Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ranskalainen maailma ja venäläinen maailma

 

     Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa näiden kahden ”maailman” välisistä suhteista enempää tämän päivän kujin menneisyydenkään politiikassa. Sen sijaan jonkinlainen käsitteiden vertailu saattaa olla kiinnostava.

     Aluksi täytyy sanoa, että suhtaudun sympatialla molempiin kieliin, niin venäjään kuin ranskaan. Edellistä osaan paremmin, koska olen sitä pitkän aikaa päivittäin tarvinnut, mutta myös ranska on vuosikymmenten varrella osoittautunut varsin käyttökelpoiseksi.

     En kadu hetkeäkään sen opiskeluun kuluttamaani aikaa, vaikka käännöskoneet nykyään kääntävätkin sitä paljon paremmin kuin minä. Ei kielen oppimisen anti rajoitu vain käännöksen tekemiseen, ei alkuunkaan.

    Ranskaa tarvitsin todella vuonna 1967, kun huristelimme serkkupoikien kanssa omalla autolla Pariisiin, jossa ilman ranskan kielen taitoa olisi ollut hölmönä kuin pöllö aamulla pihakoivussa.

     Sen jälkeen tapasin ranskankielisiä ihmisiä muun muassa Moskovassa. He olivat kotoisin Zairesta ja osasivat ihan hyvin venäjää, mutta ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan, jonka katsoivat olevan hienompaa kuin neuvostovenäläinen karkeus.

     Kyllä minuakin katsottiin joskus siltä suunnalta pitkin nenänvartta, vaikka olikin maasta, jossa ei ole rasismia, kuten todisti ystäväni Julien Bala, joka oli ollut kesätöissä Suomessa. Venäjällä oli toisin. Jugo-zapadnajan kaupunginosaa kutsuttiin nimellä ”Harlem” eikä se ollut kohteliasuus. Siellä asui kai jokunen sata Lumumballe nimetyn Kansojen ystävyyden yliopiston opiskelijaa. Hirmuista!

     Mitä venäjään tulee, kielenä se on minusta voittamaton esimerkiksi runouden ja kiroilun kielenä. Ei ole sattuma, että Puškin on yhä täysin elävä runoilija, vaikka useimmat tuon ajan klassikot muilla eurooppalaisilla kielillä ovat muuttuneet koululaisia piinaavaksi pakkopullaksi.

     Kommunistisen ideologian kaudella toinen maailman supervalloista oli venäjänkielinen. Itse opiskelin kieltä lähinnä omatoimisesti ja suoritin siinä pro exercition pystyäkseni ymmärtämään tieteellistä tekstiä. Samaan aikaan harrastin aktiivisesti kiinan kieltä, koska uskoin sen maan suureen tulevaisuuteen, jota saksalainen Wilhem Fucks oli todistellut (ks. Vihavainen: Haun fucks apunen tulokset).

     Kiinan valtion stipendi olisi todennäköisesti ollut saatavilla, mutta osoittautui, että Opetusministeriön tarjoama Neuvostoliiton stipendi tipahti ensin hakijan käteen ja aika Moskovassa ylitti kaikki odotukset. Halusin päästä selville siitä, miten oikeastaan toimi valtio ja yhteiskunta, jotka julistivat olevansa aivan erilaisia kuin meidän omamme.

     No, toimivat, miten toimivat, mutta ainakin tavalla, joka oli loputtoman kiinnostava. Niin sanottua taistolaisuutta vastaan oleskelu Moskovassa oli paras rokote, ellei nyt sitten höyrähtänyt asustamaan sen porukan omassa piirissä. Sellaistakin oli. Kiersin suomalaiset kaukaa.

     Joka tapauksessa venäjän kieli ja kulttuuri tulivat tutuiksi ja kiina sai väistyä. Ranska ja ranska pysyivät yhtenä harrastuksena muiden joukossa.

    Jotakin samaa noissa kahdessa maassa ja kulttuurissa, ranskalaisessa ja venäläisessä on. Asia tuskin selittyy sillä venäläisen ylimystön vanhalla frankofilialla, jonka niin hyvin tunnemme klassisesta venäläisestä kirjallisuudesta.

     Itse asiassa se saattaa osin liittyä siihen tiettyyn temperamenttien samanlaisuuteen, jota ilmentää silloin tällöin esitetty luonnehdinta, jonka mukaan venäläiset ovat pohjoisin romaaninen kansa. Eiväthän he romaanista kieltä puhu, mutta temperamentissa on jotakin samaa, ei kuitenkaan kovin pitkälle. Dostojevskin ja Herzenin myrkylliset luonnehdinnat ranskalaisista ovat nekin aito venäläisiä.

     No, venäjä oli siis maailmankieli 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Ulkomailla sitä opiskelivat kymmenet miljoonat ja, kuten venäläiset kehuivat, heidän kielellään voitiin tavoittaa suurin osa koko maailman kulttuurista. Kaikkea oli käännetty venäjäksi, vaikka neuvostoaikana paljon tärkeää myös jätettiin tarkoituksellisesti kääntämättä.

     Venäjä oli kuitenkin erityisesti toisen supervallan, eli ydinasemahdin käyttämä kieli, jonka asema ja prestiisi perustuivat pitkälti aseisiin.

     Ranskan kielen asemakin oli aikoinaan perustunut maan ylivertaiseen tai ainakin kaikkien kunnioittamaan ja matkimaan sotataitoon ja armeijaan. Sen taas oli mahdollistanut maan suuri asukasluku: 30 miljoonaa jo 1600-luvulla, merkittävästi enemmän kuin toisella maailmanherruudesta kilpailevalla valtiolla eli Englannilla ja jopa enemmän kuin Venäjällä.

     Sitä paitsi hedelmällinen Ranska oli verottajan kannalta muhkea saalis, joka mahdollisti suuren joutilasluokan, paitsi armeijaa, myös sivistyneen kolmannen säädyn.

     Keskeiset sotilastermit ovat ainakin kaikkialla Euroopassa yhä alkuperältään ranskalaisia (vrt. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset ). Niin ovat monet muutkin sanat, myös esimerkiksi suomalalaisessa kyökkikielessä ruotsin kautta tulleina.

     Ranskan ja ranskan maailmanvalloitus oli olennaiselta osalta sivistyksellistä, sotilaallisessa mielessä Englanti ja sen mukana englanti pääsivät voitolle ja onnettomuutenamme on siitä lähtien ollut yhä tiukempi englannin kielen ylivalta.

     Sen ratkaiseva riemuvoitto tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja perustui yhtä paljon aseisiin kuin merten eli kansainvälisen kaupan hallintaan. Toki tekniikan ja teollisuuden nousu tapahtui myös ensimmäisenä Englannissa.

     Mitä tulee ranskalaiseen maailmaan -Le monde francophone- tuo käsite tuli käyttöön varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen, se oli jälkijoukkotaistelua englannin ylivaltaa vastaan.

     Ranskan siirtomaaimperiumi ei sekään ollut vähäinen ja ulottui Polynesiasta ja Kaakkois-Aasiasta Afrikkaan ja Amerikkaan, mutta kolonialismi tuli matkansa päähän 1960-luvulla. Sen jälkeen kolonisaatio on tapahtunut entisistä siirtomaista entisiin isäntämaihin päin.

     Ranskalainen maailma, le monde francophone, käsittää tänä päivänä jopa satoja miljoonia ihmisiä, riippuen siitä, miten kriteerit asetetaan. Wikipedian skenaariossa tuo kuviteltu yhteisö saavuttaa vielä ennen pitkää 700 miljoonan ihmisen rajan päiväntasaajan eteläpuolisen Afrikan väestönkasvun myötä.

     Asia kannattaa tarkistaa wikipedian ranskankielisestä artikkelista (ks. Francophonie — Wikipédia), muilla kielillä sama artikkeli on voimakkaasti typistetty ja kuohittu. Sivistyksellisesti Ranska on siis yhä maailmanvalta (ks. myös Vihavainen: Haun le monde francophone tulokset ).

     Entäpä sitten tuo venäläinen maailma, russki mir?

Voimme todeta, että vaikka käsitteen keksimisestä itselleen kunnian ottanut Vladislad Surkov ahtoi sen sisään kaikkea mahdollista aina Putinin kunnioittamisesta Venäjän aseiden pelkäämiseen, ei venäjänkielisyys enää tavoita satoja miljoonia ihmisiä. Itse asiassa sen laajuus on koko ajan nopeasti vähentynyt eikä tämä ole johtunut vain Neuvostoliiton romahduksesta, vaan aivan varmasti myös Ukrainan sodasta (ks. Vihavainen: Haun kutistumisen tuskat tulokset).

     Jopa venäjän kieli on saanut kohtuuttomankin osansa siitä vihasta, jonka Putin on vetänyt oman kansansa päälle. Sitä opiskellaan yhä vähemmän ja vapaaehtoinen lähentyminen Venäjään kuulostaisi tänään lähinnä idiotismilta. Vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten se oli meilläkin normaali ja kilpailukykyinen ajatus vt. Vihavainen: Haun kaupasta kumppanuuteen tulokset ).

     Putinin seikkailupolitiikka on mahdollisesti tuottanut omalle kulttuurille suuremman historiallisen vahingon, kuin vielä ymmärretäänkään. Euraasian liitto on yhteisö, johon mikään itseään kunnioittava maa ei halua vapaaehtoisesti liittyä.

      Ranskakin luopui siirtomaistaan vastahakoisesti, mutta sen prestiisi säilyi niissä hyvin (vrt. Vihavainen: Haun peanuts tulokset). Venäjän metodit olivat sen omissa siirtomaissa tuskin keskimäärin sen raaempia kuin Ranskankaan, mutta niiden vapautuessa pyrittiin yhä useammin pois pakkovenäjästä ja useinkin mentiin toiseen äärimmäisyyteen eli venäjän kielen käytön kieltämiseen myös niiltä, joille se oli äidinkieli.

     Se hiertää yhä kohtuuttomasti ihmisten ja valtioiden suhteita. Venäläisestä maailmasta on tullut kirosana, vaikka ranskankielinen maailma vaalii perintöään vapaaehtoisesti. Voisiko tästäkin jotain oppia?

Merkittävä ennuste

 

Tulevaisuus nyt!

 

Wilhelm Fucks, Tulevaisuuden voimasuhteet. Tammi 1966, 217 s. (Formeln zur Macht, suom. Maija Sarakontu)

 

Tämä saksalaisen ydinfyysikon kirja herätti jo ilmestyessään melkoista mielenkiitoa, muistan, että nuori tohtori Osmo Apunen arvosteli sen Historiallisessa aikakauskirjassa (!) aika myönteisesti.

Kyseessä on yritys insinööritieteellisin keinoin (matemaattisesti) ennustaa maailman valtioiden taloudellisen ja sotilaallisen potentiaalin eli yhdessä laskettuna poliittisen voiman muutokset noin 80 vuotta eteenpäin eli olosuhteisiin nähden hyvin pitkällä tähtäimellä.

Tekijä kokeilee ensin erilaisia yhtälöiden malleja erilaisten osoittimien kannalta ja päätyy sitten valitsemaan kolme tekijää, jotka ylitse muiden kuvastavat valtioiden mahtia: väestön määrä, energian tuotanto ja teräksen tuotanto.

Kaikki nuo mittarit eivät ole ihan yhtä tärkeitä ja joudutaan myös kysymään, tuleeko pullonkauloja vastaan ja mikä niiden merkitys voisi olla. Kirjoittaja ymmärtää myös hyvin sen, ettei kehitys ole lineaarista, vaan kulminoituu tietyssä vaiheessa, jonka jälkeen saavutetaan aikanaan tasapainotila.

Joka tapauksessa yli kaiken merkitsee väestön määrä, jonka kehitykseen myös muut osoittimet ovat sidottuja. Armeijoiden koko, ydinaseet, ideologiat ja vastaavat voidaan sivuuttaa ”värähtelynä”, joka ei vaikuta mahtavuuden perustekijöihin.

Matemaatikkona kirjoittaja kokeilee erilaisia malleja ja valitsee sitten ne, jotka tuntuvat uskottavimmilta. huomautan, että tämä tapahtuu aikana, jolloin Kiinassa oli vallalla Mao Tse-tung (Mao Zedong), Kiina tunnettiin erityisesti pahoista nälänhädistään ja teki yhä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, vaikka riitaa jo rakennettiin.

Joka tapauksessa kirjoittaja valitsee esimerkeikseen kolme mahtia: Yhdysvallat, Kiinan ja Euroopan yhteisön, joka vielä on hiukan fiktiivinen pelaaja. Joka tapauksessa vain yhtenäisenä se saattaisi nousta merkitykseltään USA:n ja Neuvostoliiton tasolle, muussa tapauksessa se jää mitättömien sirpaleiden kokoelmaksi.

Tämä siis sanottuna siihen aikaan, kun Euroopan rooli maailman hallitsijana oli vain parin vuosikymmenen takainen asia. Myöskään Intiaa kirjoittaja ei pidä todennäköisenä kandidaattina todellisen suurvallan rooliin ja sivuuttaa myös Indonesian kaltaisen kasvavan vallan.

Japani tulee hänen arvioissaan jäämään keskinkertaiseksi alueelliseksi vallaksi, jollainen se itse asiassa on ollutkin, samoin kuin Saksa. Näiden maiden menneet suurvaltapyrkimykset olivat kriittisessä tarkastelussa arvioiden olleetkin alusta pitäen tuomittuja.

Kaiken a ja o on väkilukujen muuttuminen, väestöräjähdys. USA:n ja Neuvostoliiton väkilukujen tekijä arvelee saavuttavan 2000-luvun alussa noin 300 miljoonaa, mikä jälkeen kasvu lakkaa. Intian väkiluku kipuaa samaan aikaan noin 700 miljoonaan, mutta Kiinassa on vuonna 2040 jo peräti yli 2500 miljoonaa ihmistä.

Huomattakoon, että vuonna 1950 Kiinassakin oli vasta vähän yli 500 miljoonaa asukasta ja Intiassa noin 400 miljoonaa (silmämääräisesti graafista arvioiden).

Jo vuonna 2000 kirjoittaja arvioi Kiinan olevan maailman johtava maa ja vuonna 2040 ei koko muu maailma yhdessä pärjää enää sille. Maailman väkiluku saavuttaa noin 8 miljardia, eikä enää kasva. Maapallo pystyy elättämään tämän valtavan massan ja Kiinassakin löytyy kansalle kylliksi tilaa. Vain Egyptin arvioitu 80 miljoonainen kansa saattaa kirjoittajan arvion mukaan joutua maassaan ahtaalle, asumiskelpoinen osa maatahan on kovin pieni.

Huomattakoon, että lähtökohta ei ollut kovin vakuuttava: vuonna 1963 Yhdysvallat tuotti terästä asukasta kohti noin 600 kiloa vuodessa, Neuvostoliitto noin 360 kiloa ja Kiina 20kiloa. Energiaa asukasta kohti tuotti USA 67 megawattituntia, Neuvostoliitto 30 ja Kiina 3,5.

Maapallon saastumista ja raaka-aineiden riittävyyttä kirjoittaja ei nosta vakaviksi esteiksi ennustetun kehityksen tiellä ja nyt tiedämme hänen olleen ilmeisen oikeilla jäljillä. Voi olla, että kestävän kasvun rajan on jo ylitetty, mutta kasvu on tosiasia. Kauhukuvat siitä, että kaikilla kiinalaisilla voisi olla jääkaappi (!) tai peräti auto, ovat itse asiassa toteutuneet.

Maailman voimasuhteet ovat siis mullistuneet hyvin suuressa määrin Fucksin oletusten mukaisesti. Neuvostoliitto tosin on hävinnyt ja sitä on seurannut puolta pienempi Venäjä, jonka hinku supervallaksi on ilmeisesti yhtä toivotonta kuin Saksan ja Japanin aikoinaan.

Nyt joka tapauksessa ollaan sellaisessa pisteessä, joka kirjoittajan mukaan on kaikkein vaarallisin. Kun voimablokkien mahdin kehityskäyrät leikkaavat eli ovat yhtä suuria, voidaan odottaa niiden turvautuvan jopa sotaan tilanteen ratkaisemiseksi.

Itse asiassa sellaisia asioita ei ratkaista sodalla, vaan sänkykamarissa. Kuten Keijo Korhonen aikoinaan muotoili, valta ei kasva kiväärinpiipuista (kuten Mao virheellisesti arvioi), vaan naisen lantiosta. Kiina on jo tiellä ainoaksi supervallaksi, eikä asiaa voi estää.

En tiedä, miten suuri vaikutus Fucksin ennusteilla aikanaan oli. Minut kirja ainakin sai aloittamaan kiinan opinnot, joissa edistyinkin mielestäni kohtalaisesti, mutta pääsin hyvin harvoin käyttämään vähäisiä taitojani, joten nekin alkavat jo olla unohtuneita.

Ainoa kiinan harrastaja en sentään ollut. Samoihin aikoihin teki Die Zeit (Magazin) kokeen, jossa toimittaja yötä päivää paukutti päähänsä magnetofonikeloilta kiinaa neljän viikon ajan ja saavutti jo jonkinlaisen kielitaidon. Muistan vieläkin, miten lehti otsikoi artikkelinsa, jonka oitis talletin: Vier Wochen Qual -1000 Wörter Chinesisch.

Tuhannen sanan sanavarasto kuukaudessa lienee tosiaan mahdollista hankkia ja kenties myös oppia ne 400 merkkiä, jotka tarvitaan alkeelliseen lukutaitoon, jonka Mao halusi kaikille opettaa. Ich konnte mit Mao plaudern -voisin jutella Maon kanssa, kehaisi nääntynyt, mutta onnellinen toimittaja.

Olkaamme kuin hän!

 

Nan shi nan

Nan shi nan

1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kultaisina vuosina Kiina oli kovassa kulttimaineessa. Saksalaisen ydinfyysikko Wilhelm Fucks (kirja Tulevaisuuden voimasuhteet) oli jo 1960-luvun puolivälissä osoittanut ”insinööritieteellisin menetelmin”, että jo läheisessä tulevaisuudessa Kiinan mahti -taloudellinen ja sotilaallinen- on yksinään suurempi kuin koko muun maailman…

Tämä kirjahan ilmestyi myös suomeksi ja oli kyllin kiinnostava tullakseen arvostelluksi Historiallisessa aikakauskirjassa. Arvostelun kirjoitti nuori tohtori Osmo Apunen.

Sitten tuli kulttuurivallankumous, joka vei Keskuksen valtakunnan ennennäkemättömään alennustilaan, mutta lännessä sen suosio sen kuin lisääntyi. Pariisin barrikadeilla hullun vuoden hulluimmat ideat jäljittelivät sitä, mitä Kiinassa luultiin tapahtuvan.

Ja luultiinhan sitä kaikenlaista. Luuloja vahvistivat lahjomattomat ja todistusvoimaisina pidetyt raportit, ennen muuta Jan Myrdalin Raportti kiinalaisesta kylästä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Myrdal, joka oli luullut olevansa autenttisten prosessien tarkkailija, ymmärsi, että oli ymmärtänyt kaiken väärin ja kirjoitti myös siitä reilusti yleisölleen. Ei sitä enää moni tainnut lukea.

Mutta siinä vaiheessa Kiinasta oli kuin olikin tulossa talouskasvun jättiläinen. Entinen moraalin suurvalta oli tulossa suurvallaksi, joka oli jo pakko ottaa huomioon, sen ilmeisestä moraalittomuudesta huolimatta. Protesteja Falun gongin vainoista, kuolemantuomioista ja elinkaupasta ei ole juuri näkynyt.

Kiinassa käydään nykyään kuin naapurissa. Jokainen hiukankin suurempia suunnitteleva yrittäjä haluaa jättiläismarkkinoista osansa. Myös Kiina itse tunkeutuu yhä aggressiivisemmin kaikkialle maailmaan, Afrikasta Pietariin ulottuvat nyt suurvallan tuntosarvet ja Helsingin yliopistossakin toimii Konfutse-instituutti, jossa Kiinan kieltä ja kulttuuria opetetetaan.

Ja onhan kiinaa luettavissa myös joillakin ala-asteilla ja tietysti myös koulujen ylemmillä luokilla. Miksei olisi?

Mutta eikös se kieli ole ihan mahdotonta? Kuka oppii ne kymmenet tuhannet harakanvarpaat? Miksi kiinaa pitäisi osata, kun kaikki kuitenkin puhuvat englantia?

Tiukkoja kysymyksiä. Mutta se kiinan kielen vaikeus on myytti ja kuten myyttien kanssa usein on, se pitää myös paikkansa, mutta vain osittain.

1970-luvun alussa muistan Die Zeit-Magazin-lehden artikkelin Vier Wochen Qual – vierhundert Worte Chinesisch. Siinä toimittaja vietti kuukauden kelanauhurin parissa ja intensiivisen aherruksen päätteeksi sanoi ylpeästi: Ich konnte mit Mao plaudern!

Asia on paljon vähemmän dramaattinen kuin voisi kuvitella. Kiinan kieli on siitä paradoksaalinen, että se on tietyssä mielessä maailman luultavasti helpoin kieli, jossa ei tarvita mitään taivutusta tai oikeastaan kielioppia lainkaan. Se muistuttaa siis pidgin-englantia, joka onkin siitä kehittynyt.

Usein kauhisteltu tonaliteetti on joillekin ongelma ja joillekin ei. Asia taitaa riippua nuottikorvasta ja kuulomuistista. Tosiasia kuitenkin kai on, että kielet opitaan puhumaan blokkeja muistamalla, eikä kiina taatusti ole tässä muita kieliä kummempi. Se on siis kaiken kaikkiaan äärimmäisen helppo ja selkeä kieli, joka pelaa vain alle kolmellasadalla tavulla.

Tavujen yhdistelmiä sen sijaan löytyy paljon, paljon, kuten arvata saattaa, muutenhan ei päästäisi lastenkamarikieltä pidemmälle. Mutta onhan myös niissä logiikkansa.

Mutta entäs se kauhistuttava hieroglyfien määrä? Onko ihmiselle edes mahdollista oppia niitä kymmeniä tuhansia? Siinähän sitä työtä onkin, mutta täytyy muistaa, että jokainen merkki tai lähes jokainen koostuu radikaaleista, jotka antavat viitteen sekä sanan lausumisesta että merkityksestä.

Sitä paitsi yleisimmät merkit ovat niin yleisiä, että vain 400 merkkiä kattaa noin 70 prosenttia normaalista sanomalehtitekstistä, mikäli nyt oikein muistan amerikkalaisen De Francisin oppikirjassa olleita tietoja. Loputhan voi arvata.

Tuhat, vai oliko nyt 1200 merkkiä oli Maon aikana tavoite, joka asetettiin lukutaitoiselle. Onhan sitä työtä siinäkin. Kiinaa voidaan kuitenkin myös kirjoittaa latinalaisin kirjaimin ja kun siihen vielä panee toonimerkit, on teksti sitä samaa kiinaa, jonka merkkejä on niin hankala muistaa. Vain kalligrafia jää pois.

Kannattaa vielä lisäksi muistaa, että myös japanissa käytetään omien kirjoitusjärjestelmien ohella ja usein osana niin sanottuja kanji-merkkejä, jotka ovat juuri noita kiinalaisia merkkejä. Ne tuntemalla saa siis aika lailla hajua myös siitä, mitä itäisten saarten pojat kirjoittavat.

Kiinalaiset, kuten me kaikki vaimosta syntyneet kansat, ovat tehneet myös epäonnistuneita uudistuksia, joista mainittakoon merkkien yksinkertaistaminen Maon aikana. Uudistuksen ansiosta siveltimenvetoja tarvitaan vähemmän, mutta toisaalta merkkien vanha sukulaisuus radikaalien -siis osien- kanssa muuttuu hämäräksi ja sitä paitsi uudet merkit ovat rumiakin.

Toinen vähemmän onnistunut uudistus on pinyin-romanisaatio. Kuten olen itsekin tällä palstalla kirjoittanut, itse idea on aivan loistava ja myös meillä Euroopassa tarvittaisiin jotakin sen kaltaista. Ongelmana on vain, että kiinan äänteitä pinyin kuvaa aika huonosti. Vanha Wade-Giles järjestelmä oli oikeastaan parempi tässä suhteessa.

Eihän se kiinan romanisaatio nyt ihan englannin kaltaista sähellystä ole, mutta kyllä sekin on tarpeettoman epätarkkaa. Kyllä meidän suomalainen oikeinkirjoituksemme nousee useita pykäliä näiden yläpuolelle.

Mutta tämän sanon vain  herättääkseni myötätuntoa, en nostaakseni kansaamme asemaan, jota se ei kohtuudella ansaitse.

Ja pinyinillä kirjoitettua tekstiä löytyy Kiinasta myös aika lailla. Olen siinä käsityksessä, että sen käyttö on lisääntymässä. Ehkäpä eurooppalaisen kannattaa aluksi painottaa lukemisen opiskelua sen suuntaan?

Johtopäätökseni joka tapauksessa on, että kiina on siinä määrin hyödyllinen ja kiinnostava kieli, että sen ottaminen laajemminkin koulujemme ohjelmaan on varsin suositeltavaa. Siinä sitä myös olisi vähän tuota kaivattua näkökulmaa suureen maailmaan.

Ja olikos se nyt sitten vaikea kieli vai ei? Shi bu-shi hen nan ma? Oma oppikirjani sanoo aitokiinalaiseen tyyliinsä: Nan shi nan, keshi hai you rong -yi de difang!

Vaikeudet ovat vaikeuksia, mutta on siinä nyt helppojakin kohtia! Repikää siitä.

Ehkä niitä helppouksia kannattaa korostaa niille, jotka eivät asiasta mitään ymmärrä ja pitävät koko kielen opiskelua ajan tuhlauksena. En kuitenkaan usko, että niitä humpuukimestareita, jotka haluavat ottaa kiinan neljänneksi maamme viralliseksi kieleksi suomen, ruotsin(!) ja englannin ohella, kannattaisi ottaa vakavasti.

Ja mihinkäs nyt jäivät venäjä ja viro?