Ranskankielinen maailma

Le monde francophone. Aujourd’hui et demain.

Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Erityisesti Itä-Euroopassa ja Balkanilla venäjä on nyttemmin jäänyt pois opiskeltujen ja osattujen kielten joukosta ja syitä tähän voi vain pohdiskella. Pitkälti tämä lienee identiteettikysymys, mutta myös englannin läpimurto yksinomaiseksi maailman lingua francaksi on ollut internetin aikakaudella tavattoman nopeaa kaikkialla.

Ranskalaisessa maailmassa, kuten myös tietyillä entisen Neuvostoliiton alueilla näyttää lukkarinrakkaus vanhaan valloittajan kulttuuriin joka tapauksessa säilyneen suhteellisen hyvin.

Muistan hyvin, miten eräät mustasta Afrikasta saapuneet opiskelijat ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan 1970-luvun Moskovassa. Kehtasivatpa jotkut suutuspäissään haukkua venäläisiä barbaareiksi, jotka eivät olleet heidän kulttuurisella tasollaan.

Monien suomalaisten tuntemalta Agadirin hiekkarannalta avautuu näkymä korkealle vuorelle, jonka jyrkkään rinteeseen on kirjoitettu arabiaksi: Jumala, isänmaa, kuningas.

Burnuusi (djellaba) on päällä monella kävelijällä ja arabiankieliseen rukoukseen polvistutaan jopa kaupoissa kesken bisneksen, mutta ei kannata vielä sen perusteella luulla olevansa eurooppalaisuuden ulkopuolella.

Ranska on nimittäin Marokon lingua franca.

Arabia on profeetan kieli ja koraani on osattava nimenomaan arabiaksi. Arabia on myös monen marokkolaisen äidinkieli, kaikkine paikallisine omaperäisyyksineen, jotka tuskin aukeavat jollekin saudille tai egyptiläiselle, joihin kyllä menneisyys suuren turkkilaisvaltakunnan osana yhdistää.

Myös berberit ovat merkittävä osa väestöä ja eri berberiheimojen välillä on niin suuria kielellisiä eroja, että ymmärtääkseen toisiaan heidän on paras puhua ranskaa tai arabiaa. Berberfeillä on jopa oma kirjaimisto, joka muistuttaa erehdyttävästi kreikkalaista.

Lukutaito on Marokossa yli 70 prosentilla aikuisväestöstä, mutta syrjäseuduilla ja etenkin tyttöjen keskuudessa tilanne on huonompi.

En tiedä, mikä rooli ranskalla on oppimattomien maalaisten parissa ja luulisin, että ainakin turistipaikoissa englanti saattaa tunkea sitä tieltään. Näinhän tuntuu käyvän kaikkialla. Follow the money, you see.

Marokkolaisten suhde Ranskaan ja ranskaan näyttää joka tapauksessa olevan sekä lämmin että läheinen. Esimerkiksi Algeriassa tilanne lienee toinen, vaikka maa olikin peräti Ranskan merentakainen osa ja se valloitettiin jo 1830-luvulla.

Marokko sen sijaan oli Ranskan protektoraatti eli suojelusalue vain vuodesta 1912 vuoteen 1956. Kansakunnan historiassa se on vain episodi -peanuts- kuten muuan marokkolainen, ranskankielinen lehti kaunopuheisesti englanniksi toteaa.

Suhde Ranskaan on joka tapauksessa kaikkien konjunktuurien yläpuolella. Se on strateginen partneri ja niinpä nimenomaan Ranskalle on annettava suunnitteilla oleva suuri urakka nopean rautatieyhteyden rakentamisesta Agadirin ja Marrakeshin (ransk. Marrakech) välille, julistaa lehti.

Kiinalaiset kärkkyvät kyllä urakkaa ja ovat valmiita tekemään sen edullisesti, mutta sen takia ei Marokolla ole syytä horjuttaa historiallisia suhteitaan, pohditaan tuossa artikkelissa, joka antaa kiinnostavan välähdyksen aiheeseensa.

44 vuotta kestänyt Ranskan siirtomaaherruus oli siis ainakin joidenkin marokkolaisten mielestä pikkujuttu, ja itse asiassa herruus lieneekin ollut suhteellisen pinnallista.

Huntuja ei naisilta poistettu venäläiseen tapaan eikä shariaa oitis korvattu Code Napoléonilla. Ranskalainen vaikutus ja siinä luvussa Code Napoléonin ihmisoikeuspohjaiset näkemykset kuitenkin tunkeutuivat myös marokkolaiseen elämään ja lainsäädäntöön, kuten tutkijat ovat voineet todeta.

Asiaa sen kummemmin tuntematta näyttää olevan tosiasia, että ranskalaisen kulttuurin kuulumista Marokkoon pidetään itsestäänselvyytenä. Kukaties asiaa voisi verrata ruotsalaisen kulttuurin asemaan Suomessa.

Tällainen vertaus sopisi oikeasataan tietyssä mielessä paremmin Algeriaan, jossa oli vielä 1960-luvulla huomattava ranskalainen vähemmistö. Kaikkiaan noita mustajalkoja (pieds noirs) oli pari miljoonaa. Siirtomaillahan tarkoitettiin kerran maita, joita kolonisoitiin eli jonne liikaväestöä voitiin asuttaa. Nythän roolit ovat vaihtuneet.

Mutta erot ovat olennaisempia kuin yhtäläisyydet. Joka tapauksessa siirtolaisuus on aktiivinen prosessi ja Ranskaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan onnellistuttanut nyt noin kuusimiljoonaiseksi kasvanut siirtolaiskolonia. Sekin omalta osaltaan pitää koossa tuota kokonaisuutta, jonka nimi on ranskankielinen maailma.

Kansojen välisiin suhteisiin kuuluu historiassa aina silloin tällöin väkivaltaa. Sitä muistelemalla ja hehkuttamalla löydetään aina helposti konnia ja uhreja.

Entisen Neuvostoliiton alueet ovat nykyään ns. russofobian kärjessä ja entisiä siirtomaita uhriutetaan koko Euroopassa riistosta ja kärsimyksistä. Osittain ne toki ovat olleen ihan todellisiakin.

Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Barbareskimerirosvot eli Pohjois-Afrikan valtioiden sponsoroimat kaapparit ja ryövärit olivat sivistyneen maailman riesana satoja vuosia ja ryöstivät jopa 1,25 miljoonaa kristittyä orjiksi muhametttilaisten maiden orjamarkkinoille.

Nuori USA:n valtio käytti jonkin aikaa jopa viidenneksen budjetistaan merirosvoille maksettaviin suojelusrahoihin, kunnes siellä havaittiin, että on fiksumpaa sijoittaa nekin rahat fregatteihin ja maksaa potut pottuina eli tykinkuulina ja kranaatteina.

Ruotsi eli siis me, oli toinen valtio, joka maksoi myös suojelurahaa, mutta kävi sitten aseelliseenkin  taisteluun, jonka johtajaksi mainitaan Rudolf Cederström. Hän komensi ruotsalaisia laivoja ensimmäisessä barbareskisodassa ja oli muuten ollut mukana jo Kustaan sodan taisteluissa.

Mutta tämä vie jo toiseen asiaan. Toki voidaan mainita, että ruotsalaiset upseerit yleensä osasivat tuohon aikaan ranskaa ja moni heistä oli aikoinaan palvellut ranskalaisessa Royal Suèdois -rykmentissä, jonne värvättiin juuri ruotsalaisia.

Erityisesti Kustaa kolmannen aikana myös ruotsin kieli sai paljon ranskalaisia vaikutteita, jotka siinä on tänäänkin helppo havaita.

Mutta toki tämä monde francophone on juttu erikseen. Siihen emme sentään koskaan liittyneet.

Olisi joka tapauksessa kiinnostavaa tietää, mikä tämän erikoislaatuisen yhteisön tulevaisuus todella tulee olemaan. Olisi varmaan kovin yksioikoista arvella, että ranskalaisuus on tuomittu häviämään ja korvautumaan paikallisilla kielillä ja traditioilla.

 Aika erikoista olisi, mikäli englanti ja amerikkalainen ns. kulttuuri kokonaan valtaisi sen paikan. Mahdotonta tuskin sellainenkaan kehitys on.

Joka tapauksessa tämä monde francophone poikkeaa melkoisesti myös tuosta venäläisestä maailmasta (Russki mir), jonka kanssa sillä kuitenkin on tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Jälkimmäinen on tietenkin meidän kannaltamme tärkeämpi, vaikka siihen kuuluu pienempi osa maailman väestöstä.

Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ranskalainen maailma ja venäläinen maailma

 

     Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa näiden kahden ”maailman” välisistä suhteista enempää tämän päivän kujin menneisyydenkään politiikassa. Sen sijaan jonkinlainen käsitteiden vertailu saattaa olla kiinnostava.

     Aluksi täytyy sanoa, että suhtaudun sympatialla molempiin kieliin, niin venäjään kuin ranskaan. Edellistä osaan paremmin, koska olen sitä pitkän aikaa päivittäin tarvinnut, mutta myös ranska on vuosikymmenten varrella osoittautunut varsin käyttökelpoiseksi.

     En kadu hetkeäkään sen opiskeluun kuluttamaani aikaa, vaikka käännöskoneet nykyään kääntävätkin sitä paljon paremmin kuin minä. Ei kielen oppimisen anti rajoitu vain käännöksen tekemiseen, ei alkuunkaan.

    Ranskaa tarvitsin todella vuonna 1967, kun huristelimme serkkupoikien kanssa omalla autolla Pariisiin, jossa ilman ranskan kielen taitoa olisi ollut hölmönä kuin pöllö aamulla pihakoivussa.

     Sen jälkeen tapasin ranskankielisiä ihmisiä muun muassa Moskovassa. He olivat kotoisin Zairesta ja osasivat ihan hyvin venäjää, mutta ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan, jonka katsoivat olevan hienompaa kuin neuvostovenäläinen karkeus.

     Kyllä minuakin katsottiin joskus siltä suunnalta pitkin nenänvartta, vaikka olikin maasta, jossa ei ole rasismia, kuten todisti ystäväni Julien Bala, joka oli ollut kesätöissä Suomessa. Venäjällä oli toisin. Jugo-zapadnajan kaupunginosaa kutsuttiin nimellä ”Harlem” eikä se ollut kohteliasuus. Siellä asui kai jokunen sata Lumumballe nimetyn Kansojen ystävyyden yliopiston opiskelijaa. Hirmuista!

     Mitä venäjään tulee, kielenä se on minusta voittamaton esimerkiksi runouden ja kiroilun kielenä. Ei ole sattuma, että Puškin on yhä täysin elävä runoilija, vaikka useimmat tuon ajan klassikot muilla eurooppalaisilla kielillä ovat muuttuneet koululaisia piinaavaksi pakkopullaksi.

     Kommunistisen ideologian kaudella toinen maailman supervalloista oli venäjänkielinen. Itse opiskelin kieltä lähinnä omatoimisesti ja suoritin siinä pro exercition pystyäkseni ymmärtämään tieteellistä tekstiä. Samaan aikaan harrastin aktiivisesti kiinan kieltä, koska uskoin sen maan suureen tulevaisuuteen, jota saksalainen Wilhem Fucks oli todistellut (ks. Vihavainen: Haun fucks apunen tulokset).

     Kiinan valtion stipendi olisi todennäköisesti ollut saatavilla, mutta osoittautui, että Opetusministeriön tarjoama Neuvostoliiton stipendi tipahti ensin hakijan käteen ja aika Moskovassa ylitti kaikki odotukset. Halusin päästä selville siitä, miten oikeastaan toimi valtio ja yhteiskunta, jotka julistivat olevansa aivan erilaisia kuin meidän omamme.

     No, toimivat, miten toimivat, mutta ainakin tavalla, joka oli loputtoman kiinnostava. Niin sanottua taistolaisuutta vastaan oleskelu Moskovassa oli paras rokote, ellei nyt sitten höyrähtänyt asustamaan sen porukan omassa piirissä. Sellaistakin oli. Kiersin suomalaiset kaukaa.

     Joka tapauksessa venäjän kieli ja kulttuuri tulivat tutuiksi ja kiina sai väistyä. Ranska ja ranska pysyivät yhtenä harrastuksena muiden joukossa.

    Jotakin samaa noissa kahdessa maassa ja kulttuurissa, ranskalaisessa ja venäläisessä on. Asia tuskin selittyy sillä venäläisen ylimystön vanhalla frankofilialla, jonka niin hyvin tunnemme klassisesta venäläisestä kirjallisuudesta.

     Itse asiassa se saattaa osin liittyä siihen tiettyyn temperamenttien samanlaisuuteen, jota ilmentää silloin tällöin esitetty luonnehdinta, jonka mukaan venäläiset ovat pohjoisin romaaninen kansa. Eiväthän he romaanista kieltä puhu, mutta temperamentissa on jotakin samaa, ei kuitenkaan kovin pitkälle. Dostojevskin ja Herzenin myrkylliset luonnehdinnat ranskalaisista ovat nekin aito venäläisiä.

     No, venäjä oli siis maailmankieli 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Ulkomailla sitä opiskelivat kymmenet miljoonat ja, kuten venäläiset kehuivat, heidän kielellään voitiin tavoittaa suurin osa koko maailman kulttuurista. Kaikkea oli käännetty venäjäksi, vaikka neuvostoaikana paljon tärkeää myös jätettiin tarkoituksellisesti kääntämättä.

     Venäjä oli kuitenkin erityisesti toisen supervallan, eli ydinasemahdin käyttämä kieli, jonka asema ja prestiisi perustuivat pitkälti aseisiin.

     Ranskan kielen asemakin oli aikoinaan perustunut maan ylivertaiseen tai ainakin kaikkien kunnioittamaan ja matkimaan sotataitoon ja armeijaan. Sen taas oli mahdollistanut maan suuri asukasluku: 30 miljoonaa jo 1600-luvulla, merkittävästi enemmän kuin toisella maailmanherruudesta kilpailevalla valtiolla eli Englannilla ja jopa enemmän kuin Venäjällä.

     Sitä paitsi hedelmällinen Ranska oli verottajan kannalta muhkea saalis, joka mahdollisti suuren joutilasluokan, paitsi armeijaa, myös sivistyneen kolmannen säädyn.

     Keskeiset sotilastermit ovat ainakin kaikkialla Euroopassa yhä alkuperältään ranskalaisia (vrt. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset ). Niin ovat monet muutkin sanat, myös esimerkiksi suomalalaisessa kyökkikielessä ruotsin kautta tulleina.

     Ranskan ja ranskan maailmanvalloitus oli olennaiselta osalta sivistyksellistä, sotilaallisessa mielessä Englanti ja sen mukana englanti pääsivät voitolle ja onnettomuutenamme on siitä lähtien ollut yhä tiukempi englannin kielen ylivalta.

     Sen ratkaiseva riemuvoitto tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja perustui yhtä paljon aseisiin kuin merten eli kansainvälisen kaupan hallintaan. Toki tekniikan ja teollisuuden nousu tapahtui myös ensimmäisenä Englannissa.

     Mitä tulee ranskalaiseen maailmaan -Le monde francophone- tuo käsite tuli käyttöön varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen, se oli jälkijoukkotaistelua englannin ylivaltaa vastaan.

     Ranskan siirtomaaimperiumi ei sekään ollut vähäinen ja ulottui Polynesiasta ja Kaakkois-Aasiasta Afrikkaan ja Amerikkaan, mutta kolonialismi tuli matkansa päähän 1960-luvulla. Sen jälkeen kolonisaatio on tapahtunut entisistä siirtomaista entisiin isäntämaihin päin.

     Ranskalainen maailma, le monde francophone, käsittää tänä päivänä jopa satoja miljoonia ihmisiä, riippuen siitä, miten kriteerit asetetaan. Wikipedian skenaariossa tuo kuviteltu yhteisö saavuttaa vielä ennen pitkää 700 miljoonan ihmisen rajan päiväntasaajan eteläpuolisen Afrikan väestönkasvun myötä.

     Asia kannattaa tarkistaa wikipedian ranskankielisestä artikkelista (ks. Francophonie — Wikipédia), muilla kielillä sama artikkeli on voimakkaasti typistetty ja kuohittu. Sivistyksellisesti Ranska on siis yhä maailmanvalta (ks. myös Vihavainen: Haun le monde francophone tulokset ).

     Entäpä sitten tuo venäläinen maailma, russki mir?

Voimme todeta, että vaikka käsitteen keksimisestä itselleen kunnian ottanut Vladislad Surkov ahtoi sen sisään kaikkea mahdollista aina Putinin kunnioittamisesta Venäjän aseiden pelkäämiseen, ei venäjänkielisyys enää tavoita satoja miljoonia ihmisiä. Itse asiassa sen laajuus on koko ajan nopeasti vähentynyt eikä tämä ole johtunut vain Neuvostoliiton romahduksesta, vaan aivan varmasti myös Ukrainan sodasta (ks. Vihavainen: Haun kutistumisen tuskat tulokset).

     Jopa venäjän kieli on saanut kohtuuttomankin osansa siitä vihasta, jonka Putin on vetänyt oman kansansa päälle. Sitä opiskellaan yhä vähemmän ja vapaaehtoinen lähentyminen Venäjään kuulostaisi tänään lähinnä idiotismilta. Vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten se oli meilläkin normaali ja kilpailukykyinen ajatus vt. Vihavainen: Haun kaupasta kumppanuuteen tulokset ).

     Putinin seikkailupolitiikka on mahdollisesti tuottanut omalle kulttuurille suuremman historiallisen vahingon, kuin vielä ymmärretäänkään. Euraasian liitto on yhteisö, johon mikään itseään kunnioittava maa ei halua vapaaehtoisesti liittyä.

      Ranskakin luopui siirtomaistaan vastahakoisesti, mutta sen prestiisi säilyi niissä hyvin (vrt. Vihavainen: Haun peanuts tulokset). Venäjän metodit olivat sen omissa siirtomaissa tuskin keskimäärin sen raaempia kuin Ranskankaan, mutta niiden vapautuessa pyrittiin yhä useammin pois pakkovenäjästä ja useinkin mentiin toiseen äärimmäisyyteen eli venäjän kielen käytön kieltämiseen myös niiltä, joille se oli äidinkieli.

     Se hiertää yhä kohtuuttomasti ihmisten ja valtioiden suhteita. Venäläisestä maailmasta on tullut kirosana, vaikka ranskankielinen maailma vaalii perintöään vapaaehtoisesti. Voisiko tästäkin jotain oppia?

Maailmankielen rooli

 

Kielet ja siirtomaavaltojen perintö

 

Luen parhaillaan romaania, joka sijoittuu vuoden 1936 Madridiin. Muuan henkilö sanoo siinä: täällä voimme hyvin puhua englantia. Tässä maassa edes British Councilin johtaja ei osaa sitä.

No, romaani on romaani ja hyperbola on tyylikeino. Jotakin tuo toki sanoo siitä, millainen maailma oli joskus vajaat sata vuotta sitten. Silloin Espanjassa puhuttiin espanjaa, Italiassa italiaa, Saksassa saksaa ja niin edelleen. Euroopassa ei ollut toimivaa lingua francaa, jota kaikki olisivat enemmän tai vähemmän osanneet. Ranskaakin osasi Ranskan ulkopuolella vain sivistyneistö.

Merimiesengelskaa väännettiin maailman kaikissa satamissa, mutta kunnolla sitä osattiin vain anglosaksisessa maailmassa: Englannissa ja Pohjois-Amerikassa.

Neuvostoliitossa ajateltiin tuohon aikaan, siis 1930-luvulla, suurellisesti. Maailmanvallankumouksen jälkeen kielten fuusioituminen hävittäisi pienet kielet ja toisi valtaan lopulta vain yhden suuren.

Tuo kieli ei olisi nykyinen venäjä, varoitti Stalin jo 1920-luvulla, eikä se myöskään olisi nykyinen saksa. Mahdollisesti nuo kaksi kieltä joka tapauksessa olisivat tärkeimmässä roolissa uuden ja uljaan maailman syntyessä. Olivathan ne myös Kominternin kieliä. Itse asiassa sen keskeinen työkieli oli saksa, mutta toki Venäjällä puhuttiin venäjää.

Siirtomaaimperiumit syntyivät alun perin siten, että ylikansoitettu Eurooppa purki liikaväestöään merten taa, jossa se saattoi ansaita elatuksensa. Pohjois-Aimerikassa voiton peri Englanti ja Ranska joutui siellä lopulta tyytymään tähteisiin.

Etelämpänä Espanja ja Portugali laajensivat omia alueitaan ja niiden kielet levisivät myös alkuperäisväestön käyttöön. Myös Afrikassa ja Aasiassa siirtomaavallat saivat suuren roolin ja niiden kielet tulivat käyttöön, vaikka muuttoliike sinne oli pientä. Britit onnistuovat jopa saamaan kielensä monisatamiljoonaisen Intian viralliseksi kieleksi.

Venäjä hankki siirtomaita naapurista ilman laivastoa ja liitti ne itseensä. Venäjän kielestä tuli suuren Euraasian laakion pohjoisosan lingua franca, jota lopulta Neuvostoliitossakin puhui kolmesataa miljoonaa ihmistä.

Kun 1960-luvulla lanseerattiin oppi kommunistisen yhteiskunnan rakentamisesta, oli siinä tärkeällä sijalla oppi uudentyyppisen ihmisyhteisön, yhtenäisen neuvostokansan synnystä. Tämä historiassa uudenlainen yhteisö ei enää perustunut kansallisuuteen tai kieleen, vaan ihmisiä yhdisti ja heidän identiteettinsä määräsi heidän roolinsa kommunismin rakentajina.

Tässä oli kielellä sikäli tärkeä osa, että uusi neuvostoihminen osasi aina venäjää ja käytti sitä kansojen välisen yhteydenpidon kielenä. Venäjästä oli tullut maailmankieli ja sillä näytti olevan edellytyksiä laajentua tässä roolissa koko Atlantin ja Keltaisen meren ja Itämeren ja Välimeren väliselle alueelle ja siitä sitten tietenkin yhä laajemmalle.

Angela Merkel ei sattumoisin puhunut hyvää venäjää, niin tekivät kaikki sivistyneet ihmiset Itä-Euroopan maissa, itse Neuvostoliiton tasavalloista puhumatta. Englantia osasivat tällä alueella monet, mutta eivät suinkaan hyvin kaikki kouluja käyneetkään.

Moni ei osannut sitä ollenkaan. Englannin sijasta oli koulussa voinut valita esimerkiksi espanjan tai ranskan ja kielten oppitunteja oli vain yksi viikossa, venäjää lukuun ottamatta.

Joka tapauksessa venäjää siis osattiin ja usein jopa erinomaisesti. Vanhempi polvi osaa sitä yhä, esimerkiksi Gruusiassa ja tietenkin Ukrainassa. Kummassakaan maassa ei erinomainen venäjän taito ole haitannut ihmisiä omaksumasta usein hyvinkin russofobisia asenteita Venäjän valtioon nähden. Tunnen tällaisia henkilöitä molemmista maista.

Tietokoneet ja niiden käännöskoneet, jotka molemmat käyttävät peruskielenä englantia, ovat valtavasti lisänneet englannin kielen kansainvälistä merkitystä. Tekoälyyn yhdistettyinä ne saattavat jo hyvin pian muuttaa perusteellisesti sitä roolia, jota kielet ovat historiassa näytelleet.

Venäläisten chauvinistien unelmat venäjää puhuvasta miljardista ovat samanlaisia houreita, kuin Hitlerin kuvitelma Saksan hallitsemasta maailmasta.

Itse asiassa venäjän kieli on nykyään pahasti kärsimässä ja sen käyttö kutistuu koko ajan. vähäisimpänä syynä ei ole se mieletön ja anakronistinen sotapolitiikka, jota Venäjä on nyt pari vuotta harjoittanut.

Venäjän kielen roolia ja sen tulevaisuutta tässä maailmassa sopii verrata vaikkapa ranskan vastaaviin. Kummankaan tulevaisuudesta emme voi tietää paljoakaan, mutta nykyiset trendit voivat ehkä antaa vihjeen siitä, mitä sopii odottaa:

 

sunnuntai 19. tammikuuta 2020

Ranskankielinen maailma

 

Le monde francophone. Aujourd’hui et demain.

 

Maailmassa käyttää enimmäkseen ranskaa päivittäin yli 300 miljoonaa ihmistä eli kolmisen prosenttia koko maailman väestöstä.

Tämän vuosisadan puolivälissä luku saattaa kuitenkin olla jo 700 miljoonaa eli kahdeksan prosenttia. Näin arvioivat jotkut asianharrastajat, joista en tiedä, ovatko he optimisteja vai pessimistejä. Tulevaisuuttahan kukaan ei tiedä.

Tätä ranskan puhujien kokonaisuutta nimitetään usein ranskalaiseksi maailmaksi -le monde francophone. Samanlaiselta kuulostaa myös venäläisen maailman -russki mir- käsite, mutta sille on haluttu antaa melko lailla erilainen merkitys ja liitetty kielen ohella yhdistäviksi tekijöiksi myös kulttuurisia, uskonnollisia ja jopa geopoliittisia aineksia.

Venäjän kielen maailma on ranskankielistä jonkin verran pienempi. 1990-luvulla venäjää opiskeli ulkomailla noin 74 miljoonaa henkeä, mutta nyt luku on vain puolet siitä.

Mikäli otetaan huomioon vain entisen Neuvostoliiton ulkopuoliset alueet, on venäjän lukijoiden määrä romahtanut: 20 miljoonasta yhteen miljoonaan.

Erityisesti Itä-Euroopassa ja Balkanilla venäjä on nyttemmin jäänyt pois opiskeltujen ja osattujen kielten joukosta ja syitä tähän voi vain pohdiskella. Pitkälti tämä lienee identiteettikysymys, mutta myös englannin läpimurto yksinomaiseksi maailman lingua francaksi on ollut internetin aikakaudella tavattoman nopeaa kaikkialla.

Ranskalaisessa maailmassa, kuten myös tietyillä entisen Neuvostoliiton alueilla näyttää lukkarinrakkaus vanhaan valloittajan kulttuuriin joka tapauksessa säilyneen suhteellisen hyvin.

Muistan hyvin, miten eräät mustasta Afrikasta saapuneet opiskelijat ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan 1970-luvun Moskovassa. Kehtasivatpa jotkut suutuspäissään haukkua venäläisiä barbaareiksi, jotka eivät olleet heidän kulttuurisella tasollaan.

Monien suomalaisten tuntemalta Agadirin hiekkarannalta avautuu näkymä korkealle vuorelle, jonka jyrkkään rinteeseen on kirjoitettu arabiaksi: Jumala, isänmaa, kuningas.

Burnuusi (djellaba) on päällä monella kävelijällä ja arabiankieliseen rukoukseen polvistutaan jopa kaupoissa kesken bisneksen, mutta ei kannata vielä sen perusteella luulla olevansa eurooppalaisuuden ulkopuolella.

Ranska on nimittäin Marokon lingua franca.

Arabia on profeetan kieli ja koraani on osattava nimenomaan arabiaksi. Arabia on myös monen marokkolaisen äidinkieli, kaikkine paikallisine omaperäisyyksineen, jotka tuskin aukeavat jollekin saudille tai egyptiläiselle, joihin kyllä menneisyys suuren turkkilaisvaltakunnan osana yhdistää.

Myös berberit ovat merkittävä osa väestöä ja eri berberiheimojen välillä on niin suuria kielellisiä eroja, että ymmärtääkseen toisiaan heidän on paras puhua ranskaa tai arabiaa. Berberfeillä on jopa oma kirjaimisto, joka muistuttaa erehdyttävästi kreikkalaista.

Lukutaito on Marokossa yli 70 prosentilla aikuisväestöstä, mutta syrjäseuduilla ja etenkin tyttöjen keskuudessa tilanne on huonompi.

En tiedä, mikä rooli ranskalla on oppimattomien maalaisten parissa ja luulisin, että ainakin turistipaikoissa englanti saattaa tunkea sitä tieltään. Näinhän tuntuu käyvän kaikkialla. Follow the money, you see.

Marokkolaisten suhde Ranskaan ja ranskaan näyttää joka tapauksessa olevan sekä lämmin että läheinen. Esimerkiksi Algeriassa tilanne lienee toinen, vaikka maa olikin peräti Ranskan merentakainen osa ja se valloitettiin jo 1830-luvulla.

Marokko sen sijaan oli Ranskan protektoraatti eli suojelusalue vain vuodesta 1912 vuoteen 1956. Kansakunnan historiassa se on vain episodi -peanuts- kuten muuan marokkolainen, ranskankielinen lehti kaunopuheisesti englanniksi toteaa.

Suhde Ranskaan on joka tapauksessa kaikkien konjunktuurien yläpuolella. Se on strateginen partneri ja niinpä nimenomaan Ranskalle on annettava suunnitteilla oleva suuri urakka nopean rautatieyhteyden rakentamisesta Agadirin ja Marrakeshin (ransk. Marrakech) välille, julistaa lehti.

Kiinalaiset kärkkyvät kyllä urakkaa ja ovat valmiita tekemään sen edullisesti, mutta sen takia ei Marokolla ole syytä horjuttaa historiallisia suhteitaan, pohditaan tuossa artikkelissa, joka antaa kiinnostavan välähdyksen aiheeseensa.

44 vuotta kestänyt Ranskan siirtomaaherruus oli siis ainakin joidenkin marokkolaisten mielestä pikkujuttu, ja itse asiassa herruus lieneekin ollut suhteellisen pinnallista.

Huntuja ei naisilta poistettu venäläiseen tapaan eikä shariaa oitis korvattu Code Napoléonilla. Ranskalainen vaikutus ja siinä luvussa Code Napoléonin ihmisoikeuspohjaiset näkemykset kuitenkin tunkeutuivat myös marokkolaiseen elämään ja lainsäädäntöön, kuten tutkijat ovat voineet todeta.

Asiaa sen kummemmin tuntematta näyttää olevan tosiasia, että ranskalaisen kulttuurin kuulumista Marokkoon pidetään itsestäänselvyytenä. Kukaties asiaa voisi verrata ruotsalaisen kulttuurin asemaan Suomessa.

Tällainen vertaus sopisi oikeasataan tietyssä mielessä paremmin Algeriaan, jossa oli vielä 1960-luvulla huomattava ranskalainen vähemmistö. Kaikkiaan noita mustajalkoja (pieds noirs) oli pari miljoonaa. Siirtomaillahan tarkoitettiin kerran maita, joita kolonisoitiin eli jonne liikaväestöä voitiin asuttaa. Nythän roolit ovat vaihtuneet.

Mutta erot ovat olennaisempia kuin yhtäläisyydet. Joka tapauksessa siirtolaisuus on aktiivinen prosessi ja Ranskaa on jo muutaman vuosikymmenen ajan onnellistuttanut nyt noin kuusimiljoonaiseksi kasvanut siirtolaiskolonia. Sekin omalta osaltaan pitää koossa tuota kokonaisuutta, jonka nimi on ranskankielinen maailma.

Kansojen välisiin suhteisiin kuuluu historiassa aina silloin tällöin väkivaltaa. Sitä muistelemalla ja hehkuttamalla löydetään aina helposti konnia ja uhreja.

Entisen Neuvostoliiton alueet ovat nykyään ns. russofobian kärjessä ja entisiä siirtomaita uhriutetaan koko Euroopassa riistosta ja kärsimyksistä. Osittain ne toki ovat olleen ihan todellisiakin.

Mutta vuoroinhan sitä on vieraissa käyty. Barbareskimerirosvot eli Pohjois-Afrikan valtioiden sponsoroimat kaapparit ja ryövärit olivat sivistyneen maailman riesana satoja vuosia ja ryöstivät jopa 1,25 miljoonaa kristittyä orjiksi muhametttilaisten maiden orjamarkkinoille.

Nuori USA:n valtio käytti jonkin aikaa jopa viidenneksen budjetistaan merirosvoille maksettaviin suojelusrahoihin, kunnes siellä havaittiin, että on fiksumpaa sijoittaa nekin rahat fregatteihin ja maksaa potut pottuina eli tykinkuulina ja kranaatteina.

Ruotsi eli siis me, oli toinen valtio, joka maksoi myös suojelurahaa, mutta kävi sitten aseelliseenkin  taisteluun, jonka johtajaksi mainitaan Rudolf Cederström. Hän komensi ruotsalaisia laivoja ensimmäisessä barbareskisodassa ja oli muuten ollut mukana jo Kustaan sodan taisteluissa.

Mutta tämä vie jo toiseen asiaan. Toki voidaan mainita, että ruotsalaiset upseerit yleensä osasivat tuohon aikaan ranskaa ja moni heistä oli aikoinaan palvellut ranskalaisessa Royal Suèdois -rykmentissä, jonne värvättiin juuri ruotsalaisia.

Erityisesti Kustaa kolmannen aikana myös ruotsin kieli sai paljon ranskalaisia vaikutteita, jotka siinä on tänäänkin helppo havaita.

Mutta toki tämä monde francophone on juttu erikseen. Siihen emme sentään koskaan liittyneet.

Olisi joka tapauksessa kiinnostavaa tietää, mikä tämän erikoislaatuisen yhteisön tulevaisuus todella tulee olemaan. Olisi varmaan kovin yksioikoista arvella, että ranskalaisuus on tuomittu häviämään ja korvautumaan paikallisilla kielillä ja traditioilla.

 Aika erikoista olisi, mikäli englanti ja amerikkalainen ns. kulttuuri kokonaan valtaisi sen paikan. Mahdotonta tuskin sellainenkaan kehitys on.

Joka tapauksessa tämä monde francophone poikkeaa melkoisesti myös tuosta venäläisestä maailmasta (Russki mir), jonka kanssa sillä kuitenkin on tiettyjä yhtäläisyyksiä.

Jälkimmäinen on tietenkin meidän kannaltamme tärkeämpi, vaikka siihen kuuluu pienempi osa maailman väestöstä.