The dirty rich

 

Sikarikkaat

 

Suuremman äidinkielemme aarteistoon kuuluu myös käsite ”dirty rich”. Se ei tarkoita hyväpalkkaista ylemmän keskiluokan edustajaa, jolla on talo, huvijahti ja pari autoa, vaikka hienompiakin.

Se tarkoittaa sellaista omaisuutta, jota yksi ihminen ei voi mielekkäästi kuluttaa. Yksityiskoneet, helikopterit ja palvelijoiden laumat ovat halpaa huvia sellaiselle, joka omistaa miljardeja.

Ja niitä on maailmassa nyt paljon, ei vain Amerikassa ja hieman Euroopassakin, vaan myös ”kommunistisessa” Kiinassa ja Intian tapaisissa kehitysmaissa.

Venäjällä niitä myös on, mutta vastoin yleistä käsitystä, eivät ihmisten tulot siellä ole jakaantuneet epätasaisemmin kuin esimerkiksi USA:ssa. USA: ssakin ne ovat aika tasaisesti jakaantuneita, mikäli verrataan moniin kehitysmaihin, joissa toki laajojen kansankerrosten laskennallinen köyhyys selittää asiaa.

Tämä on ongelma ja se on tunnustettu sellaiseksi myös joidenkin superrikkaiden itsensä taholta.Kuka sille voisi jotakin tehdä ja miten?

Tässä noin 15 vuoden takainen juttu, joka kuvastaa sen aikaista tilannetta:

 

Uusi luokka ja Jumalan työ

Suomalainen iltapäivälehti kirjoitti tuohtuneena, että Nokian johtaja Stephen Elop hymyili kertoessaan, että tuhannet suomalaiset menettävät työpaikkansa.

Luultavasti hymy kuitenkin on tällaisissa yhteyksissä aivan paikallaan, antaahan se viestin siitä, että on tapahtumassa ratkaiseva käänne parempaan. Globaalissa taloudessa kehitys kulkee minne kulkee ja asiat ratkaisee vain ja ainoastaan osakkeenomistajien etu, shareholder value, kuten Jouko Karvinen oli jo meille ehtinyt kouriintuntuvasti opettaa.

Globaali rakennemuutos tarkoittaa sitä, että eurooppalaiset ja amerikkalaiset työntekijät, joiden palkka on aasialaisiin verraten kymmenkertainen, eivät saa pitää työpaikkojaan elleivät ole kymmenen kertaa parempia.

Muuan amerikkalainen huippujohtaja herätti taannoin ärtymystä sanomalla tekevänsä ”Jumalan työtä”. Amerikkalaisesta näkökulmasta asian ymmärtää. Mutta, kuten eräs toinen amerikkalaisjohtaja tokaisi, jos globalisaatio pudottaa yhden amerikkalaisen pois keskiluokasta ja samalla nostaa sinne neljä aasialaista, niin kauppa lienee kai erinomainen. Ainakin utilitaristin täytyy se mukisematta hyväksyä.

Saattaa kuitenkin käydä niin, että inhimillinen raadollisuus sotkee vielä globalisaation, kuten se on pilannut niin monet muutkin hyvät asiat. The Atlantic-lehden tämän vuoden ensimmäisessä numerossa on Chrystia Freelandin kiinnostava artikkeli siitä uudesta luokasta, joka käytännössä toimii näkymättömän käden aineellisena agenttina keskuudessamme.

Kirjoittaja, joka hyvin tuntee kuvaamansa elämänpiirin, muistuttaa siitä, että kansainvälinen huippurikkaiden luokka on aivan viime aikoina muuttanut muotoaan. Ensinnäkin se on edeltäjiään paljon rikkaampi eivätkä muutaman kymmenen miljoonan dollarin vuositulot ole sen näkökulmasta paljon mitään.

Toiseksi tämä luokka on erittäin kansainvälinen. Se ei ole enää kiinnittynyt kotimaihinsa enempää kuin sen hallitsemat yrityksetkään.

 Kolmanneksi sen varallisuus perustuu voittopuolisesti niin sanottuihin ansiotuloihin eikä enää pääomatuloihin, kuten aiemmin.

 Neljänneksi se on hyvin luokkatietoista. Nämä ihmiset uskovat, paitsi olevansa ”universumin herroja”, kuten Tom Wolfen kuuluisa romaani letkautti, myös varallisuuden varsinaisia luojia. Heiltä ei heltiä armoa eikä ymmärrystä niille alemman keskiluokan amerikkalaisille, jotka ottivat halpoja asuntolainoja eivätkä he siedä ajatusta, että Yhdysvaltain hallitus maksaisi ”niiden” budjettivajetta ”heidän” veroillaan.

”Jumalan työllä” näyttää myös olevan siunausta. Yhdysvalloissa pieni- ja keskituloiset kärsivät yhä kriisistä, kun taas uusi luokka, jonka tulot kyllä vähäksi aikaa sukelsivat, on noussut alhosta kuin Feeniks-lintu roviostaan.

Kaikki amerikkalaiset eivät kuitenkaan katso hyvällä sitä, että tätä prosessia on auttanut liittovaltion massiivinen tuki. Paradoksaalisesti valtio joutui tekemään intervention tukeakseen kapitalismia.

 Kaikkien liberaalien vihaamaa yhteiskunnan tukea ei tällä kertaa liene halveksittu saajien taholla. Nykymenon mielekkyys on sen sijaan saanut epäilijöitä. Viime syksynä itse Alan Greenspan, kapitalismin ylipapiksikin nimetty FED:in monivuotinen johtaja valitti tuloerojen kasvua ja Yhdysvaltojen talouden jakaantumista kahteen erilaiseen maailmaan. Freelandin mielestä tämä on hätkähdyttävä ajan merkki, joka kertoo siitä, että jotakin on mennyt todella pahasti pieleen.

Mutta uuden luokan näkökulmasta kaikki menee erinomaisesti. Vuoden 2008 pohjalukemien jälkeen 25 suurimman amerikkalaisen hedge-rahaston johtajien palkkiot ylittivät jo seuraavana vuonna miljardi dollaria Pekkaa päälle. Vuodesta 2002 vuoteen 2007 tapahtuneesta tulojen kasvusta 65 prosenttia oli jo mennyt eniten ansaitsevalle yhdelle prosentille.

Tuloerot Yhdysvalloissa ovat todella suuret. Gini-indeksillä mitaten ne ovat siellä jopa suuremmat kuin Venäjällä, mitä ei yleisesti taideta tietää.

Mutta ei kai ole oikein kantaa kaunaa niitä kohtaan, jotka vain tekevät Jumalan työtä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa?

Jos firmat vapaaehtoisesti suostuvat maksamaan tietyn summan johtajilleen, niin epäilemättä ne ovat laskeneet sen kannattavan. Amerikkalaiset, jotka perinteisesti ovat ihailleet rikkaita, ovat kuitenkin nyt alkaneet nurista.

Itse presidentti Obama nuhteli firmoja, jotka jatkoivat jättipalkkioiden maksamista kun valtio oli ne ensin pelastanut. Sitä paitsi suurimmat voitot ovat säännöllisesti keränneet sellaiset yritykset, joiden toiminta perustuu spekulointiin ja jotka siis eivät ole tuottaneet mitään hyödykkeitä.

Millainen tulevaisuus odottaa Amerikkaa, josta työ karkaa ulkomaille? Andrew Hacker on pohtinut asiaa New York Review of Booksissa.

Tulevaisuus ei näytä erityisen hohdokkaalta. Suurin prosentuaalinen kasvu seuraavien seitsemän vuoden aikana tulee tapahtumaan kotihoitajien ja muun hoitotyön kohdalla. Myös vartiointi ja elintarvikeala sekä liikenne kasvavat.

Rakennustoiminta on harvoja tuotannollisia aloja, jotka tulevat tarvitsemaan lisäväkeä. Kallista yliopistokoulutusta, matematiikkaa ja muuta vastaavaa pystytään tuskin Yhdysvalloissa enää hyödyntämään talouskasvussa siten kuin Aasiassa. Ulkomailta tosin tulee maahan runsaasti ja halvalla sekä koulutettua että kouluttamatonta työvoimaa.

Tulevaisuudessa globaali markkinatalous voi olla uhanalainen. Englanti saarnasi ja toteutti aikoinaan vapaata markkinataloutta niin kauan kuin se oli sille edullista.

Mutta onko globaali markkinatalous enää edullista Amerikalle? Ian Bremmer, tunnettu amerikkalainen poliittinen auguuri on hiljattain julkaissut kirjan nimeltä The End of the Free Market: Who Wins the War Between States and Corporations?

Kirjoittaja kannattaa tässä kilpailussa korporaatioita, joita Yhdysvaltojen on kaikesta huolimatta syytä tukea. Vastassa ovat nimittäin Kiinan, Venäjän ja arabimaiden kaltaiset taloudet, joiden valtiokapitalismissa politiikka ei palvele taloutta, vaan talous politiikkaa. Inhimillinen raadollisuus uhkaa siis myös sitä kautta Jumalan työtä ja Yhdysvaltojen etua.