Laeskuus

 

Vieläkin joutilaisuudesta

Michel de Castillo. Tara. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1963, 339 s.

 

Laiska ajattelu johtaa meidät helposti ajattelemaan, että alituinen puuhaaminen sellaisenaan olisi jotakin kiitettävää ja kunnioitettavaa.

Suuresti arvostamani brittihistorioitsija Thomas Carlyle korosti erityisen innokkaasti työn merkitystä ihmiselle. Itse asiassa työ oli jotakin metafyysistä. Vasta, kun ihminen toimi ja siten jätti jäljen maailmaan, hän alkoi edes olla olemassa. Mikäli hänen työstä oli rehellistä (tähän sitten metafyysisiä pohdintoja siitä, mitä asialla tarkoitetaan), hän eli ja säilyi elossa, vaikka olisi kuollut.

Bertrand Russell, jonka merkitystä laajojen joukkojen ajattelun muuttajana ei oikein taideta ymmärtää sen sijaan kirjoitti kirjan ”In Praise of Idleness”, joka lienee jo nimellään sokeerannut kunnon ihmisiä Brittein saarilla.

Seneca ja monet muut antiikin auktorit olivat sen sijaan ymmärtäneet joutilaisuuden merkityksen luovana asiana, eihän sen tarvitse merkitä tylsää löhöilyä. Thorstein Veblenin ”Theory of the Leisure Class” pohti joutilasluokan maailmanhistoriallista merkitystä syvemmin. Sehän on ollut aivan ratkaiseva.

Muuten, Marxin vävypoika Paul Lafargue kirjoitti myös kirjan, ”Oikeus laiskuuteen”, joka on suomennettukin. En enää muista, mitä ja miten hän argumentoi, mutta lähtekäämme ainakin siitä, että ihmisellä on tosiaankin myös oikeus olla tekemättä enempää työtä, kuin hän katsoo tarpeidensa tyydyttämiseksi olevan tarpeellista. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on oma juttunsa.

Perinteisesti olemme me, pohjoisen ihmiset liittäneet joutilaisuuden ja jopa laiskuuden, mikä on eri asia, etelän asukkaisiin. Hehän nukkuvat keskellä päivää, kun Pohjolassa puurrretaan hiki hatussa. Kun on kuumaa, ei työ tietenkään maistu. Siinähän se paheen alku on, mutta pahe jää paheeksi.

Pohjoisessa pääsemme ani harvoin nauttimaan helteestä, jota sitten muistellaan vuosikaupalla ihanana aikana. P. Mustapään runo ”Dolce far niente” eli suloinen joutenolo ottaa tuon nautinnon symboliksi hauen, joka loikoilee lämpimässä rantavedessä eikä viitsi edes syödä.

Michel de Castillo, tuo ankean lapsuuden viettänyt ranskalais-espanjalainen kirjailija, josta taannoin oli puhe, on kirjoittanut hyvin romanttisen rakkaustarinan ”Tara”, jonka päähenkilönä on varttuva andalusialainen neito.

Kirjasta enemmän tuonnempana, mutta tässä on mainittava de Castillon päähenkilön suuhun pantu luonnehdinta aidoista andalusialaisista ja heidän erikoislaadustaan eri seuduilla, Cordobasta ja Granadasta Sevillaan.

Kirja sijoittuu jonnekin kansalaissotaa edeltävään aikaan ja siinä suurtilallisten piireissä ajellaan jo autolla, vaikka hevoset ja härät ovat ihmisten kaikki kaikessa ja miltei ihmisiä suurempia olentoja.

Turistit eivät vielä tietenkään ole saapuneet, hehän alkoivat massoittain ilmaantua vasta 1960-luvulla, jolloin luotiin Aurinkorannikon infra tuon joukon palvelemista varten. Itse asiassa kyse oli jonkinlaisesta prostituutiosta ylpeiden hidalgojen (paikallisella murteella señorito) näkökulmasta.

De Castillo tiesi ainakin jotakin tuon aikakauden Andalusian todellisuudestakin vietettyään siellä muutaman vuoden jesuiittaoppilaitoksessa. Toki hän tässä kirjoittaa romaania, joka tuntuu sijoittuvan pikemmin jonnekin lähinnä kuvitteelliseen aikakauteen (vrt. ”Kaurismäki-aika”)

Yhtä kaikki, kuvaus on kiinnostava: ”… andalusialaiset eivät ikinä pidä laiskuutta minään paheena. ”Työn arvo” on Pohjolan miesten keksintöä, jotka alistuvat elämään yksitoikkoisen harmaan taivaan alla ja masentavan surullisissa taloissa. Täällä voi elää työtä tekemättä. Ilmasto suosii uneksimista ja vetelehtimistä. Ihmiset, jotka uneksivat, eivät ikävysty; jos he ovat liian surullisia tai liian yksinään, he sepittävät tarinoita.”

Sitä paitsi siestan viettäminen tapahtui jo luonnon pakosta. Hellepäivinä ei auttanut muu, kuin juoda ja nukkua. Toki Andalusiassa on myös vuoristoja, aina lumihuippuista Sierra Nevadaa myöten, mutta tapana ei ollut sinne matkustaa kesäksi. San Sebastianista oli kyllä puhetta.

Andalusialaiset olivat muutenkin erikoista porukkaa, kantoivathan he sekä pohjolasta saapuneiden (katalonialaisten ja kastilialaisten?) että maurien perimää. Tavaton intohimoisuus ja tulisuus oli heille tämän tarinan mukaan ominaista, mutta ei sentään säntillinen työnteko.

Tässä tulee mieleen 1800-luvun varhaisten slavofiilien luonnehdinta venäläisistä. Lukuisten ja verrattoman suurten hyveidensä ohella heillä katsottiin olevan myös vikoja, joista yksi epäilemättä oli laiskuus. Laiskuus kuitenkin oli tässä tapauksessa mielenjalouden ilmentymä, sillä se kuvasti hurskautta: odotettiin ihmettä.

Verrattuna soikeasti puurtaviin saksalaisiin venäläisten laiskuus oli hyve eikä se edes haitannut asioiden saamista tehdyksi: venäläinen saattoi innostuksen puuskassa saada päivissä aikaan enemmän kuin saksalainen kuukaudessa. ”Sielua tappava” monotoninen työ ei kuitenkaan ollut häntä varten. Venäläiselle ominaista oli sen sijaan pyrkimys urotöihin (podvig).

Tosiasiassa nämä vanhat luonnehdinnat kuvastavat ennen muuta sitä yhteiskuntaa, joka vallitsi ennen teollista vallankumousta ja modernisaatiota. Kaikki on muuttunut nii Andalusiassa kuin Venäjällä. Pelkään pahoin, että nykmaailmasta ei helpolla löydä enempää Ilja Iljitš Oblomovia kuin andalusialaista Señoritoakaan.

Toki kulttuuri muuttuu vitkallisesti ja epätasaisesti. Vielä hiljattain työkeskeisyys ja alituisen puurtamisen arvostaminen oli monessa maassa paljon vähäisempää kuin nyt.

Omakohtaisena kokemuksena muistan, että ollessani Tukholmassa kuorma-auton apumiehenä vuonna 1970, pysäytti jugoslavialainen autokuski kerran kaaransa johonkin varjoisan viileään paikkaan ja kaivoi esille pari limupulloa sanoen: ”Inga vi jobba här!”

Sitten hän ilmeisellä paheksunnalla selitti, miten ruotsalaiset ovat koko ajan jotakin ”jööraamassa” sen sijaan, että olisivat eläneet elämäänsä. Jugoslaviassa sen sijaan oli aina tapana välillä ”bada och promenera”. Siitähän se elämän ilo ja nautinto irti saatiin eikä loputtomasta kieltäymyksestä.

Mutta tämä maailmamme on jo noista päivistäkin perusteellisesti muuttunut. Se vallankumous, joka oin tapahtunut minun sukupolveni aikana, on ollut suurempi kuin kukaan vielä käsittää. Nietzschen sanoin kyseessä on ollut ”Umwertung aller Werten” -kaiken uudelleenarviointi.

Minkäs teet.