Vastarinnan
sankareita Venäjällä
Totean, etten
vastusta stereotypioita sinänsä. Sehän olisi yhtä tyhmää kuin aistihavainnon vastustaminen sillä perusteella, ettei se
useinkaan ole luotettava.
Ajattelu ilman
stereotypioita olisi yhtä epätoivoista räpeltämistä kuin yritys olla näkemättä
auringon nousevan ja laskevan. Sekin kannattaa noteerata merkittäväksi jokapäiväiseksi
tosiasiaksi, vaikka tietääkin, ettei aurinko oikeastaan mihinkään nouse eikä
laske, vaan ilmiö syntyy maapallon pyörimisestä.
Toki stereotypiat
tarjoavat myös loputtomasti ruokaa tyhmyydelle, joka suhtautuu niihin haudanvakavasti
ja kehittelee niiden pohjalta omia mielikuviaan asioista ja jopa antaa niille yleiskäsitteen
arvon ja mikseipä yksin tein aksiooman statuksen ajattelussaan.
Kansallinen psykologia,
myös kansanluonteeksi mainittu, on korkeakoulusivistyksen saaneiden piirissä
saanut aivan erityisen aseman esimerkkinä ajatteluvirheestä. Kun joitakin
asioita on selitetty kansanluonteella, on sorruttu kehäpäätelmään ja pelkästään
annettu uusi etiketti tarkastellulle ilmiölle. Näinhän se oli jossakin metodioppaassa.
Valistunut
älykkö onkin oitis tehnyt sen johtopäätöksen, ettei koko kansanluonnetta ole
olemassa, eikä siitä siis kannata tai saakaan puhua, saati sitä tutkia.
No, lapsikin
ymmärtää, ettei sitä sanan monessa merkityksessä olekaan olemassa ja että sillä
ei kannata yrittää selittää paljoakaan eikä nyt ainakaan mitä tahansa missä
tahansa. Se on oikotie typeryyteen.
Silti sitä ei
ole syytä hylätä enempää tutkimuskohteena kuin jonkinasteisena selittäjänäkään.
Jotkut asiat nyt vain ovat joillekin kansoille -tai niiden osille- selvästi
tyypillisempiä ja hyväksytympiä kuin toisille.
Tässä on luultavimmin
kyse kulttuurista ja luultavasti vain vähäisessä tai olemattomassa määrin geeneistä,
joiden merkityksen kieltäminen a priori olisi kuitenkin avointa anti-intellektualismia
sekin. Kun emme tiedä, niin emme tiedä, mutta yhtä ja toista sentään näemme ja
olemme nähneet.
Ajatelkaamme
vaikkapa sellaista stereotypiaa, että venäläinen ihminen on luonteeltaan
alistuva ja nurjallekin esivallalle loputtoman uskollinen. Eikö hän aina ole
sietänyt loputtomiin itsensä alentamista ja solvaamista? Missä on itsenäisyys,
missä yksilöllisyys, missä rohkeus? Onko Venäjän historia muuta kuin loputonta
sortoa ja ihmisarvon tallaamista?
Koska tätä kuvaa
häiritsevät talonpoikaiskapinat, ne voi unohtaa ja selittää ne vain
regressioksi ja älyttömäksi riehumiseksi. Sitä paitsi ne tehtiin aina jonkun
valetsaarin nimissä eli itse asiassa kapinoitsijat jatkoivat vain tottelevaista
vaellustaan uuden esivallan alaisuudessa.
Mutta näin
tehdessämme unohdamme liian monia asioita. Vanhauskoisten rinnastaminen
protestantteihin toki ontuu, vaikka myös vanhauskoisuus vaati suurta rohkeutta
ja uhrautuvuutta. Eihän siinä sittenkään ollut kyse vapaasta-ajattelusta, vaan primitiivisestä
uskosta maagisiin riitteihin. Taistelivatko vanhauskoiset sitä paitsi uskonsa
puolesta vai ainoastaan pakenivatr syviin metsiin?
No, kyllähän he
taistelivat ja siitä mainittakoon vaikkapa vain Solovetskin piiritys, jossa
munkit pitivät puoliaan tsaarin joukkoja vastaan peräti kahdeksan vuotta (1668-1676).
Se lienee lajissaan ainutlaatuinen tapaus.
Toinen
merkittävä ilmiö, jota tuskin muualta edes tunnetaan, oli itsensä polttaminen.
Sellaista tapahtui Venäjännä protestina patriarkka Nikonin uudistuksia vastaan
tuhansittain. Vieläkin hirveämpiä tapoja erota tästä elämästä puhtaan opin
säilyttämisen vuoksi oli olemassa.
Millaisesta
psykologiasta tämä kertoo? Helppo ja lyhyt vastaus on, että se kertoo
järjettömästä fanatismista ja lapsellisesta uskosta maagisiin riitteihin. Ehkäpä
niin, mutta ei se ainakaan todista lammasmaisesta alistumisesta, vaan
äärimmäisestä vastarinnan muodosta.
Olisi varmaankin
turhaa ruveta etsimään tähän hurjaan ilmiöön vastausta mistään kansanluonteesta
ainakaan sellaisena, kuin se nykyvenäjällä ilmenee. Kuitenkin siinä voi kukaties
nähdä jotakin ainutlaatuista hysterian lajia, sellaista, joka esiintyy
nimenomaisesti pohjoisissa metsissä ja josta meilläkin on joitakin merkkejä
ollut havaittavissa.
Mutta eivät ne
lestadiolaiset tai heränneet itseään polttaneet, vaikka saattoivatkin mennä
moittimaan itseään esivaltaa maallisesta ja sopimattomasta elämästä.
Joka tapauksessa
pitäisin yllättävänä, jos vastaavaa löytyisi vaikkapa Italiasta. Toki nykyisten
Ranskan ja Espanjan alueella on ollut kaikenlaisia ääri-ilmiöitä ja kaiketi Italiassakin.
Nyttemminhän ne ovat olleet muodikkaita tutkimuskohteita.
Syitä suurille
uskovainoille on aina löytynyt ja je ovat olleet eri seuduilla erilaisia, kuten
myös reaktiot niihin. Tuskin onkaan yhtään yksittäistä seikkaa, joka pystyisi tekemään
meille, tämän päivän poroporvareille ymmärrettäväksi sen, mistä itsepolttamisessa
kerran oli kyse. Ilmiö tuskin tulee toistumaan.
Mutta ehkäpä
asia on hyödyllistä palauttaa mieleen. Ainakin se auttaa meitä ymmärtämään,
ettei venäläistenkään psykologiaa kannata kuitata liian yksinkertaisilla käsitteillä.
Kas näin kertoo
tutkimus noista itsepolttajista:
perjantai 27.
joulukuuta 2013
Tulisilla
vaunuilla taivaaseen
(М.В.Пулькин, Самосожжения старообрядцев
(середина XVII –XIX в.). Университет Дмитрия Пожарского.
Москва 2013, 334 с.)
Omituinen mutta nerokas kirjailija Dmitri Merežkovski (1866-1941) kuvaa kirjassaan Antikristus (Христос и Антихрист. т. 3, Петр и Алексей 1904-05. Suomeksi osa III, Pietari
Suuri ja hänen poikansa Aleksei, K.J. Gummerus, Jyväskylä 1926) sitä, miten
vanhauskoiset pitivät Pietari Suurta antikristuksena.
Tuo kissan
viiksillä varustettu julmuri syrjäytti patriarkan, pakotti miehet ajamaan
Jumalan heille antamat parrat vastoin vanhoja määräyksiä, varasti Jumalalta
ajan aloittamalla uuden ajanlaskun vuodesta 1700, täytti uuden kaupunkinsa
alastomien epäjumalien patsailla ja pakotti asevelvolliset tatuoimaan käteensä
merkin, Pedon merkin.
Ne, jotka eivät
halunneet antikristusta palvella, kokoontuivat pohjoisen metsiin, jossa
rakensivat itselleen valtavat roviot. Niiden keskellä he rukoilivat kynttilät
kädessä, valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, tekivät ristinmerkkinsä kahdella
sormella ja kumarsivat yhä uudelleen, maahan saakka, toisin kuin
saastaiset nikonilaiset, jotka kumarsivat vain vyötäröön saakka.
Kun aika oli
kypsä, sytyttivät kuolemaan vihityt ympärilleen kootut palavat aineet, heinää,
olkea, puuta, tuohta ja tervaa. Tulen sytyttämiseksi monesta kohdasta yhtä
aikaa, käytettiin ruutia. Valtavassa roihussa kohosivat uskovien sielut ylös
taivaaseen ja voihkina ja lasten itku sekoittuivat hurmahenkiseen veisuuseen,
kunnes kuului vain tulen kohina ja rätinä.
Tsaarin joukot
yrittivät estää uskovia pääsemästä ”herran pitoihin”, mutta niiden saapuessa
paikalle oli jäljellä usein vain hiipuvat kekäleet, joiden joukosta löytyi
sieltä täältä muodottomiksi paisuneita ruumiita, jotka räjähtivät niihin
koskettaessa. Suurin osa ihmisistä oli hävinnyt kokonaan eivätkä tsaarin
kätyrit saaneet koskaan selville puuttuvien veronmaksajien todellista määrää.
On yleisesti
tunnettua, että Venäjän pohjoisosissa syntyi 1600-luvun lopulla itsensä
polttajien liike, joka saavutti heti laajat mittasuhteet. Tulikuoleman
valinneiden määrää ei koskaan saada selville, mutta on arvioitu, että jo
vuoteen 1690 mennessä oli itsensä polttanut noin 20000 henkeä.
Roviot kärysivät
niin Karjalassa kuin Siperiassakin ja ilmiö levisi myös itärajamme tälle
puolelle, kuten Kimmo Katajala eräässä tutkimuksessaan kertoo. Tunnetuin tapaus
oli Äänismiemen Paleostrovin luostari, jossa itsepolttaminen tapahtui peräti
kaksi kertaa, vuosina 1688 ja 1689 ja vaati yhteensä yli 3000 uhria.
Itsensä
polttaminen ilmiönä on historiassa hyvin tunnettu asia, mutta siihen liittyy
yhä avoimia kysymyksiä. Petroskoilainen tutkija M.V. Pulkin on pyrkinyt
vastaamaan niihin käyttäen hyväkseen säilynyttä lähdeaineistoa, joka on
osittain hyvinkin yksityiskohtaista, vaikka monet kysymykset jäävät ikuisesti
avoimiksi.
Voidaan heti
todeta, että Merežkovskin kuvaus kuolemaan vihityistä ja heidän lähdöstään on
historiallisen totuuden mukainen, joskin myös vaihtelua esiintyi. Itsensä
polttaminen ei myöskään ollut ainoa joukkoitsemurhan muoto. Sitä edelsi toinen
metodi: nälkään näännyttäminen, joka vaati usein apulaisia. Lukittuihin
rakennuksiin teljettyjen itsehillintä petti usein ja he yrittivät paeta
hirvittäviä tuskiaan. Myös yhteishukuttautumista käytettiin ja jopa
mestaustakin.
Itsensä
polttamisesta tuli kuitenkin suoranainen epidemia 1600-luvun lopulla ja se
alkoi jo ennen Pietari Suuren nousua valtaistuimelle. Kohteena oli kyllä
antikristus, mutta sitä edusti jo ”nikonilainen” kirkko, joka vaati
ristinmerkin tekemistä kolmella sormella, mikä ymmärrettiin raamatussa
mainituksi Pedon merkiksi.
Viimeisten
aikojen ajateltiin olevan käsillä ja niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan
Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta.
Polttamisiin
valmistauduttiin yleensä määrätietoisesti ja niitä varten rakennettiin jopa
monta huonetta käsittäviä taloja, joiden ikkunat olivat niin pienet, että ne
tekivät pakenemisen mahdottomaksi. Koska tsaarin joukot todella pyrkivät
estämään hurskaiden lähdön, pyrittiin ympäristöä hämäämään, kylvettiin pellot
ja huolehdittiin muutoinkin maallisista viimeiseen asti.
Itsepolttaminen ei kuitenkaan merkinnyt vain
pakoa tsaarin kätyreiltä, vaikka niiden tuloon kyllä varustauduttiin tuliasein
ja hilparein. Kyseessä oli rituaalinen uskon teko, eikä kaikkia aina edes
hyväksytty mukaan, varsinkaan sellaisia, jotka olivat ottaneet vastaan
”nikonilaisen” sakramentin.
Toisaalta
ymmärrettiin, että suurimman tuskan hetkellä vahvimmankin itsesuojeluvaisto
saattoi tehdä tepposet ja niinpä tehtiin kaikki mahdollinen, ettei kukaan
pääsisi pakenemaan. Jotkut kuitenkin onnistuivat tässä ja kertoivat
viranomaisille yksityiskohtaisesti, miten kaikki tapahtui.
On
hämmästyttävää, millä määrätietoisuudella ja tyyneydellä itsepolttajat
valmistelivat kauhean lähtönsä. Pulkin antaa siitä monia todistuksia ja hänen
kirjansa liitteinä on useita tuoreeltaan kirjoitettuja tapahtumien kuvauksia.
Tämä
marttyyripsykologia ei ole tänäkään päivänä maailmassa tuntematon. Liitämme sen
lähinnä siihen keskiaikaiseen uskonnolliseen fanaattisuuteen, jota ilmenee
Lähi-Idässä ja joka sieltä on jossakin määrin ulottanut lonkeronsa myös
moderniin maailmaan. Samaa psykologiaa edustanevat myös ne amerikkalaiset
lahkot, joiden kannattajat ovat poistuneet tästä maailmasta suurissa
joukkoitsemurhissa.
Nykyään ehkä
joka tapauksessa vaistomaisesti sijoitamme tällaiset ilmiöt tropiikkiin tai sen
liepeille, seuduille, joilla ihmisillä keskimäärin sangviininen temperamentti
liittyy alhaiseen valistustasoon ja älykkyysosamäärään.
On kummallista
ajatella, että kuitenkin juuri Karjalan ankaran luonnon keskellä ihmiset ovat
saattaneet niin totaalisesti joutua tuonpuoleisen elämän lumoihin, että ovat
valinneet mahdollisimman tuskallisen tavan sovittaa oletetut syntinsä ja
poistua tästä maailmasta.
Ilmiötä voidaan
itse asiassa nimittää venäläis-suomalaiseksi tai jopa suomalais-venäläiseksi,
sillä karjalaiset heimoveljemme olivat näissä riennoissa aivan kärkisijoilla.
Rajan tällä puolella ei tapahtunut kovin paljon lukuun ottamatta Kimmo
Katajalan mainitsemaa Pekka Lääperin seurakunnan kohtaloa, mutta asian
riittänee selittämään jo meillä asuneiden vanhauskoisten pieni määrä.
"Silti sitä ei ole syytä hylätä enempää tutkimuskohteena kuin jonkinasteisena selittäjänäkään. Jotkut asiat nyt vain ovat joillekin kansoille -tai niiden osille- selvästi tyypillisempiä ja hyväksytympiä kuin toisille."
VastaaPoistaEn ole koskaan ymmärtänyt, miksi jonkun kansan tai muun ryhmän yhteiset historialliset kokemukset tai niiden puutteet taikka muut yhteiset kokemukset, esim vaativa elinympäristö eivät voisi synnyttää tuossa ryhmässä muita ryhmiä yhtenäisempiä psykologisia reaktioita, esimerkiksi venäläisillä vapautuminen toistuvista ulkoisista hyökkäyksistä alistumista vapauttajajohtajille tai suomalaisilla toistuvat hyökkäykset idästä tiettyä varauksellista suhtautumistaa venäläisiin.
Varmaan sen takia, että esimerkiksi sadan vuoden välein toistuvat hyökkäykset eivät siirry maagisesti kansan geeneihin. Kyse on siitä, miten nämä tarinat siirtyvät kansanperinteeseen tai vallanpitäjien kirkossa tai koulussa kuuluttamaan tarinaan. Varauksellinem suhtautuminen nimenomaan venäläisiin ei siis voi olla suomalaisen psyykkeessä syntyjään.
PoistaToki suomalainen saattaisi muutenkin suhtautua varauksellisesti venäläiseen jo tämän erilaisen ulkonäön, tapojen ja kielen perusteella, mutta tällä taas ei olisi mitään tekemistä maiden välisten sotien kanssa.
Erilaista ulkonäköäkin on, mutta missään ei ole yhtä paljon suomalaisen näköisiä ihmisiä.
Poista"niinpä pyrittiin murheen alhosta suoraan Herran pitoihin katumuksen ja vapaaehtoisen tulikuoleman kautta."
VastaaPoistaOutoa tuossa on se, että kristillinen kirkko on lähes läpi historiansa pitänyt itsemurhaa syntinä, vieläpä kuolemansyntinä, koska sitä ei voi katua. Miten lie vanhauskoiset tuon selittäneet kannattajilleen.
Jospa kärsimyksellä olisi pyhittävä vaikutus? En kyllä tosiaan tunne asiaa.
PoistaEikö nytkin ole ilmassa sellaista tunnetta aina monillakin, toisinaan vaikuttaa että jopa valtiotasolla Euroopassa, että tulkoon mitä tulee. Vaikka sota. Otetaan se mitä tulee. Että mennään sitten yhdessä tuleen kaikki.
VastaaPoistaMikä on se ihmissopulin kiertoaika, kun se sodan haluaa?
kr
Ja ennen kuin joku keksii tätäkin kyselyä syyttää Putinin pelikirjan mukaiseksi, kannattaa muistaa että siihen pelikirjaan voi kuka tahansa sijoittaa mitä tahansa, makunsa mukaan. Kysely kuitenkin nousee siitä että aika sotaisiksi ovat puheet menneet eikä ole kannanotto mihinkään.
Toki luonnollistahan tuollainen on kun se toinen sodan rikollisesti aloitti ja sitä rikollisesti jatkaa ja uhka näyttää siltä suunnalta edelleen kasvavan. Myös meitä kohtaan.
Silti silläkään syyllä en haluaisi olla mukana kollektiivisessa itsemurhassa puhtainkaan paperein. En vaikka ikääkin on.
Laajasti on venäläisen kansan alistuneisuus selitetty Mongolivallalla. Mutta oliko sitä jo ennen.
VastaaPoistaSosiologia on tavattoman vaikea tiedonala siksi, että inhimillinen kieli on lajinkehityksellinen emergenssi, joka on kehittynyt yksilökokemuksen maailmassa, eikä meillä ole sellaisia käsitteitä, joilla voisimme kuvailla yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä. Tästä huolimatta olemme vain ja nimenomaan yhteisöolentoja, ja niin sanotut "kulttuurit" ovat kovimpia kognitiivisia tosiasioita joita korviemme välissä kannamme.
VastaaPoistaSosiologian isä Durkheim valitsi tutkimuskohteekseen itsemurhan nimenomaan siksi, että siinä on kysymyksessä käyttäytyminen jolla ei voi olla "biologista" ohjelmaa, joten kysymykseksi jää, onko itsetuho yksilön elämäntilanteesta tms seuraava teko, vai onko yhteisöllä siinä jokin olemuksellinen rooli.
Ja kuten kaikkien pitäisi tietää ja ymmärtää, itsemurhilla on varsin vähän tekemistä ihmisen "itsen" kanssa. Pikemminkin on niin, että tietyssä kulttuurisessa yhteisössä tehdään tiettyä aikajaksoa kohden tietty määrä tietyn tyyppisiä itsemurhia -- ja itsetuhoisuus on siis pikemminkin kulttuurinen ja sosiaalinen vakio, kuin mistään yksilöön liittyvästä seikasta määräytyvä ominaisuus.
"Kansanluonne" kuten kaikki muukin yhteisöä koskeva käsitteellistäminen ja tulkinta, jossa yksilöä kuvaava ja selittävä ajattelu laajennetaan yhteisöä koskevaksi, on eurooppalaisella uudella ajalla "tiedollista" auktorisoitumista nauttinutta ja vulgaaripositivistuisella valtavaltuutuksella akateemisessakin maailmassa siunattua hulluutta, jonka pohjalta sitten on noussut vain älyllistä analyyttisuutta pahasti alitajunnan mutavesiin liuottavaa "wokellusta", verbaalistiiknafuulaa, josta ei varsinkaan viime aikoina ole ollut puutetta. Nythän ne käyvät oikein ohjelmalliseen puolustustaisteluunkin kaikkea sellaista vastaan mikä voisi vivahtaakaan yhteisölähtöiseltä ajattelulta.
Niin se käy. Akateemisessa maailmassa on lasten ristiretki menossa. Sosiologinen ymmärrys hukkuu kulttuurirelativismin kautta yksilöidemme perusnarsismin vammoihin.
Otsikon mukaisia, vastarinnan sankareita venäjän historiasta löytyy. Aleksader Solzenitsyn, Anna Politkowskaja, Aleksei Navalnyi. Mutta emmekö enää tulevaisuudessa tiedä heidän nimiään.
VastaaPoista