Uutta odotellessa
Arto Luukkanen, Venäjän
vallanvaihdosten julma historia. Docendo 2026, 485
Kun Neuvostoliitto romahti, loppui myös
tutkimusta rahoittavien tahojen mielenkiinto Venäjään. Kun supervaltaa ei enää
ollut, ei sitä ollut tarvis tutkiakaan.
Neuvostoaikana oli ilmestynyt yhä uusia
tutkimuksia ja sellaisina esiintyviä kompilaatioita, joissa selitettiin, miten
Neuvostoliiton synty ylipäätään oli mahdollinen, ja mistä se oli saanut
esikuvansa. Ajatus siitä, että kyseessä olisi vain vanhan Venäjän instituutioiden
jatkuminen uudessa muodossa, ei aluksi saanut mitään vastakaikua, mutta löi
läpi 1970-luvulla.
Kun Venäjä nyt useimpien ihmeeksi taas
nousi merkittäväksi voimatekijäksi ja pahaksi kansainvälisen politiikan
häiriköksi, palautui kiinnostus siihen jälleen. Nyt on ajatus ikiaikaisesta ja
muuttumattomasta Venäjästä tullut populaarikirjoittelun lähtökohdaksi ja korvaa
yhä useammin yritykset aidosti tutkia, millainen Venäjän historia oikeastaan on
ollut.
Arto
Luukkanen on pitkän linjan Venäjä-tutkija, joka aloitteli uraansa jo ennen Neuvostoliiton
romahdusta ja on kirjoittanut paksun pinon erilaisia aihepiiriin liittyviä kirjoja.
Totean heti, ettei Luukkanen mene yli
siitä, missä aita on matalin, vaan toteaa aina silloin tällöin, ettei
venäläisten julmuus ole mikään kaikkialla ilmenevä poikkeuksellinen piirre. Julmuutta
riittää jokaisen maan historiassa, kun tarpeeksi kauas ja syvälle mennään. Sen
sijaan paljon harvinaisempaa on lempeyden kultti, jonka tapaamme Venäjällä.
Itse asiassa venäläiset on -etenkin
Venäjällä- haluttu yhä uudelleen kuvata poikkeuksellisen lempeiksi ihmisiksi,
joilla riittää myötätuntoa myös lyötyjä vihollisia kohtaan ja jotka säälivät Siperiaan
marssivia ”onnettomia” ja lievittävät heidän kärsimyksiään parhaansa mukaan.
1800-luvun slavofiilien ensimmäinen
sukupolvi meni jopa niin pitkälle, että selitti koko Venäjän idean perustuvan
rauhanomaiseen ihmisten yhteyteen, kun taas länsimaille oli tyypillistä väkivaltaisuus,
johon koko niiden yhteiskunta perustui.
Itse asiassa venäläiset eivät olleet itse
perustaneet edes valtiota, pakotuskoneistoa, sen olivat heille tuoneet ulkopuolelta
varjagit, eikä koko valtiolaitos ollut olemukseltaan venäläinen.
Tähän ajatteluun sopi, että myös
demokratiaa pidettiin olemukseltaan taisteluna. Siinähän ottivat yhteen eri
mielipidesuunnat, eikä asioita pyrittykään
ratkaisemaan totuuden ja oikeuden mukaan, vaan sen mukaan, kuka sai eniten
kannatusta. Puola oli tässä keskeisessä suhteessa länsimaa ja Venäjän
vastakohta (ks. Vihavainen:
Haun puolan valtiopäivät tulokset ).
Lopputuloksena joka tapauksessa voi
pitää, että Venäjän historiassa voidaan samanaikaisesti havaita sekä suurta
väkivaltaisuutta, että myös ylitsevuotavaa armeliaisuutta, tai ainakin sen
julistamista. Tämän Luukkanenkin toteaa.
Mitä tulee itse vallanvaihdoksiin, joiden
historia muodostaa vain pienen osan tästä kirjasta, niiden verisyys keskittyy
toisaalta keskiajalle, Kiovan Rusin aikaan ja toisaalta mongolivallan ja uuden
ajan alun valtataisteluihin ja kapinoihin.
Venäläinen kapina on riehunnassaan ja
vandalismissaan haluttu korottaa omaan, myyttiseen luokkaansa, kuten jo Puškin
teki, mutta se muistuttaa kyllä hyvin paljon Euroopan talonpoikaissotia, joita
keskiajalta lähtien oli joka maassa. Venäjällä ne tapahtuivat hieman myöhemmin,
kuten myös Suomessa (Nuijasota).
Venäjällä viimeinen tämän alan suurtapahtuma
oli kansalaissota ja on kyllä arveltu myös Suomen vuoden 1918 tapahtumien
sopivan saman otsikon alle. Marxilaisen luokkataistelun siitä saa vain väkivalloin
vääntämällä.
Mitä tulee Kiovan Rusin aikaan, joka
nykyään halutaan usein varata vain Ukrainan historiaksi, sen ikuiset sisällissodat
liittyivät poikkeukselliseen vallanperimysjärjestelmään, senioriteettiin.
Siinä suuriruhtinaan arvo ei periytynyt vertikaalisesti,
sukupolvelta seuraavalle, vaan horisontaalisesti: vanhin veli oli järjestyksessä
ensimmäinen, sen jälkeen tulivat muut veljet ikäjärjestyksessä ja sitten vasta
seuraavien sukupolvien edustajat.
Mikäli jonkun ruhtinaan isä kuoli ehtimättä
päästä Kiovan suuriruhtinaaksi, hänestä tuli izgoi -hylkiö ”jolla ei ollut
sijaa Venäjän maassa”. Ei pelkästään vallanhimo, vaan myös pelko ajoi
ruhtinaita ikuiseen keskinäiseen sotaan.
Parin sadan vuoden jatkuva hajaannuksen ja
keskinäisen taistelun aika oli ennen muuta tämän järjestelmän seurausta,
ellemme nyt rupea kuvittelemaan, että ukrainalaiset olisivat olleet jotenkin
poikkeuksellisen raakaa ja verenhimoista kansaa. Se on tarpeeton oletus.
Novgorodin kauppiastasavallan tuhoaminen
periinkin otteeseen, Iivana Julman suorittama pajarien tuhoaminen ja opritšnina:
aivan uudenlainen hallitsemistapa, itse asiassa sota omaa maata vastaan, mahtuvat
epäilemättä kirjan otsikon alle, samoin kuin sitten sekasorron aika, streltsien
kapinat ja Pietari III:n ja Paavalin murhat.
Mutta sen jälkeenhän valta on Venäjällä
vaihtunut sangen hallitusti Aleksanteri II:n murhaa lukuun ottamatta ja
johtajat ovat kuolleet luonnollisen kuoleman. Verrata voi vaikka Yhdysvaltoihin.
Kirjassa on sangen paljon tietoa ja
detaljeja muistakin asioista kuin vallanvaihdoksista. Itse asiassa viimemainitut
muodostavakin alla puolet koko tarinasta, jonka oppiminen on kyllä hyödyllistä
myös ns. keskivertolukijalle, jolla on takanaan vain koulukurssin tiedot
aiheesta.
Kirjan lopussa ystäväni Arto innostuu
kovin runolliseen ja pitkälle menevään poliittiseen tulkintaan Venäjän tämän päivän
tilanteesta ja kauhistuu ajatustakin siitä, että joku suomalainen keskustelisi Putinin
kanssa.
Nyt se joka tapauksessa on tapahtunut ja
maailma seisoo yhä paikoillaan. Narsististen diktaattoreiden yleiseen tapaan
Putin, joka mielikuvituksessaan on tavallisesta pikku nuuskijasta noussut
ylivertaiseksi maansa historian ymmärtäjäksi ja maailmanhistorian tekijäksi, piti
pitkän monologin, joka luultavasti oli myös tylsä.
Samaahan harrasti esimerkiksi Hitler ja
Erich Fromm onkin katsonut sellaisen erottamattomasti kuuluvan pahasti
narsistisen ihmisen persoonaan. He eivät voi kyllikseen kuunnella omaa ääntään
ja lausumiaan latteuksia, joissa historian syvin totuus heidän mielestään saa jalon
ilmentymänsä ja he uskovat, että sen kuuleminen on lahja koko maailmalle.
Mitä Venäjän vallansiirrossa tulee
tapahtumaan, on tietenkin kaikille epäselvää. Tilanteen perusasioita on
varmaankin hyödyllistä pohdiskella ja on niitä tässäkin kirjassa selostettu.
Muutama seikka jää vaivaamaan tämän
ilmeisesti innoituksen vallassa kirjoitetun kirjan sivuilla. Nostan esille vain
yhden: Venäjällä ei ollut mitään sivilisaatiomissiota suomalaisiin nähden,
toisin kuin kirjassa erheellisesti todetaan. Päin vastoin, aksiomaattinen lähtökohta
myös ns. Suomen syöjillä oli aina Suomen kansan korkea sivistystaso, joka ilmeni
muun muassa laajalle levinneenä luku- ja kirjoitustaitona, lukemattomina yhdistyksinä,
sanomalehtinä talonpoikaistuvassa jne.
”Sivistyneet suomalaiset”, usein nimenomaan
lainausmerkeissä kirjoitettuna, olivat silmätikkuna 1900-luvun alun mustasotnialaisille,
jotka duumassa selittivät oman vaalipiirinsä kehnoa kansansivistystä sillä, että
heidän, toisin kuin suomalaisten, oli osallistuttava suuriin valtakunnallisiin
menoihin. Suomi kukoisti nimenomaan Venäjän ansiosta, sen loisena.
Semmoinenkin kysymys tässä nousee mieleen, että missä määrin Putin on vain jokin outo anomalia muutoin niin ystävällisen Venäjän kuskipukilla. Ja toisaalta, missä määrin Putin on vain yksi ilmentymä nyky-Venäjän syvimmästä olemuksesta.
VastaaPoistaKun Putin joskus vääjäämättä poistuu, tuleeko hänen tilalleen jotakin parempaa?
Missä tällä hetkellä ilmenee edes pienessä mittakaavassa se parempi Venäjä? Onko sitä?
Toinen kpl: siihen nähden, että Putin on ehtinyt nostaa ympärilleen sekurokraattien piiirin, en lähtisi lyömään vetoa paremmasta.
PoistaToisaalta Venäjällä on usein tapahtunut se ihme, että kun vanhan johtajan on korvannut varjoista noussut uusi, politiikka on voinut muuttua rajustikin (vrt Nikolai I jälkeen Nikolai II, Stalinin jälkeen Hrustsev, Breznevin jälkeen Gorbatshov). Siihen asti uuden johtajan on pitänyt pitää mölyt mahassaan.
Putin on outo anomalia, koska hän haluaa palauttaa Neuvostoliiton, vaikka se romahti. Jo G-8 kokouksessa Putin käski: älkää sitten kiinnittäkö huomiota siihen mitä tulee tapahtumaan entisen Neuvostoliiton alueilla. Mutta Ukrainaa autetaan.
PoistaVenäläisiä opetettiin ylpeilemään, että Venäjä on tuhatvuotinen kulttuuri, mutta sillä onkin vain hyviä sotatarvikkeita. Muut hankitaan ulkomailta.
Tulevaisuutta on vaikea ennustaa ja varsinkin sitä, milloin se parempi Venäjä ilmestyy. Jotkut sanovat, että talvi kertoo paljon.
Putin on muuten ensimmäinen presidentti Venäjällä, joka tuli KGB:stä. KGB-läisiähän opetettiin vain tuhoamaan.
Tuhoamaan niitä, jotka ovat kiinnostuneita Lännestä. Lännestä, vaikka Venäjä ei osaa tuottaa sitä, mitä Länsi tuottaa.
"myös demokratiaa pidettiin olemukseltaan taisteluna. "
VastaaPoistaTässä on juuri venäläinen peruserehdys: demokratian nähdään taisteluna eikä eri yhteiskuntaryhmien poikkeavien intressien rauhanomaisena yhteensovittamisena. Sosialismissa tämä korostui, koska yhteiskuntaluokkien ristiriidat nähtiin antagonistisina l yhteensovittamattomina. Siksi ratkaisu oli luokkataistelu loppuun saakka.
Platonovin jälkeen ensimmäisessä suomenkielisessä Venäjän historiassa ("Venäjän ja Neuvostoliiton historia", 1986) itsestään selvänä lähtökohtana oli "Kiovan Venäjä". Kun sitten teoksesta vuosituhannen vaihteessa julkaistiin uudistettu laitos, ei edellä mainitussa suhteessa mikään ollut muuttunut.
VastaaPoistaSittemmin meillä on uusin historioitsijavoimin voimin lyöty pöytään teesi, jonka mukaan käsitys "Kiovan Muinais-Venäjästä" onkin "myytti". Ja nyttemmin, Ukrainan sodan aikana, suorastaan "humpuukia". Tätä käsitystä on mm. HS:n monialainen toimittaja kiitellyt.
Tohtisiko joku alan asiantuntija siis valaista maallikolle, mistä oikein on kyse. Epäuskoisen sivustaseuraajan mielessä saattaa jopa nousta kysymys, onko historiapolitiikalla jotain tekemistä tuollaisen ikuisuusasian tulkintojen nopeiden heilahtelujen kanssa.
"Kiovan Muinais-Venäjästä"
PoistaUrainan Kiova oli kastettu ortodoksisuuteen 900-luvun loppupuolella. Kiovan ympärillä ollut alue kantoi nimeä "Rus'". Moskovan ympärillä ollut alue kantoi nimeä "Moskovija". Jos muistan oikein, niin se oli keisari Pietari I, joka antoi laajentuneelle Venäjälle nimeksi "Rossija".
En ole perehtynyt asiaan ja pidän sitä toistaiseksi propagandavetoisena tulkintana.
PoistaUkrainassa oli Kiovan Rus ja järjestäynyttä toimintaa jo 800-luvulla, kun taas Moskovan seutu kasvoi tuolloin vielä muutaman sata vuotta pelkkää metsää ja senkin jälkeen aina 1400-luvulle saakka se oli mongolien vallan alla.
PoistaTältä pohjalta pikemminkin Moskova kuluu Kiovalle kuin päinvastoin.
No ainakin nyt niin, että kovin erilliset kehityspolut noilla ovat olleet.
Veikkaan, että Pietari I antoi Venäjälle nimeksi "Rossija" juuri sen takia, koska Moskovan kaupungin perustajana vuonna 1200 oli Kiova ja sen eräs alue nimeltään "Rus'" (venäläisillä on sanonta: "Kiova on venäläisten kaupunkien äiti"/Kijev eto mat' russkih gorodov).
PoistaTämän lisäksi, moskovalaiset kastettiin ortodoksisuuteen juuri Kiovan kirkkojen kautta, Moskovan perustamisen jälkeen.
Pyydän professori Vihavaista kääntymään Ukrainan ja Venäjän diplomaattien puoleen saadakseen tietoa asiasta "Kiovan Muinais-Venäjästä" alkaen 900-luvun aikakaudelta, kun Kiova oli kastettu ortodoksisuuteen. Erilaiset asiat voidaan tutkia tässä.
Poista"1400-luvulle saakka se oli mongolien vallan alla."
Poista1500-luvulla Venäjän omistajaksi tulivat bysanttilaiset herrat, koska jo Bysantian pääkaupunkikin Konstantinopol valloitettiin turkkilaisten voimin. Konstantinopol oli silloin maailman suurin kaupunki. Kolmas osa rikkaista ja papeista pakeni Venäjälle ja kolmas osa Italiaan, loput jäivät paikalleen.
Bysanttilaisten oli helppo muuttua Venäjän herroiksi. 1500-luvun loppupuolella keisariksi nimeytynyt Iivana IV eli Iivana Julma tuhosi Wikipedian mukaan yli tuhatviisisataa ylimystöä ja synnytti tulevaisuudeksi programman/credon: "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman" (Moskva -- tretij Rim, a tshetvertomu ne byvat'). Bysantian pääkaupunki Konstantinopol edusti silloin toista Roomaa.
Ajanoloon Venäjästä tulikin maailman suurin valtio, mutta toinen ajanolo muuttaa sitä tätä nykyä.