myös teoksen Lait. Valtio kuvasi ideaalista olotilaa, jollainen ei ollut konkreettisessa todellisuudessa mahdollinen, mutta jota kaikkien hyvien valtioiden tuli mahdollisimman paljon muistuttaa.

Platonin Lait-teos sen sijaan pyrki kuvaamaan parhaan mahdollisen valtion, siis sellaisen, joka oli myös oikeasti mahdollinen.

Noihin Platonin teoksiin on tullut tällä palstalla toisenkin kerran viitattua (vrt. Vihavainen: Haun platon tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), mikä lienee ymmärrettävää, onhan sanottu, ettei koko länsimainen filosofia ole muuta kuin alaviitteitä Platonin teoksiin.

Tämä kiteytys pitää kirjaimellisesti paikkansa ainakin Ciceron Laeista (De legibus) teoksen kohdalla. Cicero ihailee määrättömästä Platonia, viittailee häneen ja ylistää hänen verrattomuuttaan tämän tästä.

Platon kuului kuitenkin Kreikan viisaisiin ja Cicero halusi päästä noiden esikuviensa rinnalle nimenomaan roomalaisena, eikä hänellä ollutkaan vähäiset luulot itsestään. Jorma Kaimio ei suotta johdannossa puhu Ciceron narsismista.

Toki Rooma myös oli muuta kuin Kreikka. Nimenomaan lait olivat sen ominta alaa. Filosofiassa ja muissa tieteissä se ei tuottanut paljoakaan omaperäitä, mutta ymmärsi sentään soveltaa ja ihailla kreikkalaisia esikuviaan.

Kuten Kaimio huomauttaa, ensimmäinen vuosisata e.Kr. (a.Chr.n.) oli muuan historian suuri murrosaika, minkä myös Cicero näyttää ymmärtävän. Itse hän ihannoi ja puolusti vanhaa tasavaltaista Roomaa sen kaikkine legalistisine hyveineen, mutta aika oli jo ajanut vanhojen instituutioiden ohi.

Cicero tyrmäsi aikoinaan puhetaidollaan Catilinan ja hänen ystäviensä pyrkimykset valtaan, mutta ei enää pärjännyt Caesarille ja kuoli toisen triumviraatin proskriptiolistojen uhrina. Jo sitä ennen hän oli joutunut pakenemaan Roomasta taannehtivaa lakia, joka kohdistui häneen juuri Catilinan tapauksen johdosta.

Cicerolla oli siis aihetta pohtia lakien olemusta ja velvoittavuutta myös omien kokemustensa kannalta. Perinteinen roomalainen ajatus lain pyhyydestä oli vaikea asia myös henkilökohtaisesti.

Roomalaisethan olivat ylpeilleet sillä, että lakia toteltiin, olipa se millainen tahansa: Lex dura sed lex. Henkilökohtainen etu ja normaalit inhimilliset tunteet saivat antaa tilaa laille silloinkin, kun se ilmiselvästi soti oikeutta vastaan.

Kuitenkin Cicero tässä kirjassa näkee paljon vaivaa todistellakseen sitä, että laki ja oikeus ovat sama asia, joka perustuu luontoon, tarkemmin sanoen ihmisluontoon ja sen ominaisuuksiin: olemme luodut oikeudenmukaisuuteen ja oikeus ei pohjaa mielipiteeseen, vaan luontoon.

Kaiken ytimessä oli hyve, josta voitiin kiistellä, oliko se maailmassa korkein hyvä, vaiko suorastaan ainut hyvä. Hyveen tavoittelussa kaikki olivat samalla viivalla: Ei ole yhtään ihmistä, minkään rotuista, joka luonnon johdolla ei kykenisi saavuttamaan hyvettä.

Antiikin neljä kardinaali hyvettä muistetaan: ne olivat urhoollisuus, oikeudenmukaisuus, viisaus ja itsehillintä eli kohtuullisuus. Monia muita voitiin vielä lisätä näihin, kuten Cicero tekeekin.

Ciceron mielestä hyve oli itse asiassa täydellistynyt järki, joka on varmasti olemasta luonnostaan. Samoin on kaiken jalon laita. Järkähtämätön ja pysyvä elämäntapa oli yhtä kuin hyve ja häilyvyys taas merkitsi pahetta. Kaikkien pahuuksien äiti oli nautinto:

Mikä voi olla kuvottavampaa kuin ahneus, epäinhimillisempää kun hillittömyys, halveksittavampaa kuin  pelkuruus ja hyljeksittävämpää kun henkinen velttous ja typeryys, kysyy Cicero retorisesti.

Vastatkoot tuohon myös aikamme viisaat.

Materialismi oli jo ajan merkittävä diskurssi ja puhuessaan jumalista ja uskonnosta Cicero kysyy kirjassaan keskustelutoveriltaan, myönsikö tämä sen, että kuolemattomien jumalten voima, luonto, järki, valta mieli tahto (tai mikä muu sana sitten tahansa paremmin ilmaiseekaan tarkoitustani) hallitsee koko luontoa?

Kysymys ymmärrettiin arkaluontoiseksi, sillä parhaimmassa kirjassa ( Epikuroksella) sanottiin, ettei jumala kantanut huolta mistään, ei omasta eikä vieraasta.

Se uskonto, jota Cicero kunnioittaa, on hyvin käytännönläheinen ja itse asiassa lainsäätäjien eikä pappien on huolehdittava sen organisoinnista.

Kenenkään ei tullut saada pitää omia jumalia, elleivät ne olleet valtion tunnustamia. Jumalina palvottakoon sekä alati taivaallisina pidettyjä että niitä, joille omat ansiot ovat suoneet paikan taivaassa, kuten Herculesta, Liberia, Aesculapiusta, Castoria, Polluxia, Quirinusta, mutta myös Ymmärrystä, Miehuullisuutta, Hurskautta, Uskollisuutta, toisin sanoen ominaisuuksia, joiden ansiosta ihminen pääsee nousemaan taivaaseen. Olkoon temppeleitä näiden kunniaksi, älköön paheiden kunniaksi.

Papeilla ja ennusmerkkien tulkitsijoilla, etenkin lintujen (pyhien kanojen) lentoa selittävillä auguureilla oli ja tuli olla myös huomattavaa valtaa valtiollisissa asioissa, mikä näkyy Ciceron hahmottelemien lakien ja hallintorakenteiden monesta kohdasta.

Ennustukset eivät toki aina toteutuneet, mutta usein ne olivat uskomattomalla tavalla käyneet toteen, arveli kirjoittaja. Niinpä olisi ollut järjetöntä ylimielisyyttä jättää luonnon itsensä ilmaisemat ennusmerkit huomiotta.

Itse asiassa myös kansalla piti olla oikeus tulkita niitä, mutta sitovat tulkinnat oli varattu niistä huolehtiville papeille. Valtakunnan tulevaisuus oli kaikkein tärkeimpiä asioita ja auguurien arvo oli korkea niin silloin kuin nyt. Televisio ei ole asioihin paljon uutta tuonut.

Kuten Platon, myös Cicero haluaa sanoa yhtä ja toista siitä, mikä on säädyllistä ja sallittavaa ja mikä ei. Platonhan antaa suuren arvon musiikille ja suosittelee muun muassa vanhojen miesten kuorolle merkittävää asemaa valtiossa.

Nuoret on sen sijaan Platonin mukaan ennen muuta pidettävä aisoissa ja tämä koskee muun muassa alkoholin nauttimista, mikä tietyssä iässä pahentaa jo ennestään liikaa kiivautta. Vanhemmille viini sen sijaan sopii hyvin.

Cicero kiinnittää myös huomiota musiikkiin. Kirjassa todetaan, että nykyinen yleisö, jolla oli vielä äsken taipumus vaikuttua Liviuksen ja Naeviuksen rytmien miellyttävästä vakavuudesta, nykyään hyppelee ja pyörittelee kaulojaan ja silmiään uusien rytmien tahdissa. Muinaisella Keikalla oli tapana rangaista moisesta ankarasti… Määräsihän näet kuristaan kuulu Sparta katkaistaviksi Timotheoksen lyyrasta ne ylimääräiset kielet, jotka hänellä oli tavanomaisten seitsemän lisäksi.

Kohtuullisuus, säädyllisyys ja vakavuus olivat Ciceron ja hänen kekustelutoveriensa kunnioittamia asioita. Halveksittavin asia sen sijaan oli pahe ja häilyvyys ja nautinto niiden lähteenä ja motiivina.

Kohtuuden nimessä Cicero halusi rajoittaa muun muassa hautajaisseremonioita ja muistomerkkejä, joilla ylvästeltiin määrättömästi ja kieltää liioittelut suremisessa, jopa senkin, että naiset raapivat hautajaisissa poskensa verille.

Paljon muutakin kiinnostavaa muun muassa juuri naisia ja heidän asemaansa ja rituaalejaan koskevaa Cicero kirjoitti, mutta hänen kirjoituksillaan ei näytä olleen erityisempää vaikutusta.

Marcus Tullius oli mailleen menevän aikakauden mies ja ne puhtaat roomalaiset tavat, joita hän ihannoi, olivat jo jäämässä tarunomaiseen menneisyyteen, jos nyt olivat käytännön todellisuutta koskaan olleetkaan.

Palatkaamme essentialismiin

 

Dionysos-kuorot ja nuoriso

 

Platon, länsimaisen filosofian isä ja siis omankin ajattelumme perustan laatija oli myös armoitettu tyyliniekka, jonka teoksia yhä lukee mielikseen.

Hän oli myös siitä mainio mies, ettei antanut tutun arkitodellisuuden rajoittaa mielikuvituksensa lentoa. Paljon puhutussa todellisessa elämässä oli paljon puutteita, jotka olisi kannattanut korjata, jotta päästäisiin lähemmäs sitä oikeaa todellisuutta, joka piili ihmisen mahdollisuuksissa.

Ihmisen oli syytä tulle siksi, mikä hän oli, ajattelivat monet Kreikan viisaat ja tässä kohdin lienee syytä viitata erityisesti Aristoteleeseen. Ihmisillä oli olemus, jonka toteutuminen oli hänen todellinen päämääränsä.

Se, että ihmiset todellisuudessa jatkuvasti rikkoivat tätä periaatetta vastaan, ei muuttanut asiaa. Ihmisen olemuksessa piili se mittakeppi, jolla hänen elämäänsä oli mitattava, ei sillä, millaisten halujen perässä hän oli juossut tai millaisten yhteiskunnallisten paineiden alaisena hän oli mennyt tekemään milloin mitäkin typerää ja jopa luontonsa vastaista.

Antiikin viisailta voimme luultavasti oppia yhtä ja toista tuosta ihmisen olemuksesta, jonka koko olemassaolon kiistäminen kuuluu postmodernin obskurantismin kulmakiviin.

Etenkin Aristoteleen todellisuudentajuisuutta ja herkkää havainnointia on kiitetty, mutta tykkään kyllä paljon myös Platonista, joka jos kuka ymmärsi ideaalisen päälle. Se, mitä meillä oli ympärillämme ei välttämättä ollut lainkaan sitä, mitä olisi pitänyt olla, ei vaikka se sitten miten monien haluja tyydyttäisi.

Ongelma oli, ettei massoilla, jota voitiin ansaitun ilkeästi myös kunnioittaa nimityksellä hoi polloi, ollut käsitystä siitä, mikä oli oikeaa ja tavoiteltavaa, eipä edes kiinnostusta siihen. Typerän vertaisryhmän kiitos ja arvonanto oli se, mihin laumat olivat aina taipuvaisia.

Olen joskus ihmetellyt, miten on mahdollista, että ihmiset, jotka vielä lukioikäisinä vaikuttavat erittäin intelligenteiltä -en sano älykkäiltä, koska en tarkoita pelkkää suorituskykyä- ennen pitkää aikuistuessaan menettävät lähes kaikki henkiset kykynsä ja muuttuvat ajatuksettomaksi laumaksi. Etenkin tyttöjen kohdalla muutos on hämmästyttävä.

Mutta tämä nyt vain taustaksi. Platon oli kyllin tarkkanäköinen havaitakseen ihmisen eri elämänvaiheiden erilaisuuden. Lapset eivät olleet mitään pikkuaikuisia eivätkä nuoretkaan kypsiä kansalaisia. Kaikille ryhmille oli syytä kehittää heidän kehitystään (siis kehitystä tuota oman olemuksen löytämistä eli omaksi itsekseen tulemista varten) parhaiten palvelevat instituutiot.

Puuttumatta sen enempää muuhun, nostan esille Platonin ajatuksen Dionysos-kuoroista. Nelikymppiset eli jo arvokkaasti vanhentuneet miehet oli hänen mielestään syytä tuoda myös Dionysosta, viinin jumalaa palvelemaan ja siihen sopi ehdottomasti yhdistää musiikki, laulu.

Nuorison musiikista Platon hienotunteisesti vaikeni, mutta ymmärtäisin kyseessä olleen lähinnä pariutumiseen liittyvää tunteiden purkautumista, millä pyrittiin kommunikoimaan vastakkaisen sukupuolen kanssa.

Luonnostaan kuumaveriset nuoret eivät tässä kaivanneet mitään viinin kaltaisia kiihokkeita ja heille tuskin kannatti yrittää myöskään tarjota mitään sen syvällisempää. Itse asiassa pariutuminen sellaisenaan jo olikin valtion kulmakivi.

Omasta puolestani arvelen, että siinä puuhassa on yleensäkin liikkeellä liian paljon tunnetta ja liian vähän järkeä, vaikka niiden optimaalinen sovittaminen lieneekin aina ollut ulkopuolisille yhtä mahdotonta, kuin asianosasille.

Luulen, että koulumatematiikkamme takia olemme aivan liikaa harhaantuneet ajattelemaan yhtälöiden käsitteillä. Ihmiselämässä tuskin kovinkaan paljon asioita tapahtuu joidenkin toisten funktioina. Sangen epäilyttävä olisi myös kuvitella erilaisten emootioiden, halujen ja tahtojen toimivan yhtälöiden tavoin.

Jos niin olisi, voitaisiin taloustiedettä ja sosiologiaakin pitää tieteinä (science) sanan anglosaksisessa mielessä. On toki olemassa myös käsite social sciences, mutta se nyt on vain vertaus, viittaus tiettyyn välineistöön ja viidakkoon, jonka selvittäjäksi ei ole löytynyt omaa Newtoniaan ja tuskin löytyykään.

On uskoakseni aivan harhaanjohtavaa kuvitella, että esimerkiksi antiikin ajan nuorten oma kulttuuri olisi jonkinlaisen yhtälön tapaan samaistettavissa nykyiseen niin sanottuun nuorisokulttuuriin.

Aikoinaan vanhat olivat ehdottomasti yhteiskunnan terävä pää. Heidän arvovaltaansa oli itse asiassa mahdotonta asettaa kyseenalaiseksi, mikäli todellisuudentaju säilytettiin. Eihän sitä toki ihan aina säilytetty.

Nyt on toisin. Jo pian satakunta vuotta on nuorisokulttuuri ollut se kulttuurin todellinen napa, jonka mukaan instituutiot suunnistavat. Samaan aikaan se on edennyt yhä kauemmas siitä ideaalista, että ihmisen olisi ainakin tavoiteltava oman olemuksensa toteuttamista.

 Tällä siis tarkoita siis pyrkimystä kehittää itseään eikä menemistä siitä, missä aita on matalin ja juoksemista jokaisen mahdollisen halun perästä.

Mikäli Platonin aikana vanhojen miesten Dionysos-kuorot edustivat paremmin tai huonommin sitä ideaalia, johon kulttuuri pyrki, edustavat sitä nyt erilaiset friikit, usein mitä lapsellisimmassa gootti- tai hirviömuodossa, jossa heräävä seksuaalisuus sekoittuu lapsuuden painajaisiin.

Tuska-festivaalista (Vihavainen: Haun raskasta tuskaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) olen joskus jo kirjoittanut, samoin kuin pride-ilmiöstä (Vihavainen: Haun pride tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja tuntuu siltä, että molemmissa tapauksissa kyse on samasta taantumisesta ja sen nostamisesta ideaaliksi: kaiken mittana on infantiili olento, joka lapsen tavoin nauttii säikyttelystä ja makeasta ja tuntee olevansa turvallisessa tilassa ollessaan joka puolelta samanmielisen aivottoman massan ympäröimä.

Haluan tässä siis yleistää, koska ainoastaan yleistämällä voimme päästä jonkinlaiseen kriittiseen ajatteluun, jossa asioita voidaan arvostella rationaalisesti.

Yleistäminen ei tietenkään tarkoita sitä, että jokainen kasvuvaiheensa jälkeen henkisesti taantuva nuori olisi yhtä hölmö. Tiedän sitä paitsi, että rokin harrastajienkin joukossa on todella hienoja intellektuelleja, ainakin nyt yksi.

Tässä vain korostan sitä, että on joskus syytä ajatella  myös kategorioilla, ihmetellä nuoriskulttuurin nousemista aikamme todelliseksi kultiksi, uskonnoksi ja nostaa vertailun vuoksi esille ajatus ideaaleista olemassaolevan roskakulttuurin mittapuuksi.

Kun nyt tuosta Dionysos-¨kuorosta tuli puhetta, liitä tähän blogin, jossa siitä hieman puhuin. maanantai 11. heinäkuuta 2016

Viisaiden juoma

 

Viisaiden juoma

 

Viinistä on riittänyt pohdintaa aina siitä saakka, kun se keksittiin. Tarunomainen ukko Noa, joka keksinnön teki, häpäisi sillä itsensä ja karuja näyttävät olleen myös kuningas Salomon saarnaajan kokemukset.

Toki viinin myönteiset puolet ovat aina olleet ilmeisiä ja Jeesus Syyrak omassa kirjassaan muistutti niistä. Myös Jeesus nasaretilainen kantoi oman veronsa viinille taikoessaan sitä Kaanaan häihin. Mikäpä juhla se sellainen olisi, kussa ei viiniä ole?

Olin kerran sellaisessa banketissa Odessassa Gorbatšovin raittiuskampanjan aikana. Brežneviläiseen menoon tottuneet isännät ja vieraat olivat yhtä lailla hämmennyksissään, eivätkä puheet oikein nousseet lentoon, kun maljoissa oli vain mineraalivettä.

Sama kampanja jatkui yhä Riiassa, jossa oli sentään opittu soveltamaan 200 gramman sääntöä siten, että tuon määrän viiniä sai useamman kerran, huomaamattomasti. Muistelen, että banketti sujui siellä normaalisti ja tunnelma nousi korkealle.

Mutta liikahan on aina liikaa. Alkoholille on tyypillistä, että sen käyttäjillä on kiusaus ottaa enemmän kuin olisi tarpeen optimaalisen vaikutuksen saamiseksi. Sitä paitsi tarvittava määrä ei ole kaikille läheskään sama.

Alkoholin ajateltiin antiikin aikana kuumentavan elimistöä ja itse asiassa näin asia onkin, tosin vain pinnallisesti tarkasteltaessa. Tunteita se joka tapauksessa kuumentaa ja saattaa ne labiiliin, lapsenomaiseen tilaan.

Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Niinpä viini oli siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka se muille saattoi olla kirous väärin käytettynä.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin.

Kyseessä olisi Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Lakien suunnitelmat taisivat kuitenkin jäädä vain paperille. Toki tuohon aikaan oli viinin käytölle rajoituksia. Täydellinen vapaus viinin käytössä oli Ateenalaisen mielestä niin huono asia, että täyskieltokin olisi sitä parempi.

Karthagossa oli asiasta lukuisia kieltoja: orjat ja orjattaret eivät koskaan saaneet maistaa viiniä eivätkä myöskään sotilaat sotaretken kestäessä, hallintomiehet virkavuotensa kestäessä tai perämiehet ja tuomarit tointaan hoitaessaan. Asia koski myös neuvosmiehiä, joilla oli edessään tärkeä kokous ja miehiä ja naisia, jotka olivat yöllä aikeissa siittää lapsia.

Täyskiellot alkoholin kohdalla ovat yleensä merkinneet vain lottovoittoa rikollisille. Ilmeisesti luonnonoikeus jo sisältää sen periaatteen, ettei ulkopuolisilla ole oikeutta päättää asioista, joista on seurauksia vain henkilölle itselleen.

Alkoholista muodostuu kuitenkin käytännössä myös sosiaalinen kysymys ja siksi kaikissa sivistysvaltioissa on rajoituksia sen käyttöön nähden. Vastuunalaisissa, tarkkuutta ja arvostelukykyä vaativissa tehtävissä alkoholin välttäminen koskee yleistä etua ja jossakin määrin asia on näin myös yleisen järjestyksen ja viihtyvyyden ja jopa kansanterveydellisten vaikutusten suhteen.

Venäjän hulluina vuosina toteutettiin ”kapitalismi”, jossa kaikki oli sallittua. Silloin myös Gorbatšovin raittiuskuuri äkkiä muuttui vastakohdakseen, joka paikka oli nyt täynnä halpaa viinaa.

Vaikutukset kansanterveydelle olivat katastrofaaliset ja miesten kuolleisuus saavutti uskomattomat mitat. Tilanne on normalisoitunut vasta 2000-luvulla. Nythän alkoholin myynnillekin on olemassa suuri määrä rajoituksia emmekä enää näe Moskovan tai Pietarin kaduilla nuoria juppeja kulkemassa aamulla töihin olutta siemaillen.

Suomessa ns. edistykselliset piirit aina silloin tällöin möläyttävät, että ainoa ongelma maamme alkoholipolitiikassa ovat rajoitukset, jotka pitäisi purkaa. Sen jälkeen alkaisi ihmisten elämä muuttua auvoisaksi ja alkoholihaitatkin häviäisivät. Pian kai sitten oltaisiin samassa onnen valtakunnassa kuin ulkomaalaiset jo ovat ja josta suomalainenkin saa lomamatkoillaan nauttia.

Näitä näkemyksiä esittävät osoittavat säännöllisesti hämmästyttävää tietämättömyyttä niistä sääntöviidakoista, joita alkoholin nauttimiseen liittyy esimerkiksi Ranskassa tai Yhdysvalloissa.

Ihmisen suhde alkoholiin on erittäin hienosyinen kysymys ja patenttiratkaisut kannattaa sen kohdalla unohtaa. Selvää on vain, että sekä maksimaalinen vapaus että ankara kieltopolitiikka vievät molemmat suurella varmuudella barbariaan ja onnettomuuteen.

Yhteiskuntien pitää kai vain oppia asumaan yhdessä tuon demonin kanssa, joka on yhtä kiehtova kuin kavala. Platonin ideoimat instituutiot ovat kiinnostavia sinänsä ja ilmeisesti perustuvat suureen viisauteen, mutta toimivatko ne käytännössä? Dionysos-kuorot Suomessa tuntuisivat kovin eksoottiselta ajatukselta. Lieneekö asia toteutunut edes antiikin Kreikassa?

 

Uusprimitiivisyyden paluu

 

Abstraktion kautta konkreettiseen

 

Keskiajan filosofian suuriin kysymyksiin kuului niin sanottu universaalikiista: ovatko yleiskäsitteet olemassa vaiko vain yksittäistapaukset?

Kuten huomamaamme, kiistassa kosketeltiin asiaa, joka on yhä hyvin ajankohtainen: mikä on yksittäistapaus? Merkitseekö se jotakin itseään suuremman kokonaisuuden kannalta vai ei?

Mikäli olemme voineet havaita, että ruttoa sairastanut on tartuttanut toisia, tarkoittaako se sitä, että kaikki ruttotautiset tartuttavat toisia? Entä se, että ensimmäisinä ruttoon kuolleet ovat juoneet tietystä kaivosta ja myöhemminkin on käynyt ihan samoin? Onko kaivon vesi kenties myrkytetty? Kenen toimesta ja miksi?

Kuten huomataan, yleistäminen on helppoa ja sen pohjalta syntyy vaivatta sekä täydellistä typeryyttä, että myös sellaista abstraktia ajattelua, joka on vienyt ihmiskuntaa eteenpäin lapsenomaisesta ajattelusta kaikkein vaativimpiin kalkyyleihin, jotka ovat tehneet mahdolliseksi luonnonvoimien valjastamisen.

Koko ylempi henkinen kulttuurimme perustuu yleiskäsitteistä yleisimpiin eli matematiikkaan, jossa ei ole mitään konkreettista sisältöä. Sitä ei lueta ns. reaaliaineisiin, koska se on aisteilla havaittavasta todellisuudesta riippumatonta.

Itse asiassa matematiikka voidaan ajatella vain joukoksi yhtälöitä, jotka puolestaan ovat muodoltaan tautologioita. Sama asia voidaan sanoa lukemattomin eri tavoin, mutta mihin tämä perustuu: onko matematiikka jollakin tavoin olemassa muuallakin, kuin sen luoneen ihmisen aivoissa vai ei?

Tyhmyyden luonnollinen suojakeino omaa itseään vastaan on kehotus: ”Ei saa yleistää”! Yksittäistapaukset on aina ymmärrettävä omassa kontekstissaan, mikäli todella halutaan tietää, mistä niissä on kysymys.

Mutta ellemme yleistä, ajattelumme jää infantiilille tasolle. Tässä vaanivat siis toisella puolella ennakkoluuloisuuden Skylla ja toisella taas naiiviuden Kharybdis. Ulospääsy ongelmasta edellyttää, ettei mennä kumpaankaan äärimmäisyyteen.

Paradoksaalisesti voimme myös päästä nimenomaan yleistämisen ja yleiskäsitteiden kritiikittömän käytön kautta vielä paljon typerämpiin tuloksiin kuin yksittäistapauksia tarkastelemalla ja siihen rajoittumalla. Silloin tyhmyys saa seurakseen vielä vaateliaisuuden (vrt. Vihavainen: Haun pošlost tulokset).

Platon aikoinaan määritteli ihmisen yleiskäsitteitä käyttäen ”höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi” ja sai määritelmästään kiitosta. Kuvia kumartelematon Diogenes romutti koko rakennelman kynimällä kanan ja heittämällä sen filosofien keskelle: ”Tässä on teille ihminen”!

Platon selvisi ongelmasta jatkamalla hieman eleganttia määritelmäänsä, joka muuttui muotoon ”Ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet”.

Kuitenkin kysymys yleiskäsitteiden merkityksestä ei ollut vielä sillä selvä. Höyhenettömyys on ominaista kaikille ihmisille ja samoin kaksijalkaisuus. Molemmat ovat ihmisen idean attribuutteja ja niin on myös litteäkyntisyys.

Tässä ei pohdita enemmälti ”litteyden” ideaa ja sen mahdollista problemaattisuutta. Keskeinen on kysymys siitä, onko esimerkiksi kaikki litteys jokaisessa ilmenemismuodossaan osa yleistä litteyden ideaa, vain syntyykö litteyden käsite vasta sen konkreettisten ilmentymien kautta, siis niiden jälkeen?

Keskiajalla sanottiin Platonin kannalla olevia ajattelijoita yleensä (käsite)realismin kannattajiksi ja heidän vastustajiaan taas nominalisteiksi.

Nominalistien (lst. nomen -nimi) mielestä yleiskäsitteillä eli ideoillla ei ollut omaa olemassaoloa, ne olivat vain tyhjiä äänen törähdyksiä (flatus vocis, ks. Vihavainen: Haun flatus tulokset).

Kuten jo alussa huomautettiin, kiista on yhä aivan ajankohtainen ja tällä hetkellä näyttää länsimaiden edistyksellisimmissä piireissä realismi olevan niskan päällä.

Kaikki niin sanotusti joukkokuntainen ajattelu keskittyy toimimaan yleiskäsitteillä. Sosiologia käsittelee ihmisiä ryhminä, joilla on tiettyjä ominaisuuksia riippumatta siitä, onko reaalimaailmassa mitään tällaista ryhmää.

Sosiologiset tietomme koskevat kuitenkin vain ryhmiä niitä kuvaavien edustavien otosten pohjalta arvioituina. On nykyään toisenlaistakin sosiologiaa, mutta siitä ei puhuta tässä.

Niin sanottu kriittinen teoria on nykyisen edistyksellisyyden kivijalka (vrt. Critical theory - Wikipedia. On syytä käyttää englanninkielistä versiota, koska suomenkielinen on kovin triviaali).

Tuo teoria keskittyy pelaamaan nimenomaan yleiskäsitteillä ja vaateliaasta nimestään huolimatta edesauttaa nimenomaan yleiskäsitteiden nousua keskeiseen rooliin yhteiskunnallisessa ajattelussa ja paluuta sen kautta typeryyteen.

Niin sanottu woke-ilmiö ja ”intersektionalismi” (vrt. Vihavainen: Haun helo tulokset) olisivat mahdottomia ilman ajattelun kohtuutonta painottamista yleistyksiin, mikä on suora tie normaalin, terveen järjen vastaisiin johtopäätöksiin.

Ajatelkaamme nyt konkreettista esimerkkiä. Meillä sai joku yritteliäs apurahojen kalastelija suurta menestystä projektilleen ”ruskeat tytöt”. Asian ideana oli, että ihminen, höyhentön kaksijalkainen, joka on tyttö ja samaan aikaan vielä ihonväriltään ruskea, on kahdenlaisen sorron kohteena samaan aikaan.

Johtopäätös on intersektionalismin kannalta moitteeton, mutta suomalaisessa yhteiskunnassa täysin absurdi. Millä tavalla tyttöjä Suomessa sorretaan? Miten se ilmenee aivan konkreettisella tasolla? Entä minkälaisia vaikeuksia aiheuttaa ruskea ihonväri ja millaisissa asioissa?

Naisvaltaisessa maassa, jossa naiset kadehtivat ja kilvan tavoittelevat ruskeaa ihonväriä, ei tällaisiin asioihin perustuva yritys surkutella osaansa voisi normaalin tervejärkisen ajattelun puitteissa aiheuttaa uuta kuin naurua ja korkeintaan sääliä.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Menestyshän oli ainakin vähän aikaa erinomainen ja runsaasta uhripääomaa woke-herkkyyttään testaavien keskuudessa nauttiva henkilö paistatteli julkisuuden valokeilassa ja kutsuttiin kilvan kaikkialle esiintymään, niin kirkon kun muunkin rahaa ja julkisuutta jakelevan edistysväen toimesta.

Seppo Oikkonen on tällä palstalla ansiokkaasti pitänyt yllä tietoisuuttamme siitä, miten suuressa määrin olemme palanneet tilaan, jota hän nimittää keskiaikaiseksi käsiterealismiksi.

Tämä liittyy henkiseen taantumaan ja esimerkiksi sotien aikana (eikös me nytkin sellaista eletä?) se ilmenee vaipumisena horrosmaiseen älylliseen tilaan.

Siloloin ajatellaan kuvaannollisesti sanoen vain liskoaivoilla ja pienikin ärsyke riittää herättämään zombiutetun vaistot ja saa hänet unohtamaan sen varovaisuuden, joka abstraktiin ajatteluun aina pitäisi liittää.

Onhan näistä tullut ennenkin kirjoitettua. Panen tähän vain linkin: Vihavainen: Haun yleiskäsitteet tulokset. Ja tässä vielä toinen: Vihavainen: Haun aivojemme rajoituksista tulokset.

Menneen ajan utopia

 

Utopioita

 

Utopia sanana tarkoittaa paikkaa, jota ei ole ja sellaiseen paikkaanhan on mahdollista sijoittaa millaisia asioita hyvänsä saamatta valehtelijan mainetta. Sehän kuuluu tulleen myös Jonathan Swiftin osaksi, kun jotkut kieltäytyivät uskomasta, että hänen lilliputtinsa ja jättiläisensä olivat oikeasti olemassa.

Thomas Moresta lähtien sanalla utopia nimitetyt paikat ovat yleensä olleet paikkoja, jossa kaikki on järjestetty hyvin ja järjellisesti. Tällainenhan oli jo Platonin Valtio ja sitä ovat sekä edeltäneet että seuranneet monet muut kuvitelmat.

Suomeksi löytyy lyhyitä kuvauksia erilaisista utopioista teoksesta Matkoja utopiaan. Tommaso Campanella, Francis Bacon&David Hume. Toimittanut Mikko Lahtinen, Vastapaino 2002, 265 s.

Jo Platon ymmärsi, ettei utopia todellakaan ole mahdollinen todellisuudessa ja kirjoitti sille rinnakkaisteoksen Lait, joissa hän esitti lähinnä parhaan valtion mallin, joka oli vieläpä mahdollinen (Vihavainen: Haun platon lait tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että myös Neuvostoliitto oli nimenomaan utopia eikä asiaa muuttanut se, että se virallisesti kirosi sosialistiset utopiat ja julisti sen sijaan toteuttavansa tieteellistä sosialismia, jonka mahdollisuus ja jopa välttämättömyys perustui leniniläiseen marxilaisuuteen, jolla ainoana maailmassa oli kyky oikein tulkita maailman ja historian lainomaisuuksia.

Moni ei taida enää muistaa sitä, että vuonna 1961 NKP:n XXII puoluekokous lupasi koko suunnattomalla arvovallallaan juhlallisesti, että tuo silloin elävä neuvostokansalaisten sukupolvi tulisi elämään kommunismissa, kuten jo Lenin oli sanonut. Koko tuolloin hyväksytty NKP:n III ohjelma lähti tästä periaatteesta.

Nykyään yleensä muistetaan vain sellaisia toisarvoisia seikkoja kuin että Neuvostoliitto tulisi ohittamaan USA:n kansantulossa henkeä kohti vuonna 1970 ja sen jälkeen jättämään sen kauas taakseen kaikilla aloilla, muun muassa maanviljelyksessä.

Päämääränä oli kuitenkin anarkismi, valtion häviäminen tarpeettomana, kun kaikki työtätekevät osallisuisivat yhteisöllisiin tehtäviin vuorollaan. Enempää virkamiehistöä kuin väkivaltakoneistoa eli sotilaista ja poliiseja ei enää tarvittaisi.

Tämähän oli koko kommunismin idea, josta myös Lenin oli lähtenyt ennen vuoden 1917 vallankaappausta. Teoksessaan Valtio ja vallankumous hän oli ilmoittanut, että kommunisteilla ja anarkisteilla oli aivan sama päämäärä, vain keinot olivat erilaiset.

Kun NKP:n III ohjelmaa, jossa kommunistinen yhteiskunta selostettiin, oltiin kirjoittamassa, lähetti Otto Ville Kuusinen Nikita Hruštšoville oman kommenttinsa, jossa hän rohkeni epäillä, voitaisiinko vuoteen 1980 mennessä oikeasti hävittää erot maaseudun ja kaupungin sekä ruumiillisen ja henkisen työn väliltä.

Kuusinen päätoimitti samaan aikaan uutta leniniläisen marxilaisuuden perusteosta Marxismin-leninismin perusteet, joka ilmestyi paitsi venäjäksi, myös suomeksi (1960) ja saksaksi. Siitä ei kuitenkaan tullut ainoaa oikeaa marxilais-leniniläisen supertieteen perusteosta, toisin kuin meillä monet kuvittelivat.

 Kirjan paatoksellinen oikeaoppisuus oli kuitenkin aivan samaa tasoa, kuin F.V.Konstantinovin kilpailevissa teoksissa: marxismi-leninismi on kaikkivoipa, koska se on oikea sanottiin Stalinin tavoin.

Moinen komeasti julistettu ”tieteellisyys” meni yksikertaisimpiin täydestä ja sitä kannattivat, kuka pakosta, kuka opportunismista ja kuka mistäkin syystä myös monet sangen älykkäät henkilöt ja ehkäpä he aivan erityisesti.

Tervejärkisiä ei sentään voinut tästä maailmasta hävittää. Aleksandr Nekritš ja Mihail Heller (Geller) julkaisivat jo neuvostoaikana Lontoossa kaksiosaisen kirjan Utopia vallassa (Утопия у власти - Михаил Геллер, скачать книгу бесплатно (litresp.ru)), jossa sangen ansiokkaasti tutkittiin Neuvostoliiton luonnetta utopiana, jolla motivoitiin käytännön politiikan massiiviset rikokset.

Ajatus kommunistisen utopian rakentamisesta pääosin (v osnovnom) 20 vuodessa eli vuoteen1980 mennessä oli huikea ja puolueen ja siis koko valtion sitoutuminen siihen koko arvovallallaan oli jotakin uskomatonta. Mutta supervalta Neuvostoliiton ollessa menestyksensä huipulla sputnikeineen ja pommeineen, asia ei voinut olla pelkästään huvittava.

Kuten tunnettua, suuri kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelma otti pohjakosketusta jo parin vuoden kuluttua, kun maataloustuotanto, jonka tulevaisuutta oli erityisesti hehkutettu, floppasi pahasti. Pian sen jälkeen, kun Hruštšov oli vuonna 1964 syrjäytetty, oli ennusteita ja sitoumuksia pakko rukata.

Nyt selitettiin, että kommunistinen yhteiskunta kyllä oli tavoitteena ja juuri sitä Neuvostoliitto oli rakentamassa. Oli kuitenkin ilmennyt, että ennen varsinaista kommunismia siirrytään sn. kehittyneen eli kypsän sosialismin vaiheeseen, johon nyt olikin päästy.

Sille oli ominaista, että yhteiskunnan ylärakenne (kulttuuri sanan laajassa mielessä) ja alarakenne (tuotantosuhteet) vastasivat täysin toisiaan, että oli syntynyt uusi elämäntapa, joka yhdisti kaikkia Neuvostoliiton kansoja (Sovetski obraz žizni) ja myös uudenlainen ihminen, joka ei enää ollut ensi sijassa tietyn kansallisuuden, vaan uudenlaisen ihmisyhteisön, yhteisen ja yhtenäisen neuvostokansallisuuden edustaja.

Utopian väitettiin siis ainakin jollakin tavalla toteutuneen ja asian kiistäminenhän ei olisi ollut vain rikollista, vaan myös epätieteellistä.

Jo siirtyminen sosialistiseen yhteiskuntaan, joka tapahtui vuoden 1936 lopussa ja siis varsinaisesti tuona hirmuisena vuonna 1937, oli väitetysti muuttanut merkittävästi ihmisten psykologiaa. Jälkikäteen on helppo uskoa, että se muuttui nimenomaan vuosina 1937-1938.

Tie kommunismiin oli siis avoinna Neuvostoliiton kansoille, jotka elivät kehittyneessä sosialismissa. Itä-Euroopan kansandemokratiat sen sijaan vasta rakensivat omaa sosialismiaan päästäkseen sen kehittyneeseen muotoon, jonka tieteellinen esikuva löytyi Neuvostoliitosta ja vain sieltä.

Moni saattaa unohtaa, ettei koko tuon utopian rakentamisen tarkoituksena ollut ihmisten vapauden riistäminen, erilaisten ryhmien tuhoaminen, fyysisesti tai sosiaalisesti ja kulttuurisesti tai muukaan vastaava väkivalta.

Väkivalta, pakotus ja sensuuri olivat vain välineitä. Päämääränä oli nimenomaan ennenkuulumaton vapaus, anarkistinen utopia, jossa kaikki oli hyvin ja kauniisti. Oli hävitettävä peto ihmisestä, kuten Stalin kauniisti sanoi, kun suomalainen kulttuurivaltuuskunta heti sodan jälkeen kysyi, mikä olisi Neuvostoliiton tärkein päämäärä.

Kuten tiedämme, käytäntö on käytäntöä ja teoria teoriaa. Siihen miten tieteellinen teoria asian näki, voi tutustua oheisesta tekstistä, joka kuuluu Kuusisen vuonna 1961 toimittamaan kirjaan. Suosittelen! 07-viides-osa.pdf (marxists.org) .

Huomiota herättää näin puolen vuosisadan päästä, että sellaaiset asiat, jotka ovat nyt arkipäivää, kuten maaseudun ja kaupungin ja henkisen ja ruumiillisen työn nivelloituminen tai naisen tasa-arvo ja naistyön korvaaminen koneilla ja yhteisön toimin (ruokalat, tarhat, pesulat) esitetään suurina päämäärinä.

Myös aineellinen yltäkylläisyys oli kuvitelmissakin vielä hyvin rajoitettua. Nykyaikaista hypermarkettia sen kaikkine yltäkylläisine tarpeettomuuksineen ei edes kuviteltu ja tuskin olisi voitukaan, mikäli mieli säilyttää edes jonkinlainen uskottavuus. Riittävä ja maukas ravinto ja lämpimät ja asialliset vaatteet olivat se aineellisen hyvinvoinnin taso, johon pyrittiin…

Toki yli kaiken olivat ihmisten henkiset tarpeet, kulttuuri. Kommunismissa olisivat kaikki parhaansa mukaan toteuttaneet henkisiä kykyjään ja kohottaneet sivistystasoaan klassikkojen parissa sen sijaan että kuluttaisivat korvaamatonta elinaikaansa juopotteluun ja irstailuun ja niitä esittävien roskakulttuurin tuotteiden kuluttamiseen.

Häpeän aikakaudet

Häpeä ja sosiologinen intuitio

 

Georg Simmel, Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895-1917. Gaudeamus 2005, suomentanut Tiina Huuhtanen, esipuheen kirjoittanut Arto Noro. 217 s.

 

Georg Simmel kuuluu sosiologian ns. pienempiin profeettoihin, mutta on paljon käsitellyt asioita, jotka sen piirissä juuri nykyään ovat suosittuja: suurkaupunkia, muotia ja tunteita.

Simmelin tyyli on essee ja hänen metodinsa intuitio. Ehkä voisimme C.Wright Millsin tavoin puhua tässä sosiologisesta mielikuvituksesta. Empiirisiä aineistoja ja lähdeviitteitä on ainakin näistä esseistä turha hakea.

Kuitenkin Simmel tuntee empirian rajoitukset: hän reagoi hyvin herkästi myös ristiriitaisuuksiin ja poikkeuksiin käsitteistäessään elämää. Eihän se niin simppeliä ole, että noudattelisi kiltisti aivojemme siitä kyhäämiä käsitteitä. Tämä tekee hänen esseistään kiinnostavia.

Rahan merkitystä olivat jo aikanaan käsitelleet monet muutkin ajattelijat, Marx ja Engels merkittävinä edelläkävijöinä. Suurkaupungit jotka tuohon aikaan syntyivät ja kasvoivat tavattomalla vauhdilla, vetivät tietenkin puoleensa myös paljon selittäjiä ja aiheuttivat ihmisissä sekä suurta antipatiaa että innostusta.

Samoihin aikoihin Oswald Spengler vertasi kiintoisasti silloisen suurkaupungin elämää aiempiin paralleeleihin: hellenistiseen Aleksandriaan ja Roomaan. Jopa patsaiden kyllästynyt, blaseerautunut ilme osoittautui kaikissa samanlaiseksi, vaikka elettiin aivan eri vuosituhansilla.

Mainio on Simmelin essee aiheesta keimailu, siinähän näemme tavan sanoa ”kyllä” ja ”ei” samaan aikaan. Samanaikaiset kiellot ja myönnöt sallivat ihmisten nauttia etukäteen kahdesta toisensa poissulkevasta ratkaisusta. Siinä on kuitenkin kyseessä hienostunut peli, jollainen syntyy vain korkean kulttuurin piirissä vai pitäisikö sanoa, että kulttuurin tason kylliksi madaltuessa se tuhoutuu ja jää jäljelle vain typerä ”ei, ei” ja ”kyllä, kyllä”.

Essee häpeästä on kiinnostava. Sehän oli käsite, joka myös antiikin aikana oli merkittävässä asemassa yhteiskunnassa ja ajattelussa. Esimerkiksi Platon kirjoittaa siitä paljon teoksessaan Lait.

Platonilla häpeä liittyy ajatukseen hyveestä: sen puutteen paljastuminen synnyttää häpeän. Niinpä hyvän ihmisen ja kansalaisen kuuluu pelätä paljon, pelätä nimenomaan häpeää ja rakastaa hyvettä.

Hyve, arete, merkitsi kykyä ja halua toimia oikein. Antiikin kardinaalihyveitä ei tässä kannattane toistaa, todettakoon, että kyseessä olivat hyvän ihmisen ja hyvän elämän ainekset. Latinaksihan hyve oli virtus eli miehekkyys, mikä ei tietenkään tarkoittanut sitä, ettei nainen olisi voinut olla hyveellinen.

Joka tapauksessa tuon miehekkyyden tuli ilmetä kyvyssä ja halussa taistella vääryyttä ja kiusauksia vastaan: myös hyve liiallisena saattoi rappeutua paheeksi. Platon toteaa, että vaikka joku olisi urhea, voimakas, kaunis ja rikas ja saisi koko ikänsä tehdä mitä halusi, hänen elämänsä olisi pakostakin häpeällistä, jos hän olisi väärämielinen ja korskea.

Häpeä on Platonille ennen muuta sosiaalinen asia ja hänen valtiossaan (myös Lait-teoksen toiseksi parhaassa valtiossa) se on kansalaishyveiden tae ja vartija. Häpeämätön on Platonille ala-arvoisen ihmisen vihoviimeinen symboli.

Jo tästä huomaamme, että oma aikamme on nyt edennyt kovin kauas niistä arvoista, joita länsimaisen filosofian perustaja edusti. Mutta kukaties olemme tosiaan nyt sitten viho viimein edistyneet tällä alalla edes hiukkasen? Eivätkö myös nykyiset arvojohtajat ja idoleiksi korotetut ihmiset ole hengen jättiläisiä hekin…?

No, antaa olla. Joka tapauksessa elämme nyt aivan toisella aikakaudella. Platonin aikana elettiin vielä pikkukaupungeissa, joiden sosiaalinen maailma oli primitiivinen. Siellä vallitsi oman aikansa Janten laki ja tyhmimpien tyrannia. Vapautta ei ollut, vaan ostrakismos uhkasi luovia henkiä. Saatiinhan se nähdä monet kerrat.

Mutta Simmelin häpeästä piti puhumani. Hän sai jo elää suurkaupungissa ja perehtyi syvällisesti sen piirissä vallitseviin sosiaalisiin paineisiin.

Häpeä on tunne, joka kummallisesti valtaa meidät aivan erilaisissa tilanteissa: niin tehtyämme raskaan siveellisen hairahduksen kuin saadessamme kiitosta ja kunniaa tai todistaessamme täysin vieraan ihmisen tahditonta käytöstä, toteaa Simmel.

Asiaa oli selitetty monien ajattelijoiden toimesta, Darwinista Havelock Ellisiin. Niiden ongelmana oli kuitenkin, ettei koko asiaa kaikessa ristiriitaisuudessaan saatu mukaan samaan teoriaan. Ilmeisesti häpeään joka tapauksessa liittyi oman itsen nouseminen huomion kohteeksi ja samalla jonkin normin loukkaus.

Naisten taipumus tuntea häpeää, kun seksuaalisia asioita käsitellään, liittyi siihen, että hän tunsi itsestään tietyn osan nostettavan liian korostetusti esille. Prostituioitu taas ei tuntenut normaalisti työssään mitään häpeää, mutta mikäli hän sattui rakastumaan asiakkaaseensa, hän sai häpeäntunteensa takaisin.

Kiinnostavaa on, että soveliain henkilö saamaan aikaan häpeäntunteen on hän, joka ei ole aivan läheinen, mutta ei myöskään aivan ventovieras.

Häpeäntunteen varsinaisiin edellytyksiin kuului myös minän korostuminen, sen itsenäisyys. Mikäli ihminen kokee itsensä vain suuremman kokonaisuuden osaksi, ei hän tunne häpeää. Ajatelkaamme nyt näitä kaikenkarvaisia mellakoita, joissa yksilö on vain lauman tai parven osa, silakka tai varis muiden samanlaisten joukossa.

Tämä muuten näkyi myös sellaisessa asiassa kuin ylhäisen tai vauraan talon palveluskunnan ominaisuuksissa. He olivat häpeämättömiä ikään kuin ”virkansa puolesta”.

Erikoinen asia on myötähäpeä, mitä sanaa Simmel ei ainakaan käännöksen mukaan käytä. Sellainen saattaa syntyä esimerkiksi luennolla, kun paikalle saapuu odottamattoman vähän ihmisiä. Läsnä olevat ovat tuolloin noloja ja kiusaantuneita, ikään kuin he olisivat jotenkin syyllisiä asiaan: minä korostuu ja toisaalta samanaikaisesti alentuu, koska epätäydellisen todellisuuden ja ideaalisesti olemassaolevan, normittavan kokonaisuuden välillä vallitsee epäsuhta.

Onhan tuossa ilmiössä ja sen kulttuurihistoriassa paljon pohdittavaa. Myös eri kansojen käsitykset häpeällisyydestä ovat usein kaukana toisistaan. Joka tapauksessa ilmiö on muuan yhteiskuntaelämän nurkkapylväistä, jos se häviää, ollaan kovin kiinnostavan, uuden ilmiön edessä.

Toki se tietyissä tilanteissa häviää, kun ihmiset saadaan kollektiivisesti johonkin aiemmin häpeällisenä pidettyyn asiaan mukaan. Kuten Maksim Gorki vuoden 1917 hulinoista totesi, kansa seurasi Leniniä koska tämä antoi sille luvan tehdä häpeällisiä tekoja.

Oman häpeämättömyytensä lajit kehittivät sitten pian myös vallankumousten kukistajat. Joukkopsykoosissa ihmisen minä päästettiin vastuistaan lomalle ja jälki tuli sen mukaista. Myöhemmin sen johdosta toki on osattu tuntea ns. myötähäpeää.

Mutta onkohan häpeän aika nyt sitten kokonaan ohi, kuten tietyissä edistyspiireissä on julistettu? Mitähän hyvää asiasta tällä kertaa mahtaa seurata?

Emansipaation aamuun!

 

Ich auch, ich auch!

 

Oswald Spenglerin ”Untergangin” vanhassa laitoksessa on kronologinen lista asioista, jotka länsimaisessa kulttuurissa esiintyvät ensi kertaa. Ne kertovat uuden ihmistyypin ilmaantumisesta sivilisaation rappeutumisvaiheessa.

Valitettavasti tuo lista puuttuu siitä halvasta kansanpainoksesta, jonka joskus ostin Berliinistä.

Kyse on siis Spenglerin tarkoittamasta maailmanhistorian morfologiasta sen yhdessä kehitysvaiheessa. Filosofi tutkii sitä kuin geologi kalliota tai biologi toukkaa. Tässä ei arvoteta, vaan tarkkaillaan kehityskulkuja, jotka toisissa sivilisaatioissa on jo aiemmin käyty läpi. Todetaan vain asiat ja merkitään ne muistiin.

Mitä naisen asemaan tulee, Spengler panee merkille sen uuden kehitysvaiheen, jota osoittaa Ibsenin ”Nukkekodin” ilmestyminen ja sen saama suuri suosio. Eihän tuo avuton narsismin kuvaus sellaisenaan ollut suurta taidetta, mutta se oli tärkeä oire aikakauden tilasta. Symptomi.

Muita merkkitapahtumia tuolla janalla muistan olleen ainakin GB. Shaw’n näytelmän ”Major Barbara”. Kaiketi siinä pyhän ja profaanin suhde esitetään innovatiivisella tavalla.

Kirjailijat ja muut taiteilijat ovat viimeisten parin sadan vuoden aikana kilpailleet siitä, kuka ensimmäisenä tekee mitäkin uutta ja uskallettua. Muistan, että James Joycen ”Ulysseksessa” esitettiin ensi kerran ihmisen jokapäiväiset huussissa tekemät toimitukset. Feikkiorgasmin kuulemma taas kuvasi ensimmäisenä joku suomalainen. Voinko muistaa oikein?

No, nyt on naisen orgasmia esittävä kappale (laulu ja liikehdintä) tullut puheenaiheeksi, kun maamme lähettää sellaisen ns. euroviisuihin. Kappaleella on kuuleman mukaan ideologinen sanoma ja se voimaannuttaa nuoria naisia, joiden orgasmia on harvemmin lavalla suoranaisesti edes esitetty. Näin olen ymmärtänyt.

Lisäksi esittäjä kuuluu olevan ns. jauhopiireissä jonkinlainen ”drag-ringin” mother, mikä on aika kova juttu, jos nyt taas olen asiasta mitään ymmärtänyt, ulkopuolinen kuin olen.

Laulun sanoma lienee suunnilleen tämä: siis sulla on oikeus orgasmiin, vaikka olisit aika vaatimattoman näköinen ja jo reilusti yli kakskymment. Kun se tulee, niin huuda vaan reippaasti: ”Ich komme, ich komme”. Muuten saattaisi asia jäädä vaikka huomaamatta.

Kun sanot sen saksaksi, se todistaa lisäksi laajasta yleissivistyksestäsi. Enkkuu ny on pakko jokaisen joka tapauksessa osata.

Totean, ettei tuossa mitään vikaa ole. Päin vastoin, siinä mennään kulttuurimme nykyisen vaiheen ytimeen. Spengler voisi olla asiasta lievästi kiinnostunut, jos vielä eläisi.

Missä sitten on kulttuurimme ydin? Se on juuri nautinnossa ja kyvyssä nauttia.

Muistan, miten 16 vuoden filosofisessa iässä vuonna 1964 jouduin lukemaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen” ja selittämään itselleni ja muille, miksi se oli paha asia, että Raskolnikov tappoi sen koronkiskurieukon ja hänen höperön sisarensa. Murhaajahan itse todisteli, että se oli hyvä asia ja oikein tehty.

Olin jo lukenut Bertrand Russelliin ”Filosofiaa jokamiehelle” (Unpopular essays) ja oppinut, että niin sanottu hyvä tässä maailmassa on yhtä kuin halujen tyydytys. Niinpä aineessani totesin, että Raskolnikov teki väärin lopettaessaan koronkiskurieukon ja hänen sisarensa mahdollisuudet enempään halujen tyydytykseen, minkä elämän jatkuminen olisi mahdollistanut.

Ehkäpä se oli vastaansanomatonta, ehkä ei. Mieleen vain tunki epäilys siitä, oliko noiden vanhojen akkojen halujen tyydyttäminen nyt niin merkittävä asia. Raskolnikovin käytössä rahat tulivat tosi tarpeeseen ja hänellä varmaan löytyi todellisia, voimakkaita haluja ja tarpeita, joita tyydyttää.

Tässä tultiinkin aikakautemme peruskysymyksen äärelle. Ihmisiä mitataan ja on paremman puutteessa pakko mitata ennen muuta heidän nauttimiskykynsä mukaan. Jos se ovat suuri, on henkilö arvokas, jos se on pieni ja ehkä koko elämäkin vaivaista kituuttamista ja kärsimystä, niin henkilön arvo menee jo negatiiviseksi.

Tätä harvemmin sanotaan ääneen, mutta näemme sen joka päivä ympärillämme. Nuorten, pariutumisikäisten haluja ja himoja ja niiden toteuttamista ylistetään ja kuvataan, mutta kuka todella kiinnostuu vanhojen ihmisten kopuloinnista tai edes pokuloinnista ja niiden kuvaamisesta?

 Sitä pidetään yksinkertaisesti naurettavana ja jopa pahana(!) asiana. Oletko itse nauranut tai ainakin hymähtänyt lauseelle ”Dirty old men need love too”?

Vai vielä sellaista muka tarvitsevat. Piikki vain ja pois tieltä ja rahat niille, jotka pystyvät niitä kiäyttämään.

Moni nuori kuvittelee, ettei vanhuksilla edes enää ole seksuaalista elämää ja jos on, on se yhtä tyhjän kanssa ja pelkkää kuvittelua, mikä tässä tapauksessa ei kuulu todellisuuteen.

Tsat, tsat. Vanhat tietävät erinomaisesti millaista se oli silloin nuorena ja millaista se on nyt, mutta nuoret eivät edes aavista, millaista se on vanhana.

Sen verran voin kertoa, että vanhana sydän hakkaa vimmatusti ja henki meinaa loppua. Joskushan se noissa hommissa loppuukin. Panetteko paremmaksi?

Kun tämä on sanottu, onkin edessä kysymys, mitä tuolle aliarvostukselle olisi tehtävä, sillä onhan se epäkohta ja sitä paitsi eräänlaista rasismia: iällistettyjä vähätellään systemaattisesti. Englanniksi puhutaankin ”ageismista”. Sen kääntäminen ikärasismiksi on hullunkurista, mutta ei sen hullunkurisempaa kuin muutkaan muodikkaat käsitteet.

Platon aikoinaan hahmotteli vanhojen miesten kuoron, jossa ilmeisesti tavoiteltiin myös dionyysista hurmiota. Siteeraan vanhaa blogiani:

”Platon teoksessaan Lait, pohti sitä, ettei alle kahdeksantoistavuotiaille pojille saisi lainkaan sallia viinin juomista, sillä nuorillahan luonteenlaatu on herkästi leimahtava eikä tulta pidä saattaa tulen yhteyteen enempää ruumissa kuin sielussakaan ennen kuin nämä ovat kykeneviä työhön ja vakaviin ponnistuksiin.

Tämän jälkeen voisi viiniä nautiskella kohtuullisesti kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka, mutta humaltumisesta ja liiallisesta juomisesta nuoren miehen olisi ehdottomasti pysyteltävä erillään.

Neljänkymmenen ikäisenä mies voisi yhteisillä juhla-aterioilla kutsua jumalia, erityisesti Dionysosta mukaan nauttimaan tästä ikämiesten virkistävästä rituaalista. Juuri Dionysoshan on sen lahjoittanut ihmisille synkän vanhuuden keventäjäksi ja nuorentavaksi lääkkeeksi. (Suom. Marja Itkonen-Kaila).

Mutatis mutandis: ihan sama se on seksinkin kanssa.

Niinpä nuokin asiat olivat siunaus aivan erityisesti vanhoille ja viisaille, vaikka ne muille ja eritoten nuorille saattoivat olla kirous ja väärinkäytön kohde.

Mutta etenkin vanhoilla ihmisillä ainakin viinistä oli selviä hyötyjä. Asiahan oli niin, etteivät vanhat miehet yli kuusikymmenvuotiaina enää osanneet laulaa eivätkä myöskään kehdanneet niin julkisesti tehdä.

Tämä oli suuri vahinko ottaen huomioon musiikin suuren kasvatuksellisen roolin ja sen, että vanhat miehet aivan ilmeisesti olivat kaikista viisaimpia. Heidän potentiaalinsa oli siis saatava käyttöön ja tässä oli viinillä tärkeä roolinsa.

Iäkkäiden laulajien oli hallittava musiikin lait ja ikäisilleen sopivia lauluja laulamalla he itse kokisivat nautintoa ja opastaisivat samalla nuoria mieltymään hyviin tapoihin. Huomautan tässä, että seksin vastaavaa merkitystäkään ei pidä väheksyä.

Platonin suunnitelmissa oli Dionysos-kuoro, joka asianmukaisesti esiintyisi jonkinmoisessa hiprakassa. Sen johdosta itse kukin kokisi olonsa kevenevän ja tulisi hilpeäksi ja suorapuheiseksi, mutta mahdollisesti ja jopissakin tapauksissa myös remuavaksi.

Niinpä lainsäätäjän olisi syytä säätää juominkeja koskevat lait, jotka saisivat aikaan sen, että liian itsevarmaksi, rohkeaksi ja häpeämättömäksi käynyt juhlija palautettaisiin järjestykseen.

Tuollaista väärää rohkeutta vastaan lakien on kyettävä oikeuden nimissä lähettämään parhainta pelontunnetta, sitä jumalallista pelkoa, jota olemme nimittäneet häveliäisyydeksi ja häpeäksi.

Niiden osaksi, jotka eivät suostuisi tottelemaan tiettyjä, tehtävään valittuja ja raittiina pysytteleviä miehiä ja yli kuusikymmenvuotiaita Dionysoksen päälliköitä, pitäisi siitä koitua yhtä suuri ja suurempikin häpeä kuin sille, joka ei (sodassa) tottele Areksen päälliköitä, ehdotti dialogissa esiintyvä Ateenalainen, joka ilmeisesti edusti itsensä Platonin mielipidettä.

Tuossa nyt siis oli idea, jonka esitti, ei kukaan vähempi kuin antiikin viisaista suurin.

Suomalaisessa kirjallisuudessa löytyy ”taistelevan humanistin”, Lauri Viljasen runo ”Evoe”. Sana (euoi) viittaa siihen euforiseen huutoon, jota Dionysosta palvovat mainadit huusivat jumalallisessa tilassaan. Siteeraan ulkomuistista:

”Ja me tanssimme riemuisasti,

ja huudamme ”Evoe!”

 Nykyaikaan sovellettuna ajattelen, että pitäisi perustaa vanhojen (yli 75) miesten kuoro, joka tanssisi ja laulaisi ja tavallaan keskustelisi ajan hengen  mukaisesti naisoletetun motherin kanssa ja vastaisi riemuisasti: ”Ich auch! Ich auch!”.

Sattuneesta syystä juuri saksankieli sopii tähän yhteyteen ja englanti taas ei. Vai miltä kuulostaisi, jos ukkojen kuoro laulaisikin ”Me too! Me too!”