Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle kulttuurin arvo. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään osuvuuden mukaan lajitellut viestit haulle kulttuurin arvo. Lajittele päivämäärän mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 6. lokakuuta 2025

 

Tuhatkarvainen on kulttuuri (kyltyyri)

 

Kun ”kulttuurin” käsite näkyy ajasta aikaan tuottavan ylivoimaisia vaikeuksia kovin monelle, panen tässä vielä esille erään vanhan blogini. Tästä aihepiiristä niitä minulla onkin kovin monia.

Kun käytetään sanaa ”kulttuuri”, voidaan viitata moneen asiaan.  Lukija ei välttämättä aina ilman muuta ymmärrä, mitä kirjoittaja kulloinkin tarkoittaa. Yleensä asian ymmärtäminen vaatii kuitenkin vain vilpitöntä pyrkimystä ymmärtää ja asiayhteyden havaitsemista.

 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Kulttuurin arvo ja merkitys

 

Kulttuurin arvo on muuttunut

 

Kulttuuria kohtaan tunnettiin vielä taannoin erittäin suurta kunnioitusta. Muistan itse hyvin tämän asian. Itse asiassa kulttuuri sanan korkeassa merkityksessä oli perinyt uskonnon paikan siinä maailmassa, jossa vanha säätyvalta oli murtunut ja jossa ihmisen oletettiin pätevän vain kyvyillään eikä suvullaan. Hänen oli itse tultava jaloksi, koska sitä ei voinut periä.

Katsokaapa vain Ateneumin päätyä ja kaikkia kulttuurin suurmiesten patsaita. (vrt. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset ).

Toki talouden rautaiset välttämättömyydet antoivat käytännössä toisille enemmän eväitä kuin toisille ja kulttuurin omaksuminen oli enemmän kiinni olosuhteista kuin kyvystä vielä kauas 1900-luvulle.

Joka tapauksessa kulttuuri (lat. cultura, viljely, muokkaus), hengen ja tapojen jalostaminen ja kehittäminen olivat humanismin vastaus uskonnolle ja klerikalismille. Ei ole sattuma, että kulttuurin edustajat saivat leijonanosan pronssisista muistomerkeistä, monissa maissa. Sotilaalliset pylvästelijät keskittyivät yleensä suurvaltoihin.

Hyvyyden, totuuden ja kauneuden palveleminen eli siis se kulttuuri, kuten asia myös määriteltiin, merkitsi Jumalaa vaille jääneelle ihmiselle mahdollisuutta pyrkiä johonkin johonkin korkeampaan.

Voitiinhan ainakin nousta tietämättömyyden ja raakuuden alhosta. Ihanteena kulttuuri merkitsi ihmisen potentiaalin täydellistä kehittämistä, sitä, että hän tulisi siksi, mikä hän olemukseltaan on, noin aristotelista kieltä käyttääkseni. Vielä neuvostokommunismi otti asian hyvin vakavasti.

No, joka tapauksessa, kovasti hieno asia se oli, tämä kulttuuri, vielä noin pari sukupolvea sitten ja vähän myöhemminkin, mutta eipä ole enää.

Kun tässä nyt rupeaa miettimään sitä, miten sellainenkin kulttuuria ja sen kehitystä ilmaiseva indikaattori kuin sanomalehtien kulttuuriosastot ovat kehittyneet, voi todeta uuden aikakauden ilmeisesti alkavan silloin 1960-luvun kulttuurivallankumouksen myötä. Ei muutos ihan yhtäkkiä tapahtunut, mutta murrokselta se aika näyttää.

Uusi piirre oli matalakulttuurin tulo. Itse asiassa kysymys oli sen tunkeutumisesta korkeakulttuurin rinnalle ja ohikin. Oleellisen tärkeä oli tähän liittyvä uusi lähestymistapa.

Tutkimuksen piirissä kulttuurilla tietenkin oli jo kauan ymmärretty tietyn populaation tapoja ja elämänmuotoa. Ei Suomusjärven kulttuurilla viitattu mihinkään korkealentoiseen taiteeseen tai edes humanistisiin pyrintöihin, vaan ihmisiin, jotka olivat jättäneet tiettyä, primitiivisiä jälkiä elämänmuodostaan. Se tarkoitti elämänmuotoa itseään.

Mutta nyt haluttiin panna viralta itse kulttuurin hierarkiat ja samalla koko käsitteen entinen merkitys. Kulttuurilla ei enää tarkoitettu parasta, mitä ihmiskunta tai kansakunta oli saanut aikaan, vaan kaikkea, mitä se oli saanut aikaan. Sitä paitsi kaikki se oli samanarvoista. Tässä nyt oli ainakin tasa-arvoa.

Vitsinä esitetty uusrahvaanomaisuuden tunnus oli uudelle kehitykselle mitä sopivin ja kuvaavin. Jos kaikki elämänmuodot olivat yhtä hyviä ja arvokkaita, ei ollut mitään mieltä yrittää jalostaa ihmistä ja kehittää hänen pyrkimyksiään totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Pyrkipä tuo nyt minne halusi, yhtä ja samaahan se oli arvoltaan.

Niinpä lehtien kulttuuriosastoissa ei ollut mitään syytä käsitellä ja pohtia, ainakaan erityisesti, suurten ajattelijoiden (mitä ne olivat?) tai suurten taitelijoiden (kenen mielestä suurten?) aikaansaannoksia. Sen sijaan oli panostettava kaikkien lukijaryhmien mielenkiinnon kohteisiin, ellei tasa-arvoisesti, niin lukumäärän mukaan jyvittäen.

Vielä sukupolvi sitten esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto panosti korkealaatuisiin artikkeleihin, joita tilattiin alojensa parhailta asiantuntijoilta. Kansakunnan kohtalon kannalta ratkaisevan tärkeitä aikaansaannoksia, tutkimuksia ja arvioita niistä käsiteltiin arvonsa mukaisella tavalla.

Sunnuntainumeroissaan lehdellä oli tapana julkaista jopa A1 sivun kokoisia artikkeleita tutkimuksen uusista aluevaltauksista, etenkin kansallisesta historiasta. Kaunokirjallisuuden käsitettiin olevan sekä sanataidetta että tunkeutumista inhimillisen elämän syvimpien mysteerien äärelle ja sama koski teatteria.

Kansallinen, suomalainen kulttuuri, jota esiintyy milteipä vain meillä Suomessa, sai erikoisaseman, jonka se tietenkin myös ansaitsi. Muut viljelivät omaansa ja sitäkin meidän tuli tuntea, mutta vain meidän vastuullamme oli suomalainen kulttuuri.

Olenko romantisoinut lähimenneisyyttä? Sanoinko jotakin väärin? Yllä oleva kuva ei tietenkään ole täydellinen eikä sulje pois poikkeuksia. Se on vain maalattu sopivan räikein värein vastakohdaksi nykyiselle tilanteelle, jotta ymmärtäisimme, mikä on muuttunut. Nimittäin moni asia on.

Nykyistä mainitsemani lehden kulttuuriosastoa katsellessa kiinnittää heti huomiota sen tietty lapsellisuus, nuorisovetoisuus.

Ilmeisesti suurin osa toimittajista on nuoria ja sitä paitsi naisia, missä ei sinänsä ole vikaa tai ei tarvitsisi olla. Näyttää kuitenkin olevan niin, että tämä joukko on hyvin sisäänlämpiävää, kuten sanotaan ja kiinnittää huomionsa enemmän pariutumisikäisten ja jopa teini-ikäisten kuluttamaan hömppään kuin sellaiseen kulttuuriin, jota voisi sanoa vakavaksi.

Toinen asia on, että se aivan ilmeisen tosissaan on ruvennut uskomaan olemansa maailman napa. Kiinnostuksen arvoisia asioita eivät näytä olevan ne korkeakulttuurin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun alalla tapahtuvat asiat, vaan sen sijaan matalakulttuuri, viihdebusiness eli niin sanottu hömppä, erityisesti kansainvälinen. Yli kaiken on sentään nuorten naisten asema ja heidän maailmansa, joka keskittyy olemiseen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena.

Kaikkia asioita sitä paitsi nostetaan esille hyvin tarkoitushakuisesti ja pyritään aina valikoimaan naispuolisia artisteja (milloin kuulitte viimeksi sanan taiteilija?) ja heidän aikaansaannoksiaan.

Myös rajaton ylikansallisuus pistää silmään. Kyseessä voi tuskin sanoa olevan niinkään aidon kansainvälisyyden kuin ylikansallisen ns. sisällöntuotannon kritiikittömän palvonnan. Silmiinpistävää on, miten vähän kotimainen kulttuuri saa osakseen huomiota, ellei se ole ylikansallisen esikuvansa apinointia.

Tällaiset asiat tietenkin heijastelevat suuria yleisiä muutoksia, eivätkä niinkään riipu toimittajien henkilöllisyydestä tai, sanokamme, heidän tietoisesta toiminnastaan. Mutta kyllä heillä asioissa on ratkaiseva rooli tai olisi, mikäli he pystyisivät ymmärtämään vaihtoehtoja olevan olemassa.

Nyt koko läntisessä maailmassa havaittava matalakulttuurisuuntaus ja koko kulttuurin hiipuminen siinä mielessä, kuin se aikoinaan ymmärrettiin, ei toki ole yhden kulttuuriosaston syytä.

Sitä paitsi kehiotyksessä näkyy se, erityisesti anglosaksista perua oleva utilitaristinen peruskatsomus, jonka kulttuurifilosofian Jeremy Bentham jo yli kaksisataa vuotta sitten tiivisti: jos nappikuopan pelaaminen tuottaa enemmän tyydytystä kuin runous, niin siinä tapauksessa se on runoutta parempaa.

Rajat ylittävä konsumerismi on tehnyt tuosta simppelistä periaatteesta käytännössä meidänkin pakollisen filosofiamme, eivätkä lehdet tuhlaa aikaa ja paperia runouteen, mikäli nappikuopan peluulla on enemmän harrastajia.

Tämä tuntunee monista meistä nyt yhtä väistämättömältä ja luonnolliselta kuin se olisi ollut loukkaavaa ja absurdia ennen kulttuurivallankumousta.

Niinpä siis saamme tottua siihen, että parikymppisen hupakon maailman rajat ovat myös kaikkien muiden maailman rajoja. Tällaista puheavaruutta nyt ainakin rakennellaan, ainakin kulttuuriosastossa

Niin, kuka on kutitellut ketä ja onko joku peräti nipistellyt, millä tarkoituksella ja millä tuloksella edustaa nyt sitä tasoa, jota kulttuurin nälkäänsä tyydytystä etsiä edestään löytää. Maailmanhistoriallinen kulttuurin (ainakin kutittelukulttuurin) käänne tai peräti vallankumous kuuluu olevan meneillään, tai niin ainakin arvellaan.

Lehdillä ei nyt kuitenkaan enää ole hallussaan tiedotuksen monopolia. Yksipuolinen panostaminen hupakkokulttuuriin saattaa kostautua. Ehkäpä näin koko ajan tapahtuukin.

 

Lisään sielä kaupan päälle toisenkin blogin, se lukekoon, joka haluaa:

 

orstai 23. maaliskuuta 2023

Kultivoinnista ja sen tuloksista

 

Kulttuuri

 

Ajelin nuorempana usein ympäri peltoja niitä kultivoimassa. Traktorin perässä oli jousiäes, jota nimitettiin kultivaattoriksi ja se oli varsin jämäkkä laite pehmentämään maata ja hävittämään rikkaruohoja. Voimaa se vaati vetäjältä eli traktorilta paljon.

Kulttuuri eli viljely vaatii siis tuossa alkuperäisessä kielessään joka tapauksessa ennen muuta raakaa voimaa, mutta olihan tuloksena aaltoileva viljapelto, kuten sanotaan, monokulttuuri, joka teki taas muutamalle ihmiselle ja kantturalle mahdolliseksi elää ja päästellä hiilidioksidia ja metaania ilmoille. Pellostahan nekin kaikki otettiin ja sinne taas aikanaan palautuivat.

Kulttuuri tuossa fyysisessä mielessä oli ja on vain välivaihe, jossa vastahakoinen aine muokataan tyydyttämään inhimillisiä tarpeita. Maata muokatessa kyse on ensi sijassa pyrkimyksestä ihmisen animaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Nehän ovat väistämättä ensimmäisinä tarvehierarkiassa. Itse muokkaajaa muokatessa ollaan sitten tekemisissä jo toisen kertaluvun kulttuurin, henkisen kulttuurin kanssa.

Ihmisen henkinen elämä tapahtuu aina tuossa toisessa kulttuurissa, logosfäärissä, jonne yhä uudet villeinä syntyneiden sukupolvet on johdatettava ja heidän eläimelliset taipumuksensa muokattava eli kultivoitava.

Psykologian oppikirjasta luimme joskus tarinan susien kasvattamista Amalasta ja Kamalasta, joita ei kultivoitu ainakaan ihmisten toimesta. Kaspar Hauser, kuvaannollisesti sanoen tynnyrissä kasvatettu poika on toinen aina mainittu esimerkki.

Noista ulkopuolisista ei ole paljon kerrottavaa. Käytännössä jokainen ihmisyksilö joutuu elämässään ympäristönsä muokkaamaksi eli sen kulttuuriin pakotetuksi. Kultivoitumista ei voi periä, kulttuuri kyllä sen sijaan peritään ja merkitsee alituista taistelua alhaalta eli naisen lantiosta nousevia yhä uusia barbaarien sukupolvia vastaan, niiden sivistämistä.

 Kultivointi tehdään voimalla, jos niin tarvitaan, mutta käytännössä työn suurimpia liikuttajia on ihmisen tarve saada hyväksyntää. Laumaeläinten kohdalla se yleensä onnistuu ilman mainittavaa väkivaltaakin, mikä kyllä on aika uusi havainto.

Maan fyysinen muokkaaminen eli agrikulttuuri on siis kaiken korkeamman elämän ehto. Vasta kyllin tehokkaana se pystyy saamaan aikaan ylituotantoa, jonka turvin osa ihmisiä voi jäädä ns. joutilasluokkaan ja siirtyä kokonaan hengenviljelyn palvelukseen. Tarvehierarkiassa siirrytään silloin yhä toissijaisempiin tarpeisiin, joiden huomiotta jättäminenkään ei vaikuttaisi mitään hengissä säilymiseen.

Sitä mukaa, kun työn tuottavuus on kasvanut, on myös mahdollisuus yhä suuremman joutilasluokan (leisure class) elättämiseen mahdollistunut. Muistakaamme, että sana schola -koulu- merkitsee alun perin vapaa-aikaa. Niukan tuottavuuden oloissa ei suurten joukkojen koulutusta voitu ajatellakaan.

Tämä havaittiin vielä Suomessakin 1800-luvun lopulla, jolloin kansakouluja vastustettiin kiivaasti muka kalliina turhuutena. Sitä ne vielä jossakin määrin siihen aikaan olivatkin, mutta tulevaisuuden kannalta niiden arvo oli arvaamaton eli mahdoton arvioida, siis suuri.

Vielä tuohon aikaan sanalla kulttuuri ymmärrettiin kaikkea sitä parasta, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan ja sitä kohtaan tunnettiin liki uskonnollista kunnioitusta (ks. Vihavainen: Haun kulttuurin arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Myöhemmin, yleisen sekularisoitumisen edistyessä, on kulttuurinkin arvostus laskenut. Nykyään sanalla viitataan yleensä tasa-arvoisesti kaikkeen, mitä ihminen on saanut aikaan. Mikäpä voisi olla toista arvokkaampaa ja kukapa sen pystyisi sanomaan? Eivät ainakaan kulttuuritoimittajat.

Ateneumin julkisivun mitaleissa esitetään aikansa kulttuurikäsitys. Kyseessä on suurten ja ilmeisesti ylittämättöminä pidettyjen taitelijoiden kavalkadi. Jotkut noista suurmiehistä on nykyään jo enemmän tai vähemmän unohdettu (ks. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) eivätkä loputkaan enää herätä entisaikojen lähes uskonnollista palvontaa. Kulttuurilla on meille nyt uusi arvo ja merkitys.

Mitä asialla nyt ymmärretään, selviää lehtien kulttuuriosastoja silmäilemällä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuriosasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten voi havaita, kyseessä on aivan erityisesti ns. matalakulttuuriin eli roskaviihteeseen erikoistunut osasto, jossa vain kovin harvoin poiketaan tarttumaan sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä koko historiamme ja maailmamme ymmärtämisen kannalta.

Kulttuuriosastoja pitävät hallussaan tätä nykyä nuoret naiset, joiden keskimääräisen naiiviuden enempi selostaminen on tässä tarpeetonta. Siitä löytyy halukkaille runsaasti esimerkkejä vanhoissa blogeissani. Pari sukupolvea sitten kulttuuriosastot oli kyllästetty vähä-älyisellä marxismi-leninismillä ja ennen sotia niissä oli aikansa nuorison leima. Näin ei muutu pelkkä muoti, vaan jopa kokonaisten aikakausien maailmankäsitys.

Tietty radikalismi eli kielteinen suhtautuminen olemassa olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaa on jo kauan ollut kulttuuriosastojen sine qua non, välttämätön ehto. Kauniisti ajatellen kyseessä ovat uutta etsivät yhteiskunnan tuntosarvet, ilkeämmin ja siis realistisemmin sanoen sieltä paistaa naiivi kritiikittömyys kaiken sellaisen hyväksi, mikä on jyrkästi vastoin vallitsevia oloa.

Se noista osastoista. Se, joka niitä hallitsee, hallitsee myös sitä yhteiskuntakerrosta, joka ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan ja etsii aina lehdistä vihjeitä siihen, mitä mieltä mistäkin asiaasta pitäisi olla. Merkittävä asiakaskuntahan niillä siksi tietysti on ja valtaa paljon.

Kulttuuri-sanalla viitataan usein myös siihen ns. korkeakulttuuriin, joka on eksklusiivista eli erottelee pois piiristään jo heti kättelyssä kaikki sellaiset, joilla ei ole halua maksaa parin tunnin elämyksestään satasia tai joilla ei ole varaa eikä halua hankkia vaikkapa frakkia. Nykyään sen vaatiminen on toki jo hyvin harvinainen poikkeus.

Oopperan ylläpitäminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa on aikamoista luksusta. On laskettu, että valtio tukee jokaista oopperalippua yli 700 eurolla. Saman tein voitaisiin kaikki oopperannälkäiset lähettää aina johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin nautiskelemaan tästä taiteesta ja tuntemaan olonsa yleväksi.

Paavo Haavikko esitti tuon idean aikoinaan, kun oopperataloa rakennettiin ja vertasi oopperaa taannoisiin panssarilaivoihin, jotka imivät rahoitukksen tehokkaammilta aseilta. Toki hänen olisi kannattanut sitten esittää vaihtoehtoinen suunnitelma Ahvenanmaan turvaamiseksi järeällä tykistöllä.

Niin sanottu yhteinen kansa ei tietenkään saa oopperalta yhtään mitään ja saattaa sen takia olla hyvinkin kärmeissään: niille, joilla paljon on, annetaan yhä enemmän yhteisistä varoista. Voihan sen asian niinkin nähdä.

Mutta nyt siis kulttuurin annista koko kansallemme. Jokunen vuosi sitten esitettiin televisiossamme irvistelevä dokumentti siitä, miten Mongoliassa esitettiin eurooppalaisia oopperoita. Itse asiassa se oli komea esimerkki siitä, mitan paljon siellä panostettiin eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Mongolialaisilla on syytä pitää kosketuksia muuallekin kuin Kiinaan.

Meidän tilanteemme on ja on ollut hieman samanlainen kuin Mongolian. Olemme Idän poika, kuten F.M. Franzén runoili Suomen tultua liitetyksi Venäjään. Venäjän yhteydessä tunsimme kuitenkin olevamme väärässä seurassa ja pyrimme kovasti korostamaan kuulumistamme länteen kaikin keinoin. Esimerkiksi latinan opiskelu saavutti meillä aivan poikkeukselliset mitat.

Oopperan kaltainen huvi, jonka kustannukset valtion budjetissa ovat lopultakin mikroskooppiset, on meille tärkeä pienen eliittimme takia. Se haluaa olla länsimaisen kulttuurin eturintamassa ja myös kykenee siihen, mikäli saa asiaan valtion tukea. Sitä paitsi ne, jotka oopperassa käyvät, kyllä usein maksavat paljon verojakin.

Mutta ylellisyyttähän ooppera kuten muukin korkeakulttuuri on. Toki se tulee mahdolliseksi vasta raa’an tuotannollisen työn kautta, mutta olisi toki hullua sijoittaakin kaikki luodut ylijäämän yhä uudestaan palvelemaan tuta tuotantoa.

Tavallaan korkeakulttuuri on tai ainakin voisi olla, jonkinlainen ihmiskunnan tarkoitus. Pelkkä eloonjääminen ei ainakaan ennen maailmassa ollut vielä tyydyttävä päämäärä ihmiskunnalle. Sen lisäksi tarvitaan myös sekundääristen tarpeiden tyydyttämistä. Sekundääristähän se kulttuuri on, kun kokonaisuutta katsotaan.

Sikäli, kuin kyse ei ole vain lasten sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta kulttuurinsa normeihin, on kulttuuri nimenomaan ylellisyyttä, jota ilman voi elää ja jonka nauttiminen tapahtuu kovin epätasaisesti. Kulttuuri edustaa tai ainakin sen pitäisi edustaa korkeampia arvoja, mikä tarkoittaa, että tasa-arvo on sille täysin vieras asia.

Poliitikot tekevät toinen toistaan hullumpia pellehyppyjä puhuessaan kulttuurista, jota ei yleensä lainkaan vaivauduta määrittelemään ja sotketaan tahallaan tai tahattomasti yhteen aivan eriluontoisia asioita. No, särpikööt he keittämäänsä puuroa.

 

 

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Kulttuurin arvo ja merkitys


Kulttuurin arvo on muuttunut

Kulttuuria kohtaan tunnettiin vielä taannoin erittäin suurta kunnioitusta. Muistan itse asian. Itse asiassa se oli perinyt uskonnon paikan siinä maailmassa, jossa vanha säätyvalta oli murtunut ja jossa ihmisen oletettiin pätevän vain kyvyillään eikä suvullaan. Hänen oli itse tultava jaloksi, koska sitä ei voinut periä.
Toki talouden rautaiset välttämättömyydet antoivat käytännössä toisille enemmän eväitä kuin toisille ja kulttuurin omaksuminen oli enemmän kiinni olosuhteista kuin kyvystä vielä kauas 1900-luvulle.
Joka tapauksessa kulttuuri (lat. cultura, viljely, muokkaus), hengen ja tapojen jalostaminen ja kehittäminen olivat humanismin vastaus uskonnolle ja klerikalismille. Ei ole sattuma, että kulttuurin edustajat saivat leijonanosan pronssisista muistomerkeistä, monissa maissa. Sotilaalliset pylvästelijät keskittyivät yleensä suurvaltoihin.
Hyvyyden, totuuden ja kauneuden palveleminen eli siis se kulttuuri, kuten asia myös määriteltiin, merkitsi Jumalaa vaille jääneelle ihmiselle mahdollisuutta pyrkiä johonkin johonkin korkeampaan.
Voitiinhan ainakin nousta tietämättömyyden ja raakuuden alhosta. Ihanteena kulttuuri merkitsi ihmisen potentiaalin täydellistä kehittämistä, sitä, että hän tulisi siksi, mikä hän olemukseltaan on, noin aristotelista kieltä käyttääkseni. Vielä neuvostokommunismi otti asian hyvin vakavasti.
No, joka tapauksessa, kovasti hieno asia se oli, tämä kulttuuri, vielä noin pari sukupolvea sitten ja vähän myöhemminkin, mutta eipä ole enää.
Kun tässä nyt rupeaa miettimään sitä, miten sellainenkin kulttuuria ja sen kehitystä ilmaiseva indikaattori kuin sanomalehtien kulttuuriosastot ovat kehittyneet, voi todeta uuden aikakauden ilmeisesti alkavan silloin 1960-luvun kulttuurivallankumouksen myötä. Ei muutos ihan yhtäkkiä tapahtunut, mutta murrokselta se aika näyttää.
Uusi piirre oli matalakulttuurin tulo. Itse asiassa kysymys oli sen tunkeutumisesta korkeakulttuurin rinnalle ja ohikin. Oleellisen tärkeä oli tähän liittyvä uusi lähestymistapa.
Tutkimuksen piirissä kulttuurilla tietenkin oli jo kauan ymmärretty tietyn populaation tapoja ja elämänmuotoa. Ei Suomusjärven kulttuurilla viitattu mihinkään korkealentoiseen taiteeseen tai edes humanistisiin pyrintöihin, vaan ihmisiin, jotka olivat jättäneet tiettyä, primitiivisiä jälkiä elämänmuodostaan. Se tarkoitti elämänmuotoa itseään.
Mutta nyt haluttiin panna viralta itse kulttuurin hierarkiat ja samalla koko käsitteen entinen merkitys. Kulttuurilla ei enää tarkoitettu parasta, mitä ihmiskunta tai kansakunta oli saanut aikaan, vaan kaikkea, mitä se oli saanut aikaan. Sitä paitsi kaikki se oli samanarvoista. Tässä nyt oli ainakin tasa-aroa.
Vitsinä esitetty uusrahvaanomaisuuden tunnus oli uudelle kehitykselle mitä sopivin ja kuvaavin. Jos kaikki elämänmuodot olivat yhtä hyviä ja arvokkaita, ei ollut mitään mieltä yrittää jalostaa ihmistä ja kehittää hänen pyrkimyksiään totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen. Pyrkipä tuo nyt minne halusi, yhtä ja samaahan se oli arvoltaan.
Niinpä lehtien kulttuuriosastoissa ei ollut mitään syytä käsitellä ja pohtia, ainakaan erityisesti, suurten ajattelijoiden (mitä ne olivat?) tai suurten taitelijoiden (kenen mielestä suurten?) aikaansaannoksia. Sen sijaan oli panostettava kaikkien lukijaryhmien mielenkiinnon kohteisiin, ellei tasa-arvoisesti, niin lukumäärän mukaan jyvittäen.
Vielä sukupolvi sitten esimerkiksi Helsingin Sanomien kulttuuriosasto panosti korkealaatuisiin artikkeleihin, joita tilattiin alojensa parhailta asiantuntijoilta. Kansakunnan kohtalon kannalta ratkaisevan tärkeitä aikaansaannoksia, tutkimuksia ja arvioita niistä käsiteltiin arvonsa mukaisella tavalla.
Sunnuntainumeroissaan lehdellä oli tapana julkaista jopa A1 sivun kokoisia artikkeleita tutkimuksen uusista aluevaltauksista, etenkin kansallisesta historiasta. Kaunokirjallisuuden käsitettiin olevan sekä sanataidetta että tunkeutumista inhimillisen elämän syvimpien mysteerien äärelle ja sama koski teatteria.
Kansallinen, suomalainen kulttuuri, jota esiintyy milteipä vain meillä Suomessa, sai erikoisaseman, jonka se tietenkin myös ansaitsi. Muut viljelivät omaansa ja sitäkin meidän tuli tuntea, mutta vain meidän vastuullamme oli suomalainen kulttuuri.
Olenko romantisoinut lähimenneisyyttä? Sanoinko jotakin väärin? Yllä oleva kuva ei tietenkään ole täydellinen eikä sulje pois poikkeuksia. Se on vain maalattu sopivan räikein värein vastakohdaksi nykyiselle tilanteelle, jotta ymmärtäisimme, mikä on muuttunut. Nimittäin moni asia on.
Nykyistä mainitsemani lehden kulttuuriosastoa katsellessa kiinnittää heti huomiota sen tietty lapsellisuus, nuorisovetoisuus.
Ilmeisesti suurin osa toimittajista on nuoria ja sitä paitsi naisia, missä ei sinänsä ole vikaa tai ei tarvitsisi olla. Näyttää kuitenkin olevan niin, että tämä joukko on hyvin sisäänlämpiävää, kuten sanotaan ja kiinnittää huomionsa enemmän pariutumisikäisten ja jopa teini-ikäisten kuluttamaan hömppään kuin sellaiseen kulttuuriin, jota voisi sanoa vakavaksi.
Toinen asia on, että se aivan ilmeisen tosissaan on ruvennut uskomaan olemansa maailman napa. Kiinnostuksen arvoisia asioita eivät näytä olevan ne korkeakulttuurin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoittelun alalla tapahtuvat asiat, vaan sen sijaan matalakulttuuri, viihdebusiness eli niin sanottu hömppä, erityisesti kansainvälinen. Yli kaiken on sentään nuorten naisten asema ja heidän maailmansa, joka keskittyy olemiseen seksuaalisen mielenkiinnon kohteena.
Kaikkia asioita sitä paitsi nostetaan esille hyvin tarkoitushakuisesti ja pyritään aina valikoimaan naispuolisia artisteja (milloin kuulitte viimeksi sanan taiteilija?) ja heidän aikaansaannoksiaan.
Myös rajaton ylikansallisuus pistää silmään. Kyseessä voi tuskin sanoa olevan niinkään aidon kansainvälisyyden kuin ylikansallisen ns. sisällöntuotannon kritiikittömän palvonnan. Silmiinpistävää on, miten vähän kotimainen kulttuuri saa osakseen huomiota, ellei se ole ylikansallisen esikuvansa apinointia.
Tällaiset asiat tietenkin heijastelevat suuria yleisiä muutoksia, eivätkä niinkään riipu toimittajien henkilöllisyydestä tai, sanokamme, heidän tietoisesta toiminnastaan. Mutta kyllä heillä asioissa on ratkaiseva rooli tai olisi, mikäli he pystyisivät ymmärtämään vaihtoehtoja olevan olemassa.
Nyt koko läntisessä maailmassa havaittava matalakulttuurisuuntaus ja koko kulttuurin hiipuminen siinä mielessä, kuin se aikoinaan ymmärrettiin, ei toki ole yhden kulttuuriosaston syytä.
Sitä paitsi kehiotyksessä näkyy se, erityisesti anglosaksista perua oleva utilitaristinen peruskatsomus, jonka kulttuurifilosofian Jeremy Bentham jo yli kaksisataa vuotta sitten tiivisti: jos nappikuopan pelaaminen tuottaa enemmän tyydytystä kuin runous, niin siinä tapauksessa se on runoutta parempaa.
Rajat ylittävä konsumerismi on tehnyt tuosta simppelistä periaatteesta käytännössä meidänkin pakollisen filosofiamme, eivätkä lehdet tuhlaa aikaa ja paperia runouteen, mikäli nappikuopan peluulla on enemmän harrastajia.
Tämä tuntunee monista meistä nyt yhtä väistämättömältä ja luonnolliselta kuin se olisi ollut loukkaavaa ja absurdia ennen kulttuurivallankumousta.
Niinpä siis saamme tottua siihen, että parikymppisen hupakon maailman rajat ovat myös kaikkien muiden maailman rajoja. Tällaista puheavaruutta nyt ainakin rakennellaan, ainakin kulttuuriosastossa
Niin, kuka on kutitellut ketä ja onko joku peräti nipistellyt, millä tarkoituksella ja millä tuloksella edustaa nyt sitä tasoa, jota kulttuurin nälkäänsä tyydytystä etsiä edestään löytää. Maailmanhistoriallinen kulttuurin (ainakin kutittelukulttuurin) käänne tai peräti vallankumous kuuluu olevan meneillään, tai niin ainakin arvellaan.
Lehdillä ei nyt kuitenkaan enää ole hallussaan tiedotuksen monopolia. Yksipuolinen panostaminen hupakkokulttuuriin saattaa kostautua. Ehkäpä näin koko ajan tapahtuukin.

torstai 23. maaliskuuta 2023

Kultivoinnista ja sen tuloksista

 

Kulttuuri

 

Ajelin nuorempana usein ympäri peltoja niitä kultivoimassa. Traktorin perässä oli jousiäes, jota nimitettiin kultivaattoriksi ja se oli varsin jämäkkä laite pehmentämään maata ja hävittämään rikkaruohoja. Voimaa se vaati vetäjältä eli traktorilta paljon.

Kulttuuri eli viljely vaatii siis tuossa alkuperäisessä kielessään joka tapauksessa ennen muuta raakaa voimaa, mutta olihan tuloksena aaltoileva viljapelto, kuten sanotaan, monokulttuuri, joka teki taas muutamalle ihmiselle ja kantturalle mahdolliseksi elää ja päästellä hiilidioksidia ja metaania ilmoille. Pellostahan nekin kaikki otettiin ja sinne taas aikanaan palautuivat.

Kulttuuri tuossa fyysisessä mielessä oli ja on vain välivaihe, jossa vastahakoinen aine muokataan tyydyttämään inhimillisiä tarpeita. Maata muokatessa kyse on ensi sijassa pyrkimyksestä ihmisen animaalisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Nehän ovat väistämättä ensimmäisinä tarvehierarkiassa. Itse muokkaajaa muokatessa ollaan sitten tekemisissä jo toisen kertaluvun kulttuurin, henkisen kulttuurin kanssa.

Ihmisen henkinen elämä tapahtuu aina tuossa toisessa kulttuurissa, logosfäärissä, jonne yhä uudet villeinä syntyneiden sukupolvet on johdatettava ja heidän eläimelliset taipumuksensa muokattava eli kultivoitava.

Psykologian oppikirjasta luimme joskus tarinan susien kasvattamista Amalasta ja Kamalasta, joita ei kultivoitu ainakaan ihmisten toimesta. Kaspar Hauser, kuvaannollisesti sanoen tynnyrissä kasvatettu poika on toinen aina mainittu esimerkki.

Noista ulkopuolisista ei ole paljon kerrottavaa. Käytännössä jokainen ihmisyksilö joutuu elämässään ympäristönsä muokkaamaksi eli sen kulttuuriin pakotetuksi. Kultivoitumista ei voi periä, kulttuuri kyllä sen sijaan peritään ja merkitsee alituista taistelua alhaalta eli naisen lantiosta nousevia yhä uusia barbaarien sukupolvia vastaan, niiden sivistämistä.

 Kultivointi tehdään voimalla, jos niin tarvitaan, mutta käytännössä työn suurimpia liikuttajia on ihmisen tarve saada hyväksyntää. Laumaeläinten kohdalla se yleensä onnistuu ilman mainittavaa väkivaltaakin, mikä kyllä on aika uusi havainto.

Maan fyysinen muokkaaminen eli agrikulttuuri on siis kaiken korkeamman elämän ehto. Vasta kyllin tehokkaana se pystyy saamaan aikaan ylituotantoa, jonka turvin osa ihmisiä voi jäädä ns. joutilasluokkaan ja siirtyä kokonaan hengenviljelyn palvelukseen. Tarvehierarkiassa siirrytään silloin yhä toissijaisempiin tarpeisiin, joiden huomiotta jättäminenkään ei vaikuttaisi mitään hengissä säilymiseen.

Sitä mukaa, kun työn tuottavuus on kasvanut, on myös mahdollisuus yhä suuremman joutilasluokan (leisure class) elättämiseen mahdollistunut. Muistakaamme, että sana schola -koulu- merkitsee alun perin vapaa-aikaa. Niukan tuottavuuden oloissa ei suurten joukkojen koulutusta voitu ajatellakaan.

Tämä havaittiin vielä Suomessakin 1800-luvun lopulla, jolloin kansakouluja vastustettiin kiivaasti muka kalliina turhuutena. Sitä ne vielä jossakin määrin siihen aikaan olivatkin, mutta tulevaisuuden kannalta niiden arvo oli arvaamaton eli mahdoton arvioida, siis suuri.

Vielä tuohon aikaan sanalla kulttuuri ymmärrettiin kaikkea sitä parasta, mitä ihmiskunta oli saanut aikaan ja sitä kohtaan tunnettiin liki uskonnollista kunnioitusta (ks. Vihavainen: Haun kulttuurin arvo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Myöhemmin, yleisen sekularisoitumisen edistyessä, on kulttuurinkin arvostus laskenut. Nykyään sanalla viitataan yleensä tasa-arvoisesti kaikkeen, mitä ihminen on saanut aikaan. Mikäpä voisi olla toista arvokkaampaa ja kukapa sen pystyisi sanomaan? Eivät ainakaan kulttuuritoimittajat.

Ateneumin julkisivun mitaleissa esitetään aikansa kulttuurikäsitys. Kyseessä on suurten ja ilmeisesti ylittämättöminä pidettyjen taitelijoiden kavalkadi. Jotkut noista suurmiehistä on nykyään jo enemmän tai vähemmän unohdettu (ks. Vihavainen: Haun taiteen olemus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) eivätkä loputkaan enää herätä entisaikojen lähes uskonnollista palvontaa. Kulttuurilla on meille nyt uusi arvo ja merkitys.

Mitä asialla nyt ymmärretään, selviää lehtien kulttuuriosastoja silmäilemällä (ks. Vihavainen: Haun kulttuuriosasto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Kuten voi havaita, kyseessä on aivan erityisesti ns. matalakulttuuriin eli roskaviihteeseen erikoistunut osasto, jossa vain kovin harvoin poiketaan tarttumaan sellaisiin asioihin, joilla on merkitystä koko historiamme ja maailmamme ymmärtämisen kannalta.

Kulttuuriosastoja pitävät hallussaan tätä nykyä nuoret naiset, joiden keskimääräisen naiiviuden enempi selostaminen on tässä tarpeetonta. Siitä löytyy halukkaille runsaasti esimerkkejä vanhoissa blogeissani. Pari sukupolvea sitten kulttuuriosastot oli kyllästetty vähä-älyisellä marxismi-leninismillä ja ennen sotia niissä oli aikansa nuorison leima. Näin ei muutu pelkkä muoti, vaan jopa kokonaisten aikakausien maailmankäsitys.

Tietty radikalismi eli kielteinen suhtautuminen olemassa olevaan kulttuuriin ja yhteiskuntaa on jo kauan ollut kulttuuriosastojen sine qua non, välttämätön ehto. Kauniisti ajatellen kyseessä ovat uutta etsivät yhteiskunnan tuntosarvet, ilkeämmin ja siis realistisemmin sanoen sieltä paistaa naiivi kritiikittömyys kaiken sellaisen hyväksi, mikä on jyrkästi vastoin vallitsevia oloa.

Se noista osastoista. Se, joka niitä hallitsee, hallitsee myös sitä yhteiskuntakerrosta, joka ei kykene ajattelemaan omilla aivoillaan ja etsii aina lehdistä vihjeitä siihen, mitä mieltä mistäkin asiaasta pitäisi olla. Merkittävä asiakaskuntahan niillä siksi tietysti on ja valtaa paljon.

Kulttuuri-sanalla viitataan usein myös siihen ns. korkeakulttuuriin, joka on eksklusiivista eli erottelee pois piiristään jo heti kättelyssä kaikki sellaiset, joilla ei ole halua maksaa parin tunnin elämyksestään satasia tai joilla ei ole varaa eikä halua hankkia vaikkapa frakkia. Nykyään sen vaatiminen on toki jo hyvin harvinainen poikkeus.

Oopperan ylläpitäminen Suomen kaltaisessa pienessä maassa on aikamoista luksusta. On laskettu, että valtio tukee jokaista oopperalippua yli 700 eurolla. Saman tein voitaisiin kaikki oopperannälkäiset lähettää aina johonkin eurooppalaiseen suurkaupunkiin nautiskelemaan tästä taiteesta ja tuntemaan olonsa yleväksi.

Paavo Haavikko esitti tuon idean aikoinaan, kun oopperataloa rakennettiin ja vertasi oopperaa taannoisiin panssarilaivoihin, jotka imivät rahoitukksen tehokkaammilta aseilta. Toki hänen olisi kannattanut sitten esittää vaihtoehtoinen suunnitelma Ahvenanmaan turvaamiseksi järeällä tykistöllä.

Niin sanottu yhteinen kansa ei tietenkään saa oopperalta yhtään mitään ja saattaa sen takia olla hyvinkin kärmeissään: niille, joilla paljon on, annetaan yhä enemmän yhteisistä varoista. Voihan sen asian niinkin nähdä.

Mutta nyt siis kulttuurin annista koko kansallemme. Jokunen vuosi sitten esitettiin televisiossamme irvistelevä dokumentti siitä, miten Mongoliassa esitettiin eurooppalaisia oopperoita. Itse asiassa se oli komea esimerkki siitä, mitan paljon siellä panostettiin eurooppalaisen kulttuurin tuntemukseen. Mongolialaisilla on syytä pitää kosketuksia muuallekin kuin Kiinaan.

Meidän tilanteemme on ja on ollut hieman samanlainen kuin Mongolian. Olemme Idän poika, kuten F.M. Franzén runoili Suomen tultua liitetyksi Venäjään. Venäjän yhteydessä tunsimme kuitenkin olevamme väärässä seurassa ja pyrimme kovasti korostamaan kuulumistamme länteen kaikin keinoin. Esimerkiksi latinan opiskelu saavutti meillä aivan poikkeukselliset mitat.

Oopperan kaltainen huvi, jonka kustannukset valtion budjetissa ovat lopultakin mikroskooppiset, on meille tärkeä pienen eliittimme takia. Se haluaa olla länsimaisen kulttuurin eturintamassa ja myös kykenee siihen, mikäli saa asiaan valtion tukea. Sitä paitsi ne, jotka oopperassa käyvät, kyllä usein maksavat paljon verojakin.

Mutta ylellisyyttähän ooppera kuten muukin korkeakulttuuri on. Toki se tulee mahdolliseksi vasta raa’an tuotannollisen työn kautta, mutta olisi toki hullua sijoittaakin kaikki luodut ylijäämän yhä uudestaan palvelemaan tuta tuotantoa.

Tavallaan korkeakulttuuri on tai ainakin voisi olla, jonkinlainen ihmiskunnan tarkoitus. Pelkkä eloonjääminen ei ainakaan ennen maailmassa ollut vielä tyydyttävä päämäärä ihmiskunnalle. Sen lisäksi tarvitaan myös sekundääristen tarpeiden tyydyttämistä. Sekundääristähän se kulttuuri on, kun kokonaisuutta katsotaan.

Sikäli, kuin kyse ei ole vain lasten sosiaalistamisesta ja kouluttamisesta kulttuurinsa normeihin, on kulttuuri nimenomaan ylellisyyttä, jota ilman voi elää ja jonka nauttiminen tapahtuu kovin epätasaisesti. Kulttuuri edustaa tai ainakin sen pitäisi edustaa korkeampia arvoja, mikä tarkoittaa, että tasa-arvo on sille täysin vieras asia.

Poliitikot tekevät toinen toistaan hullumpia pellehyppyjä puhuessaan kulttuurista, jota ei yleensä lainkaan vaivauduta määrittelemään ja sotketaan tahallaan tai tahattomasti yhteen aivan eriluontoisia asioita. No, särpikööt he keittämäänsä puuroa.

 

 

maanantai 6. lokakuuta 2025

Tärkeät kirjat ja kirjailijat

 

Kulttuurin kansallinen koodeksi

 

Kun se, mitä nimitämme kulttuuriksi sekä sanan laajemmassa että ahtaammassa merkityksessä näyttää nyt olevan jonkinlaisessa kroonisessa hajoamisen tilassa, näkyy maailmalla yhä useammin olevan yrityksiä koota yhteen niitä aineksia, joita kulttuurissa pidetään tärkeinä.

Tehtävä voidaan määritellä eri tavoin, joko yrityksenä ymmärtää omaa itseä ja maailmaa, omaa kulttuuria tai länsimaista kulttuuria. Harvemmin sentään yritetään pöyhkeästi hallita koko maailmankulttuuria. Toki siitä täytyy olla jossakin määrin perillä omatakseen niin sanotun yleissivistyksen.

Avaimena kulttuurin on yleensä ymmärretty kirjat. Syystä tai toisesta niin musiikkikappaleet, elokuvat kuin tietokonepelit ovat jääneet luetteloista pois. Yleissivistyksen jonkinlaisia mittareita ovat myös kunnollinen lukutaito ja kielitaito, mukaan lukien vieraiden kielten ymmärtäminen. Niistä ei kuitenkaan ole puhuttu silloin, kun kulttuurin kansallinen koodeksi on se, mikä kiinnostaa.

Tässä on epäilemättä jotakin olennaista vanhan kulttuurin perintöä. Koko ”koodeksin” idea lähtee siitä, että kulttuurin tuotteet ovat eriarvoisia, ainakin vaikuttavuutensa ja kansallisten piirteidensä suhteen. Ns. matalakulttuuria ei yleensä ole hyväksytty mukaan, mutta ainakin Suomen tapauksessa se voisi olla kiinnostava lisä.

Muuan tällaisten luetteloiden ongelma on myös se, että ne pakostakin toimivat vain suhteellisen pitkällä aikajanalla. Sellainen luettelo, jossa mukana olisivat vaoin tämän vuoden tai vuosikymmenen vaikuttavimmat, suosituimmat tai alan asiantuntijoiden mielestä parhaat tuotteet, olisi aivan riittämätön ja jopa tylsä, ellei sitä aseteta laajempaan kontekstiin.

Ongelmana on nähty myös se, että maamme kantaväestön molemmat kieliryhmät voisivat tarvita omat luettelonsa. Itse asiassa en usko sitä, niin tiiviisti niiden kulttuurinen kehitys on kietoutunut yhteen. Niinhän toisaalta toki oli myös Venäjän ja Ukrainan.

 Mitä taas tulee uusien maahanmuuttajien kulttuurisiin koodekseihn, sellaisten kirjoittamiselle voisi koittaa aika ehkäpä noin sadan vuoden kuluttua.

Olen tainnut yritelläkin jonkinlaista suomalaisen kirjallisuuden keskeisten teosten luetteloa, sellaista, joka on tunnettava, mikäli haluaa ymmärtää maastamme enemmän kuin tavallinen turisti. Kriteerit kannattaa jättää väljiksi, mutta tärkeintä siis on teosten kansallinen vaikuttavuus ja se, että ne on koettu omiksi.

Luetteloon kuuluvat ilman muuta Runebergin Vänrikit ja jotkut Topeliuksen teokset, kuten Välskärin kertomukset. Niissä maallemme luotiin kansallinen historia kaunokirjallisessa muodossa. Niiden ohella ovat olennaisia tietenkin Kalevala sekä Seitsemän veljestä.  Näin siitä huolimatta, että Kalevalan ovat lukeneet vain hyvin harvat.

Kaikki nuo kirjat ja lisäksi esimerkiksi Topeliuksen Maamme-kirja tunnettiin kuitenkin aikoinaan kaikissa kansankerroksissa. Siitä huolehti jo kansakoulu.

1900-luvun osalta keskeisiä ovat Väinö Linnan Pohjantähti ja Tuntematon. Niiden lisäksi tuo vuosisata tuotti suuren määrän korkeatasoista proosaa ja lyriikkaakin, mutta mitään muita kirjoja ei voi vaikutukseltaan verrata näihin.

2000-luvun osalta tilanne tuntuu erilaiselta. Onko olemassa yhtään sellaista kirjaa, jonka kaikki tuntisivat ja jonka tunteminen olisi edes jossakin mielessä avain koko kansakunnan ja aikakauden tuntemiseen?

Olin jo ehdottamassa Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaa, mutta sekin ilmestyi jo viime vuosisadalla ja sen tuntevat vain harvat. Paavo Rintala ja Hannu Salama ovat merkittäviä aikansa tuntojen tulkkeja, mutta heidänkin toimintansa jää viime vuosisadalle eikä niiden merkitys yllä koko yhteiskuntaan.

Olkoon. Kaunokirjallisuutta ja jopa sellaista, jolla on niin sanoakseni profeetallinen totuuden sanomisen merkitys aikakaudelle, ei ole enää helppo löytää, eikä sellaista taida enää ollakaan. Erilaista viihdettä, poseeraamista ja konstailua kyllä löytyy joka vuodelle ja se palkitaan Finlandia-palkinnolla.

Mutta entäpä, jos lisättäisiin galleriaan kansallisia populaarikulttuurin hahmoja ja teoksia? Niiden tunteminen on myös kokonaisuuden kannalta tärkeää, vaikka niiden arvo kenties ei korkeiden raatien käsittelyssä nousekaan suureksi.

Varsinaisessa kirjallisuudessa syntyivät aikoinaan kenraaliluutnantti T.J.A. Heikkilä, ahvääriies Pekka Lipponen ja jokunen pienempikin hahmo. Lähinnä radion ja television piiriin sijoittuvat sen sijaan hyvin kansalliset hahmot, Spede Pasanen, Uuno Turhapuro sekä erinäiset sketsihahmot, joista moni ei kuitenkaan ole tainnut jäädä elämään vuosikymmeniksi. Niitä on jopa pyydelty anteeksi…

Kansallisesta kulttuurista puheen ollen, suomalainen tango ja sen mestarit, Olavi Virrasta Eino Gröniin on syytä noteerata siinä kuin Sibelius, Merikanto ja muut vakavamman musiikin suuret suosikit. Säkkijärven polkka on toki myös kansallinen ikoni, nykytermiä käyttääkseni.

Mutta tässä vain vähän ärsykkeitä. Jokainen pystyy luettelemaan pitkän litanian nimiä ja teoksia. Harvat niistä kuitenkin ovat sekä kaikkien suomalaisten tuntemia (edes omana aikanaan), että tyypillisesti suomalaisia luonteeltaan, mikä ei tietenkään estä sitä, että vaikutteita on voinut tulla muualta.

Mutta itse kulttuurin koodeksista on tullut kirjoitettua useamminkin. Haku toi haaviin tällaisen blogin kymmenen vuoden takaa:

 

tiistai 24. helmikuuta 2015

Venäjän kirjalliset sankarit

 

Venäjän klassikot ja kirjalliset sankarit

 

V.V. Putin kehotti jokunen vuosi sitten laatimaan ”venäläisen kulttuurin koodeksin” eli luettelon kirjoista, jotka on tunnettava tunteakseen venäläisen kulttuurin.

Opetus-ja tiedeministeriö julkaisi pian listan ”100 koululaisille ja itseopiskelijoille suositeltua kirjaa Venäjän Federaation kansojen historiasta, kulttuurista ja kirjallisuudesta”. Lista on aakkosjärjestyksessä eikä siis arvostusten suhteen erityisen informatiivinen. Voidaan joka tapauksessa todeta joukossa olevan myös melko odottamattomia nimiä, sellaisia kuin Juri Bondarjov, kahdella teoksella, samoin kuin esimerkiksi Tsingiz Aitmatov, Viktor Astafjev tai Vasili Aksjonov, kahdella kukin.

Kaikki nämä toki ovatkin kelpo kirjailijoita, mutta huomiota herättää, että samaan aikaan joukossa on Dostojevskilta vain yksi teos, Turgenevilta ja Puškinilta ei yhtään. N.N. Nosovilta ja S.D. Dovlatovilta sen sijaan on molemmilta neljä teosta…

Puškinin puuttumista ei selitä edes se, että runojen katsottaisiin kilpailevan eri sarjassa. Kummallista on myös esimerkiksi Lermontovin ja Tjuttševin puuttuminen. Sen sijaan luettelossa on sekä Konstantin Simonovin että Robert Roždestvenskin runoja, hyviä toki nekin.

Koska myös karjalaiset kuuluvat Venäjän federaation kansoihin, mainitaan listan eeposten osastossa myös Kalevala.

Ministeriön listaan on oltu tyytymättömiä ja monet tahot ovat tehneet vaihtoehtoisia listoja. Nykyään netti on täynnä kaikenkarvaisia listoja, mutta niistä vakavasti kannattaa suhtautua esimerkiksi Suomen Akatemian kanssa yhteisiä hankkeita rahoittavan Humanistisen tutkimusrahaston keräelmään, joka sisältää yli sata kaunokirjallista teosta ilman arvojärjestystä.

 Tähän V.A. Lukovin laatimaan ja asiantuntijoiden haastatteluihin perustuvaan ”venäläiseen kulttuurikoodiin” kuuluu noin 20 prosenttia ulkomaalaisia kirjoja, kun vastaaviin ulkomaalaisiin kuuluu yleensä vain ehkä noin viisi venäläistä nimeä, kuten laatija toteaa. Lisäksi ulkomaisista listoista puuttuvat venäläiselle kulttuurille tärkeät nimet kuten Puškin, Lermontov, Gogol, Gontšarov ja Tšernyševski.

Lukovin lista näyttää suomalaisittain sangen tutulta, ellei ota huomiooon sitä, että Puškinia ja Lermontovia ei meillä lueta, vaikka nimet tunnetaan. Mukana ovat Tolstoi, Dostojevski, Tšehov, Turgenev, Kuprin, Bunin, Platonov, Solženitsyn, Pasternak ja muut klassikot, varsin monipuolista siis. Listan kaksikymmentä ulkomaista nimeä ovat yleensä yllätyksettömiä Dantesta, Cervantesista, Shakespearesta ja Goethesta Proustiin, Hemingwayhin ja Garcia Marqueziin.  kaksi viimeistä ehkä herättävät huomiota ja syytä onkin. He ovat olleet Venäjällä poikkeuksellisen tärkeitä.

Myös Ekspert-lehti on kantanut kortensa kekoon ja korostaa myös oman listansa olevan tutkimuksen tulos. Se toteaa niinikään, että tehtävänä on ollut löytää ne sata kirjaa, jotka pitäisi lukea, jotta ymmärtäisi itseään ja muita. Kyseessä ei siis ollut pelkkä suosituslista, vaan tavoitteena oli löytää venäläisen sielun genomi, ei enempää eikä vähempää. Metodina oli tutkia eri kirjojen mainittuutta (upominaemost) eri aikakausina. Tutkimuksen perusteella oli mahdollista ”kuvata venäläisen sielun tärkeimpien piirteiden synty ja jopa tehdä päätelmiä kulttuurimme tulevaisuudesta” hehkutti lehti.

Aikakausidimensio antaakin kiinnostavan lisänsä Ekspertin listaan, vaikka asetetun tehtävän kunnianhimoisuus saattaa vaikuttaa liioitellulta. Joka tapauksessa lähtökohtana ollut oletus, että kirjallisuuden keskeinen sisältö on kaikkien tiedossa ja sen pohjalta syntyy yhteinen kieli, on näihin asti pitänyt paikkansa kaikissa sivilisaatioissa ennen niiden hajoamista.

Ekspertin kuvaamat kirjallisuuden –vai sanoisiko, ”lukijoiden”- aikakaudet ovat melko kiinnostavia, mutta joutanee jättää tässä syrjään paria viimeistä lukuun ottamatta. Artikkelin mukaan ns. ”60-lukulaisten koodi” asetti aivan erityiseen arvoon Remarquen ja Hemingwayn. Ilmeisesti ne toivat pilkahduksen rajan takaa, jossa myös näköjään asui ihmisiä. ”Vajetalouden vuosien” eli aikakauden 1970-1985 koodissa nousivat arvoon arvaamattomaan Bulgakov, Garcia Marquez, Kafka, Strugatskit, Muumipeikko ja Vonnegut.

Perestroikan aikaan taas symbolisiksi tulivat Nabokovin Lolita ja Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita). Vuonna 1997 alkaneelle ja yhä jatkuvalle aikakaudelle symbolisia hahmoja taas ovat Harry Potter ja Pelevin. Syvä huokaus. Peleviniä olen kyllä lukenut paljonkin, mutta silti.

Ekspert-lehti on myös julkaissut listan venäläisten tärkeimmistä kirjoista ja sen alkupää on seuraavanlainen:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Saint-Exupery, Pikku prinssi

•       Lermontov, Aikamme sankari

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       George Orwell, 1984

•       Marquez, Sadan vuoden yksinäisyys

•       Rowling, Harry Potter

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Wilde, Dorian Grayn muotokuva

•       Gribojedov, Haittaa järjestä

•       Turgenjev, Isät ja lapset

Listassa hämmästyttävät sekä Bulgakovin korkea sijoitus että Harry Potterin mukanaolo. Molemmat ovat maagisen fantasian luomuksia samoin kuin esimerkiksi Pelevinin kirjat. Voihan niistä halutessa etsiä myös vaikkapa yhteiskuntakritiikkiä, mutta sen esittämisen tapa on kyllä huonoimpia mahdollisia. Sanon tämän vastikään taas Bulgakovin kirjan lukeneena. Asia on outo ja tuo mieleen, että Bulgakov mahtoi säväyttää sanomalla kaiken niin kerettiläisesti kuin oli mahdollista. Se oli märkä rätti päin pläsiä koko systeemille: ”credo quia absurdum!” Ja kenties Potter huispailee sitten hänen imussaan.

Joka tapauksessa Bulgakovin Saatana on päässyt myös nettiäänestykseen perustuvan ”100 parasta venäläistä kirjaa”-listan kärkeen. Sen alkupää on muuten seuraava:

•       Bulgakov, Master i Margarita

•       Tolstoi, Sota ja rauha

•       Dostojevski, Rikos ja rangaistus

•       Dostojevski, Karamazovin veljekset

•       Tolstoi, Anna Karenina

•       Dostojevski, Idiootti

•       Gogol, Kuolleet sielut

•       Puškin, Jevgeni Onegin,

•       Bulgakov, Koiran sydän

•       Tšehov, Kertomuksia

•       Dostojevski, Riivaajat

•       Turgenev, Isät ja lapset

•       Ilf ja Petrov, 12 tuolia

•       Lermontov, aikamme sankari

•       Gogol, Taras Bulba

Tässä listassa ei tietenkään ole ulkomaalaisia, joten se riittää säästämään meidät Potterilta.

Teoksen Saatana saapuu Moskovaan sankarit ovat itse asiassa paholaisia, joihin Venäjän kansa varmastikaan ei samaistu. Myös mielisairas Mestari ja noidaksi ryhtyvä Margarita ovat epätodennäköisiä varsinaisina sankareina ja samaistumiskohteina tai idoleina, niin hyvin kuin viimemainittu rooli heille muuten sopisikin. Mikäli haluamme etsiä todellista venäläistä sankaria kirjallisten hahmojen joukosta, tehtävä ei ehkä ole aivan helppo saati yksiselitteinen.

Puškinin Jevgeni Onegin on varmaankin mahdollinen, mutta epätodennäköinen ehdokas kaikessa moniselitteisyydessään. Myöskn Lermontovin Petšorin herättänee enemmän myötätuntoa kuin ihailua. Dostojevskin Raskolnikov taas ehkä pikemmin edustaa traagista antisankaria kuin todellista jäljittelyn kohdetta eikä myöskään Sodan ja rauhan Pierre Bezuhov ole mikään sykähdyttävä esikuva, niin kiinnostava kuin muutoin onkin kaikessa rehellisyydessään ja naiiviudessaan, muistuttaen siinä suhteessa ehkä jossakin määrin Idiootin ruhtinas Myškiniä.

 Entäpä Turgenevin karu, mutta rehellinen nihilisti Bazarov? Mielestäni hahmo näyttää olevan luotu vain herättämään sääliä ja huolestusta nousevan nuorison tähden. Se muistuttaa kyllä 1970-luvun suomalaisia taistolaisia. Ilfin ja Petrovin Ostap Benderin voimme jättää pois laskuista ja sama koskee Taras Bulbaa, luoja paratkoon. Onko mahdollisesti niin, ettei Venäjän paras kirjallisuus yleensäkään kuvaa todellisuutta samalla tavoin kuin vaikkapa Suomessa Väinö Linnan teokset, jotka toki sijoittuvat aivan toiselle aikakaudelle?

Vai olisvatko Tolstoin parhaat hahmot, kuten Anna Kareninan Levin ja toisaalta vaikkapa Puškinin Tatjana sopivia venäläisyyttä yleiesemminkin symbolisoimaan? Tatjanan kohdalla voisi viitata siihen, että hänet asetti tällaiseen korkeaan asemaan myös Dostojevski kuuluisassa puheessaan Puškinin patsaalla vuonna 1880. Siinä siis ehkä täydellisin klassisen venäläisen naishahmon kuvaus.

Entä miehet? Toki Gontšarovin Oblomovia on ajasta aikaan tarjottu tähän rooliin, mutta tätä on syytä pitää rienauksena, joskus ystävällisenä ja joskus epäystävällisenä. Ei Venäjää ole makaamalla rakennettu. Voisiko sitten esimerkiksi Dostojevskin Riivaajista löytää Venäjän kansaa kuvaavia, heitä symbolisoivia hahmoja? Luultavasti voisi. Nikolai Berdjajev on näin tehnytkin, mutta vihan puuskassa. Hän arveli myös Gogolin lurjusten sopivan hyvin kuvaamaan sitä henkeä, joka Venäjällä voitti vuoden 1917 hulinoissa.

Ehkä parhaat ideaalityypit löytyvätkin runoudesta? Näinhän oli asia meillä silloin kun Runeberg oli ansaitsemassaan arvossa. Nettiäänestykseen perustuvan 100 parhaan venäläisen runon lista on alkupäästään seuraavanlainen:

 

•       Puškin, Jevgeni Onegin

•       Lermontov, Borodino

•       Puškin, Ja pomnil tšudnoje mgnovenje

•       Puškin, Ja vas ljubil

•       Jesenin, Ne žaleju, ne zovu

•       Lermontov, Parus

•       Puškin, Zimneje utro

•       Tjuttšev, Vesennaja groza

•       Jesenin, Mne ostalos odna zabava

•       Lermontov, Vyhožu odin ja na dorogu

No mikäpäs! Upeita runoja, jotka laulettuina lumoavat vaikka kuivaneen korpun! Viriilin nuorukaisen tuska on joskus suunnaton ja ellei sitä muuten ymmärrä, kannattaa kuunnella venäläisiä romansseja, kuten kannattaa muutenkin. Lemmentuskaa, sotaisen urhoollisuuden karua kehumista, kapinallisuutta, melankoliaa… Sitä noissa runoissa on.

Hyvä runous on juuri tällaista, toisin kuin modernistit itsekylläisessä ylimielisyydessään kuvittelivat. Siinä on muutakin kuin asiaa. Mutta onko tässä sankareita? Kuten keskuslyriikkaan kuuluu, lähes kaikkialla sankari on itse runoilija. Ja kuulija asettuu hänen asemaansa, koska ymmärtää, että hän puhuu totta. Mutta tämä ei vie pitkälle, kun kansallisia sankareita etsimme. Sisällön suhteen nuo runot eivät ole erityisen kansallisia, mutta tietenkin runossa on muoto, kieli, erottamaton osa kokonaisuutta.

Saattaa olla, että Väinö Linnan luomat suomalaiset sankarit ovat suorastaan kirjallisuudenlajina ainutlaatuisia. Ainakaan niille ei ole helppo löytää vastineita venäläisten suosikkikirjallisuudesta. Vai olenko vain etsinyt huonosti?