Aikansa sankari

En hjälte i tiden

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

 Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

Strindbersistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarelsta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

Muuan leijona ja hänen maineensa

 

Pohjolan leijona

 

"Nyt Lagerbring saa laittaa

sanoman Suomehen,

puvussa Leijonamme

jo meidän ollehen.

Toll marski, Piper, kreivi,

ma teidät kumpaisen

todistajaksi kutsun

tekoni ylhäisen!"

J.L. Runeberg, ”Kuningas”

(Vänrikki Stoolin tarinat)

 

   Kaarle XII saavutti sotakentällä useita hämmästyttäviä voittoja alivoimaisenakin ja esimerkiksi Aleksandr Suvorov kunnioitti häntä oppi-isänään.

     Omaa sotaansa aloittaessaan Kustaa III sitoi vyölleen Kaarle XII:n miekan, joka oli hänelle aivan liian pitkä ja Kustaa IV Aadolf puki hänkin Suomen sodan aikana teatraalisesti sankarikuninkaan uniformun päälleen, kuten Runebewrg pilkallisessa runossaan kertoo.

     Huolimatta siitä, että Kaarlen politiikka tuhosi Ruotsin suurvallan perusteellisemmin kuin ehkä olisi ollut tarpeen ja aiheutti valtavasti tarpeetonta hävitystä ja kuolemaa, ovat jälkipolvet Ruotsissa usein suhteutuneet häneen ihaillen.

     Helsingistäkin löydämme yhä ravintolan nimeltä Kaarle XII, mikä puhuu puolestaan. Sen sijaan, että olisi kyennyt edes jonkinlaiseen kompromissiin, Kaarle torjui rauhanteon Venäjän kanssa edellyttämällä, ettei Suomenlahden perukkaa saa missään tapauksessa luovuttaa.

     Siellä sijaitsi kuitenkin jo vuodesta 1703 Venäjän uusi pääkaupunki. Turkki olisi voinut lyödä Venäjän ja itse asiassa sen jo tekikin, mutta luovutti sitten voiton hedelmät takaisin milteipä hernekeitosta. Kaarle sai jatkaa maansa hallitsemista Benderistä Turkin alueelta käsin, kunnes pakotettiin vaihtamaan paikkaa.

     Tuohon aikaan Suomi, olennainen valtakunnanosa, oli venäläismiehityksessä (isoviha), mutta sen kärsimyksille ei arvoa annettu enempää Benderissä, kuin Pohjanlahden takanakaan. Ruotsissa tutkijat eivät näytä koskaan kiinnostuneen isonvihan historiasta. Christer Kuvajan tällä vuosisadalla Tukholmassa ilmestynyt teos on poikkeus ja tietenkin suomalaisen tekemä.

     Ruotsalaisilla ei ollut isoavihaa, vaan Suuri Pohjan sota jatkui yhä. Tosin Suomesta käsin hyökännyt kaleerilaivasto muistutti aika ajoin rannikon asukkaita siitä, että vaara uhkaa idästäkin.

     Kaarle XII on kaikesta politiikkansa tuhoisuudesta huolimatta jäänyt historiaan hahmona, jonka eräät aikakaudet yhä uudelleen nostavat esille palvottavaksi, kun taas toiset ymmärtävät sen varoittavana esimerkkinä.

     Ruotsalais-ukrainalainen sotaliittokin kuului Kaarlen politiikkaan ja uskon, ettei se voi olla vaikuttamatta tämän päivän Ruotsin suhtautumisessa Kaarleen ja karoliineihin.

     Tätä asiaa en kuitenkaan tunne. Ken tietää enemmän, kertonee?

     Tässä nyt muuan kirja ja sitä koskeva blogi ajalta, jolloin meneillään oleva suuri eurooppalainen sota ei vielä vaikuttanut käsityksiimme historiasta.

 

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Aikansa sankari

 

En hjälte i tiden

 

Bengt Liljegren, Kaarle XII. Soturikuninkaan elämä. Suomentanut Matti Kettunen. Suomen klassikkokustannus Oy, Helsinki. Copyright 2000.375 s.

 

     Voltaire sanoo tunnetussa Kaarle XII:n elämäkerrassaan, että siinä oli mies, jolla ei ollut mitään heikkouksia. Tämän takia hän vei kaikki sankarien hyveet liiallisuuksiin ja, kuten jo Aristoteles opetti, silloin ne muuttuvat paheiksi.

     Lujuus muuttui itsepäisyydeksi, anteliaisuus tuhlaavaisuudeksi, rohkeus huimapäisyydeksi ja oikeamielisyys joskus julmuudeksi. Kun kyseessä oli itsevaltias kuningas, seurasi siitä onnettomuuksia koko maalle ja vielä muillekin, kunnes viimein löytyi se luoti, joka oli tarkoitettu Kaarlelle. Sen ampumisen lienee järjestänyt myöhempi kuningas Fredrik I, päättelee kirjoittaja.

     Kauan näytti kuitenkin jopa siltä, että taisteluissa aktiivisesti mukana ollut kuningas oli kuolematon, ellei nyt suorastaan haavoittumaton ja väitettiin, että hän sai aina taistelun jälkeen karistella kiväärinkuulia saappaistaan.

     Voltairen Kaarle XII:n elämäkerta on Liljegrenin mukaan kaiketi Raamatun ja John Bunyanin Kristityn vaelluksen jälkeen eniten painettu kirja, jota myös käytettiin paljon ranskan kielen oppikirjana eri puolilla maailmaa.

     Koska tuon eniten painetun kirjan tittelin haltijaksi on kovin paljon ehdokkaita, en ota Liljegrenin arvelua ihan vakavasti, mutta toki se osoittaa, miten valtavaa mielenkiintoa koko maailmassa tuo meidänkin kuninkaamme herätti.

     Syytä olikin. Olihan varsinainen sensaatio, että pieni Ruotsi kävi pistämässä luun kurkkuun suuremmilleen ja sen sijaan että olisi itse joutunut teuraaksi, alkoikin näyttää pelottavalta mahdilta, jota eivät edes lukuisten suurvaltojen yhtyneet ponnistelut pidätelleet.

     Liljegrenin mielenkiinto kohdistuu ennen muuta kuninkaan persoonaan eikä niinkään hänen kansoihinsa tai muihinkaan kansoihin. Suomesta ei kirjassa paljonkaan puhuta eikä edes ”Isoa vihaa” tai Riilahden meritaistelua, jota Pietari I nimitti ”merelliseksi Poltavaksi” mainita.

     Venäjästä kirjoittaja tietää ja välittää vieläkin vähemmän, mikä toki on ymmärrettävää sikäli, että kirja keskittyy henkilöön eikä maihin ja kansoihin. Kuitenkin olisi ollut paikallaan puhua myös siitä, miten Pietari arvioi ”veljeään Kaarlea”.

      Mutta hyväksytään nyt kirja sellaisena kuin se on. Suomalaiselle siinä on tuoretta juuri keskittyminen Puolan, Turkin, Tanskan ja Norjan kysymyksiin. Suomi jäi kuin jäikin aikoinaan varjoon, eli siis jätettiin oman onnensa nojaan.

     Epäilemättä kirjan sankari oli epänormaali, mitä nyt ei tietenkään kannata a priori pitää moitteena saati herjauksena. Sen huomiointi vain auttaa ymmärtämään häntä.

      Aspergerin syndroomaahan on ounasteltu ja tietty silmiinpistävä tunteettomuus näyttää kertovan jonkin asteisesta autismista. Kuusituhatta venäläistä sotavankia murhattiin raa’asti Fraustadtin taistelun jälkeen näköjään ilman erityisiä tunteita, mutta lempisisaren kuolema isorokkoon aiheutti lohduttoman surun.

     Ja mistä ihmeestä johtui, että kuningas saattoi aina vain olla iloinen ja aktiivinen, vaikka hän inhimillisesti katsoen oli jo menettänyt kaiken? Jonkinlainen kohtalonusko ja vakaumus omasta asemasta herran voideltuna ja oikeuden miekkana näyttää olleen vahvempi kuin järki.

     Mutta ei Kaarlelta järkeäkään puuttunut. Hän oli etevä matematiikassa ja kehitteli huvikseen ajatusta kantalukuun 64 perustuvasta järjestelmästä vallitsevan kymmenjärjestelmän sijaan. Hän osasi myös hyvin latinaa, mutta kummallista kyllä, ei ranskaa.

       Ilmeisesti Kaarle oli taitava soturi ja hänen häikäilemättömyytensä tuo mieleen Suvorovin. Se, joka käy päälle, saa moraalisen yliotteen ja usein kuningas ryhtyi taisteluun aivan käsittämättömän alivoimaisena. Usein se toimi, mutta aina ei.

      Kiinnostava lukunsa on Kaarlen monivuotinen oleskelu Turkissa eli nykyisen Moldavian puolella Benderissä. Näyttää siltä, että kuningas alkoi oikeasti ihailla tiettyjä muhamettilaisen ympäristönsä piirteitä ja pyrki niitä omaksumaan.

       Myös suhteet ukrainalaisiin eli ennen muuta zaporogikasakoihin ja hetmani Mazepaan ovat kiinnostavia ja ajankohtaisia.

      Mazepa, jonka Pietari nosti kaikkein kurjimman petturuuden vertauskuvaksi, on nyt Ukrainassa nostettu arvoon arvaamattomaan. Tosin hänen tarinansa on jossakin määrin ongelmallinen ja Kaarlen kannalta hän oli aika vaatimaton liittolainen, joka herätti paljon enemmän toiveita kuin niitä täytti.

     Ruotsalais-turkkilais-ukrainalainen ystävyys on joka tapauksessa kiinnostava asia, jota voidaan nostaa aina esille asioiden niin vaatiessa. Moni näyttää jopa luulevan, että Ukrainan sinikeltaiset väritkin on valittu ruotsalaisen esikuvan mukaan.

     Vaikka me suomalaiset olimme myös Kaarlen alamaisia, ei meille ole tainnut herua asiasta kunniaa kovin paljon. Toki suomalaisia oli aina kaikkialla mukana Kaarlen joukoissa ja Narvassa heitä oli hyvin huomattavastikin. Poltavassa meikäläisten määrä oli sen sijaan jo niin pieni, että Kaarlen olisi pitänyt jo ennakolta arvata, miten leikissä käy.

     No, leikki leikkinä. Liljegrenin kirjan kiintoisin osa on sen lopussa oleva historiografinen katsaus. Se osoittaa, miten tavattoman suhdanneherkkää suhteutuminen Kaarleen on ollut kautta aikojen.

     Niin sanottu vanha koulukunta (Voltaire, Geijer, Fryxell ym.) suhtautui sankariin ambivalentisti. Kuninkaalla oli toki ansionsa, mutta hänen toimintansa vei onnettomuuteen.

     Tämän vastapainoksi syntyi vuosina 1890-1910 uusi koulukunta, jonka mukaan sankari oli myös poliittisesti suuren luokan lahjakkuus, joka ei pelkästään suojannut Ruotsia, vaan myös Eurooppaa vierailta tunkeutujilta eli Venäjältä.

     Kirjoittajan mukaan vuonna 1909, vanha koulukunnan edustajien kuoltua, vallitsi liki täydellinen yksimielisyys Kaarlen kaikinpuolisesta suuruudesta. Tätä symbolisoi myös vuonna 1910 perustettu Karoliiniliitto.

     Tunnettu kulttuurihäirikkö Strindberg, joka oli jo aiemmin suhtautunut Kaarleen vihamielisesti, nimitti tätä kuitenkin juuri samaisena vuonna 1910 ”vitsaukseksi ja pahamaineiseksi hävittäjäksi” ja jopa peräti ”Ruotsin pyöveliksi”.

     Strindbergistä tuli vasemmiston sankari ja mielipiteet Kaarlesta jakaantuivat sen jälkeen poliittisen vakaumuksen mukaan.

     Liljegren kertoo kiintoisasti, että Kaarlea on Ruotsissa sen jälkeen pidetty muun muassa oikeusvaltion symbolina raakaa väkivaltaa vastaan ja natsi-Saksassa taas germaanisen sankarin ruumiillistumana.

     Toisen maailmansodan jälkeisistä arvioista mainittakoon Hans Villiuksen näkemys, jonka mukaan Kaarle ei koskaan kypsynyt mieheksi, vaan säilytti murrosiän pueriilit piirteensä. Joka ikinen hänen suurpoliittisista ratkaisuistaan, jotka joskus on kuvattu nerouden ilmauksiksi, on myös leimattu mielettömäksi.

     Meillekin tuttu Anthony Upton nimitti Kaarlea karismaattiseksi psykopaatiksi ja ainakin nykyajan näkökulmasta tämä luonnehdinta vaikuttaa minusta kohtuulliselta.

     Suomennos ei sisällä lähde- eikä kirjallisuusluetteloa, mutta kirja näyttää olevan kirjoitettu ilman alkuperäislähteitä. Kiinnostava se silti on, etenkin ottaen huomioon, että kirjoittaja on entinen punk-muusikko, jollaisilta tuskin odottaisi erityistä älyllistä aktiivisuutta.

     Suomennoksesta voi sanoa vain, että se on sujuva, kun ei originaaliin voi verrata. Kuitenkin olisi pitänyt käyttää venäläisissä nimissä suomalaista translitterointia ruotsalaisen asemesta ja painovieheiden suuri määrä on hieman ärsyttävä.

 

Kun Pietaria alettiin rakentaa

 

Suurvallan synty

 

Lars Ericson Wolke, Mot Sankt Petersburg! Den Karolinska arméns desperata kamp1708. Carlssons 2025, 207 s.

 

     Pietarin kaupunki oli uuden, eurooppalaisen Venäjän symboli ja tsaari Pietarin ”paratiisi”, kappale Eurooppaa Venäjällä ja nuhjuista takapajuisuutta edustavan Moskovan vastakohta. Sillä oli niin Venäjällä kuin muuallakin aina yhtä intohimoiset ystävänsä kuin vihollisensakin (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset).

     Pietarin kausi ja Moskovan kausi ovat Venäjän historiassa olleet syvästi erilaisia. Symbolisen vetäytymisen pois läntisestä maailmasta voi nähdä myös bolševikkien vetäytymisessä Pietarista takaisin Moskovaan, niin universaalia aatetta kuin he julistivatkin edustavansa.

     Putinista ei ole Pietari Suuren saappaisiin, mutta kyllä hän kovasti sitä tahtoisi. Luultavasti konfrontaatio lännen kanssa on Venäjälle jälleen pakotettu modernisaatioloikka, kuten suuri Pohjan sota oli Pietarin kaupungin perustajalle ja koko Venäjälle.

     Itse asiassa Neva oli Ruotsin hallussa vain vähän yli 80 vuotta, mikä tässä iässä alkaa kuulostaa kovin lyhyeltä ajanjaksolta. Venäjän oli siihen alistuttava, vaikka pyrkimys alueen takaisin valloittamiseen ei koskaan siellä unohtunut.

     Mutta oliko Pietarin pakko perustaa uusi kaupunkinsa juuri Nevan rannalle, missä ankara luonto teki sille useaan otteeseen tuhojaan? Eikö Narva tai varsinkin Riika olisi tarjonnut paremman sijainnin?

     Epäilemättä olisi, mutta erityisesti Riian kohdalla asian teki mahdottomaksi se, että se oli luvattu liittolaiselle, Saksi-Puolan kuninkaalle August Väkevälle, eikä Pietari voinut noin vain kesken sotaa mennä sanaansa rikkomaan. Myöhemmin tilanne oli sitten toinen, mutta silloin Pietari oli jo pääkaupunki.

     Joka tapauksessa tsaari Pietarin, Pjotr Aleksejevitšin tyyliin sopi perustaa mahtikäskyllä uusi kaupunki, joka onnistuikin sitten vuonna 1703, kun ruotsalaiset oli saatu karkotettua ensin Pähkinälinnasta ja sitten Nyenistä. Vuonna 1712 kaupunki uskallettiin julistaa jo valtakunnan uudeksi pääkaupungiksi ja 1700-luvun puolivälissä siellä oli asukkaita jo 90 000.

     Ajan oloissa määrä oli hyvin suuri ja kasvoi nopeasti. Vuonna 1839 niinkin kriittinen tarkkailija kuin markiisi de Custine lausui ihailunsa yhtäkkisesti synnytetyn kaupungin mahtavuudesta.

     ”Rautakallo” Kaarle XII oli taipumaton luonne ja katsoi, että rauha oli mahdoton, ellei Neva jäisi Ruotsille. Hänen kuoltuaan se viimein saatiin aikaan ja Venäjä suostui jopa maksamaan Ruotsille varsin suuren rahasumman korvauksena saamistaan alueista. Siinäpä oiva vihje myös Putinille! (vrt. Vihavainen: Haun kaikki loppuu aikanaan tulokset ).

     Ruotsi oli pieni, mutta pippurinen sotilasmahti, joka kykeni kokoamaan jopa 100 000 miestä aseisiin, joskaan ei sellaista armeijaa kotimaassaan elättämään. Rasitus kahden ja puolen miljoonan asukkaan kansakunnalle oli hirmuinen ja kova se oli vastustajallekin, jonka resurssit kuitenkin olivat ylivertaiset.

     Ericson Wolke kuvaa seikkaperäisesti niitä varsin kiinnostavia vaiheita, joissa hyökkäävä Venäjä vähitellen saavutti Nevan linjan ja sitten Narvan ja vasta Poltavan taistelun (1709) jälkeen vuonna 1710 sai suuren läpimurron valloittamalla niin Viipurin, Riian, Pärnun kuin Tallinnan.

     Tie Suomeen ei vielä ollut apposen auki, mutta vuosina 1713-1714 myös se valloitettiin ja alkoi seitsemänvuotinen isonvihan aika.

     Suomen armeijan yli ei sentään niin vain kävelty ja niin kauan kuin tsaari Pietari liittolaisineen joutui taistelemaan Kaarle XII:n pääarmeijaa vastaan, pystyi tuo joukko yhdessä Ruotsin laivaston kanssa vakavasti vaarantamaan Venäjän uuden pääkaupungin ja koko sen jalansijan Nevalla.

     Ericson Wolke asettaa sotatoimet osaksi isoa kuvaa ja nostaa esille monia unohdettuja taisteluja ja sotaretkiä etenkin Pietarin kaupungin ensimmäisiltä vuosilta. Tunnettuhan on muun muassa se epäonninen maihinnousuoperaatio Retusaarelle eli Kronstadtiin, jossa hyökkääjä menetti peräti suurimman osan maihinnousujoukoistaan.

     Myös paljon paremmin onnistuneita operaatioita tehtiin, mutta ei telakoiden polttamisella mitään pysyvää saavutettu ja Pietarin kaupunki jatkoi itsepäistä kasvuaan, osaksi myös ruotsalaisten sotavankien rakentamana.

     Ericson Wolke kritisoi Ruotsia saaristolaivaston laiminlyönnistä. Aikoinaan se oli ollut merkittävä, mutta suuren Pohjan sodan alkuvaiheessa kutistunut olemattomiin, samaan aikaan kuin venäläiset rakensivat suuren kaleerilaivaston, jota saattoi verrata panssariarmeijaan liikkuvuutensa puolesta. Vuonna 1713 kaleerit murtautuivatkin Hankoniemen ohi ja tie Suomeen oli auki.

     Ruotsin avomerilaivasto kyllä piti pintansa Suomenkahden perukan vartioimisessa, eivätkä heikosti tulivoimaiset kaleerit uskaltautuneet linjalaivojen ja fregattien kimppuun, sikäli kuin edes saattoivat mennä avomerelle.

     Meren herruus mahdollistikin Georg Henrik Lybeckerin retken Inkerinmaalle yli Nevan ja 13000 miestä käsittäneen armeijan siirtämisen takaisin Suomeen.

     Lybeckeriä on yleensä kirottu vihoviimeisenä lalluksena ja tolvanana, joka näännytti miehiä tarpeettomissa manöövereissä ja tapatti ehkä jopa 6000 hevosta (Ericson Wolke: ehkä noin 4000) Inkerinmaan retkellä, kun niitä ei voinut ottaa laivaston kyytiin. Jo omana aikanaan Suomen armeijan ylipäällikkö tuomittiin kuolemaan, mutta armahdettiin.

     Lybeckerin suurimmaksi synniksi luettiin näköjään se, ettei hän tarpeeksi kiristänyt suomalaisia talonpoikia saadakseen armeijalle muonavaroja. Tilanne Suomessa oli joka tapauksessa erittäin huono (vrt. Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset ), joskin Virossa vieläkin huonompi.

     Kirjoittajan mielestä Lybeckerin hyökkäys oli kyllä itse asiassa hyvä suoritus, sekä Nevan ylityksen (Täyssinän kylän luona) että Kolkanpäästä tapahtuneen kotiuttamisen osalta. Taistelussakin pärjättiin jopa hienosti ylivoimaakin vastaan. Kuitenkaan koko hommalla ei näytä olleen selkeää ajatusta ja kommunikaatio pätki kohtalokkaasti.

     Lybeckerin tarkoituksena oli liittyä Virossa oleviin Strombergin joukkoihin, mutta nämä olivat ehtineet kärsiä pahan tappio, josta Lybecker ei saanut tietoa, eikä Virostakaan enää riittänyt muonaa armeijalle. Hyökkäys epäilemättä kyllä esti venäläisiä lähettämästä vahvistuksia Kaarle XII:tä pakenevalle Pietarin armeijalle, mutta kun se vuonna 1708 oli ohi, niitä lähetettiin.

   Armeijan ja laivaston yhteistoiminta sentään sujui yllättävän hyvin operaatiossa, joka oli hyvin uskalias ja jopa uhkarohkea. Pietarin kaupunkia ei kuitenkaan saanut tuhotuksi enempää Majdell, joka ennen Lybeckeriä teki sinne useita hyökkäyksiä, kuin sitten kukaan muukaan.

     Tarina Pietarin synnystä on malliesimerkki maantieteen ja politiikan yhteisvaikutuksesta, jota kutsutaan myös geopolitiikaksi. Sen mukana muuttui koko Suomen ja Baltian asema ja Venäjä otti itselleen alueen, jota se tarvitsi. Uuden, modernin ja eurooppalaistuneen Venäjän sydän, tai pikemmin aivot olivat nyt Itämeren rannalla. Missä lienevät nyt?

     Tekijä on käynyt läpi myös alkuperäislähteitä ja kirja tarjoaa ainakin minulle paljon uutta. Esimerkiksi Peipsenjärven eskaaderin tarina on kiinnostava, kuten myös Laatokan taistelut ja Nyenin eskaaderin vaiheet.

      Kirjan lopuksi tekijä siirtyy Suomeen, jonka kohtalona Pietari on ollut ja muistona Nyenistä esittää kuvan Tukholman Suomalaisen kirkon kattokruunuista. Niistä muuten opin jo 1950-luvulla Lydia Almilan ruotsinkirjasta.

     Huolimattomuusvirheitä on mukana, Venäjän laivaston lipussa ei tietenkään ole Aleksanterin- vaan Andreaksen risti, eikä Käkisalmi ollut venäjäksi Priozjorsk ennen 1940-lukua, vaan Korela ja sittemmin Keksgolm. Muutenkin ovat luovutetun Karjalan venäläiset nimet kirjassa niiden 1940-luvulla syntyneessä muodossa, mikä tekee hieman hullunkurisen vaikutuksen.

     Mutta kirja on hyvä ja tervetullut lisä siihen suuren Pohjan sodan historiaan, jota ovat viime vuosina ansiokkaasti täydentäneet suomalaisista Teemu Keskisarja (ks. Vihavainen: Haun keskisarja murhanenkeli tulokset ), Antti Kujala (Vihavainen: Haun itkun aika varmaan tulokset), Christer Kuvaja (ks. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ) ja Kustaa Hj. Vilkuna.

     Ruotsalaisethan ovat aiheesta kirjoittaneet varmaankin jo satoja kirjoja ja Kaarle XII (ks. Vihavainen: Haun liljegren tulokset, Vihavainen: Haun ullgren tulokset), on innoittanut myös jo 1700-luvulla ajan kuuluisinta kynäniekkaa, Voltairea (ks. Vihavainen: Haun voltaire kaarle XII tulokset).

     Suomalaisten karu kohtalo Norjan tuntureilla on myös ollut hiljattain tapeetilla (ks. Vihavainen: Haun armfelt tulokset ).

      Näinä aikoina, kun rajoja taas ollaan sodalla muuttamassa, saattaisi olla hyödyllistä vilkaista myös sitä, mitä tällä alalla aikaisemmin on tehty ja aikaan saatu.