Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua

 

Kirjoja katselemassa

 

Kirjakaupat kertovat maasta ja kaupungista paljon ja kiinnostavaa. Ne tuntuvat ikään kuin sanovan, että täällä asuu kansa, joka ajattelee ja lisäksi ne hieman näyttävätkin sitä, mitä se ajattelee.

Elokuvat sen sijaan antavat vain käsityksen siitä, mitä kansalle kerrotaan ja millaisille vitseille se pannaan nauramaan ja millaisille tarunoille nyyhkimään.

Sama koskee suuressa määrin myös teatteria. Jo pyhä Agustinus häpesi teatterin harrastustaan ja näki siinä ennen muuta keinon, jolla sai simuloitua toisten esittäminä alhaisia himojaan, kun omat kokemukset eivät enää riittäneet.

Tällaiselle puritanismille avant la lettre voi viitata kintaalla, mutta ei se muuksi muuta sitä, ettei näytösten katseleminen korvaa lukemista. Kyse on erilaisesta  toiminnasta, joka toki parhaimmillaan saattaa nousta ja nostaa huipputasolle.

Pierre Beaumarchais’n kuuluisa ja aikoinaan poliittisesti paljon vaikuttanut ”Figaron häät”, jonka katsoin toissa päivänä Tallinnan Südalinna teatterissa eli entisessä Venäläisessä teatterissa ei enää tietenkään tuntunut sisältävän sitä poliittista dynamiittia, jota se aikoinaan oli. Aateliston kohellukset eivät herätä meissä mitään yhteiskunnallista suuttumusta.

Itse sosiaalinen tapahtuma yhteisnauruineen, väliaikatarjoiluineen ja kauniine ihmisineen riitti tekemään viihdyttävän illan ja hyvä niin.

Kirjojen tarjoama elämysmaailma on toisenlainen. Hyvä kirja imaisee mukaansa ja saa kuvittelemaan kokonaisen uuden maailman aivan yksin, edes esilukijan äänenpainot eivät ole määräämässä, millainen siitä tulee. Kirjassa keskustellaan kahdestaan tekijän kanssa, eikä siinä kukaan muu osoittele, missä pitäisi nauraa ja missä itkeä.

Niin sanottuja äänikirjoja en ole kuunnellut koskaan, enkä usko niitä koskaan tarvitsevani. Ymmärrän toki, että monenlaisessa työssä ne saattavat tarjota erinomaista viihdettä ja vakavampaakin ajanvietettä, mutta en silti niitä tarvitse.

Sana ”podcast” on jo sellaisenaan niin typerä, että olen pysynyt sellaisista kaukana, mutta jokainen tulkoon autuaaksi omalla tavallaan. Aika hankalalta ja aikaa vievältä tuollainen tapa ainakin tuntuu.

Suurten kirjakauppojen alamäki on ollut menossa jo muutaman vuosikymmenen ajan. Lontoosta on hävinnyt tai itse asiassa vaihtanut omistajaa entinen suosikkini Dillon, eikä Charing Crossin tienoo enää pursu toinen toistaan upeampia kirjakauppoja.

Niitä näyttää syöneen etenkin Waterstone, jonka mahtava kirjatavaratalo nahkanojatuoleineen vetää  kyllä puoleensa vastustamattomasti. Oxfordissa näyttää yhä olevan Blackwell, joka kadun tasolla näytttää vattimattomalta, mutta kätkee sisäänsä huikean kirjamaaliman.

Berliinistä hävisi pari vuosikymmentä sitten tykkänään Kieperts, mutta Dussmanin valtava Kulturwarenhaus Friedrichstrassella korvaa sen kyllä.

New Yorkissa merkittävä keidas on ollut Strand ja lienee siellä yhä, mutta matka on pitkä ja hankala. Lähempänä, Pietarissa ja Moskovassa on ollut aivan uskomattomia kirjakauppoja (ks. Vihavainen: Haun kirjakauppa pietari tulokset ), joiden nykyisestä tasosta minulla ei ole käsitystä. Pelkään pahinta.

Venäläisethän ylpeilivät vielä neuvostoaikana siitä, että olivat maailman lukevin kansa ja metrossakin näki suunnilleen joka toisen tuijottavan jotakin klassikkoa. Mutta se oli toista aikaa se. Nykyään kuulemma jo metsästetään poliittisesti epäkorrekteja kirjoja, jotka kauppiaiden itsensä pitäisi älytä panna piiloon.

Se oli toista aikaa se, jota elimme vielä vuosikymmen sitten. Yleinen tyhmennys erityisesti television välityksellä ei rajoitu vain Venäjälle. Yuval Noah Harari eräässä taannoisessa esitelmässään nosti esille sotilasbudjettien valtavan ja äkkijyrkän kasvamisen kaikkialla. Putinhan se tämän aloitti -tyhmällä uhkapelillään- mutta nyt siinä kierteessä on jo suuri osa maailmaa.

Toki barbaria on koko ajan ollut meistä vain askeleen päässä, minkä osoittaa jo pelkkä sotakirjojen määrä, joka etenkin Venäjällä muodostaa rannattoman meren. Kuitenkin hyvät kirjat ovat myös se tie, jonka kautta ihmiskunnalla olisi mahdollisuus jatkaa sitä humanistista tietä, jonka Ukrainan sota kaikkine lieveilmiöineen keskeytti.

Mutta kirjakaupoista piti puhumani. Mannerheim suhtautui niihin aikoinaan sarkastisesti ja kysäisi, olisiko Akateemisesta kirjakaupasta vaihtoehdoksi kunnossa olevalle armeijalle.

Tietenkään ei ollut, mutta kansakunta, joka vaalii pelkkää armeijaa, on tuomittu tyhmistymään ja lopulta sortumaan omaan typeryyteensä.

Tallinnassa Viru-Keskuksen Rahvaraamat on valittu maailman parhaaksi kirjakaupaksi. Samaa tasoa on myös Solaris-keskuksen Apollo. Molemmat ovat erinomaisia, mutta niissä on yksi vakava puute: venäläinen osasto on nykyään aivan olematon. Ei vieraskielisiä kirjoja muutenkaan paljon ole.

Tiedän, että venäläisten kirjojen hankkiminen on vaikeaa, mutta silti ne kuuluisivat ehdottomasti hyvän kirjakaupan valikoimaan, ainakin jos maan asukkaista kymmeniä prosentteja on venäjänkielisiä.

Asia koskee meitäkin. Akateemisesa kirjakaupassa oli muutama vuosikymmen sitten kukistava venäläinen osasto, mutta pitkään aikaan siellä ei ole myyty mitään venäläistä. Tämä on yksinkertaisesti häpeä.

Ruslania-niminen putiikki oli vielä taannoin olemassa Bulevardilla, mutta on sekin siirtynyt nettiin. Toistan, ettei tämä ole normaalia eikä sivistysvaltion arvoista maassa, jossa nyt asuu satakunta tuhatta venäjänkielistä.

Vielä nyt voidaan viitata Putiniin ja panna asiat hänen niskoilleen, mutta sei se kaikkea selitä. Tilanne muuttui monssa suhteesa jo ennen Ukrainan sotaa (ks. Vihavainen: Haun henkeä ja hengettömyyttä tulokset )Sivistyskansan on oltava nimensä arvoinen.

Itse asiassa tuota titteliä ei olekaan enää aikoihin käytetty, mikä taitaa olla pahaenteinen ajan merkki. Sen sijaan on koulutusta ostettu ja myyty, kauppakamarinulikoiden ehdoilla. Tästä olen joskus kirjoittanutkin )ks. Vihavainen: Haun kun sivistys lakkasi olemasta kauppatavaraa tulokset ).