Venäjän talouden romahdus viivästyy

 

Nääntyvä Venäjä?

 

      The Economistin kirjoittaja, joka lehden tavan mukaan on anonyymi, ennustaa sen 10.10. ilmestyneessä numerossa Ukrainalle ja Euroopalle uutta kauhun talvea. Venäjän sotapotentiaali ei ole vain tyhjenemättä, vaan tuntuu muuttuvan yhä tehokkaammaksi (Vladimir Putin and the pariah problem).

       Eurooppa on lähtenyt siitä, ettei Venäjä saa voittaa eikä Ukraina saa hävitä. Mutta, kuten muuan amerikkalainen toimihenkilö Helsingin turvallisuusforumissa sanoi, ”vatsatuntuma on (all of us know, deep down), ettei oikeudenmukaista rauhaa ole tulossa”

       Putinia ei koskaan saada rikoksistaan oikeuteen, eikä Venäjä tule maksamaan sotakorvauksia. Itse asiassa tusinoittain Ukrainan-veteraaneja on jo valittu Venäjän parlamenttiin, joten siellä tule olemaan sotarikollisia kauas tulevaisuuteen, pohtii kirjoittaja.

       Niinpä valtiollisella tasolla ei kannata enää edes mainita sitä, että Putin on roisto, koska hänen kanssaan se rauha on todennäköisesti tehtävä.

        Me rivikansalasiset tietenkin saamme nimittää häntä asianmukaisella tavalla ja sitähän tekevät myös hänen venäläiset alamaisensa sopivisa yhteyksissä (vrt. Vihavainen: Haun putinin oikea nimittäminen tulokset). Mudak mikä mudak ja katastrofi koko maailmalle.

      On syytä kysyä, miten paljon uhrauksia Ukrainalta voidaan vaatia ja Euroopan on sitä syytä tukea Economistin kirjoittajan mukaan mahdollisimman paljon, mutta saattaa käydä niin, että hyökkääjän rangaistukseksi jää vain voiton epätäydellisyys ja sen korkea hinta arvelee kirjoittaja, joka ei siis saa palkkaansa esimerkiksi Yleisradiolta ja tuskin Venäjältäkään.

       Sodan hinta on ollut astronominen myös rahassa mitaten. Venäjän talous on kuitenkin ollut vahva yli odotusten ja läntisen maailman pakotteet ovat tehonneet siihen hämmästyttävän vähän.

       Tietyt Ukrainan iskut, kuten postimyyntilogistiikan ja öljynjalostamojen pommitukset ovat haitanneet tavallista venäläistä kuluttajaakin, mutta katastrofi näyttää yhä olevan paljon kauempana Venäjällä kuin se on Ukrainassa ja läntisessä Euroopassakin.

      Aikoinaan, 1990-luvulla Venäjän talouden ekspertti Pekka Sutela sanoi, että taloudellisesti Venäjällä näyttää nyt olevan mahdollista kehittyä kahteen suuntaan: siitä voi tulla toinen Saksa tai toinen Burkina Faso. Edellinen symbolisoi hyvin järjestettyä vaurasta hyvinvointivaltiota ja jälkimmäinen sen vastakohtaa.

       Suomessa näyttää tämän kysymyksen ratkaisu jääneen suurelle yleisölle aivan tuntemattomaksi, vaikka se tapahtui jo kauan sitten. Venäjä ei toki ole samassa määrin hyvinvointivaltio kuin Saksa, vaikka sen ideologinen lunatic fringe korostaakin sen muka ylivertaista kristillistä lähimmäisenrakkauden eetosta vastakohtana lännen kalvinistiselle raakuudelle.

       Sen sijaan Venäjä kyllä on saavuttanut ja ohittanut talouden koossa Saksan, vaikka BKT per capita onkin yhä pienempi.

      Viittaan tässä Venäjän ostovoimakorjattuun (PPP) bruttokansantuotteeseen, en kansainvälisten vaihtokurssien mukaan mitattuun (ks. Luettelo valtioista bruttokansantuotteen mukaan (PPP) – Wikipedia).

     Ostovoimakorjattu arvo on tavallisen kukuttajan kannalta se oleellinen asia. Suomalaisille, joiden valuutta on yliarvostettua kansainvälisten vaihtokurssien mukaan, asia on edullinen matkaillessa ja yhtä turmiollinen kansainvälisessä kaupassa, jossa olemme hinnoitelleet itsemme ulos. EMU-jäsenyys tekee ulkoisen devalvaation mahdottomaksi ja AY-rälssi sisäisen.

      Venäjän palkkataso on meidän vaihtokurssillamme vertaillen matala, mutta ostovoimakorjattuna se on lähes kaksinkertainen eli lähentelee kahtatuhatta euroa. Enää ei maidemme välillä suinkaan vallitse maailman korkein elintasokuilu, kuten asia oli vähän aikaa1990-luvulla.

     Onko tulojen jakaantuminen sitten kuitenkin Venäjällä äärimmäisen epätasaista, kuten usein sanotaan. Suuressa maassa alueiden väliset erot ovat suuria ja yllättäen korkeimmat keskitulot löytyvät kaukaiselta Tšuktšien niemimaalta (Tšukotka). Mutta ei muukaan maa yhtä Itä-Karjalan syrjäkylää ole Moskovan ja Pietarin ulkopuolella.

     Tulonjaon tasaisuutta ja epätasaisuutta mitataan ns. gini-indeksillä, jonka tunteminen kuukuu yleissivistykseen, mutta selostan sen silti. Mikäli indeksi on 0, jakautuvat tulot täysin tasaisesti eli jokainen saa saman verran. Mikäli se on 1, on jakautuminen mahdollisimman epätasaista, kun yksi ainoa henkilö saa kaiken.

    Käytännössä matalimmat arvot ovat 0.20:stä ylöspäin (Slovakia 23,8) ja suurimmat 0.60:stä ylöspäin (Etelä-Afrikka 0.63). Normaalisti nollat jätetään lukujen edestä pois ja usein myös pisteet.

       Todettakoon, että oma gini-indeksimme on 27.4 ja Ruotsin 29.3. Tulonjakomme kuuluu maailman tasaisimpiin ja kauhesta eriarvoisudesta ruikuttavien olisi syytä suhteuttaa sanomaansa edes johonkin ja esittää oma vaatimustasonsa. Mutta tämä ei tässä nyt ole se käsiteltävä asia.

      Kyse on nyt siis tulonjaosta Venäjällä ja sen vertaitavuudesta.  Gini-indeksin mukaan se on 33. Sitä voidaan verrata paitsi omaan lukuumme, myös esieriksi USA:n vastaavaan, joka on 41.8.

     Voimme siis todeta, että meillä tulonjalo on paljon tasaisempi kuin Venäjällä, mutta Venäjällä se taas on paljon tasaisempi kuin USA:ssa.

       Mainittakoon, että luku on Saksalla 32,4 ja Ranskalla 31,8. Lisää ajateltavaa saa, kun ottaa huomioon, että Ukrainalla luku on 25.6 ja Kiinalla 26.

      Venäjällä tuloerot ovat siis hyvin suuret meidän mittapuillamme, mutta eivät l-heskään niin suuret kuin USA:ssa. Ukrainassa ja Kiinassa tulojen jakaantuminen taas on vielä tasaisempaa kuin meillä, saati Ruotsissa tai Saksassa.

      Tällaisia koko maata käsittäviä yksinkertaisia lukuja ei tietenkään pidä kuvitella muuksi, kuin ne ovat. Ne antavat sellaisenaan tärkeää tietoa kohteestaan tietyn tekijän suhteen, mutta eivät kerro mitään esimerkiksi siitä, miten turvattu tai turvaton tavallisen kansalaisen elämä on ja miten onnellisia sen asukkaat.

       Niitä sitten kuvataan toisenlaisille mittareilla, joiden merkityksestä myös sopii kakin mokomin kiistellä. Joka tapauksessa on tärkeää, että tunnemme edes noita käytettävissä olevia mittareita, ettemme kuvittelisi maailmasta aivan mahdottomia.

    Mitä tulevaan kauhun talveen tulee, Venäjän taloudella näyttäisi olevan kaikki edellytykset kestää se ihan hyvin ja varmaan myös Euroopan mailla, vaikka meillä kriittisten resurssien niukkuus todennäköisesti tulee pahemmaksi.

        Jo pelkästään gini-kertoimen ja BKT:n perusteella ei näytä siltä, että Venäjän väestö nyt tai lähitulevaisuudessa eläisi nälkärajalla ja alkaisi epätoivoisena vaatia rauhaa hinnalla millä hyvänsä. Maailmassa toteutuvan oikeudenmukaisuuden kannalta tämä on ikävä juttu, mutta emme me sille mitään voi.

The dirty rich

 

Sikarikkaat

 

Suuremman äidinkielemme aarteistoon kuuluu myös käsite ”dirty rich”. Se ei tarkoita hyväpalkkaista ylemmän keskiluokan edustajaa, jolla on talo, huvijahti ja pari autoa, vaikka hienompiakin.

Se tarkoittaa sellaista omaisuutta, jota yksi ihminen ei voi mielekkäästi kuluttaa. Yksityiskoneet, helikopterit ja palvelijoiden laumat ovat halpaa huvia sellaiselle, joka omistaa miljardeja.

Ja niitä on maailmassa nyt paljon, ei vain Amerikassa ja hieman Euroopassakin, vaan myös ”kommunistisessa” Kiinassa ja Intian tapaisissa kehitysmaissa.

Venäjällä niitä myös on, mutta vastoin yleistä käsitystä, eivät ihmisten tulot siellä ole jakaantuneet epätasaisemmin kuin esimerkiksi USA:ssa. USA: ssakin ne ovat aika tasaisesti jakaantuneita, mikäli verrataan moniin kehitysmaihin, joissa toki laajojen kansankerrosten laskennallinen köyhyys selittää asiaa.

Tämä on ongelma ja se on tunnustettu sellaiseksi myös joidenkin superrikkaiden itsensä taholta.Kuka sille voisi jotakin tehdä ja miten?

Tässä noin 15 vuoden takainen juttu, joka kuvastaa sen aikaista tilannetta:

 

Uusi luokka ja Jumalan työ

Suomalainen iltapäivälehti kirjoitti tuohtuneena, että Nokian johtaja Stephen Elop hymyili kertoessaan, että tuhannet suomalaiset menettävät työpaikkansa.

Luultavasti hymy kuitenkin on tällaisissa yhteyksissä aivan paikallaan, antaahan se viestin siitä, että on tapahtumassa ratkaiseva käänne parempaan. Globaalissa taloudessa kehitys kulkee minne kulkee ja asiat ratkaisee vain ja ainoastaan osakkeenomistajien etu, shareholder value, kuten Jouko Karvinen oli jo meille ehtinyt kouriintuntuvasti opettaa.

Globaali rakennemuutos tarkoittaa sitä, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset työntekijät, joiden palkka on aasialaisiin verraten kymmenkertainen, eivät saa pitää työpaikkojaan elleivät ole kymmenen kertaa parempia.

Muuan amerikkalainen huippujohtaja herätti taannoin ärtymystä sanomalla tekevänsä ”Jumalan työtä”. Amerikkalaisesta näkökulmasta asian ymmärtää. Mutta, kuten eräs toinen amerikkalaisjohtaja tokaisi, jos globalisaatio pudottaa yhden amerikkalaisen pois keskiluokasta ja samalla nostaa sinne neljä aasialaista, niin kauppa lienee kai erinomainen. Ainakin utilitaristin täytyy se mukisematta hyväksyä.

Saattaa kuitenkin käydä niin, että inhimillinen raadollisuus sotkee vielä globalisaation, kuten se on pilannut niin monet muutkin hyvät asiat. The Atlantic-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa on Chrystia Freelandin kiinnostava artikkeli siitä uudesta luokasta, joka käytännössä toimii näkymättömän käden aineellisena agenttina keskuudessamme.

Kirjoittaja, joka hyvin tuntee kuvaamansa elämänpiirin, muistuttaa siitä, että kansainvälinen huippurikkaiden luokka on aivan viime aikoina muuttanut muotoaan. Ensinnäkin se on edeltäjiään paljon rikkaampi eivätkä muutaman kymmenen miljoonan dollarin vuositulot ole sen näkökulmasta paljon mitään.

Toiseksi tämä luokka on erittäin kansainvälinen. Se ei ole enää kiinnittynyt kotimaihinsa enempää kuin sen hallitsemat yrityksetkään.

 Kolmanneksi sen varallisuus perustuu voittopuolisesti niin sanottuihin ansiotuloihin eikä enää pääomatuloihin, kuten aiemmin.

 Neljänneksi se on hyvin luokkatietoista. Nämä ihmiset uskovat, paitsi olevansa ”universumin herroja”, kuten Tom Wolfen kuuluisa romaani letkautti, myös varallisuuden varsinaisia luojia. Heiltä ei heltiä armoa eikä ymmärrystä niille alemman keskiluokan amerikkalaisille, jotka ottivat halpoja asuntolainoja eivätkä he siedä ajatusta, että Yhdysvaltain hallitus maksaisi ”niiden” budjettivajetta ”heidän” veroillaan.

”Jumalan työllä” näyttää myös olevan siunausta. Yhdysvalloissa pieni- ja keskituloiset kärsivät yhä kriisistä, kun taas uusi luokka, jonka tulot kyllä vähäksi aikaa sukelsivat, on noussut alhosta kuin Feeniks-lintu roviostaan.

Kaikki amerikkalaiset eivät kuitenkaan katso hyvällä sitä, että tätä prosessia on auttanut liittovaltion massiivinen tuki. Paradoksaalisesti valtio joutui tekemään intervention tukeakseen kapitalismia.

 Kaikkien liberaalien vihaamaa yhteiskunnan tukea ei tällä kertaa liene halveksittu saajien taholla. Nykymenon mielekkyys on sen sijaan saanut epäilijöitä. Viime syksynä itse Alan Greenspan, kapitalismin ylipapiksikin nimetty FED:in monivuotinen johtaja valitti tuloerojen kasvua ja Yhdysvaltojen talouden jakaantumista kahteen erilaiseen maailmaan. Freelandin mielestä tämä on hätkähdyttävä ajan merkki, joka kertoo siitä, että jotakin on mennyt todella pahasti pieleen.

Mutta uuden luokan näkökulmasta kaikki menee erinomaisesti. Vuoden 2008 pohjalukemien jälkeen 25 suurimman amerikkalaisen hedge-rahaston johtajien palkkiot ylittivät jo seuraavana vuonna miljardi dollaria Pekkaa päälle. Vuodesta 2002 vuoteen 2007 tapahtuneesta tulojen kasvusta 65 prosenttia oli jo mennyt eniten ansaitsevalle yhdelle prosentille.

Tuloerot Yhdysvalloissa ovat todella suuret. Gini-indeksillä mitaten ne ovat siellä jopa suuremmat kuin Venäjällä, mitä ei yleisesti taideta tietää.

Mutta ei kai ole oikein kantaa kaunaa niitä kohtaan, jotka vain tekevät Jumalan työtä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa?

Jos firmat vapaaehtoisesti suostuvat maksamaan tietyn summan johtajilleen, niin epäilemättä ne ovat laskeneet sen kannattavan. Amerikkalaiset, jotka perinteisesti ovat ihailleet rikkaita, ovat kuitenkin nyt alkaneet nurista.

Itse presidentti Obama nuhteli firmoja, jotka jatkoivat jättipalkkioiden maksamista kun valtio oli ne ensin pelastanut. Sitä paitsi suurimmat voitot ovat säännöllisesti keränneet sellaiset yritykset, joiden toiminta perustuu spekulointiin ja jotka siis eivät ole tuottaneet mitään hyödykkeitä.

Millainen tulevaisuus odottaa Amerikkaa, josta työ karkaa ulkomaille? Andrew Hacker on pohtinut asiaa New York Review of Booksissa.

Tulevaisuus ei näytä erityisen hohdokkaalta. Suurin prosentuaalinen kasvu seuraavien seitsemän vuoden aikana tulee tapahtumaan kotihoitajien ja muun hoitotyön kohdalla. Myös vartiointi ja elintarvikeala sekä liikenne kasvavat.

Rakennustoiminta on harvoja tuotannollisia aloja, jotka tulevat tarvitsemaan lisäväkeä. Kallista yliopistokoulutusta, matematiikkaa ja muuta vastaavaa pystytään tuskin Yhdysvalloissa enää hyödyntämään talouskasvussa siten kuin Aasiassa. Ulkomailta tosin tulee maahan runsaasti ja halvalla sekä koulutettua että kouluttamatonta työvoimaa.

Tulevaisuudessa globaali markkinatalous voi olla uhanalainen. Englanti saarnasi ja toteutti aikoinaan vapaata markkinataloutta niin kauan kuin se oli sille edullista.

Mutta onko globaali markkinatalous enää edullista Amerikalle? Ian Bremmer, tunnettu amerikkalainen poliittinen auguuri on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä The End of the Free Market: Who Wins the War Between States and Corporations?

Kirjoittaja kannattaa tässä kilpailussa korporaatioita, joita Yhdysvaltojen on kaikesta huolimatta syytä tukea. Vastassa ovat nimittäin Kiinan, Venäjän ja arabimaiden kaltaiset taloudet, joiden valtiokapitalismissa politiikka ei palvele taloutta, vaan talous politiikkaa. Inhimillinen raadollisuus uhkaa siis myös sitä kautta Jumalan työtä ja Yhdysvaltojen etua.

 

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

Suuria ratkaisuja odotellessa.

 

Ihmemaita

 

Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla, joita yleensä sanotaan vain Amerikaksi, menee aina vain hyvin, siis taloudessa. Referoin tässä lähinnä The Economistin viime viikon numeron ajatuksia.

Putin ja kumppanit ovat nyt ristiretkellä yrittämässä kammeta Amerikkaa pois maailmantalouden keskuksen paikalta, mutta se ei vain tunnu onnistuvan. Varantovaluuttana dollari on yli muiden, eikä sitä uhkaa mikään, vaikka Putin jo kymmenisen vuotta sitten innostui kuvittelemaan, että nyt sen aika olisi lopussa.

Pääomamarkkinoiden arvon suhteen (market capitalisation) USA:lla on johtoasema, eikä sitä tunnu uhkaavan mikään. Vain kerran, 1980-luvulla näytti hetken siltä, että Japani jyrää kaikki muut ja kauppakamarinulikat kaikkialla alkoivat opetella japania ja sen kulttuuria.

Mutta se kesti vain hetken. Japani on nyt hyvin harmaantunut eli keski-ikä on korkea, mutta se ei vain haali maahansa vierastyöläisiä, saati maahanmuuttajia. Sen velkaantumisaste on maailman huippua, mutta silti sen arvopaperit ovat kova sana. Siinä on maa, johon luotetaan sen kulttuurin takia.

Yhdysvallat luottaa dollariinsa, jossa taas kerrotaan luotettavan Jumalaan, mikä nykyään lieneekin sama asia. Yhdysvaltain valtionvelka ei ole vielä huimaa japanilaista tasoa, mutta sinne ollaan menossa, eikä kumpikaan presidenttiehdokas lupaa leikkauksia. Miten voisikaan.

Japani harmaantui yhdessä hujauksessa ja joutuu nyt elättämään valtavaa määrää vanhuksia, jotka kykenevät vain nauttimaan palveluita. Mutta itse asiassa kulutus onkin tuotannon veroinen asia taloudessa ja viime kädessä koko talouselämän ja saman tein koko nykyisen muunkin elämän suuri tarkoitus. Muistakaa tämä, nuoret!

Myös Kiina, Amerikan suuri haastaja, harmaantuu lähivuosina erittäin nopeasti. Ennusteen mukaan sen väestön mediaani-ikä, joka näyttää nyt olevan suunnilleen USA:n luokkaa (noin 40) syöksyy parissa vuosikymmenessä 50:een ja ennen vuosisadan loppua 60:een.

Ei siinä mitään, kaikkihan me vanhenemme, vai kuinka? Vauhti on tässä kuitenkin taas se olennainen tekijä. Economistin käyrien mukaan USA:n väestön mediaani-ikä on noin 45 vuotta vielä tämän  vuosisadan lopulla, kun se Kiinassa on silloin jo 60 ja EU:ssakin 50.

Yhdysvallat näyttää siis pystyvän mahdottomaan tässäkin asiassa. Se on kuin ampiainen, jonka ei pitäisi pystyä lentämään, mutta joka siitä huolimatta vain lentää.

Strategisesti suuri ongelma on maailman suurimmalla energian tuottajalla ja tuhlaajalla (USA) ollut riippuvuus ulkomaista, mutta nyt sekin on voitettu särötyksen avulla. USA tuottaa enemmän kuin käyttää ja tuhlaa, eikä äänestäjiä tarvitse kiusata energian hinnan korotuksilla. Varmemmaksi vakuudeksi ainakin Trump on vielä ilmoittanut eroavansa koko ilmastosopimuksesta.

Toki USA:n suhteellinen rooli maailmantaloudessa on jatkuvasti kutistunut ja se johtuu nousevan idän ja etelän kasvusta.

Mutta ei sielläkään kaikki tasaisesti kasva: USA:n osuus maailman väestöstä on nyt 4% ja vuonna 2100 sen ennustetaan olevan suunnilleen sama. Kiinan osuus on nyt 18%, mutta vuonna 2100 vain 6%. Euroopan unionin osuus laskee 6%:sta 3,5%:een. Tulevaisuus on musta.

Mitä talouteen tulee, USA:n osuus maailman tuotannosta laskettuna ostovoimakorjatulla BKT:llä (PPP)oli vuonna 2000 23%. Nyt se on enää 16% ja suunta on laskeva. Markkina-arvolla mitaten USA:n talous muodostaa silti yhä neljänneksen maailmantaloudesta.

Kiinakaan ei ole tasaisesti ollut ohittamassa Amerikkaa, jonka ohi sen jo taannoin ajateltiin päässeenkin. Sen tuotanto itse asiassa oli vuonna 2021 75% USA:n vastaavasta, mutta nyt vain 65%. Asiaa ei mainita, mutta kyseessä täytyy olla markkina-arvoinen BKT.

Tämä kuulostaa lännen kannalta kovin lohdulliselta ja on ilmeistä, että Economist on tässä numerossaan keskittynyt kaivamaan esille nimenomaan argumentteja, jotka horjuttavat kuvaa tasaisen varmasti taantuvasta Amerikasta.

Itse asiassa se on nyt maailman rikkain maa, vaikka rikkaus jakaantuukin epätasaisesti, GINI-indeksi on pysytellyt samoissa lukemissa Venäjän kanssa

USA:ta voidaan verrata Saksaan jonka talouden kehitystä Economist luonnehtii lakonisesti: ”from bad to worse”. Taustalla on niin tuon maan väestökehitys, mitä ei voi korvata hölmöläisten tapaan maahanmuutolla, vähä-älyinen energiapolitiikka ja keskeisen tuotannon jääminen uusien aasialaisten kilpailijoiden, erityisesti Kiinan jalkoihin. Kustannuksistahan se on kiinni.

Sama perusongelmahan on myös koko Euroopalla ja USA:llakin. Kirjoitus seinällä ei enää ole mitään salakieltä. Globaali vapaa kilpailu on valtavasti hyödyttänyt ´maapallon entistä köyhälistöä, kuten se on hyödyttönyt myös sen talouden moottoreita, Amerikkaa ja Eurooppaa. Mutta nyt on ohitettu kulminaatiopiste.

Tarina on samanlainen kuin 1800-luvulla, kun Britannia siirtyi kannattamaan vapaakauppaa, joka tuotti sille valtavan hyödyn pioneeriasemasta johtuen.

Se menetettiin sitten aikanaan ja sata vuonna myöhemmin koko maa oli konkurssikypsä, kunnes se kovalla sokkiterapialla pelastettiin. Rahaa on taas, mutta ihmisten onnellisuudessa ja viihtyvyydessä taitaa olla puutteita. Kulttuuri on, mitä on.

Samahan se on Amerikassakin. Kyllä rahaa löytyy ja jopa kuluttajiakin. Tuottajat sen sijaan kohtaavat rakenteellisen ongelman yrittäessään kilpailla Aasian kanssa. Tämä huolimatta siitä, että kotimaisen työvoiman kulut pidetään kurissa.

 Hyvinvoinnin ja rikkauksien epätasainen jakaantuminen on silmiinpistävää. Ihmiset ovat menettämässä työn mukana arvokkuutensa ja itsekunnioituksensa (vrt. Vihavainen: Haun dignity tulokset). Amerikka on slummien maa. Siellä onnellisuus on vain vähentynyt 1950-luvulta lähtien. Aasiassa se muistaakseni on merkittävästi lisääntynyt.

Suomen kehitystähän voi verrata Saksaan. Olemme innokkaita vannomaan arvojen nimiin ja kehtaamme jopa ajatella, että velatkin pitäisi maksaa, pieni maa kun olemme. Meille ei myöskään ole pakko antaa lainaa.

Mutta Saksaa en sanoisi ihmemaaksi, se on itse valinnut sellaisen tien, jonka päässä voi olla vain onnettomuuksia koko kansakunnalle, joka ilmeisesti katsoo ne ansainneensakin. No, Jedem das Seine, sanottiin ennen Preussissa. Enäähän ei uskalleta.

Suomi sen sijaan in ihmemaa. Meillä tulojen ja varallisuuden jakaantuminen on kansainvälisessä vertailussa hyvin tasaista (googlaa GINI) ja pidämme kunnia-asiana tehdä koko maapallonkin hyväksi enemmän kuin kukaan muu.

Ja ihmeiden ihme: olemme maailman onnellisin kansa. Toki tämä on vain oma kuvitelmamme, mutta kukapa pystyisi moista kuvittelemaan toisten puolesta.

Kenties tämä perustuu hölmöyteen, kuten jotkut muutkin saavutuksemme? Entä sitten? Kuten ns. taloustieteessä yleensäkin, kuvitelmatkin ovat tosiasioita ja usein jopa niistä tärkeimpiä.

Tämä tosiasia on hyvin tärkeä sellainen. Sitä vaalikaamme.

 

Kuppaavat

 

Verot köyhälistön verta juo

 

Mediassa on syystäkin kauhisteltu sitä, että joillekin lääkäreille on tarjottu tuplapalkkaa, jotta heidät saataisiin houkuteltua tietylle työnantajalle.

Kuitenkin nämä medisiinarinplantut (vai olivatko ihan oikeita, vakiintuneita lääkäreitä?) saivat jo hulppeaa 6000 euron kuukausipalkkaa. Nyt heille tarjottiin 12000. Muutos siis oli 1:2, kuten jokainen osasi laskea.

Paitsi ettei se tietenkään niin ollut. Tämä suhde koskee vain työnantajaa. Kyllä progressio meillä huolen siitä pitää, etteivät valtio ja sen ylläpitämät palkansaajat -lääkärit mukaan lukien- jää ilman osaansa.

Vuoden 2023 verotaulukoista ilmenee, että 6000 euroa kuussa eli siis 72000 euroa vuodessa ansaitseva saa verojen jälkeen käteensä 44739 euroa. 12000 kuussa eli 144000 vuodessa ansaitsevalle taas kertyy 75 882 euroa. Siis jo paljon enemmän, mutta ei sentään tuplasti.

Se, joka saa 3000 euroa kuussa luettaneen jo monella seudulla pienituloisiin. Hän saattaa jopa elää puutteen rajoilla, elleivät erilaiset tuet päästä häntä pälkähästä. Pelkkä asuminen pääkaupunkiseudulla tai ainakin keskustassa vie helposti kolmanneksen tuosta summasta ja verothan ne hänenkin vertaan juovat, kuten Internationalessa kaunopuheisesti todetaan.

Millainen on 3000 euroa kuussa saavan pienituloisen ja 6000 euroa kuussa saavan suurituloisen tosiasiassa käteen jäävien summien suhde?

Tuo pienituloinen saa vuodessa 36000 euroa, josta verot vievät neljänneksen, niin että käteen tulee 27029 euroa. Tuo 6000 euroa kuussa tienannut henkilö siis saa käteensä 44739 euroa. Se ei enää olekaan tuplapalkka ja ero nimellisesti puolet siitä saavaan on kutistunut aika lailla.

Tuollainen ero tuskin vielä sellaisenaan oikeuttaa jakamaan henkilöitä eri yhteiskuntaluokkiin. Samat aineelliset asiat saattavat olla molempien ulottuvilla, elintavoista riippuen. Vielä noin sata vuotta sitten asetelma oli aivan toinen.

Luoja nähköön, täysin tasainen tulonjako on huono idea, kuten kaikkialla sitä kokeilleissa yhteiskunnissa on ilmennyt. Toisaalta valtavat tuloerot ovat ilman muuta pahasta ja jo antiikin auktorit pohdiskelivat sopivaa suhdetta köyhien ja rikkaiden välillä ja muistelen, että olisi päädytty suunnilleen suhteeseen 1:4.

Jos ajatellaan, että niukasti toimeentulevaa vähätuloista, ellei nyt suorastaan köyhää meillä merkitsisi tuo 3000 euroa kuussa saava, olisi rikkaiden saatava siis noin neljä kertaan enemmän ja tämä tietenkin on laskettava käteen jäävistä tuloista.

Kun 3000 kuussa ansaitsevalle jää vuodessa käteen noin 27000, saisi siis ylimmän tuloluokan edustaja neljä kertaa niin paljon eli vähän yli 100 000. Tällöin hänen nimellistulojensa olisi oltava noin 200 000 vuodessa eli 17000 kuussa.

Mainittakoon, että presidentti Niinistön palkaksi oli säädetty 160000 euroa vuodessa, mutta hänen omasta toivomuksestaan se laskettiin summaan 126000. Asuntoetu ja muuta pientä toki kuuluu virkaan. Verollisena olisi palkan oltava 265000, että käteen jäisi saman verran. Olikos niitä muita, jotka ovat pyytäneet palkanalennusta? Miksi ei ole?

Tuo presidentin palkka eli palkkio on siis verovapaa ja joudutaan vielä jakamaan puolison kanssa, koska jälkimmäinen joutuu tekemään töitä, mutta ei voi saada palkkaa. Se mahtuu hyvin platonilaiseen ideaan kohtuullisen tasaisesta tulonjaosta ja sopii malliksi muillekin rikkaille. Se oikeastaan voisi muodostaa hyväksytyn palkan ylärajan.

Vaan miten on käytännössä? Nyt on aiheellisestikin nostettu esille Yleisradion pääjohtajan palkka, joka on ollut 352000 euroa vuodessa. Se ylittää siis aika lailla tuon ajatellun noin 200 000 euron ylärajan ja käteen jäävät noin 100 000.

Miksi moinen avokätisyys valtion yhtiössä, joka pyörii verotuloilla ja sivumennen sanoen tuottaa lähes pelkkää roskaa? Tämä nimenomainen kysymys kannattaa ottaa nyt hallituksen toimesta esille, mutta toki se on vain pisara meressä.

Tässä pari vuosikymmentä sitten, taisi olla 1990-luvulla, riehaannuttiin meillä kovin ”uusista” ideoista, jotka itse asiassa olivat sitä yhtä ja samaan laissez-faire ideologiaa, joka on ollut yksinkertaisten sielujen evankeliumina jo parisataa vuotta.

Kyseessä näyttää olevan uskontoa muistuttava lahkolaisuus, joka ei kykene ymmärtämän eroa kohtuullisuuden ja kohtuuttomuuden välillä. Miljardit yksityisten ihmisten käsissä eivät kuulu normaaliin, toimivaan demokratiaan sen enempää kuin kymmenkertaiset ja sitä suuremmat tuloerotkaan. Demokratia kukoistaa vain siellä, missä ei ole äärimäisyyksiä.

Sekä Venäjällä että Virossa on käytössä tasavero, eikä siis tuloeron progressiota, Jokainen maksaa saman prosenttiosuuden tuloistaan. Nyt prosentti on Virossa 20 ja Venäjällä 13.

Gini-kerroin mittaa tulonjaon tasaisuutta ja sitä pidetään alhaisena, kun se on alle 30 (tarkoittaen siis .30, tämä niuhottajille). Virossa se on nyt 31 ja Suomessa se on 25.4. Venäjällä se on ollut noin 42 ja USA:ssa  47. Nämä kaksi viimemainittua maata ovat muodollisesi demokratioita, kuten tiedetään, mutta toinen asia on, miten kansanvalta niissä toimii.

Virossa se kuitenkin taitaa toimia varsin hyvin ja onkin syyt olettaa, ettei tasavero sinänsä ole tie rappioon. Ehkäpä sellaista voisi meilläkin ajatella?

Toisaalta on kai mukava tietää, että kolme prosenttia hyvätuloisinta maksaa tietääkseni 40 prosenttia veroista (tuloveroista). En nyt löydä lähdettä, mutta pidän asiaa uskottavana. Eivät rikkaat meillä pääse ihan halvalla köyhälistön niskoilla elelemään, vaikka demagogit niin väittävät.

Mutta tässäkin kannattaa muistaa, että kotitalouksien välittömät verot ovat vain noin kolmannes kaikista veroista.  Kaiken kaikkiaan verottaja kuppaa meitä jokaista lähes joka askeleella niin paljon, että yhä harvemmat tuottavaa työtä tekevät ovat läkähtymisvaarassa.

Kaikkein suurituloisimmat eivät yleensä nauti etupäässä palkkatuloja, vaan pääomatuloja, joille on varattu erityiskohtelu suurpääoman lepyttämiseksi.

 Vain erilaisten tukien varassa elävät, kuten opiskelijat, saattavat päästä verottajan kynsistä kuin koira veräjästä. Eihän heitä toki kateeksi käy, mutta joskus näyttää siltä, ettei silläkään taholla ole aina ihan ymmärretty, miten edullisessa asemassa sitä ollaan.

Verot köyhälistön verta juo…

 L’etat opprime et la loi triche,

L’impôt saigne le malheureux,

Nul devoir s’impose au riche,

Le droit du pauvre est un mot creux…

 

Vaan kenen verta? Ehkä lopulta meidän kaikkien, ellei löydetä kohtuutta.

Vaihtuvatko osat?

 

Se suuri tasoittuminen

 

(Branko Milanovic, The Great Convergence, Foreign Affairs June 14, 2023)

Aina silloin tällöin joutuu muistuttamaan itseäänkin siitä, miten täydellisen harhaisia suurtenkin gurujen visiot ovat joskus saattaneet olla.

Kuten Branco Milanovic artikkelissaan muistuttaa, kun suuresti ihailtu nobelisti Gunnar Myrdal vuonna 1968 kirjoitti kirjansa Asian Drama. An Inquiry into the Poverty of Nations, hän uskoi lujasti Aasian maiden, muun muassa Intian ja Kiinan kurjaan tulevaisuuteen. Luulen, että se oli hän, joka sanoi, että mikäli koko Aasian manner uppoaisi huomenna mereen, ei se vaikuttaisi maailman talouteen sitä eikä tätä.

Onhan se maailma muuttunut ja nopeasti sittenkin. Joskus taistolaisaikoina kuulin, miten edistykselliset suomalaiset nuoret olivat itkettäneet jotakin intialaistyttöä kertomalla, miten kurja hänen maansa oli ja tulisi olemaan. Kiinassa nyt sentään oli potentiaalia monen mielestä, kunhan se nyt ei vain olisi ollut harhaoppinen…

Vain kymmenen vuotta Myrdalin kirjan jälkeen alkoi Aasian huima talouskasvu ja mikäli joku nykyään haluaa nähdä uskomatonta yltäkylläisyyttä ja loistoa hänen kannattaa mennä ehdottomasti juuri Aasiaan. Kiina on tässäkin suhteessa erinomainen vaihtoehto ”kommunismistaan” huolimatta.

Mutta kun se epätasa-arvoisuus sen kuin kasvaa, valittavat meidän aikamme edistykselliset, jotka eivät voi sietää ajatusta siitä, että asiat ehkä olisivatkin hyvällä tolalla.

Itse asiassa se, mikä on viimeisten parin vuosikymmenen aikana kasvanut erittäin merkittävästi, on globaalinen tasa-arvo talouden suhteen, toteaa Branko Milanovic, amerikkalainen ekonomisti.

Taloudellista tasa-arvoa mitataan gini-indeksillä, jonka arvo 1 (tai 100) kertoo, että se on äärimmäisen epätasa-arvoinen ja kaikki raha menee yhdelle henkilölle. Luvun ollessa 0 tulonjako on täysin tasa-arvoinen eli jokainen saa yhtä paljon. Käytännössä suuren epätasa-arvoisuuden vallitessa luku on 50-70 ja suuren tasa-arvon vallitessa 20-30. Suomessa se on ollut 20-30 pisteen välillä, kun taas USA:ssa ja Venäjällä se on ollut 40 pisteen tuntumassa.

Suurimmat maakohtaiset tuloerot ovat ginikertoimella mitattuna kehitysmaissa, Etelä-Afrikassa luku on yli 60 pistettä.

Globaalisesti tulonjaon epätasaisuus on ollut erittäin suurta etenkin 1900-luvun jälkipuoliskolla, jolloin se kasvoi nopeasti. Vielä 1800-luvun alkupuolella luku globaalisesti (en tunne menetelmiä, joilla tulos on saatu) oli kirjoittajan mukaan noin 50, mikä sinänsä olisi kyllä hyvin korkea yhden valtion sisällä.

1900-luvun jälkipuoliskolla koko maailman tilannetta kuvaava indeksi joka tapauksessa nousi 67-70 pisteeseen.

Tätä asetelmaa kuvaavasti USA:n ja Kiinan suhde BKT:n määrässä per asukas oli 15:1. 1970-luvulla Intian osuus maailman tuotannosta oli 3%, mutta Saksan (Länsi-Saksan?) 7%. Nyt osat ovat vaihtuneet.

Maailman tulonjako on tasoittunut lähinnä kahden viime vuosikymmenen aikana merkittävästi ja sen suurin tekijä on ollut Kiinan talouskasvu. Nyt koko maailman gini-indeksi on suunnilleen 60 pistettä.

Jokainen toki tietää, että Aasian jättiläiset ovat maailman talouden uusi veturi, mutta siellähän tulonjako on äärimmäisen epätasa-arvoista, uskotaan. Venäjällähän moni myös uskoo olevan vain muutamia upporikkaita oligarkkeja ja lopun kansaa olevan rutiköyhiä. Kumpikaan ei pidä paikkaansa, Venäjällä gini-indeksi on 36, mikä ei maailman mitassa ole kovinkaan paljon. USA:ssa se on 41.

Kiinassa elintasoero kaupunkiväestön ja maalaisväestön välillä on toki rahassa mitaten hyvin suuri, missä kyllä kannattaa ottaa huomioon, että maalaiselämässä hyvin moni asia jää rahassa mittaamatta. Joka tapauksessa Milanovic ottaa kiinalaisia arvioidessaan huomioon vain kaupunkiväestön, jota on 900 miljoonaa ja jonka taloudesta on olemassa hyviä tilastoja.

Miten suurella määrällä kiinalaisia on nyt amerikkalaista mediaania vastaava tulotaso? Milanovicin mukaan tällaisia henkilöitä on nyt 4 miljoonaa (USA:ssa 165 miljoonaa), mutta kehitys on niin nopeaa, että lukujen voidaan arvioida olevan samansuuruisia 20 vuoden kuluttua. Kiinalaiset lähestyvät leveänä rintamana. Sen jälkeen kehitys yhä jatkunee Kiinan hyväksi tai sitten ei.

Entäpä rikkaiden määrä? Maailman superrikkaista oli kirjoittajan mukaan vuonna 2018 amerikkalaisia 40%. Kiinalaisia heistä oli 5%, mutta vielä kymmenen vuotta aiemmin heitä oli ollut vain 1,6%.

Maailman mitassa tulonjako on nyt tasaisempaa kuin sataan vuoteen ja sen on aiheuttanut juuri tuo Aasian talous, jota Gunnar Myrdal piti iänikuisena murheenkryyninä vielä puoli vuosisataa sitten.

Tämä tasa-arvoin lisääntyminen on merkinnyt samalla myös länsimaalaisten suhteellisen aseman laskua. Enää pohjoisesta tullut turisti ei ole herra, joka tiedetään automaattisesti rikkaaksi ja jota ihaillen pokkuroidaan. Maailman ökyrikkaista suurin osa on yhä amerikkalaisia, mutta joukossa on jo paljon muitakin, muun muassa aasialaisia ja ylipäätään rikkaita tai vähintään hyvinvoivia on maailmassa nyt paljon entistä enemmän.

Tämähän kuuluu globalisaation siunauksiin. Hyvinvoinnin lisääntyminen on alkanut hikipajoista ja riistosta ja perustuu yhä suurelta osalta niiden mahdollistamaan halpatuotantoon. Juuri se on joka tapauksessa myös vetänyt talouskasvun piiriin myös takapajuisia maita, joissa uudet sukupolvet, entisten nälkäpalkkaisten kulien jälkeläiset nyt elävät herroiksi. Suunnilleen vastaava elintasoloikkahan tapahtui Suomessakin.

Mutta mikä on tulevaisuus? Milanovic ei näytä erityisesti luottavan Intian kykyyn vetää Kiinan kaltaista roolia ja Afrikka on vielä suurempi kysymysmerkki. Jälkimmäisestä voineekin sanoa, että mikäli ajatellaan elintasoerojen tasaantumista globaalissa mitassa, saattaa Afrikka jäädä pahaksi jarruksi kehitykselle, ellei se kykene pitämään syntyvyyttään kurissa ja siitähän taas ei ole mitään merkkejä.

Sitäkin oudompaa on, ettei Afrikan liikakansoitusta ole enää herran aikoihin otettu tärkeäksi kansainväliseksi ongelmaksi, jonka ratkaiseminen olisi koko maailmalle eikä vähiten afrikkalaisille itselleen ensiarvoisen tärkeää.

 

Sodanjälkeisiä vuosia

 

Juopon kehitys

 

Mauri Sariola, Joka tuulen kylvää… K.J. Gummerus, 1962, 302 s.

 

Mauri Sariola oli erittäin tuottelias kirjailija, jonka ensimmäiset teokset olivat tapauksia myös ns. kirjallisissa piireissä.

Minunkaan kotonani ei erityisesti kirjallisuutta harrastettu, vaikka muutama kaunokirja vuosittain aina hankittiin. Muistan hyvin, kun vuorossa oli Sariolan Ei loitsu eikä rukous, joka kuvasi nuoren lääkärin oppivuosia. Sehän ilmestyi vuonna 1959 ja sain se heti lukeakseni. Sen jälkeen rupesi sitten tulemaan Lavean tien lakia, Leivätöntä pöytää, Susikoskea ja yleensäkin lakituvan puolta, joka olikin Sariolan alaa sikäli, että hän oli 1940-luvulla opiskellut lainoppia.

Tässä nyt käsillä olevassa kirjassa kuvataan aivan samanlaista hahmoa kuin Sariola itse: nuori mies joutuu sotaan, toimii siellä viestiupseerina, alkaa sodan jälkeen opiskella lakia ja eksyy ajan juupeliylioppilaiden joukkoon, joille opiskelu on lähinnä välttämätön paha ja usein vielä vältettävissä olevakin ikävyys.

Kotoa on sankarille opiskelua maksettu kolme vuotta ja ajan tavan mukaanhan sitä pidettiin investointina, jonka kautta saatiin maksettua liiat perinnönjakajat pois, jotta tila säilyisi yhdelle sisarukselle kannattavana.

Mitään opintotukea ei tunnettu ja tavalliset maalaisylioppilaat saivat kitkutella opiskeluvuodet hyvin niukoilla rahoilla. Kotoa sentään tuli useinkin eväspaketti postitse ja opiskelijaruokalat olivat edullisia. Domus Academican ruokala oli ainakin 1960-luvulla erityisen hyvänä pidetty, sillä siellä sai perunoita samaan hintaan niin monta kuin halusi ja kyllähän nuoret miehet halusivat.

Sodan käynyt sukupolvi oli toki oma lukunsa. Monelle olivat elämättä jäänyt nuoruus ja sodan järkyttävät muistot sellainen henkinen perintö, jota oli kompensoitava reippaalla ryyppäämisellä. Juomana olivat yleensä väkevät viinat, joiden nauttiminen edesauttaa humalahakuisuutta ja suorastaan tolkutontakin ryyppäämistä. Siihen myös sammuminen eli hengenvaarallinen myrkytystila kuuluu melkeinpä luonnostaan.

Sariolankin ilmeisen löyhästi todellisuuteen liittyvä, mutta selvästi sentään siihen ankkuroitu kuvaus tuo mieleen Turmiolan Tommin hahmon, joka itse asiassa on kaikesta päätellen ollut maassamme mitä todellisin hahmo. Englannissa William Hogarth kuvasi moralistisissa tauluissaan tuollaista nuoren miehen luisua alaspäin sarjassaan A Rake’s Progress (the rake's progress hogarth - Поиск (bing.com) .

Alussa kaikki meni sankarilta hyvin eli rahaa riitti. Sitten rahat loppuivat, kaidalta tieltäkin lipsahdettiin kauas, mutta kavuttiin sentään takaisin normaalielämään. Opinnot olivat aluksi hunningolla, mutta terästäytynyt nuori mies näyttikin taivaan merkit päästyään taas jaloilleen ja saatuaan motivaatiota.

Mutta sitten meni lupaava työpaikka ja mikä pahinta, myös se suuri rakkaus, joka oli nostanut tielle.

Kuvaukset siitä, miten ja miksi kaikki oikein tapahtui, eivät ehkä kaikista tunnu ihan vakuuttavilta, mutta meitähän on joka junaan. Joka tapauksessa siis matto meni jalkojen alta eikä opiskelukaan enää maistunut.

Sitten käytiin rahaa hankkimassa Lapissa, tehtiin kovia ruumiillisia töitä ja myös kokeiltiin kansankynttilän uraa. Kaikki päättyi aikanaan. Kuvauksien uskottavuutta lisää, että noin se kirjoittajakin nuoruudessaan teki.

Mitä tulee ryyppäämisen tapoihin, oli paikalla yleensä aina muutaman hengen porukka opiskelukavereita, joiden opinnot sujuivat hieman nihkeästi, mutta maku oli sitäkin vaativampi: joku suomalainen mukamas gini ei kelvannut mihinkään. Kun kerran juotiin, niin yleensä aina hyvässä ja kalliissa ravintolassa. Joskus joku herkkusuu jopa söikin: wieninleikettä tai peräti kananpoikaa. Tyyriitä ruokia.

Sankarin rakastettu, jonka hän löytää sen jälkeen, kun on rakkauden lihallista puolta jo oppinut aika hyvin harjoittamaan, on ns. perhetyttö, joka aluksi käy vielä koulua. Sitä paitsi hän on työnantajan tytär.

Joka tapauksessa rakastuminen on aidosti romanttista ja suuri rakkaus on ihanteellinen yksilö ja tuore naissukupuolen edustaja, vailla teennäisyyttä ja koketeerausta.

Sen huomaa puheestakin: helsinkiläisnirppanokat sanovat ehtimiseen vieraskielisiä ilmauksia: Schade tai I am sorry. Tämä tyttö sanoo vain: sääli. Vanhempiaankin hän nimittää korrektisti isäksi ja äidiksi, eikä käytä mitään faija tai mutsi -ilmauksia.

Mutta kaikki loppuu sitten äkkiä ja taustalla on tietenkin kuningas alkoholi. Kirjan minä ei kykene hallitsemaan juomistaan ja siinä se elämä sitten menee, kurkusta alas.

Toki Sariola loi itselleen uran varsinaisena kirjoittamisen stahanovilaisena. Arvostusta ei ensi romaaninen jälkeen mistään herunut, mutta lukijoita oli sitäkin enemmän. Paheet vaanivat taustalla, kuten Sariolan päiväkirjakin kertoo.

Ryyppäämisen ohella turmiollinen oli pelihimo, joka tämänkin kirjan sankaria riivasi. Se olikin noiden vuosien sosiaalinen sairaus, ehkäpä perua rintamalta, jonne pelaaminen oli antanut tervetullutta ajankulua.

Viihderomaaneiksihan näitä Sariolan kirjoja alettiin pian luokitella ja kyllähän niillä viihdearvoa olikin, aikoinaan varmaan enemmän kuin nyt, sillä useimmiten ne kuvasivat ns. nousukkaita, joita 1900-luvun loppuvuosikymmeninä oli maa väärällään. Suuri sosiaalinen nousuhan kohdistui miltei kaikkiin.

 

Ja heidän lankeemuksensa oli suuri.

 

Tšekistin paheet

 

Vanhan ajan hallitsijoiden uudempienkin aikojen hallitsijoiden ansioita luetellessa on yleensä aina tapana mainita myös se, että he kaunistivat pääkaupunkia tai jotakin muuta valtakuntansa osaa mahtavilla rakennuksilla.

Itsevaltiaat ovat yleensä olleet tämän alan mestareita, vaikka toki myös kansanvalta, silloin kun kansa on pitänyt itseään arvossa, on tuottanut komeita rakennuskomplekseja. Onhan meilläkin sentään Eduskuntatalo ja Finlandia-talo. Jälkimmäinen saattaa tosin olla lähinnä Kekkosen muistomerkki.

Saipa sekin talo aikoinaan paljon myös vastustusta, samoin kuin Temppeliaukion kirkko: kun maailmassa vielä joku näkee nälkää, niin mikä oikeus meillä on komeasti rakentaa? Annetaan ne rahat niille!

Helsingin parhaista rakennuksista saamme kiittää Venäjän keisareita ja vasta toissijaisesti niitä keinottelijoita, jotka osoittivat rikkauttaan rakennuttamalla pääkaupunkiin palatsejaan, siis noita kivimuureja, kuten aikoinaan sanottiin (it. palazzo).

Sitten kun rakentajat saivat käyttöönsä monipuolisia uusia materiaaleja, jotka mahdollistivat mielikuvituksen käytön, saatiin vähän aikaa nauttia upeista luomuksista Jugendin ja kansallisromantiikan merkeissä. Maailmansodan barbaria hävitti kuitenkin yhdellä iskulla niin pyrkimyksen kauneuteen kuin myös sen kainostelemattoman pröystäilyhengen, joka halusi tuoda esille aineellista menestystä.

Funktionalismi on simppelissä teoreettisuudessaan yhtä vakuuttavan komea ideologia kuin vaikkapa kommunismi tai natsismi. Vasta käytäntö paljastaa totuuden kaikessa alastomuudessaan.

Käytännössä funktionalismi tuli merkitsemään suorakulmaisten särmiöiden tyranniaa, kuten Tom Wolfe kiteyttää lyömättömässä analyysissään From Bauhaus to our House.

Tunnuslause ornamentti on rikos, sanoi jo kaiken. Oli rikollista tuhlata ihmistyötä asumiskoneiden koristelemiseen, kun sillä olisi sen sijaan voitu tehdä lisää asuttavaksi kelpaavaa suojaa ihmisille. Paljonko? ei ollut edes kysymys, sillä koko asia olisi ollut pyhäinhäväistys, kuin pihvin syönti vihreässä perheessä.

Niinpä tuotettiin hirvityksiä ja päätettiin, että ne ovat kauniita. Kyse oli samasta ilmiöstä kuin niiden support-groupien piirissä, jotka tänä päivänä vakuuttavat itselleen ja toisilleen, että jokainen on yhtä kaunis kuin toinenkin. Muodottomat läskit ja luurankomaiset ruipelot eivät häviä lainkaan viehättävyydessä Venus kallipygen klassisille mitoille, se on vain uskottava.

Tämä on poikkeuksellisen selkeä osoitus kulttuurin rappiosta ja sitähän saamme nyt ihailla lähes koko maailmassa. Komeat mahtirakennukset, joihin liittyy taiteellista kunnianhimoa, ovat harvinaisia poikkeuksia. Suurta toki voidaan tehdä, kunhan se on myös rumaa.

On kiinnostavaa, että myös Putin, joka on varsin vaikuttavassa määrin palauttanut Venäjän loistoa ja mahtavuutta, on saanut osakseen suuttumuksen myrskyn juuri rakennuspuuhiensa takia.

Neuvostoaika, joka Hruštšovista lähtien ryhtyi tuottamaan pelkistettyjä laatikoita suorastaan liukuhihnalta, tuhosi valtavan määrän arvorakennuksia ja antoi lähes kaiken lopun sitten rappeutua.

Se, joka on nähnyt, miten uskomattomalla tavalla entisiä kirkkoja ja palatseja (esim. Kronstadtin merikirkko, Pyhän Marian kirkko tai Dolgorukovan palatsi, ent. Eurooppalainen yliopisto Pietarissa) oli neuvostokaudella vandalisoitu, ymmärtää millainen vastavallankumous tarvittiin niiden jälleen kunnostamiseksi.

 Nyt alkaa suuri osa Pietaria jo jälleen muistuttaa imperiaalista pääkaupunkia. Siinä ei ole työtä ja rahaa säästetty. Osittain rahat ovat tulleet valtiolta, osin yksityisiltä. Suhdetta en tunne.

Joka tapauksessa tähän suureen restauraatioaaltoon liittyi myös hävitettyjen palatsien kunnostaminen. Saksalaisten hävittämä Strelnan Konstantinin palatsi eli ns. Kongressipalatsi tunnetaan myös Putinin vierashotellina, jonne hän on majoittanut joitakin merkittäviä vieraitaan. Näyttää siltä, että sen kunnostamisen vaatimalla työllä olisi voitu koko valtava palatsi yksin tein rakentaakin. Tämä on ns. mutu. Joka tapauksessa kyse on mahtirakennuksesta, jollaisia Pietarissa olisi riittänyt muutenkin.

Suurvalta haluaa aina mahtailla ja Venäjä oli Putinin kaudella päättänyt haluavansa olla jälleen suurvalta. Sen mukaisia ovat sitten myös rakennukset. Pietari ja sen ympäristö on luultavasti maailman suurin ylellisten palatsien keskittymä. Kun Stalin saapui Potsdamiin vuonna 1945, hän totesi paikalliset palatsit lähinnä säälittäviksi: venäläiset aristokraatit ne sen sijaan osasivat riistää kunnolla ja rakentaa sen mukaan.

Kuten tunnettua, Putin on salaisen palvelun miehiä ja ylpeilee sillä. Alan suureksi esikuvaksi nostettiin jo neuvostokaudella ”rautainen” Feliks Dzeržinski, jonka mielestä tšekistillä (tšekan eli erikoiskomitean miehellä) tuli olla kuuma sydän, kylmä pää ja puhtaat kädet.

Tuo viime mainittu ominaisuus viittasi lahjusten ottamiseen eli siis siihen, ettei niitä otettu. Ihanteellinen neuvostojohtaja eli muutenkin vaatimattomasti, mieluiten suorastaan spartalaisesti, lähinnä aatteen voimin. Aineellista hyvää olikin kansalle rajoitetusti tarjolla, mutta saattoihan se olla sitäkin houkuttelevampaa johtajille, joilla aina oli niihin mahdollisuus.

Lenin tuhosi koko vanhan Venäjän, mutta ei hän raunioista itselleen aarteita hamunnut. Kuuluisassa kuvassa hän keskustelee rähjäisen talonpojan kanssa ja molemmat istuvat nojatuoleissa, jotka on peitetty suojalakanalla.

Stalinin elämäntyyli oli vaatimaton siinä mielessä, ettei hän kerännyt omaisuutta. Sen sijaan palvelut toki pelasivat ilman rahaakin ja jopa jälkeläisten asema oli turvattu isän maineen perusteella. Stalin ei ylenkatsonut pöydän iloja ja hänellä oli myös silmää komeille rakennuksille, mutta nehän olivat valtion rakennuksia ne. Myös nuo lukuisat datšat. Ei niitä periä voinut

Hruštšov eli yhtä vaatimattomasti kuin rakennuttikin ja sama koski pitkälti vielä Brežneviäkin. Tosin hänen perheensä ei ollut immuuni kiusauksille. Brežnevin lempiruokakin olivat harmaat neuvostomakaronit, jotka olivat kenen tahansa saavutettavissa.

 Kaikille ei ehkä tosin aina riittänyt voita makaroniensa kanssa, mutta joka tapauksessa pääsihteerin maku oli aidosti kansanomainen -komeita länsiautoja lukuun ottamatta.

Mutta nämä kaikki kuuluivat siihen sivilisaatioon, joka oli rakentunut 1800-luvun egalitaarisen ideologian pohjalle ja joka jo periaatteessa kammosi kaikenlaisia etuoikeuksia ja ilman työtä hankittuja tuloja. Se ideologia romahti tuottamansa talouden myötä 1900-luvun lopulla.

Venäjän uusi ideologia on aika problemaattinen asia. Sen selvittämiseksi pidettiin aikoinaan oikein kilpailukin, mutta järjellisiä vastauksia ei tullut, saati todellista käytännön toimintaohjetta.

Käytännössä tapahtui niin, että muutamat superrikkaat rosvosivat suurimman osan kansallisomaisuudesta ja jatkavat sen hallinnoimista. GINI-indeksillä mitaten tulonjaon epätasaisuus Venäjällä on ollut samaa luokkaa kuin Yhdysvalloissa, ja se merkitsee valtavaa epätasa-arvoa se.

Yhdysvalloissa on slumminsa, joita Venäjällä ei ole, mutta siellä on sen sijaan unohdettu maaseutu, joka elelee vailla tulevaisuuden toiveita. Sitä paitsi sielläkin riittää radikaalia nuorisoa, joka paheksuu niin sanotun eliitin röyhkeyttä. Sehän on Venäjällä vanha perinne, joka 1800-luvulla sai myös suuren valtiollisen merkityksen. Siellä Kazanin jumalanäidin katedraalin luona ne ennenkin mieltä osoittivat.

Kun tyytymättömien ääntä kuuntelee, tuntuu sieltä erottuvan kaikkein selvimpänä huuto: Putin -vor! Putin on varas! (Ks. myös https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=putin+vor ). Kansantribuuni Navalni on paljastanut Putinin väärinkäytökset ja hänet on sen vuoksi yritetty murhata ja nyt vangittu. Tässä ovat vastakkain oikeus ja vääryys monellakin tasolla. Asetelma on klassinen ja siksi vaikuttava.

Valta tekee ihmisen helposti sokeaksi ja hän saattaa alkaa kuvitella, ettei yksi ihminen mitään merkitse -hänelle ainakaan. Tällaisia virhelaskelmia yksinvaltiaat ovat tehneet kautta historian. Heille paavin divisioonat ja virrenveisuut Suurtorilla ovat pelkkä vitsi -siksi kunnes osoittautuu, että ne edustavat paljon suurempia voimia.

En tiedä, miten korruptoituneita Putin ja hänen hallintonsa todella ovat. Tämä on hieman noloa, kun  kaikki muut näyttävät tuntevan nämä asiat kuin omat taskunsa, mutta huomautan, että tarkkoja laskelmia saanemme vielä odotella, ehkä kauankin.

Putinia on joka tapauksessa arveltu erääksi maailman rikkaimmaksi mieheksi, ehkä kaikkien rikkaimmaksikin. Sen verran voinee varmuudella sanoa, että verrattuna edeltäjiinsä, hän todella on suuri valtion varojen kahmija.

Se on toki Venäjällä vanha perinne. Jo Nikolai Karamzin sanоi, kun häntä kehotetttiin lyhyesti esittämään, mitä Venäjällä tapahtuu: varastavat! (vorujut-s). Tuo loppu -s ei ole välttämätön, mutta yleensä siinä esitetään. Se viittaa keskustelukumppanin puhutteluun: sudar.

Pietari Suuri eli henkilökohtaisesti varsin vaatimattomasti ja aluksi hänellä ei ollut edes palatsia, jossa olisi voinut ottaa arvovieraita vastaan. Niinpä hän sellaisiin tarkoituksiin lainasi Menšikovin palatsia. Tuo ruhtinas ja entinen rinkelikauppias sen sijaan oli oikea kassavarkaiden kuningas ja siitä hyvästä Pietari joskus hakkasikin hänet kepillään henkihieveriin.

Nyt edustustiloja riittää ja myös huviloita presidentille ja hänen kavereilleen. Rahaa ei ole säästelty.

Miksi ihmeessä Putinin on sitten vielä pitänyt rakennuttaa itselleen suuri, linnamainen palatsi? Sellaisen ylläpitokin vaatii valtavan henkilökunnan ja sen mukaisesti tuloja. Sellaisia siis näyttää olevan käytettävissä.

Olipa Putinin omaisuuden laita mikä tahansa, oman omaisuuden kartuttaminen sopii erittäin huonosti yhteen hänen hehkuttamansa turvallisuuspalveluiden perinteen kanssa. Se on myös mahdollisimman räikeässä ristiriidassa neuvostokauden vallanpitäjien askeettisen ihanteen kanssa. Onko Putin jo hairahtunut pitämään itseään pikemmin keisarina kuin presidenttinä?

Tosiasia ainakin on, että hän on joutunut tilanteeseen, jossa vain väkivalta auttaa häntä pitämään asemansa. Mikä on tie pois tästä umpikujasta?

En ole vielä huomannut, millainen rooli on annettu esimerkiksi Rosgvardijalle, jonka nuorukaiset ilmeisesti on värvätty tarvittaessa tappelemaan ”heikäläisiä” vastaan, samoin kuin aikoinaan nuo ”meikäläiset” (naši), joiden merkitys näyttää tykkänään hiipuneen.

Muuan tekijä tässä saattaa vielä yllättää. Tarkoitan niitä kiihkokansallisia elementtejä, joita yhdistävät ns. Izborskin klubin tunnukset ja joiden ideologiassa ihannoidulla venäläisellä traditiolla on keskeinen asema.

Tuota traditiota kuvitellaan hyvin egalitaariseksi ja kollektivistiseksi: aito venäläinen ei juokse mammonan perässä, vaan häntä elähdyttävät korkeammat arvot. Itselleen valtavia omaisuuksia kahmivat oligarkit ovat tämän ideologian luonnollisia vihollisia.

Putin sen sijaan on keskittynyt liputtamaan etatismin nimeen. Valtion pitäisi olla kaikille venäläisille jopa omaa henkeä rakkaampi.

-Mutta entäpä jos valtio on varkaiden ja huijarien käsissä?

Tulevaisuus taitaa kätkeä monia mahdollisuuksia. Jos joku luopuu vallasta -ja siitä tilanteesta toki ollaan Venäjällä vielä hyvin kaukana- ei tyhjiö koskaan jää täyttymättä.

Sen, joka uskoo, että kaikki mellakat aina tuottavat kansanvaltaa ja siunausta kaikille, kannattaa vilkaista vaikkapa vain niin sanotun arabikevään jäännöksiä.

Toivokaamme, että Venäjä rauhoittuu ja että siellä pärjätään ilman suuria mullistuksia.

 

What do you want to do ?

New mail

What do you want to do ?

New mail