Muuan hagiografia

 

Sankari poliitikkona

 

Maria Pettersson, Anna Kontula, Leipää ja ruusuja. Atena 2025, 477 s.

 

Skotlantilainen historioitsija ja filosofi Thomas Carlyle (1795-1881) kehitti saksalaisen romantiikan filosofiaan pohjautuvan maailmankuvan, jossa totuudella ja rehellisyydellä oli keskeinen, täysin metafyysinen merkitys. Vain totuus, mystinen totuus oli asia, joka saattoi menestyä historiassa.

 Itse asiassa totuus aukeni kullekin aikakaudelle erilaisissa muodoissa ja sen saattoivat tuoda kansoille ymmärryksen ja toiminnan ohjeeksi vain sankarit, suuret ihmiset, jotka nousivat aikansa valheellisuuden ja teennäisyyden yläpuolelle ja kukin omalla tavallaan osoittivat tien sellaiseen toimintaan, joka toi heidät pyhyyden ja elämän todellisen tarkoituksen yhteyteen.

Carlylen kuuluisin teos on ”On Heroes, Hero-Worship and the Heroic in History”. Siinä hän kuvaa sankareita erilaisissa rooleissaan. Sankari saattoi olla sotainen kansansa johtaja, kuten Napoleon tai jopa rienaaja, kuten Voltaire, todellinen sankari oli kuitenkin ennen muuta uskonnollinen hahmo, se oli juuri hän, joka pystyi näyttämään kansalle elämän valon ja tarkoituksen.

Tällaisena sankarina Carlyle esittelee epäsovinnaisesti myös Muhammedin, jonka oppi saattoi kuulostaa alkeelliselta ja jopa valheelliselta 1800-luvun englantilaisesta, mutta jolla oli oman aikansa ihmisille annettavanaan maailmasta ja sen olemuksesta  juuri se käsitys, jonka ajan ihmiset tarvitsivat ja saattoivat ymmärtää totuudeksi.

Itse asiassa pidän ilmeisenä puutteena, ettei Carlylen sankarigalleriassa ole Jeesusta. Hän, jos kuka oli totuuden julistaja, joka näytti ihmisille tien metafyysiseen suuruuteen ja sai kansat seuraamaan itseään.

Aihe olisi ehkä sentään ollut aikansa Englannissa mahdoton suoraan käsiteltäväksi. Luulen, että Muhammed oli ennen muuta bulvaani, jonka kautta myös Jeesuksen todellinen, historiallinen rooli voitiin esittää.

Todettakoon, että Carlylen sankareihin kuului myös tuo kuuluisa tohtori Samuel Johnson, englannin kielen sanakirjan tekijä, joka oli tunnettu suorasukaisesta ja kuvia kumartelemattomasta tyylistään.

Johnson on myös kuuluisa siitä elämäkerrasta, jonka James Boswell hänestä kirjoitti. Boswell oli, paitsi hyvä ja älykäs kirjoittaja (vrt. Vihavainen: Haun boswell tulokset )todellinen sankarinpalvoja. Tuon tuostakin hän viittaa kohteeseensa sanoilla ”tuo suuri mies”.

Lukiessani Maria Petterssonin kirjaa Anna Kontulasta, tulivat Johnson ja Boswell väkisinkin mieleeni. Anna nousee ehdottomasti tässä kirjassa sankariksi ja jopa joka suhteessa ylivertaiseksi. Olennaista hänessä kuitenkin on tuo tinkimätön rehellisyys.

Hän on Pyhä Anna, jota muut saattavat vain ihmetellä. Ehkä voitaisiin sanoa, että hän oli kuten me kaikki muutkin, mutta ilman syntiä. Jeesukseksi korottaminen olisi ehkä sentäänvähän liikaa, mutta osoittautuu, että meillä on kuin onkin hänessä Suomen Jeanne d’Arc. Peloton ja nuhteeton. Puhdas sielu.

En suinkaan kirjoita tätä pilkatakseni enkä väheksy Annaa lainkaan (vt. Vihavainen: Haun anna kontula tulokset ).

 Päinvastoin, olen aina tuntenut, sanoisinko, lukkarinrakkautta tähän taistelijaan, joka on käynyt siekailematta niiden valheellisten ja kierojen väitteiden kimppuun, joita tämä aikamme -eikä vain Suomessa- on suurella paatoksella esittänyt vaikkapa seksin ammattilaisista, empatian arvosta ja kaiken maailman wokedogmeista.

Kontula on uskaltanut sanoa totuuden silloinkin, kun se on ollut hänen puolueensa etuja ja linjauksia vastaan ja äänestänyt härkäpäisesti omantuntonsa mukaan, ryhmäkuria vastaan.

Itse asiassa ryhmäkuri onkin perustuslain vastainen ilmiö, vaikka kuuluukin politiikan raakaan arkipäivään, mutta sehän on tunkkaisen täynnä teeskentelyä ja valheellisuutta.

Kieroilu, teeskentely ja tekopyhyys kuuluvat politiikan perustaitoihin ja Kontula tuntuukin olevan siellä aivat väärässä paikassa, hieman samaan tapaan kuin Teemu Keskisarja. Totuus polttaa niin paljon poliittisten pelurien näppejä, etteivät he halua kuulla siitä mitään. Huippulahjakkaat autistit sanovat sen silti.

Kuten kirjasta ilmenee, poikkeuksellinen persoonallisuus voidaan tässäkin tapauksessa luokitella ns. autismikirjon tapaukseksi. Samaa epäilen todenpuhujista yleensäkin. Itse en ole viitsinyt missään tutkimuksissa käydä. Eihän sillä etiketillä ole väliä.

Tämä kirja pyrkii joka tapauksessa silminnähtävän sitkeästi löytämään ja kertomaan totuuden ja vain totuuden ja vieläpä koko totuuden. Siihen on sen kohde antanut valtuudet.

Niin sanotusti kuuminta tavaraa eivät tietenkään ole poliittiset tai psykologiset paljastukset, vaan seksi. Mikäs muu.

Kun luin esipuheesta, että kirja on tekijänsä mielestä ainutlaatuinen ja vieläpä sellainen, jota ei koskaan ole elävästä poliitikosta vielä kirjoitettu, hymähdin tietenkin moiselle hybrikselle. Taasko joku sukupolvi luulee keksineensä seksin ja kertoo siitä muillekin?

Kirjan luettuani olen kyllä muuttanut mieltäni. Pettersson puhuu aivan ilmeisesti totta. Hyvin harvassa maassa (kenties vain Suomessa?) voitaisiin tällaista kirjaa edes julkaista ja luvan saaminen siihen itse kohteelta olisi vielä epätodennäköisempää.

Miksi se lupa sitten on saatu? Näkyykö tässä ekshibitionismi, jota oli tapana kutsua perversioksi silloin, kun sana vielä oli käytössä? Vai haluaako kirjoittaja vain kertoa koristelemattoman totuuden siksi, että ihmiset yleisemminkin voisivat ja erityisesti uskaltaisivat ymmärtää millainen se on?

Tosiasiahan on, että ajallemme ja sen julkisuuskulttuurille on ominaista syvä valheellisuus, joka kätkeytyy kaiken maailman seksileluhehkutuksen ja perversioiden ylistyksen taa.

 Seksuaalisuuden merkitys ihmiselle on kuin onkin yhä täynnä tabuja huolimatta siitä, että sallivuuden ja suvaitsevaisuuden alalla käydään kovaa kilpailua. Ei seksi ole vain kutittelua eikä edes jyystämistä.

Päähenkilö kertoo suoraan toimineensa huorana eli seksityön tekijänä nuoruudessaan, vieläpä alaikäisenä. Sen kummempia traumoja se ei tuonut, vaikka ei nyt myöskään kunnianhimoa tyydyttänyt.

Ehkäpä vielä niin sanotusti kuumempi juttu on, että henkilö kertoo päiväkirjojensa kautta olleensa nuorena varsinainen horo, nymfomaani, jolla oli samaan aikaan monta hoitoa, joita kaikkia hän rakasti kuumasti.

Nuorilla miehillähän tavataan usein vastaavaa ja silloin puhutaan huoripukeista tai häntäheikeistä. Se kuuluu ehkä normaalistikin tietyn ryhmän tiettyyn kehitysvaiheeseen, eikä avioliitto silloin välttämättä ole mikään este, vaikka häiritseekin aikabudjettia. Ei tämäkään asia nyt sen kummallisempi ole.

Mutta se varsinainen pihvi, jolla kirjaa myydään, on se poliitikkotoverien määrä, joka pääsi nauttimaan Annan suloista. Kuvauksensa mukaan hän osasi olla tälläkin alalla suora ja aktiivinen ja saattoi yksinkertaisesti pyytää sänkyynsä esimerkiksi kirjailijaa, jonka kirjan oli lukenut. Ensitreffit eivät alttariakaan kaivanneet.

Erityiseksi kirjan tekee kuvaus seksuaalisuuden (en sano ”seksin”) uskonnollisesta ulottuvuudesta. William Jamesin teoksessa ”Uskonnollinen kokemus”, selostetaan myös mystistä ekstaasia, jollaiseen on mahdollista päästä eräiden huumeidenkin voimalla.

Samaan tapaan saattaa vaikuttaa hyvin voimakas seksuaalinen kokemus, jossa persoonallisuus ikään kuin sulaa ja syntyy voimakas pyhyyden kokemus. Myös aistiharhat kuuluvat kuvaan, ellei sitten haluta puhua tajunnan laajenemisesta, mikä on sama asia.

Vain osa ihmisistä saattaa kokea seksuaalisuuden näin voimakkaasti ja on tietenkin suuri onnenkantamoinen, jos he kohtaavat toisensa. Tutkimusten mukaan naisilla voimakkaat seksikokemukset keskittyvät suhteellisen pienelle ryhmälle, vaikka ovat sitten sitäkin voimakkaampia.

Minun mielestäni tämä kirja on muun muassa heteroseksuaalisen rakkauden korkea veisu. On vaikea kuvitella, että homosuhteessa voisi syntyä samanlaista mystistä koekemusta. Ehkä voikin, mutta on se silti vaikea kuvitella. Joku koiraksi pukeutunut pervo tuskin unissaankaan edes kuvittelee sulautuvansa Jumalaan.

Miksi kirja on kirjoitettu? Se näyttää olevan jonkinlainen siirtymäriitti, joka liittyy poistumiseen politiikasta ja uuden elämänvaiheen alkamiseen. Nyt Sankarimme alkaa kirjoittaa suurta teosta anarkismista.

Kiinnostavaa. Jostakin syystä kuvittelin itsekin kauan olevani anarkisti, mutta järjen karttuminen on tietenkin iän myötä tehnyt asiasta yhä epätodennäköisemmän.

Onnittelut joka tapauksessa kirjan sankarille ja kirjoittajalle. Meidän kirjallisuudellammekin on nyt sitten oma Boswellinsa. Ja itse Carlyle sanoi, että myös Boswellista tuli eräänlainen sankari hänen eläytyessään suuren kohteensa ja ystävänsä sielunelämään sitä kunnioittaen.