Runoilija ja muusa

 

Rakastuminen

 

Kullervo Rainio, As-duurivalssi ja runoilijan sielunelämä. Muistikuvia 1945-1950. WSOY 1996, 300s.

 

Kullervo Rainio on kirjoittanut ehkä parhaat suomenkieliset lapsuusmuistelmat (Liikana syntynyt, 1991). Eläytyminen lapselliseen sielunelämään ja lempeä huumori tekevät kirjasta todellisen lukunautinnon.

Kun Rainio (1924-2020) kuului siihen ikäluokkaan, joka mobilisoitiin vuoden 1944 koviin torjuntataisteluihin, hänen nuoruuteensa kuului myös sota, josta hän on kirjoittanut sangen vangitsevan kirjan ”Tytöt, tykit ja runot” (1994).

 Aika oli ankaraa ja raakaa, mutta kirjoittaja taisi päästä siitä läpi ilman sen kummempia traumoja. Ajan pompöösistä hengestä hän onnistui pysymään erillään, mikä tietenkään ei ollut aiheuttamatta tiettyjä ympäristön aggressioita.

Sodan jälkeen nuori sotaveteraani etsiskeli itseään pari vuotta ja jatkoi kirjallisia harrastuksiaan myös alaa Helsingissä opiskellen. Selvää tietenkin oli, että tuossa iässä tytöistä tuli elämän jonkinlainen keskipiste.

Kuolemaa oli uhmattu (Valkeasaaren) rintamalla yhä uudelleen, mutta rohkeutta tehdä aloitteita tyttöjen kanssa oli tavattoman vaikea saada löydetyksi. Eri asiahan siinä oli kyseessä: rintamalla saattoi mennä vain henki, mutta kauniimman sukupuolen kanssa kyseessä oli koko ihmisarvonsa tarjoaminen arvioitavaksi.

Löytyihän se muusakin pian, todellinen koulutyttökuningatar, jota runoilija palvoi vuosikaudet saamatta muuta vastarakkautta, kuin satunnaisen hymyn ja yhden ainoan suudelman. Ylivertaiseksi ja maailmassa ainoaksi nostettu rakastettu oli itse asiassa varin kehittymätön koulutyttö (tämä on minun tekstiäni), jonka runoilijan elämässä saamaa statusta ulkopuolisen on mahdotonta ymmärtää.

Joka tapauksessa tuo ilmaisen narsistinen olento salli mielellään itsestään kirjoitettavan kauniita runoja, joita sitten julkaistiin jopa kirjana. Onneton kosija oli kuin kanarialintukoiras, joka lauloi ikäväänsä. Kerran, huomattuaan petoksen, hän jo tosissaan valmisteli itsemurhaa.

Rainio, myöhempi sosiaalipsykologian professori, varoo käsittelemästä kokemuksiaan psykologisin termein, mutta arvaan, että tilanne oli hänellekin lopulta käsittämätön ja ainakin osaltaan ajoi juuri psykologian opiskelijaksi.

Kulttuurihistorialliselta kannalta luulisin Rainion tässä kirjoittaneen dokumentin ajasta, joka on jäänyt taa ja tuskin tulee toistumaan.

Toki kansarunous ja maailmankirjallisuus ovat täynnä tätä teemaa: la belle dame sans merci/armoton kaunotar. Kaunotar houkuttelee jo pelkällä olemuksellaan valtavasti kosijoita, joista kaikki heitetään kuoleman kitaan, lukuun ottamatta sitä yhtä prinssiä, joka viimein suorittaa vaaditun urotyön ja valloittaa linnoituksen.

Kyseessä on pohjimmiltaan tietenkin luonnonvalinnan perustapahtuma. Portinvartijana toimiva naaras säätelee sitä, miten laji kehittyy. Hän on ihmislajilla yksiavioinen ja etsii geeneilleen parasta mahdollista ja yhtä ainoaa turvaajaa. Homma kilpailutetaan.

Samaa tapahtuu nykyäänkin, mutta tuo vetäytyminen erilleen jokaisesta syleilystä ja suudelmasta, saati yhdynnästä olisi vaikeasti kuviteltavissa nykyään. Toki se naisen puolelta on luontevaa ja jopa väistämätöntä käytöstä yhäkin, mutta olisi turha odottaa, että palvova rakastaja jaksaisi nykyään vuosikaudet sietää torjuntaa.

Joka tapauksessa Rainio julkaisi tässä vaiheessa useampiakin runokokoelmia, joiden aiheet usein tulivat aivan suoraan niistä rakastumisen elämyksistä, joita tavoiteltu neito tarjosi. Tekijä on huippulahjakas myös tällä alalla, kuten monet esitetyt esimerkit osoittavat, mutta nuo rakkausrunot ovat kyllä ainakin minusta kokoelmien kehnointa ja käsittämättömintä antia.

Ihan pelkkää platonista rakkautta ei nuoren veteraanin elämä sentään ollut. Opiskelu tarjosi kiinnostavia tuttavuuksia ja seuraa, vaikka opettajat yleensä olivat kurjia, pateettista (suomalaisittain, ei englantilaisittain) Eino Kailaa lukuun ottamatta.

Täysi-ikäiseksi (21 vuotta) vihdoin tultuaan kirjoittaja pääsi myös ihan oikeaan sukupuoliyhteyteen, joka tosin tuntui lähinnä poliklinikkakäynniltä.

Politiikka ei vielä kuulunut päiväjärjestykseen. Myöhemmin Rainio kunnostautui asettumalla omaa vallankumoustaan niin politiikassa kuin tiedotuksessa yrittävien taistolaisten tielle. Ansioluetteloon voidaan ylpeänä kirjata pääsy tappolistassa kakkoseksi heti sietämättömän ystävällisen ja henkistä ylemmyttään huokuvan, joskaan ei korostavan sosiologi Paavo Seppäsen jälkeen.

Rainiosta tuli noiden yhtä tyhmien kuin radikaalien opiskelijoiden ”sylkykuppi”, jota pidettiin -kuinkas muuten- suorastaan fasistina ja jonka puheet ”informaatiosodasta” leimattiin äärioikeistolaiseksi salaliittoteoriaksi. Majesteettirikos oli tietenkin asettuminen vastustamaan Kekkosen nimittämistä presidentiksi poikkeuslailla.

Rainion psykologisista teoksista olen lukenut vain bestsellerin ”Käytännön psykologiaa I-II”, jonka hankin jo lukiolaisena ja joka itse asiassa vaikutti hieman puisevalta ja mitäänsanomattomalta.

 Joka tapauksessa sen suosio näyttää kuvastavan tuon ajan erityistä tarvetta ymmärtää omaa itseä. Tuolloinhan myytiin myös sanomalehtien sivuilla psykologian kursseja, joiden mainostettiin tekevän ihmiselle mahdolliseksi hallita omia emootioitaan.

Siitäpä taisi olla puutetta nuorella Rainiollakin, jolle ”Nuoren Wertherin kärsimykset” olivat totisinta totta, vaikka hän muuten ei kuvia kumarrellut ja uskalsi julistaa Goethen Faustin kakkososan mitättömäksi kirjallisuudeksi.

Joka tapauksessa saamme olla kiitollisia siitä, että maassamme oli yleisen vasemmistohysterian aikana myös sellaisia Rainion kaltaisia miehiä, jotka uskalsivat ajatella omilla aivoillaan ja myös nousta kertomaan muillekin ajatuksistaan.

Viettien ja tunteiden hallinta onkin sitten toinen juttu.