Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle aikamme sankaritar. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle aikamme sankaritar. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 9. kesäkuuta 2026

Suomen suven näkövinkkelistä

 

Lintukoto ja maailma

 

     Joel Lehtonen kuluu suomalaisen kirjallisuuden ehdottomaan huippuun ja moni lukee yhä uudelleen hänen niitä tekstejään, joissa Suomen suvi puhkeaa kukkaan ja tragiikan sijasta elämän täyttävät idyllit, joita lempeä komiikka estää käymästä liian imeliksi.

     ”Lintukoto” tai” Kerran kesällä” ovat toki lähinnä sivupolkuja mestarin tuotannossa, joka usein on pohjimmiltaan surullista ja traagista. Köyhä polseviikki Sakris Kukkelman ja onnettoman saamaton naista ja itseään kiduttava rakastaja ovat tyypillisempiä hahmoja, siinä kuin myös joku uuden ajan militaristi, joka muistuttaa hänen kasvattiveljeään Kurt Martti Walleniusta ”Henkien taistelussa”.

     Itse asiassa Suomen itsenäisyyden alkutaival näyttää olevan lähinnä masentavaa ja sehän alkaa verilöylyllä, johon kaikista mahdollisista ihmisistä osallistuu myös joviaali kirjakauppias Aapeli Muttinen, joka sen jälkeen onkin kypsä hullujenhuoneelle.

     ”Putkinotkon” Juutas Käkriäinen on taas armoton karikatyyri kansasta, jota maisteri Bongmanin kaltaiset hölmöt palvovat kaikkien hyveiden ruumiillistumana.” Kuolleet omenapuut” todistavat hovien romahdusta, kun Käkriäisten heimolaiset ovat ottaneet ne valtaansa.

      Matti Pulkkinen kysyi joskus, asuuko Afrikassa pikemmin Käkriäisiä kuin Saarijärven Paavon sukua. Molemmathan ovat kirjoituspöydällä syntyneitä, sivistyneistön aivokummituksia, joilla kuitenkin on sukulaisia todellisuudessa.

     No, Käkriäisen suku oli henkisesti vallitsevana meilläkin niin kauan kuin oli vallalla se perinteinen, saamaton elämäntapa, jossa elettiin vähän kuin Tacituksen fennit, vailla toivoa tai suunnitelmia muusta tulevaisuudesta kuin laiskottelusta, johon liittyisi sentään sopivasti huttua ja särvintä ja tietenkin autuaan hautova ja lämmin mökki.

     Modernisaation myötä on toki niin meillä kuin muualla päästy toisenlaiseen maailmaan, jossa sosiaalinen nousu on tärkein asia ja sosiologit voivat lähteä siitä, että ihmistä eli kuluttajaa ajavat eteenpäin sekä ”Jones-effect” eli pysyminen Jäppisten tasalla että ”Smith-effect” eli Seppästen ohittaminen kerskakulutuksessa.

     Käkriäisen syndrooma eli jämähtäminen minimaaliseen toimeentuloon tyytymiseen on jo meillä kaukaista historiaa. En tiedä, onko se sitä Nigeriassa, mutta pahoin pelkään. Joukkoviestimet esittävät kaikkialla malleja niille, joiden kunnianhimoksi halutaan naapurien tekeminen kateellisiksi.

     Ja sehän tapahtuu vain ja ainoastaan hankkimalla jotakin sellaista, joihin naapurilla ei ole varaa. Pois laskuista voidaan jättää se ajatus, ettei olisi haluakaan. Mitä muuta ihmiset muka haluavat kuin tavaraa ja ihailua. No, ainakin nyt naiset ja heidän eteenpäin ajamansa miehet.

      Ehkäpä kateus onkin sitä aidointa ihailua? Ainakin se on todellista ja havaittavaa. Mitä muuta ihmisessä muka voisi ihailla? Antiikissa lähdettiin siitä, mettä ihailtavinta oli hyve (vrt. Vihavainen: Haun hyve tulokset ).

     Mahtanenko erehtyä, jos sanon, että nykyään yleisin perusoletus on, ettei hyvettä ole oikeastaan olemassakaan. On vain sellaisen esittämistä ja falskia briljeerausta, jonka takana ovat ne tavalliset halpamaisuudet, jotka tapaamme jokaisella ihan yhtäläisinä. Tavoiteltavaa on vain mielihyväkalkyylin positiivinen saldo.

     Ehkäpä se entinen Käkriäisten joukkokin sentään on alkanut vapautua tuosta sittemmin omaksumastaan Smithien ja Jonesien maailmasta, johon amerikkalaiset TV-sarjat meitäkin aikoinaan sosialisoivat 1960-luvulta lähtien.

     Uuteen maailmanaikaamme on ilmestynyt uusi voimatekijä: feministinen  ortodoksia, jonka yhä useammin oletetaan olevan kaikenlaisen sallitun ajattelun ja toiminnan ainoa kokonaan ja jäännöksettä hyväksytty lähtökohta.

     Olemme siirtyneet täällä yltäkylläisessä pohjoisessa jo naisten aioniin, uuteen maailmanaikaan (ks. Vihavainen: Haun aikamme sankaritar tulokset ), jossa aineellinen hyvinvointi ja kaikenlaiset höpsöt ”pikku” tuhlaukset ovat kyllä asiaan kuuluvia niiden hinnasta tinkimättä, mutta todelliset, tavoiteltavat arvot liittyvät vielä aivan muuhun.

     Tavoitteena on nyt ennen muuta halun vapauttaminen eli itse asiassa sen herruus ja siihen aikoinaan liittyneen häpeän hävittäminen. Miesvaltaisena aikana puhuttiin tahdosta, jonka avulla puristettiin kitsaalta luonnolta hyvinvointi ja muokattiin vastahakoinen aine palvelemaan ihmistä.

     Kaikki eivät tietysti jaksaneet ja aina löytyi renttuja joukosta, mutta ihmisen mitan julistettiin olevan siinä, miten hän pystyi voittamaan vaikeudet, kieltäymyksellä ja työllä. Tuottaja oli aikakauden sankari.

     Sen jälkeen on seurannut kulutuksen aika, joka aidoimmillaan merkitsee mielettömien summien sijoittamista aivan joutavien mielitekojen toteuttamiseksi. Kuningattaren arvo näkyy siitä, että hän ei ole koskaan tyytyväinen, vaan osaa kyllä vaatia arvonsa mukaista kohtelua ja hemmottelua. Maailman on oltava ihana, siis ainakin sen herrattarelle.

     Aika aikaa kutakin. Toki naissukupuoli on kaiken ylistyksen ja paijauksen kohteenakin ollessaan saanut tosiasiassa etenkin köyhempien sisarusten taholla kokea paljon kovia ja osallistua korvaamattomalla panoksella myös tuotantoon, puhumatta ihmissuvun uusintamisesta. Senhän jokainen ymmärtää. Mutta nyt puhun aikakausien eetoksesta, joka on kovin abstraktia, myönnetään.

     Ennen naisvaltaa uskottelivat sen kannattajat usein myös maailmanpolitiikan ”inhimillistyvän” samalla kuin se naisistuu. En tiedä, kokeeko joku suurten ikäluokkien edustaja pettyneensä seurattuaan toimeenpanovallan siirtymistä nyt usein jo voittopuolisesti naisten käsiin. Voisin kuvitella.

     Hallituksissa on jo puolen vuosisadan ajan yleensä aina ollut joku nainen, jota on voitu kunnioittaa ”miehen” kunnianimelä aivan aiheellisesti. On siellä kyllä aina ollut sellaisiakin, joita ei voida, mutta toki muistamme, että ajatukseton hölmöys ei ole kummankaan sukupuolen erikoisominaisuus sellaisenaan.

     Olisi kovin köykäistä yrittää selittää esimerkiksi Saksan ja koko Euroopan surkeutta vallan sukupuolittumisella, mutta tosiasiaksi jää, että tuloksena on täällä ollut aivan perusteettoman toiveajattelun aiheuttama kriisi, jolle ei ole loppua näkyvissä.

     Sen sijaan, että katsottaisiin tosiasioita suoraan silmiin ja tehtäisiin asianmukaiset johtopäätökset, kaupitellaan vetelää unelmahöttöä, jonka uskotaan parhaiten tyydyttävän enemmistön haluja.

    ”Vahvat” naiset, jotka yleensä osaavat aina sanoa jotakin kivaa tai ainakin ”edistyksellistä”, ansaitsevat yleensä tuon maineensa vain pitämällä jääräpäisesti kiinni yhtä komeista kuin korneista   iskulauseistaan ja jankuttamalla niin sanottuja periaatteitaan, vaikka maailma muuttuu. Onhan meillä poikkeuksiakin, kunnia heille.

     Mutta lintukodostahan tässä oli puhe. Kyllä täältä Suomen suvesta vielä sellainenkin löytyy ja myös taloudessamme ja maahanmuuttopolitiikassamme näyttävät asiat nyt menevän parempaan suuntaan.

     Täytyy vain toivoa, että tällainen suuntaus jatkuu mahdollisimman kauan ja että vielä jossakin vaiheessa syntyy sitä jakovaraa, jonka avulla kyetään selvittämään unelmahöttöpolitiikan seuraukset.

     Ne naiset, jotka ovat tämän takana, ansaitsevat tästä käänteestä varauksettoman tunnustuksen. Toivoahan toki aina pitää ja näyttää siltä, että siihen voi olla myös perusteita.

      Lintukotokin on omassa pienessä mittakaavassaan olemassa, siinä kuin Käkriäisen torppakin. Koko yhteiskunta ei koskaan muutu lintukodoksi, mutta toivottavasti ei myöskään Käkriäisen sinänsä kyllä kovin ekologiseksi pesäksi, vaikka onhan sekin kai mahdollista, jos ikein kovasti halutaan.

tiistai 3. helmikuuta 2026

Sukupuolittunut rappio?

 

Naisten aika

 

Liisa-Keltikangas-Järvisen kirjaa käsittelevän blogin yhteydessä joku kysäisi aiheellisesti: käsitteleekö kirjailija opuksessaan naissistumisen merkitystä tapahtuneelle kehitykselle.

Ei käsittele ja luulen ymmärtäväni asian hyvin. Kokeneena psykologina hän ilmeisesti ymmärtää, miten kiivaan vastarinnan aiheuttaisi sen asian mainitseminen, että kuvattu, sangen ikävän kehityskulku olisi jotenkin yhteydessä naisten nousuun kulttuurin keskeiseksi vaikuttajiksi.

Keltikangas-Järvinen kertoo useampaankin otteeseen, miten pöyristyneitä kuulijat ovat usein olleet kun hän on kertonut jotakin sellaista, jota ne eivät ole halunneet kuulla.

 Ajatus siitä, että sosiaalisella tasolla asioita käsitellään suurten joukkojen ja niitä edustavien otosten kautta, on yhä tälle ”hyvin koulutetulle” keskivertokuulijalle vieras. Sellaiseen hänellä on aina vastaus valmiina: kaikkihan ovat erilaisia yksilöitä. Eihän sitä saa yleistää!

Tämä siis siitä huolimatta, että kaiken tieteellisen toiminnan tavoitteena on juuri yleistäminen, mikä ei merkitse sitä, että yksittäistapausten poikkeaminen yleisestä trendistä kiistettäisiin. Ei tietenkään

Kun kuitenkin ajatellaan niitä suuria muutoksia, joita niin sanoakseni yhteiskuntamme ideologiassa on tapahtunut suhtautumisessa hyveisiin, hedonismiin ja ekstroverttiin persoonallisuuteen, on naisten panos silmiinpistävä, samoin kuin ”naisellisten” ihanteiden tulo vallitseviksi.

Klassisen itämaisen Jin ja Jang -prinsiippien erottelun mukaisesti ”pehmeiden” arvojen korostaminen ja ihannointi on ollut hallitseva trendi jo pitkään ja ”pehmeydellä” on tosiaankin tarkoitettu lepsuuden, sallivuuden ja hedonismin asettamista määrätietoisuuden, rajojen asettamisen ja pidättyvyyden edelle.

”Kiltteydestä” on nyt tullut ongelma ja sama koskee itsesyytöksiä, jotka syntyvät vaikkapa ylensyönnin tai muun holtittoman elämäntavan seurauksena. On perustettu tukityhmiä vakuuttamaan kaikille, että he ovat juuri sellaisina aivan ihania ja heidän on syytä jatkaa samaan tapaan. Kuka voisi toista arvostella? Vain hän itse on ylin tuomari ja hänen on opittava tuomitsemaan oikein eli aina kaiken sallivasti.

Siinäpä taitaa olla asian ydin. Tässä tulemme juuri ”yliyksilöllisyyteen” ja jopa narsisimiin. Narsistille maailmassa on toki muutakin kuin hän itse, mutta sillä muulla on merkitystä vain sikäli kuin se palvelee hänen tarpeitaan.

Tarpeet ja halut ja niiden tyydytys ovat nyt ihmiselle keskeisiä, eivät hyveet ja tahto, jotka antiikin aikana olivat aina se asia, joilla ihmisiä kitattiin. Plutarkhoksen ja Cornelius Nepoksen suurten miesten elämäkerrat ovat tästä havainnollinen osoitus ja niiden sanoma oli vahva vielä länsimaissakin puoli vuosisataa sitten.

Toki naistenkin hyveillä (ks. Vihavainen: Haun naisten aioni tulokset ) oli jo antiikin aikana valtava merkitys, mutta koska naiset yhteiskunnassa olivat pakostakin toisenlaisessa roolissa kuin miehet, ne oivat erilaisia. On totta, että naisellisuutta aliarvioitiin ja jopa halveksittiin silloin, kun se ilmeni miehissä. Kun se oli naisissa itsessään, ei oikealla paikalla, sitä palvottiin. Lukekaa nyt vaikka Catulluksen Lesbia-runoja (eivät viittaa lesbolaisuuteen).

Aikakautemme suurin megatrendi lienee työn tuottavuuden valtavan nousun mahdollistanut konsumerismi, ylikulutuksen kulttuuri. Se myös mahdollisti myös naisten nousun Thorstein Veblenin tarkoittamaan joutilasluokkaan, jossa tietenkin ykäluokan naiset oivat olleet aina sanan varsinaisimmassa merkityksessä.

Siinä samalla muuttuivat sekä koko väestön elämänehdot, perustarpeiden tyydytyksen, työn luonteen, koulutuksen ja perhekoon osalta. Samalla kenttä tuli vapaaksi naisten suurelle ja jopa ratkaisevalle kulttuuriselle ja poliittiselle vaikutusvallalle (vrt. Vihavainen: Haun kulutuksen vuosisata tulokset ).

Jos toteamme tai ainakin oletamme, että nykyinen yliyksilöllinen ja hedonistinen kulttuuri on syntynyt nimenomaan naisten lisääntyneen yhteiskunnallisen merkityksen takia, saamme varmasti kuulla, että taas tässä nyt sitten ”syyllistetään” jotakuta, mikä on jo sinänsä väärin ja sitä paitsi miesten hallitsema maailma on ollut toksinen ja läpimätä ja niin edelleen.

Vallitseva älyllinen taso ei yleensä pääse tämänkaltaista ”ajattelua” pitemmälle, mutta totean ainakin itse kyllä näkeväni vahvan yhteyden yhteiskuntamme ja kulttuurimme uusien, vääristyneiden arvojen ja naisen aseman muuttumisen välillä. Kyseessä saattaa hyvinkin olla siirtymäilmiö, jollaisissa ylilyönnit ovat aina olleet suuria.

Tässä nyt joka tapauksessa nostan taas raivostuttavasti esille vanhan blogini puolentoista vuosikymmenen takaa;

 

maanantai 12. elokuuta 2013

Aikamme sankaritar

 

Aikamme sankaritar

 

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin oli sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta

. Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta.

Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin.

Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä. Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Baumanin kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään. Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi.

 Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista ja niiden kantajista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat hyödykkeet omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia.

Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä esittämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat toki erinomaisia itsensä tuotteistajia ja huippukalliita hyödykkeitä.

He ovat myös ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia vaatekappaleesta tai käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton.

Kulttuurimme on hyvin pitkälle keskittynyt juuri naisten miellyttämiseen, vaikka heidän välitön kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä. Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö, aikamme anti maailmanhistorian kehitykselle. 

 La Revue-lehti ennusti pari vuotta sitten, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä tai se muuttuu sivuseikaksi.

Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen, mikä onkin baumanilaisen dystopian tunnusmerkkejä. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään.

 Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Jos urotöitä (vanhanaikainen termi) etsitään, niin nykyään puolen kuun palkan sijoittaminen kenkäpariin on vahva ehdokas arjen sankarittaren maineteoksi.

 Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tai, se tuskin sittenkään toimisi, koska silloin itse henkilö, varsinainen tuote jäisi varjoon, ellei sitten kylpisi tuossa samppanjassa. Tärkeintä loputtoman kuluttamisen kannalta joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa hetkessä eläen reipas kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”.

Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä.

On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan.

Mikäli lapsia on, on ideaalinen kasvatus kai narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa.

Yhdysvaltoja pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii oheistuotteina toimivien lastensa avulla pätemään itse maineen markkinoilla.

Halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena ei sittenkään sulje pois tahtoa. Jälkimmäinen saattaa loppujen lopuksi olla tärkein hyve, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tuotteena tärkeä, sillä tuotteena hän tarvitsee kysyntää kaikkialta, vaikka jakaakin suosiotaan melko rajoitetusti. Sukupuolten välinen teerenpeli on myös alue, jossa hetkessä eläminen ja tuotteen markkinointi maksaa valtavia summia, vaikka itse seksi on näennäisesti ilmaista.

Sankaritar ei itse sijoita fitnessiin ja kosmetiikkaan paljoakaan, mutta varsinaiset maksumiehet sijoittavat tähän tuotteeseen sitäkin enemmän. Kaikki on loppujen lopuksi häntä varten, urheiluautoista loistohotelleihin.

Sanomattakin on selvää, että seksisuhde ei ole pysyvä arvo sinänsä, tuotteen arvo mitataan aina uudelleen seksin markkinoilla ja tässä suhteessa sankarittaren uran pidentäminen on erittäin haastava ja kallis tehtävä.

Tieteen alalla voimme myös todeta selvän siirtymän. Postmodernismi tarjoaa aivan uudenlaisen näkökulman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi. Tuotteen yksilöllinen ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella.

Zygmunt Baumanin kirjankannen sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on keskeistä. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi.

Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan. Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”.

Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille.

Tervehtyisikö se, jos sen ihanteeksi tulisi nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen?

 Jo Erich Fromm-vainaa kuvitteli tervettä yhteiskuntaa, jossa normina ei olisi huoraaminen, vaan luominen. Siis ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka –kuten hän arveli-  on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta.

Fromm arveli ajattelunsa suorastaan olleen objektiivisella pohjalla: ihmisen (aristotelisen) olemuksen toteuttaminen oli ainut tie todelliseen onneen. Hän kuvitteli löytäneensä tämän totuuden psykoanalyysistä.

No, psykoanalyysi alkaa pikkuhiljaa päästä historian roskatunkiolle, jonne se ilmeisesti kuuluukin. Frommin eksistentiaalinen versio tosin poikkeaa radikaalisti Freudin ja etenkin Jungin päästöistä, eikä sitä kannattaisi ilman muuta lukea samaan joukkoon niiden kanssa.

 Frommin perusajatukset ovat lopultakin sangen rationaalisia ja verrattuna postmoderneihin jaarittelijoihin hän on kuin lääketieteen tohtori voodoopoppamiesten rinnalla. Aikamme sankaritar tai pikemminkin hänet tuottanut yhteiskunta olisi jollakin konstilla saatava ymmärtämään omat todelliset tarpeensa. Nobel sille, joka sanoo, miten se tehdään.

No, entä se Petšorin, joka toimitti alussa aasinsillan virkaa? Aika ikävä sankari se hänkin oli. Tyhjänpäiväinen elämä ja aikakausi johtivat hänet vuodattamaan viatonta verta olemattomasta syystä. Yhtä turha kuin aikamme hipsteri vai vielä turhempi?

Vaikea sanoa. Ainakin parin sadan vuoden takaiseen sankariin liittyi tragiikkaa. Nyt pärjätään komiikalla ja onhan se kaikkien kannalta miellyttävämpää, ainakin lyhyellä tähtäimellä.

 

sunnuntai 23. marraskuuta 2025

Paholaisen inkarnaatiot

 

Narsisti Andalusiassa

Michel de Castillo. Tara. Suomentanut Katri Ingman-Palola. WSOY 1963, 339 s.

 

Blogeissa jo pari kertaa mainittu, hirveän lapsuuden kokenut ranskalais-espanjalainen kirjailija Michel de Castillo kuvaa tässä romaanissaan ajanjaksoa 1920-luvulta Espanjan kansalaissotaan.

Luulen, että kirjan ymmärtämiseksi on otettava huomioon hänen oma kokemuksensa hylättynä lapsena ja kenties myös nostalgia, joka joskus 1950-luvulla kohdistettiin kansalaissotaa edeltävään maailmaan.

De Castillon tyyli on etenkin kirjan alussa laulavan runollista ja suurtilallisten Andalusia kuvastuu siinä jonkinlaisena paratiisina, jossa miehet olivat todellisia miehiä ja naiset ihania kuin enkelit.

Andalusialaisen caballeron suurimpiin omaisuuksiin kuului kunnia ja nimenomaan itsekunnioitus. Intohimokaan ei saanut sitä vahingoittaa, niin vastustamatonta kun se voi ollakin.

Mitä muuten tuohon kuvitteelliseen Andalusiaan tulee, sen kansa kuvataan sielultaan kyllä runolliseksi ja elämän ja kuoleman draamaa ihmetellen rakastavaksi. Se ilmenee muun muassa härkätaistelujen nousemisessa juuri siellä elämää suuremmaksi harrastukseksi, asiaksi, joka herättää todellista hartautta.

1960-luvun italialainen elokuva ”Verta ja hiekassa” (Francesco Rosi: Il momento della verita) oli tämän asian perinpohjainen rienaus. Olisi kiinnostavaa tietää, miten sitä arvosteltiin aikansa Andalusiassa.

Uskontoon taas täällä suhtaudutaan hieman kahtalaisella tavalla. Prelaatteja ja munkkeja halveksitaan ja saatetaan sanoa, että he levittävät ympärilleen pahaa hajua, joten heistä pitää pysytellä erossa.

Kuitenkin pääsiäisviikon -semana santa- kulkue Sevillassa lumoaa kaikki tuhansine viittaa kantavine katujineen ja kannettavine pasoineen, pyhiä tapahtumia esittävine telineineen. Se saa jopa uskontoon varsin nuivasti suhtautuvan caballeron liikutuksesta heikoksi.

Tuon voin hyvin uskoa. Tuhansien ihmisten kulkue viime keväänä Málagassa oli unohtumaton elämys.

Mutta siinä kyseessä on ennen muuta kansanjuhla. Kirjailijan mukaan sen laulussakaan ”ei ole  mitään kristillistä. Se tuntuu syntyneen aikojen syvyyksistä rodun elinvoiman todistajana. Se on vakavan ja intohimoisen Itämaan viesti, rodun, joka kauhistuu kuolemaa, koska se niin suuresti rakastaa elämää. Se itkee juutalaisin mdulaatioin Kristuksen kuolemaa.

Toki asiaan kuuluu ihmeiden odottaminen ja niiden anominen Seitsemän tuskan neitsyeltä, Macarenalta. Pyhä neitsyt ei täälläkään ole yksi, vaan hänellä on monta ilmenemismuotoa kuin antiikin jumalilla. Muuten, Andalusia oli roomalaisten aikanakin koko valtakunnan roomalaisin osa, todistaa muuan patriootti.

 Tässä helteiden ja intohimojen maassa kasvaa kirjan sankaritar naiseksi. Hän saa mieluiseksi yllätyksekseen kuulla jo ensimmäiset ”piropos” -kohteliaisuudet, joita  miehillä on tapana heittää ohi kulkeville naisille. Joskus sanotaan vain ”guapa” (ihana), joskus ollaan hieman härskejäkin.

Hän oppii myös, ettei noille kohteliaisuuksille saa antaa vähintäkään huomiota. Naisen rooliin kuuluu ylhäisyys, joka odottaa palvontaa itsestään selvänä asiana. Tasa-arvo olisi yksinkertaisesti yhtä rienaava kuin naurettavakin asia.

Sankarittaren isä on paikallisten hyveiden henkilöitymä ja ennen muuta arvokas ja omanarvontuntoinen, härkien ja hevosten suuri tuntija.

Hänen vaimonsa on kirjan paholainen. Hän on irlantilainen kaunotar, joka narsistina menee mihin äärimmäisyyksiin tahansa oman itsensä palvonnassa. Mitään muuta hän ei voikaan rakastaa ja jopa hänen tyttärestään tulee hänelle koston välikappale. Äiti haluaa tuhota lapsensa saadakseen koston tyydytyksen.

Tässähän tietenkin näemme taas vanhan Medeia-teeman, joka nykyään on feministien piirissä taas kasvanut kultiksi. Aikamme sankaritar on täysin kehittyneenä juuri Medeia, jolle koko maailma on vain hänen oman narsisminsa näyttämö. Lapset ovat ennen muuta vain yksi väline muiden joukossa.

Äiti sattuu olemaan myös nymfomaani, joka pakenee kotoa tytär mukanaan ja elää omalle irstailulleen ja itsensä palvonnalle. Hän saa mukaansa jopa kelpo miehiä, joiden merkitys on tietenkin myös vain välineellinen.

Mukaan tarttuu myös ajan intelligentsijaa, joka on typerää ja omahyväistä ja luulee nousevansa Tolstoita ja Dostojevskia ylemmäs heitä pilkatessaan. Tytär ymmärtää tämän falskiuden jo lapsena.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat osaksi Cordoban ja Sevillan tienoille ja sitten Màlagaan, jonne äiti lapsineen lähtee ennen kuin pakenee Eurooppaan, jossa koetaan jopa ankea Weimarin Saksan Berliini ja köyhtymisen alennus, josta tietenkin saa kärsiä ennen muuta lapsi.

Pitäisin kirjan narsismin kuvausta jopa yllättävän uskottavana, sitäkin suuremmalla syyllä, kun sitä ei ymmärtääkseni vielä ollut diagnosoitu eikä feminismikään ollut täysin omaksunut sen nistamista palvonnan kohteeksi. Toki Ibsenin ”Nukkekoti” antoi jo asiasta esimakua.

Muuten kirja on kiinnostava myös Andalusian kuvauksena, olkoonkin, että kyseessä on ennen muuta kuvitteellinen Andalusia. Jo tuohon aikaan siitä oli tulossa eurooppalaisen ja varmaankin myös espanjalaisen eksotiikannälkäisen ylemmän keskiluokan mekka.

Sivumennen sanoen, muutto Baskimaahan ”kaikkien noiden Espanjoiden läpi” on paikalliselle palvelijalle pelottava matka tuntemattomaan. Se merkitsi matkaa ulkomaille, mitä se kirjailijan mukaan olikin.

Málagan härkätaisteöluja kuvasi jokseenkin sairaalloisella nekrofilialla Ernst Hemingway teoksessaan ”Kuolema iltapäivällä” ja andalusialaiset mustalaisethan (Carmen) olivat saaneet paikkansa romanttisessa kirjallisuudessa jo 1800-luvulla.

Suomalaiset merenkulkijat suuntasivat yhä uudelleen matkansa Espanjaan ja sen rannikkoa pitkin Ranskaan, viemään lankkuja ja ghakemaan suolaa. Espanjalainen, tulinen señorita kuului myös oman eksotiikkamme kuvastoon, mantiljoineen ja bolerohameineen.

Kuunnelkaapa vain maailmansotien välisen ajan merimieslauluja. Niitä löytyy You tubesta vaikka millä mitalla. Espanjaan siellä mennään, ellei nyt sitten yksin tein Afrikkaan ja hieman kauemmas. Useinhan mentiin Australiaankin, mutta sieltä nyt ei ollut mitään kerrottavaa. Senjoriitat olivat toista.

Tuosta ajasta on kulunut nyt suunnilleen sata vuotta ja yli eli vähintään kolme sukupolvea. Muistan kuitenkin, miten muuan hieman varakkaampi sukulainen oli käynyt jossakin Málagasssa vielä 1950-luvulla ja kertoi kokemuksiaan kuin merimiesjuttua.

Koko Suomen kansahan sitten yhtäkkiä heräsi Kalevi Keihäsen mukana matkailuun heti 1960-luvulla ja matkusti Espanjaan porsasjuhlia viettämään. Suomen pankkikin myi pesetoja auliisti.

Andalusia oli vielä siihenkin aikaan köyhyydestä ja oppimattomuudesta vasta pois pyrkimässä ja sen palkkataso oli matala. Se oli kuten Suomi oli ollut 1800-luvun lopulla. Siis kehitysmaa.

Mutta kuten meiltä on turha enää tulla etsimään Kauppis-Heikin ja Teuvo Pakkalan Suomea, yhtä turha on tulla tänne Andalusiaan etsiskelemään niitä menneen talven lumia, joita De Castillo kirjassaan kuvaa.

Tuo paholaismainen narsistin tyyppi, joka pakonomaisesti tekee pahaa itseään toteuttaakseen, löytyy sen sijaan kaikkialta. Itse asiassa se taitaa olla aikakautemme muuan keskeinen symboli, joka on korotettu jalustalle. Valitettavasti.

 

sunnuntai 26. lokakuuta 2025

 

Mitä uutta?

 

Törmäsin tässä vanhalla kovalevyllä olevaan juttuun, joka näyttää olevan kirjoitettu ammoisina aikoina. Se on vuoden 2011 kansiossa ja luultavasti tähän saakka julkaisematon.

Hiukan epäröin, kannattaako sitä koskaan julkaistakaan tai pitäisikö se ainakin leikata 2-3pätkäksi, koska nykyaikainen lukija pitää jo henkilökohtaisena loukkauksena, jos huomaa jonkun ajatelleen, että hän viitsisi kuluttaa aikaansa enemmän kuin kolmen sivun lukemiseen. Moni ei sellaiseen enää oikein pystykään.

Sitten tuli mieleeni, että myös lehdissä saattaa sunnuntainumeroissa olla hyvinkin pitkiä juttuja, tai ainakin ennen oli. Pakkohan ei kenenkään ole kaikkea lukea, mitä saatavilla on.

Toinen juttu on se, että tiedän varmasti tiettyjen kaikkia sukupuolia edustavien puoliälymystön edustajien käsittelevän tämän esseen (yritelmän) omalla nopealla tavallaan ja luokittelevan sen naisvihaksi.

Koska tällainen on tasoltaan merkittävin intellektuaalinen suoritus, johon he yleensä pystyvät, leimaavat he saman tein kirjoittajan vihapuhujaksi, jonka ovat panneet liikkeelle kateus, katkeruus ja muut vastaavat tunteet.

Älyn ja älyllisen rehellisyyden ajatteleminen sellaiseen rooliin ei kuulu tuon joukon henkisten valmiuksien piiriin. Ad hominem toimii siellä aivan luontevasti, vailla vastavoimia. Sillä ei muuten ole mitään väliä, mutta olisihan se ihan kiinnostavaa saada asiallisia vasta-argumenttejakin.

Tässä nyt joka tapauksessa kajotaan merkittävään aikamme ilmiöön, joka todella on tuonut paljon uutta tähän maailmaan. Mikäli ihminen suhtautuu aikakautensa kulttuuriin aidon kiinnostuneesti, hänen on pakko kysyä, mitä uutta maailmaan ovat tuoneet ne megatrendit, jotka ovat muuttaneet sitä valtavasti jopa viimeisten puolen vuosisadan mittaan.

Olisi naiivia ajatella, että ihmiskunnan tavaton elintason nousu, koulutuksen ja informaation vallankumous, naisten esiinmarssi yhteiskunnassa ja muut vastaavat mullistukset olisivat pelkästään myönteisiä asioita. Tietysti vain kylähullut voisivat pitää niitä pelkästään kielteisinäkään.

Intellektuellien klassinen tehtävä olisi koettaa asettaa uudet ilmiöt omalle historialliselle paikalleen. Me kaikki tiedämme ja näemme, että maailmaan on parin sukupolven aikana tullut valtavasti uutta. Nyt olisi kuitenkin ymmärrettävä, mitä tuo uusi on ja myös mitä se ei ole.

Pelkästään yhteiskunnan ja kulttuurin naisistuminen on tietenkin asia, josta voi kirjoittaa ja tullaan kirjoittamaan kokonaisia kirjastoja. Niissä olevan tietomäärän pystyy hallitsemaan vain tekoäly. Sitähän meistä jokainen voi mielensä mukaan käyttää, mutta tuskin se korvaa omaa yritystä.

 

No, enemmittä apologioitta, tässä tämä vanha tekele sitten on:

Aikamme sankaritar

 

Mihail Lermontovin ”Aikamme sankari”, Petšorin oli hyvin etevä, aito ja rehellinen, mutta pohjimmiltaan kielteinen tyyppi. Hän oli ”tarpeeton ihminen”, tuo illuusioton ja iloton, ilmeisesti kroonista masennusta poteva nuori mies, joka kuitenkin samalla oli tyylikkäästi blasé,, voisi sanoa cool, ellei se kuulostaisi kovin anakronistiselta.

Aikansa sankari tuo Petšorin oli siksi, ettei aika voinut parempaakaan esittää. Ilmeisesti ei ainakaan Lermontovin omassa rajoittuneessa maailmassa ollut mahdollista löytää mitään sen uljaampaa kuin tämä illuusioista ja tekopyhyydestä paljaaksi riisuttu hahmo, mikäli aikoi pysyä rehellisenä. Tyhjää sentimentaalisuutta ja onttoja latteuksia kyllä oli tarjolla riittämiin. Sankarilla oli vain yksi tie ja sitä kulki myös kirjailija itse, kaatuen luotiin tyhjänpäiväisen asian takia, mutta miksipä ei?

И жизнь, как посмотришь с холодным вниманием вокруг,

такая пустая и глупая шутка.

 Oliko elämä mitään muuta kuin raaka pila?  Oliko se ainakaan sankarin arvoinen?

Mutta ei aika varmaan ollut läpikotaisin mätä, tuskin sankarikaan. Joka tapauksessa Petšorin oli aikansa kuva siksi, että hän edusti jotakin sellaista, joka maailmassa näytti olevan uutta, pahaenteistä ja peruuntumatonta.

 Otsikossa Lermontov puhui komeasti ”ajastaan”, vaikka tuota samaa aikaa eli yhdessä kirjailijan kanssa vain hänen pikku maailmansa, mirok, joka koostui samanlaisista sivistyneistä nuorukaisista ja heidän seurapiiristään. Venäjällä, kuten koko Euroopassa, he muodostivat vain hyvin ohuen kerroksen yhteiskunnasta.

Maailma, sanan varsinaisessa merkityksessä ei ollut miksikään muuttunut, ei edes se, mitä talonpojat nimittivät maailmakseen, mir, eli heidän kyläyhteisönsä. Herrat ja orjat jatkoivat elämistään samaan tapaan kuin aina ennenkin. Joidenkin nuorten herrojen masennus ja maailmantuska ei siihen vaikuttanut sitä eikä tätä.

 Ja siitä huolimatta Lermontovin Petšorin oli mitä merkittävin aikansa tuote. Hänen hahmonsa myös ennusti jo laajemminkin tulevaisuutta, sitä maailmaa, joka odottaisi kansanjoukkoja joskus puolentoista vuosisadan päästä.

Se ryhmä, älymystön terävä kärki, joka teki tuota tulevaisuutta, tunsi Petšorinin ongelmat omikseen eikä päässyt niistä irti ennen kuin se huomasi, että väkivalta, jonka ihminen masennuksessa kohdisti omaan itseensä, voitiin kohdistaa myös sen ulkopuolelle ja että murhasta oli mahdollista muotoilla elämän tarkoitus, kun siitä tehtiin jalo uskon teko, joka todisti ihmisen jumaluuden. Netšajev, Bakunin ja lukemattomat muut selvisivät Lermontovin dilemmasta kehittämällä uuden narsistisen Apokalypsiksensa, joka korotti heidät omiksi jumalikseen.

Mutta millainen on meidän aikamme sankari, kuka hän on? Jos aikamme on sairas, kuten sen kuviteltiin jo Lermontovin aikana olleen, on aikakauden sankarikin sitä. Tärkeää on vain, että hän on nimenomaan juuri oman aikakautensa symbolinen edustaja ja sen esiin nostamien hyveiden ja paheiden ruumiillistuma.

Zygmunt Baumanin kirjan Consuming Life kannessa näkyvät nuoren naisen jalat ostoskassien rykelmän päällä. Miksi juuri naisen?

Bauman kantavia ideoita on, että kulutusyhteiskunnassa myös ihminen on tullut tuotteeksi, hänen on myytävä itseään.

Kuluttajastakin tule tuote ja asiaan liittyy, ettei hänen roolinaan enää ole vain kuluttaa tyydyttääkseen tarpeensa, vaan kuluttaa maksimaalisesti ja hyväksyä koko ajan itselleen uusia tarpeita tämän missionsa täyttämiseksi.

Kun ihminen joskus ennen oli ennen muuta tuottaja, joka raahasi mukanaan raskasta pakaasia, joka koostui kestävistä ja pysyvistä arvoista, tulee hänen nyt olla ketterästi liikkuva ikuisessa nykyisyydessä elävä nautiskelija, jonka koko missio on uusien halujen kehittäminen.

Vielä hiljattain rikkautta haalittiin näyttämisen takia, arvokkaat asiat omistettiin ja ne olivat jopa ikuisesti käyttökelpoisia. Nyt hyödykkeitä käytetään ja hylätään yhtä kevyesti kuin ne saatiin. Näyttäminen keskittyy itsensä ja oman kulutuskykynsä näyttämiseen nykyhetkessä, ei omaisuuteen, joka on vain potentiaalia ja jopa painolastia. Sehän tuo velvollisuuksia.

Onko nuori nainen paras kuluttaja? Asia ei ole ilman muuta selvä. Vaikka nuoret ja hieman vanhemmatkin naiset ovat ainoa kohderyhmä, joka suostuu pelkän näyttämisen takia maksamaan mielettömiä summia käsilaukusta, jonka todellinen arvo on hyvin vaatimaton, ei heidän kulutusmahtinsa ilman muuta ole erityisen merkitsevä.

Tärkeätä kuitenkin on, että se on uutta, se on koko ajan nouseva ja yhä hallitsevampi ilmiö.  La Revue-lehti ennusti, että 2000-luvun toisen vuosikymmenen tärkeimpiä historiallisia uutuuksia koko maailmassa on, että naiset viimeinkin tulevat yhteiskunnassa lukumääränsä mukaiseksi voimatekijäksi.

Hyvin mahdollista. Syntyvyys laskee nyt kaikkialla ja tämä luo uuden tilanteen. Sitä mukaa kun ihmiskunta lopettaa lisääntymisen, häviää naiselta rooli perheenäitinä. Kun niin käy, on tie auki ikuiseen sinkkuuteen ja sitä mukaa ikuiseen nykyhetkessä elämiseen. Eihän tulevaisuutta ole, koska ei ole jälkeläisiäkään.

Tunnetun sarjafilmin sankarittaret kunnostautuivat nimenomaan sillä, että antoivat periksi haluilleen ja mieleenjohtumilleen. Puolen kuun palkan sijoittamisessa kenkäpariin on todella sitä jotakin! Tai miksei voisi jopa tehdä velkaa ja ostaa maailman kalleimman samppanjapullon? Tulisipa siinä näytettyä! Tärkeintä joka tapauksessa on, että haluilleen on osattava sanoa kyllä.

Baumanin hahmottelema itsensä tuotteistanut ikuisessa nykyhetkessä elävä halujen herratar on tietenkin narsisti. Muuta tuskin on edes mahdollista kuvitella. Ideaalityyppinä tällä uudella hahmolla ei ole lapsia, mutta saattaa kyllä olla mies tai miksei ”vaimokin”.

Parisuhde on kukaties rekisteröity, mutta kukaan ei kuvittele, että sen tarvitsisi kestää päivääkään kauemmin kuin hyvältä tuntuu. Eihän siinä olisi mitään mielekkyyttä. On kyllä mahdollista, että sankarittarella on lapsia, jonkin verranhan niitä vielä maailmaan siunaantuu, esimerkiksi ns. apilaperheiden kautta, joissa eri sukupuolet vain minimaalisesti häiritsevät toisiaan.

Mikäli lapsia on, on kasvatus narsistista perfektionismia, jossa lapsesta puristetaan viimeisetkin mehut, jotta hän tyydyttäisi äidin kunnianhimoa. Yhdysvaltoja tänä vuonna pöyristyttänyt teos ”Tiikeriäidin taisteluhymni” kuvaa juuri tällaista äitiä, joka tyrannisoi tyttäriään kaikin tavoin pakottaakseen heidät ”huipulle”. ”Tiikeriäiti” todennäköisesti pyrkii tekemään lapsistaan oman kuvansa. Eihän hänellä narsistina muita ihanteita ole, eikä voikaan olla.

 Joka tapauksessa narsisimi määrää sen, ettei halujen vallitsevuus elämän tarkoituksena sulje pois tahtoa: se saattaa loppujen lopuksi olla määräävin piirre, sillä se on väline valtaan, joka taas takaa tyydytyksistä suurimman ja viime kädessä myös mahdollistaa loputtoman kulutusjuhlan.

Sankaritar on feministi ja ihmettelee vilpittömästi, mikseivät kaikki naiset ole feministejä. Heidänhän kannattaisi olla sitä oman etunsa vuoksi, kuten natsi-Saksassa ”arjalaisen” kannatti olla kansallissosialisti.

 Hitler vaati ja sai kiintiöt, joilla korjattiin juutalaisten yliedustus eri aloilla. Sitä seuraavasta arjalaisten yliedustuksesta ei sitten ollut väliä, koska kaiken tulikin kuulua heille.

Märta Tikkanen, haastateltuna pari vuosikymmentä myöhemmin kömpelön kirjansa ”Miestä ei voi raiskata” johdosta totesi vilpittömästi, ettei hän kirjaa hävennyt: ”se oli naisten puolella”. Ajatusta siitä, ettei ole säädyllistä olla puolueellinen ja ettei ihmisiä saisi a priori jakaa sukupuolen perusteella vuohiin ja lampaisiin ei ilmeisesti edes pälkähtänyt kirjailijattaren päähän.

Häpeämätön epätasapuolisuus on aikakautemme sankarittaren maailmassa nostettu kaiken kritiikin yläpuolelle. Sukupuolten keskimääräiset palkkaerot, joissa miehet itse asiassa jäävät huonompaan asemaan, tulkitaan ilman muuta orwellilaisittain ”tasa-arvoisemman” osapuolen hyväksi.

 Samoin tehdään kaikissa muissakin tapauksissa, koskivatpa ne perheväkivaltaa, huoltajuutta tai mitä muuta tahansa.

Narsismia, holtittomuutta, sukupuolisovinismia ja häikäilemättömyyttä on aina ollut. Uutta on, että niitä on alettu pitää itsestäänselvyytenä ja ”tasa-arvoisemman” sukupuolen luovuttamattomana oikeutena sukupuolen perusteella. Väärän sukupuolen edustajilla ne ovat pelkkiä paheita. Yksilö on tässä pelkkä viiteryhmänsä edustaja, hänen ei tarvitse kantaa itsestään vastuuta.

 Oikeudenmukaisuuden ihanteen sijaan asiat kytketään siihen sukupuoleen, jota henkilö ”edustaa”. Sankarittarelle ei voisi edes pälkähtää päähän, että hän voisi olla henkilökohtaisesti vastuussa vain itsestään ja omista toimistaan.

 Ajatus oikeudenmukaisuudesta ja etiikasta, jossa jokainen asia ratkaistaan tapaus kerrallaan suosimatta a priori toista osapuolta, ei pääse häiritsemään sankarittaren ajattelua. Tätä ei ehkä tarvitse edes nimittää kyynisyydeksi, koska asian oikeutus edellytetään niin naiivin kritiikittömästi.

Naisten ja miesten välillä näyttää sankarittaren mielikuvituksessa vallitsevan kollektiivinen antagonismi, joka marxilaisen dialektisen kaavan tavoin ratkeaa vain taistelua kiihdyttämällä ja jossa toisen voitto on aina toisen tappio. Kulutusyhteiskunnan symbolisella keulakuvalla on aivan tietynlaiset arvot. Kaikki, mikä palvelee egoa, on hyvästä, mikä sitä haittaa on pahasta. Häpeä on yksi niistä menneisyyden jäänteistä, joita vastaan on pontevimmin ja määrätietoisimmin hyökätty ja hyvällä tuloksella.

Jos rohkenisi yrittää hahmotella aikamme sankarittaren konkreettista muotokuvaa, siis tarkoittaen sellaisen uuden hahmon ideaalityyppiä, joka on nimenomaan meidän ajallemme ominainen ja kantaa juuri sen hyveitä ja paheita, saattaisi tulokseksi tulla seuraavanlainen hahmo.

Hieman yli tai alle nelikymppinen sinkkutyttö ei ole perustanut perhettä eikä aiokaan. Hänellä on hyvä työpaikka suuryrityksessä tai korkeassa virassa ja hän on jatkuvasti liikkeellä, Brysselissä, Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa.

Vapaa-aikoina hän suosii eksklusiivisia kohteita ja muodikkaita paikkoja, joiden valitsemisessa auttavat Intelligent Lifen tapaiset oppaat. Ateriointi on tärkeä osa elämää ja gourmet-annokset ovat pikkuruisia, mutta menut pitkiä ja kalliita.

Muodikkaat asut hankitaan Milanosta, Pariisista ja New Yorkista, eikä suinkaan näiden paikkojen halpamyymälöistä. Tavanomaisten merkkituotteiden käyttö on hieman liian vulgaaria ja vaatetta saatetaan käyttää vain kerran, jos sitäkään.

Yhden henkilön budjetiksi tulee näillä tottumuksilla helposti viisinumeroinen summa kuukaudessa, mutta tuloja toki on ja niitä hankitaan lisää ylipitkillä työpäivillä jotka tosin ulkopuolisen mielestä näyttävät pikemminkin lomailulta.

Sankarittaren kielitaito on englannin osalta tavallaan moitteeton, ääntämys ja muodikkaat idiomit ovat kohdallaan, vaikka kirjoitettu kieli saattaa olla tyyliltään alkeellista sekä suomeksi että englanniksi. Missäpä vaiheessa sankaritar olisi saanut laajan yleissivistyksen?

Mutta ammattitermit sekä uusimmat muotikäsitteet ovat hallinnassa ja Intelligent Lifen makutuomareiden arvovaltainen siunaus todistaa, että henkilö kuuluu koko maailman eliittiin. Englannin ja toisen kotimaisen lisäksi saatetaan osata jotakin romaanista kieltä ja kulttuureja hallitaan koko maapallon laidasta laitaan –sikäli kuin asia koskee käyttäytymistä arkipäivän tilanteissa, eritoten ostoksilla ja small talkissa. Tällä tytöllä eivät jää jauhot suuhun.

Sankaritar on siis hyvin koulutettu. Hän ei ole sivistynyt, sillä koko käsite on vanhentunut, mutta hän on suorittanut vähintään maisterintutkinnon ja hallitsee jonkin alan peruskäsitteet ja on aikoinaan hieman päässyt perille siitä tutkimuksesta, johon se perustuu.

Hyvä koulutus on myös viety läpi hyvin arvosanoin, mutta huolimatta siitä sankaritar on oudon kritiikitön, kun asia koskee erilaisia muotivillityksiä. Näyttää myös siltä, ettei hänen mieleensä edes juolahda soveltaa jo koulussa oppimiaan asioita jokapäiväisessä elämässään. Yhtä vähän hänen tarvitsee ymmärtää käyttämiensä sanojen etymologiaa ja eri kielten yhteisiä piirteitä, klassisesta kirjallisuudesta puhumatta. Couldn’t care less.

Sivistyksen tietty puolivillaisuus ei estä innokasta kulttuurin harrastamista. Moderni taide ja teatteri ovat suosiossa, eritoten ooppera ja muut eksklusiiviset huvit, joiden yhteyteen sopivat kalliit puvut, ruoat ja hotellit. Itse sisältö on muuten samantekevää, tärkeitä on, että se tuottaa huumaavan tunteen siitä, että minä harrastan tätä ja suurin osa ihmiskuntaa ei. Voici la distinction.

Vastakkainen sukupuoli on sankarittarelle tärkeä, sillä hän tarvitsee kiitosta kaikkialta. Koska sankarittaremme on aika hyvän näköinen, hänen on helppo herättää vastakkaisen sukupuolen kiinnostus ja siihen hän myös pyrkii.

Toinen juttu on, että narsistinen persoonallisuus ei voi sitoutua muuhun kuin itseensä ja ajan mittaan, nopeastikin, yksi ihailija saa lähteä toisen tullessa tilalle. Viehätysvoiman kokeilu on jatkuvaa ja sen todistaminen käy parhaiten päinsä nolaamalla ihailijat, joiden mitättömyys näin tulee osoitetuksi.

Muutoin vastakkainen sukupuoli on kompastuskivi työuralla. Omia vastoinkäymisiä selitellään ”lasikatolla”, syrjinnällä ja pakolla olla kaksi tai kolme tai yksintein peräti kymmenen kertaa parempi kuin toisen sukupuolen edustaja. Omat kyvyt tuntuvat ylivertaisilta, vaikka niistä käytännössä näyttää usein olevan kummallisen vähän hyötyä.

Tämä tietenkin selitetään vihamielisen ja kateellisen toisen sukupuolen sorrolla. Myyttiset ajatukset omista nerokkaista tippaleipäaivoista ja tunneälystä pönkittävät egoa, vaikka käytännössä näiden arjalaisten erityispiirteiden soveltaminen ei näytä tuottavan mitään tuloksia eikä luovista visioista ja uusien polkujen kulkemisesta ole mitään näyttöä. Niitähän ei voinut oppia ulkoluvun avulla.

 Käytännössä tippaleipä ei tuota mitään omaperäistä ja tunneälyn komeata nimeä kantaa vain taipumus olla ajattelematta asioita loppuun saakka. Myös kykenemättömyys hillitä emotionaalisia purkauksia ja infantiili kiukuttelu merkitään voimakkaan tahdon ja kehittyneen tunne-elämän nimikkeellä taseen plussapuolelle, sillä kyse on naisellisista ominaisuuksista, jotka ovat jo siksi arvokkaita.

Sukupuolinen tyydytys on asia, jonka merkitys on suorastaan myyttinen. Eräässä mielessä se on maailman napa. Maailman todellinen tehtävä on tyydytyksen hankkiminen sankarittarelle, siinä se saa näyttää kykynsä.

 Egon paisumista ei haittaa, vaan pikemminkin palvelee, jos tyydytys jää puolitiehen. Todistaahan se taas kerran omasta erinomaisuudesta ja toisten vähäpätöisyydestä. Haaveet täydellisestä seksuaalisesta tyydytyksestä ovat toki aina läsnä ja antavat pontta ikuiselle kaunistautumisen ja hemmottelun juhlalle, johon voi upottaa rahaa loputtomasti, tavoitteena oman itsen kehittäminen hyödykkeenä, näyttöarvon loputon lisääminen.

 Tämä jatkuu usein yli kahdeksankymmentävuotiaaksi, mitä pidetään erityisen arvostettavana. Linnan juhlien antoisat kaula-aukot ovat yhtä paljastavia niin kaksikymppisillä tytöillä kuin sataa lähetelevillä mummeleilla.

Sankaritar ei ole varsinaisesti frigidi, mutta hänelle ei kuitenkaan tuota tuskaa pidättyä sukupuolisesta kanssakäymisestä pitkiäkin aikoja. Itse asiassa se tuottaa melkoista mielihyvää, kun tietää, miten vaikeaa se on toiselle osapuolelle.

Sankaritar pyrkii nimittään täydelliseen ja ehdottomaan yksinvaltaan seksuaalielämän alalla. Kun hän sanoo ”ei!”, se tarkoittaa ”ei!”, vaikka asia selviäisi vasta yhdynnän aikana tai jopa seuraavana päivänä, kuten muutamassa varsin kuuluisassa tapauksessa.

Sukupuolinen häirintä on sataprosenttisesti sankarittaren itsensä määriteltävissä. Sankarittaren oikeuksiin kuuluu, että epämiellyttävinä pidetyt lähentymisyritykset on kriminalisoitu ja luokiteltu erittäin vakaviksi yleisen syyttäjän toimialaan kuuluviksi rikoksiksi.

Naissukupuolen välttämättömään toimenkuvaan kuuluu kaikkina aikoina ylimääräisten ihailijoiden torjuminen ja sulhaskandidaattien koettelu ja hylkääminen. Tässä sankaritar kehittää sadistisia taipumuksiaan, sillä seksinjanoinen miessukupuoli joutuu pakostakin hyväksymään kaikki asetetut ehdot.

Oikeudessa sankarittarella on myös hyvät mahdollisuudet sadistiseen hallintaan, joka aina kuuluu narsistiseen syndroomaan. Kidutus on tapa todistaa pystyvänsä hallitsemaan elävää olentoa ehdottomalla ja täydellisellä vallalla. Tuo olento voi olla lapsi tai mies tai eläin. Juristin ura tarjoaa yleensä ihanteelliset mahdollisuudet tämän alan nautinnoille ja itsetoteutukselle. Erilainen juonittelu on tässä suhteessa mainio toimintakettä lukemattomissa kysymyksissä, ei vain avioeroja tai lasten huoltajuutta koskevissa.

Prostituutio on asia, joka saa sankarittaren vimmoihinsa. Asia, jonka pitäisi olla hänen täydellisessä ja ehdottomassa kontrollissaan, uhkaakin tulla halvaksi huviksi. Koska tämä on sietämätöntä, sankaritar ei säästä ponnistuksia leimatakseen tällaisen toiminnan alhaiseksi orjuuttamiseksi, joka polkee kaikkien naisten oikeuksia ja on pelkästään miesten vika ja kuuluu siis valtion rankaisemien rikosten joukkoon.

Tieteen alalla postmodernismi tarjoaa meidän aikanamme aivan uuden maailman, jossa nimenomaan sankarittaren narsistinen maailma on tehty a priori arvokkaaksi tutkimuskohteeksi, jossa minkään objektiivisen seikan ei tarvitse häiritä jumalallista egoa ja sen tuntemuksia, joita tutkitaan ehtymättömällä mielenkiinnolla.

Oma ruumis, ruumiillisuus ja ruumiinaukot ovat kaikkien muiden kiinnostuksen kohteiden yläpuolella. Niitä nainen myös hallitsee yksioikeudella ja asia koskee myös niiden tieteellisiä tulkintoja. Sivullisten ei kannata yrittää tulla tätä tiedettä sorkkimaan. Oikeus omaan ruumiiseen koskee tietenkin reaalimaailmassa myös oikeutta sikiön henkeen. Sankarittaren olisi mahdotonta kuvitella, että abortissakaan voisi olla kyse mistään muusta kuin hänen suvereenissa hallinnassaan olevasta asiasta.

Luonnollisista syistä naiselliset sulot alkavat kuihtua jo varhaisessa vaiheessa, mutta tällöin tulee mukaan kauneusteollisuus, joka pyörittää valtavaa bisnestä. Sankarittaremme yrittää prässätä itsestään poikaa, jolla on rinnat, koska homoseksuaaliset muotikeisarit ovat saaneet hänet uskomaan, että niin pitääkin. Tämä yritys on tuomittu epäonnistumaan, luojan kiitos, mutta se tuottaa miljardeja niille, jotka haluavat kerätä nuo tarjolla olevat rahat. Tyhjän myynti on parasta bisnestä ja konsumerismin korkein aste.

Jokainen on nähnyt tämän sankarittaren. Hänen koppavan hymynsä ja nopean askeltamisensa voi erehtymättä löytää Brysselin, New Yorkin ja Singaporen koneesta sekä Diners’s Clubin loosheista ja muista vastaavista paikoista.

 Muita polkuja kulkevia lähimmäisiään nämä sankarittaret eivät vaivaudu pitkään arvioimaan. Heitä kiinnostaa vain se maailma, jossa kuljetaan erinomaisesti vaatetettuina ja tuoksutaan kalliilta. TV:n miljonääriäidit, jotka oudoksuvat suomalaisen keskiluokan typeriä huveja, ovat tämän asenteen puhdasverisiä edustajia.

Mikä on tämän sankarittaren kohtalo ja asema tässä maailmanjärjestyksessä, voisimme kysyä Konsta Pylkkäsen tavoin? Häntähän ihaillaan enemmän kuin ketään muuta. Onko hänessä sitten oikeasti jotakin vikaa?

Eikö hän joka tapauksessa ole juuri tämän aikakauden ylpeä symboli ja niin olleen heijasta ennen kaikkea sitä, mitä nyt pidetään hyvänä? Pitäisikö meidän hakea mittakeppejä joltakin muulta aikakaudelta? Jos sankaritar on sittenkin epätäydellinen, ehkä hän voi kehittyä parempaan suuntaan? Entä mitä tulee tämän sankarittaren jälkeen?

Sankarittaren objektiivinen heikko kohta on, että hän on maho. Hänellä ei ole suotuista vaikutusta ympäristöönsä, koska se on hänelle vain ja ainoastaan väline. Siinä piilee myös aikakauden perusongelma ja asioiden perimmäinen yhteys löytyy narsismista.

Narsismi oli myös Petšorinin sairaus ja jossakin rajoitetussa mielessä myös hänen aikakautensa sairaus. Onko siis mitään uutta auringon alla? Parin vuosisadan kuluttua perusongelma onkin siis yhä sama, vaikka sankarin sukupuoli on vaihtunut? Kukaties ei ole tapahtunut oikeastaan mitään merkittävää muutosta, vaan maailma jatkaa menoaan entiseen tapaansa, vaikka sankarit ja sankarittaret vaihtuvat. Nykyajan sankarittaresta ei enää tule ”naarasta”, joka hoitaa poikasiaan, kuten tapahtui vielä Tolstoin Sodan ja rauhan Nataša Rostovalle. Vapauden piiri on laajentunut ja hyvä niin. Ihmiskunnan onnen määrä on kukaties lisääntynyt tai ainakin voi lisääntyä, kun objektiivisia esteitä ei ole.

Vai kuinka oikein käy? Narsistisen naisen aikakausi merkitsee perheen ja kansan häviötä. Hänen ehkä myönteisin piirteensä on, ettei hänen jälkeensä ei tule ketään samanlaista, vaan tie on auki rajan takana vielä osittain odottaville barbaarien laumoille.

Tässä tätä termiä käytetään arvovapaana käsitteenä muinaisen Rooman tapaan. Se ei siis ole kannanotto barbaarien moraaliseen tasoon, joka tietenkin on keskimäärin ”roomalaista” korkeampi. Se, että sankaritar on konsumerismin papitar, merkitsee hävittävän ja mahon keinotekoisia tarpeita palvelevan haaskaamis- ja saastuttamiskulttuurin leviämistä koko yhteiskuntaan.

Uutta on myös se, että moraalisia kysymyksiä yksilön velvollisuuksista ei edes oteta pohdittaviksi. Karkea kuvitelma kollektiivisten ryhmien, kuten sukupuolen primäärisestä merkityksestä ihmisen viitekehyksenä hävittää moraalin ja ehkä muunkin henkisen toiminnan tarpeettomana.

Umpikuja, johon sankaritar yrittää maailmaa johtaa, ei näennäisesti ole henkinen, sillä hänen maailmassaan ei ole mitään henkistä. Masennus tai maailmankaikkeuden tyhjyys eivät vaivaa häntä, jonka koko mielenkiinnon riittää valloittamaan uusi laukku ja uudella tavalla sijoitettu vyötärö.

 Maailmankaikkeus ei ole kolkko tyhjyys, joka uhkaa ikuisella kadotuksellaan.  Päinvastoin, koko tunnettu maailma täyttyy kiihtyvää tahtia miellyttävillä hyödykkeillä ja aina uudella rihkamalla, mikä hyvin riittää tainnuttamaan sen metafyysisen levottomuuden, joka vaivasi Lermontovia. Henkisesti ja ehkä fyysisestikin maho sankaritar on kulttuurin viimeinen edustaja, ja se riittää hänelle. Hän ei enää kauhistu tyhjyyttä, vaan on liittoutunut sen kanssa. Kun loppu tulee, on se kaiken loppu, mutta hän ei edes ymmärrä, että muuten voisi ollakaan.

Kerrotaan, että hiukan ennen kuin ihminen kuolee, hän kokee suuren euforian, kun elimistön vastatoimet lakkaavat ja se antaa tuholle periksi. Luonnon viisautta kai on, että se, minkä on tapahduttava, tapahtuu ilman tarpeetonta vastarintaa. Ihmiskunnan aika maailmankaikkeudessa on joka tapauksessa rajoitettu.

Oliko ilkeä muotokuva? Niin oli tarkoituskin. Monelle näyttää nykyään olevan mahdotonta käsittää, että ihmisestä, tyypistä tai käytöksestä saisi sanoa mitään pahaa, mikäli hän kuuluu naissukupuoleen.

Silloinhan kyse on naisvihasta. Se taas on yhtä suuri moraalinen pahe ja yhtä mahdoton pudistaa yltään kuin oli aikoinaan syytös neuvostovastaisuudesta. Kollektiivisen naisen valtuutetut edustajat ja vain he pystyvät selvittämään, onko kyse naisvihasta vai ei. Mikä merkittävää; kukaan muu ei voikaan sitä tehdä. Oliko Lermontov sitten miesvihaaja? Tiedä häntä. Kysymys ainakin osoittaa, että aika oli toinen, Lermontovin aikalaiselle kysymys ei olisi voinut tulla mieleen.

Mutta miksi joka tapauksessa kirjoittaa tuon oletetun sankarittaren paheista? Eikö hänellä ole hyveitäkin? Luultavasti on, vaikka aikamme ei taida olla kummastakaan kiinnostunut muutoin kuin kuvitteellisella kollektiivisella tasolla.

Toisenlaisia naisia on vaikka millä mitalla. He ovat maailman kaunistus ja maailman toivo. Miksi siis en kirjoittanut heistä? –Siksi, että myös toinen näkökulma on tärkeä eikä sulje pois toista. Sankaritar symbolisoi tärkeältä osaltaan sitä, mikä kulttuurissamme on vialla. Hänen paheensa on emansipoitu hyveiksi. Tuo Amerikassa syntynyt hahmo on saanut aplodeja kaikkialla, missä amerikkalaista konsumerismia ihaillaan.

Nuoret miehet mielistelevät sankaritarta, vannovat olevansa feministejä ja kiiruhtavat kannattamaan lakeja, jotka ovat olemukseltaan tolkuttomia ja epätasapuolisia. Innokkaimmat jopa korottavat ääntään kimeäksi tehdäkseen ”pehmeän” vaikutelman.

Ulkoisesti kaikki näyttää hienolta kuin kiiltävä kananmunan kuori, mutta sisus on mätä ja ympärillä leijuu pilaantuneen haju. Tämä on meidän kulttuurimme haju. Hedonistinen onni perustuu kulutukseen ja näyttöarvoon, ”hyvännäköinen” korvaa siinä ”hyvän”.

Kulttuurimme tanssii pyhän lehmän, kultaisen vasikan ympärillä, koska se on sokea aidoille arvoille. Niiden olemassaolon se jopa painokkaasti kieltää ja saarnaa jokaisen oikeutta luoda omat arvonsa oman napansa ympärille.

 Se ei tervehdy, ennen kuin sen ihanteeksi tulee nykyisen sankarittaren sijasta tasapainoinen, kohtuuteen ja oikeudenmukaisuuteen pyrkivä ihminen, jonka tavoitteena ei ole maksimaalinen kuluttaminen vaan kehittyminen, ei itsensä myyminen eikä itsensä ihaileminen, vaan itsensä kehittäminen ja parantaminen ihmisenä, lähimmäistensä auttaminen ja pyrkimys kohti sitä maailman todellista kauneutta, joka on avoinna kaikille niille, jotka eivät anna kiiltävän rihkaman sokaista itseään ja pyrkivät pois oman itsensä varjosta.

Tämä ei tarkoita, että sankarittaren muuttuminen sinänsä ratkaisisi mitään, mutta jos hän muuttuu, osoittaa se koko kulttuurin muuttuneen.

 

 

 

keskiviikko 31. lokakuuta 2018

Hullunkurista väkeä


Hullunkuriset henkilöt ja kalvi-Suomi

Arto Luukkanen, Nettipoliisi Hansu Hujasen ihmeelliset seikkailut. Atrain&Nord 2018, 287 s.

Vaimo sai taas syytä torumiseen, kun oli vähän väliä pakko hohotella täyttä kurkkua. Meinasi välillä henkikin loppua, mutta löytyi sentään. Onneksi ei kylkiluita murtunut.
Syynä oli Arto Luukkasen Merja Virkki -sarjan kolmas osa, jossa vanhaan tapaan suomalaisen ja eurooppalaisen politiikan ja kulttuurin viattoman kuoren alta löytyykin hirmuinen mielikuvitusmaailma, jonka hahmot kasvavat gargantuamaisiin mittoihin.
Tyylilajia voisi muodikkaasti nimittää burleskiksi. Kirjan henkilöt ovat aikamme julkkiksia Suomesta ja Euroopasta, useimmat esiintyvät uudella nimellä, mutta heidän esikuvansa on helppo tunnistaa.
 Tai paremminkin voisi sanoa, että ne muistuttavat suuresti olemassa olevia henkilöitä, vaikka heistä on muokattu hurjia karikatyyrejä.
Nimet ovat oma lukunsa. Kirjassa huseeraavat niin pääministeri Iso Örjäke kuin arkkimandriitta Nektariaanus ja skeema-igumeeni Skumppariaanus. Minä-puolueen tähdet ovat nimeltään Claudio Sylvesteri Utriainen ja Lampsuhuuli Karuna Alakannel. Kirjamessujen uusi johtaja on 14-vuotias suurkirjailija Yve Volkswagen. Euroopan komission suurkomissaari taas on nimeltään Krank aus der Wunderbar.
Luukkanen on parhaimmillaan kuvatessaan henkilögalleriaansa, jonka touhut repeävät välillä hurjaksi tappeluksi tai irstailuksi, niin valtioneuvoston linnassa tai Uudessa Valamossa kuin ollaankin.
Erikoisia nämä hahmot ovat habitukseltaankin. Yksi on eltaantuneen mikkihiiren näköinen, suuri kirjailija on pukeutunut fantasia-asuun, jossa on sekoittuneena Juudean ylipappia ja gaalaisäntää. Jollakin on lehmänlannalla kovetettu hiuslaite ja toinen taas on pukeutunut roomalaiseen toogaan ja vaeltaa kantotuolissa kirjamessujen halki.
Epäilemättä näitä karikatyyrejä voi pitää mauttominakin ja joitakin ne saattavat jopa loukata, mutta tokihan kirjailijalla on oikeus päästää mielikuvituksensa valloilleen hahmoja luodessaan. Mieleen tulevat tässä niin Gogol kuin Ilmari Kianto. Toki Luukkanen on vähän villimpi.
Mitä tulee itse kirjan juoneen, se on parodia agenttitarinasta, jossa jamesbondin roolia hoitaa riuska tyttö tai nuori nainen. Eikös tämä itse asiassa tarkoitakin sitä, että romaania on pidettävä feministisenä? Ai ei vai? No, voisi ainakin yrittää.
Joka tapauksessa riuskaotteinen sankaritar saapuu aina tarvittaessa paikalle kuin deus ex machina ja tekee selvää jälkeä konnista, olivatpa kyseessä tavalliset agentit ja torpedot tai itse suurkomisaari. Viime mainittu muuten ottaa nettipoliisi Hujasen vastaan valtavassa huvijahdissa, jonka varusteisiin kuuluvat muun muassa vuorikiipeilyseinä ja kaksi helikopteritasannetta.
Huvijahti kuitenkin upotetaan armotta, mutta enpä ryhdy tässä paljastamaan juonta sen enempää. Ehkäpä juonen rooli koko kirjassa on vain se, että se on tehty, kun lukijat sellaista yleensä odottavat. Kirjan varsinainen anti on muualla.
Minun mielestäni parasta ja aidointa on se, mitä Luukkanen löytää ruotiessaan nykykulttuuria, sanan laajassa merkityksessä.
Kirjoittaja kuvaa poliisivaltion perustamista ja kansalaisten valvonnan lisäämistä muun muassa urkkijajärjestelmän avulla. Suuren agenttiverkoston kovan ytimen muodostavat ikääntyvät kotirouvat, jotka omaavat syväpöyristymisen taidon ja joiden elämään tuo sisältöä naapurien ja muidenkin asioiden sorkkiminen ja kurkistelu.
Hansu Hujasesta, joka aloitti tavallisena nettipoliisina, kasvaa lopulta koko uuden, uljaan maailman symboli, sillä hänen johdollaan on kehitetty myös algoritmi, joka paljastaa ihmisten epäkorrekteja ajatuksia ja siis mahdollistaa viharikosten torjunnan jo ennen niiden suorittamista tai suunnitteluakaan.
Koska uudella ihmisellä tekojen on vastattava sanoja, tulee kalvikulttuurista koko uuden ja uljaan yhteiskunnan perusta ja sen laskijaan aletaan kohdistaa suoranaista henkilönpalvontaa. On siis päästy Neuvostoliiton 1930-luvun tapaiseen tilanteeseen.
Kaikkia ei kuitenkaan ole ohjelmoitu ja itse asiassa juuri poliisit, Lapin turmeltumattomat poliisit, pettävät Hansun luottamuksen ja siitä alkaakin alamäki, joka viimein johtaa onnelliseen loppuun eli niin sanottujen Hansu-lakien kumoamiseen.
Myös itse Hansun, samoin kuin pääministerin eli ison Örjäkkeen kohtalo on lohdullinen. Dystopiasta on kuin onkin paluutie.
Mutta miksi kaikki kirjassa kerrotut hurjat seikkailut oikein tapahtuvat? Tässä on mielestäni kirjan heikoin kohta, sillä siinä on jouduttu kehittelemään fantasioita myös nykyisistä politiikan vaikuttajista ja instituutioista.
Eiväthän kyseessä tietenkään ole mitkään vakavasti otettavat salaliittoteoriat ja toki on sallittua kirjoittaa myös parodiaa aiheesta kuin aiheesta. Kirjoittajan kunniaksi on myös sanottava, ettei tässä niteessä ole mainittavsti nimenomaan puoluepoliittista ainesta.
Periaatteessahan sitä ei ole yhtään, sillä toki kirjoittaja lähtee siitä, että kaikki on mielikuvitusta, jota se onkin.
 Todellisuus on kuitenkin yhä useammin muuttunut sellaiseksi, että se on jo valmista parodiaa. Niinpä esimerkiksi minä-puolueella ja sen touhuilla on aivan ilmeisiä vastaavuuksia erääseen olemassa olevaan puolueeseen.
Mutta ilman tällaisia vastaavuuksia ei olisi sitä hauskuuttakaan, jota kirjasta löytyy roppakaupalla. Tilanne on vähän kuin Kekkosen aikana: ellei Kekkonen olisi ollut juuri sellainen kuin oli, olisi pilapiirtäjä Kari jäänyt vaille loistavia aiheita ja koko kansamme vaille makeita nauruja.