Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle killer apps. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle killer apps. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

tiistai 3. marraskuuta 2026

Kun valoa kohti mentiin

 

Sivistämisen missio

 

     Suomen sana ”sivistys” on omaperäinen ja tuntuu yhä kantavan mukanaan sen keksijän, Reinhold von Beckerin näkemystä asiasta.

      Sanahan viittaa siisteyteen eli puhtauteen tai puhdistamiseen. Läheinen sukulaisuus siveydelle on ilmeinen.

      Muissa eurooppalaisissa kielissä vastaava sana viittaa yleensä muokkaukseen, kultivaatioon, mistä jää hieman erilainen tunnelma. Sivistämisessä otetaan jotakin pois, kun taas kultivoinnissa sitä muokataan. Tuloksena on joka tapauksessa eräänlainen jalostus- eli raffinointiprosessi, joka muuttaa kohdettaan karkeasta hienommaksi.

      Kokonaisten kansojen sivistäminen oli aikoinaan mammuttiprojekti, joka merkitsi resurssien suuntaamista sinne, mistä ei ainakaan välitöntä hyötyä ollut saatavissa. Pikemmin kyseessä oli päämäärä sinänsä, pääsy sivistyskasojen joukkoon, kuten esimerkiksi Snellman ja häntä seuraava joukko ajatteli.

       Samalla edistettiin käytännössä tasa-arvoa ennen näkemättömässä määrin. Kansakouluun pyrittiin saamaan kaikkien sosiaaliluokkien edustajat ja molemmat sukupuolet. Itse koulutettavat olisivat kaikin mokomin jättäneet oppinsa saamatta ja koulujen vastustus oli massiivista.

      Kunnallishallinto antoi kuitenkin vallan varakkaille ja viime kädessä valtion voimakeinot pakottivat talonpojat perustamaan ja ylläpitämään kouluja eli tekemään suhteellisesti kaikkien aikojen suurimman investointinsa, joka ei tuottanut mitään ymmärrettävää hyötyä.

      Sivistyneistö odotti joka tapauksessa asialta myös välitöntä edistystä ja kun koulun käyneetkin sitten sortuivat yöjuoksuihin, purettiin pettymystä lehtien palstoilla. Sivistys ja siveys eivät välttämättä olleet ainakaan ekvivalentteja käsitteitä.

     Väinö Linna esseissään osoittautuu suureksi sivistyksen ystäväksi ja ymmärtää hyvin, että hänen kirjoittaessaan meneillään oli valtava mullistus, kun kokonaisten ikäluokkien sivistystasoa nostettiin vielä monta pykälää koulutuksen laajenemisen kautta.

      Sivistys oli Linnalle omakohtaisesti merkinnyt pyrkimystä itsensä kehittämiseen. Hän luki omin päin kaikkea mahdollista ja pänttäsi englannin kieltä salaa töissä, taukojen aikana.

      Jack Londonin Martin Eden, joka hurmaantui ajatuksesta pääsystä uudenlaiseen todellisuuden ymmärtämiseen (ks. Vihavainen: Haun martin eden tulokset), näyttää olleen Linnalle tuttu ja läheinenkin. Toki tämä Londonin alter ego sai kokea myös karvaan pettymyksen: sivistyksen ihanteet olivat tosia, mutta tuo sivistyneistö pysyi niistä kaukana.

       Kaikesta päätellen Linnan kokemus oli varsin samanlainen ja jotakin siitä oli mukana myös koko aikakauden pettymyksessä sivilisaation voimaan: oli uskottu, ettei ”meidän sivistyneenä aikanamme” vanhanaikainen raakuus olisi mahdollista.

       Kaikki raakuus oli kuitenkin ollut yhä ainakin yhtä mahdollista kuin aina ennenkin. Oliko koko ”sivistys” turhuutta ja teeskentelyä?

       Eihän toki. Itse asiassa Linna näyttää arvostavan sitä työväenliikkeessäkin sen kenties suurimpana antina: työläinen oli kuin olikin jäänyt/jätetty alhaiselle kehitystasolle ja asia vaati korjausta.

       Suurin sivistystason nostaja oli Linnan mielestä joka tapauksessa ollut kansallisuusaate, mikä kuului sen varhaisen kehityskauden ansioihin.

      Tulkitsen asian niin, että moukkamaisuus saattoi kuulua työväenluokan ominaispiirteisiin, mutta ei missään tapauksessa antanut aihetta ylpeilyyn. Suottapa oli myöskään niiden ylpeillä, jotka olivat saaneet korkean koulutuksen, mutta jääneet yhtä tyhjiksi kuin Martin Edenin kohtaama herrasväki.

      Kun Linna vuonna 1963 kirjoitti kansalaisten sivistysestä, hänen maailmaansa kuuluivat jo massatiedotusvälineet, eivät enää vain lehdistö ja radio, vaan myös jo elokuva, radio ja jopa televisiokin.

       Niiden taso antoi aihetta pelätä ihmisten vulgarisoitumista ja Linna esittikin, että kansansivistystä olisi ryhdyttävä ”terästämään”, sillä sensuroimaanhan ei haluttu ruveta. Toki juuri tuohon aikaan oli sensuuri vielä monessakin mielessä ihan lakimääräisestikin olemassa ja nousi myös suureksi keskustelun aiheeksi.

       Linna arvioi, että vielä nykyäänkin oli kansan sielussa ”voimakkaita protesteja kulttuuria vastaan”, mikä liittyi siihen, että vanhan sivistysihanteen ja todellisuuden välillä oli ollut liian suuri kuilu. Jopa sanalla ”ihanne” oli huono kaiku suomalaisen kadunmiehen korvissa.

     Nyt joka tapauksessa elettiin murrosaikaa, vanha ”ihanne” eli ”petäjäistä leipää syövä katajainen kansalainen” oli muristen ja hampaitaan kiristellen antamassa tilaa uudelle tyypille, joka oli itsenäinen, tasapainoinen ja vastuustaan tietoinen kansalainen”. Miten moni oli sellainen ihan oikeasti, oli toki kysymys sinänsä.

      Joukkojen sivistystaso oli nousemassa räjähdysmäisesti, mitä tuleva yhtenäiskoulu suuresti edesauttaisi. Tämä kaiketi asettaisi jonkinlaisia jarruja myös johtajille, jotka menneisyydessä olivat usein käyttäytyneet edesvastuuttomasti, hullun tai humalaisen tapaan. Ehkäpä se oli kansansivistystyön suurin merkitys?

       En pyrin tässä minkäänlaiseen Linnan ajatusten kriittiseen analyysiin, ne vain toimivat virikkeinä pohdinnoilleni ja esitän itse, että sivistyksellisen kuilun hupeneminen herrasväen ja rahvaan väliltä on ollut 1900-luvun jälkipuolen suurimpia yhteiskunnallisia muutoksia.

       Siinä taas kerran on toteutunut sellainen asia, jonka Neuvostoliiton kommunistinen puolue projisioi vain ja ainoastaan tulevaisuuden kommunistisessa yhteiskunnassa tapahtuvaksi: oleelliset erot henkisen ja ruumiillisen työn välillä ovat hävinneet ja sama koskee kaupungin ja maaseudun välisiä eroja, jotka vielä 1900-luvun puolivälissä olivat aivan oleellisia.

      Kansansivistyksen, ja nyt kai jo pitäisi sanoa, yleisen koulutustason kohoaminen on ollut valtava yhteiskunnallinen muutos, joka ensin tapahtui läntisessä maailmassa ja mitä todennäköisimmin oli eräs kaikkein tärkeimmistä tekijöistä, jotkta veivät sen maailman huipulle.

      Niall Ferguseon on puhunut lännen ylivoimaisista instituutioista (”Killer apps”), mutta tämä häneltä on jostakin syystä jäänyt huomaamatta.

Mutta entäpä se von Beckerin näkemä ”siveyden” lisääntyminen, jonka ajateltiin automaattisesti seuraavan koulutuksesta?

     Aivan ilmeisesti on tapahtunut se ilmiö, jonka jo Martin Eden havaitsi herrasväen keskuudessa siihen paremmin tutustuttuaan: syvällisyyden tilalle ovat tulleet fraasit, ajattelun tilalle papukaijamainen toistaminen, korean ulkokuoren takana on tyhjyys, joka ei ole lainkaan oppimattoman rahvaan hengenelämää korkeammalla.

     Ja sitten tulivat nuo massamediat, joiden missiona näyttää olevan vain tyhmyyden lisääminen tähän maailmaan. Ei ole puhettakaan mistään kulttuurin ”terästäytymisestä”.

     Ja Linna näki vielä vasta kalpean heijastuksen siitä Augiaan tallista, jollaiseksi tuo maailma nyt on muuttunut.

torstai 1. lokakuuta 2026

Luomakunta vailla kruunua ja luojaa

 

Luomakunnan kruunu ja ”Killer appit”

 

      Niall Ferguson (synt. 1964) on merkittävässä teoksessaan ”Civilization. The West and the Rest” nostanut esille ne keskeiset asiat, joiden ansiosta länsimaista tuli koko muun maailman jäljittelyn ja kunnioituksen kohde.

      Niistä jäljempänä enemmän. Minusta kiinnostavaa on sekin, että tämä nuori mies, joka mitä ilmeisimmin on jo lapsena saanut varttua tietokoneiden parissa, käyttää noista läntisistä instituutioista nimitystä ”killer apps” -tappajasovellukset. Suomentaja puhuu näköjään vain sovelluksista.

      ”Killer app” on termi, jota käytetään sellaisista tietokonealan innovaatioista, jotka hetkessä tekevät muista vastaavista vanhanaikaisia ja siis ”tappavat” ne.

     Niinpä gangsterimaailman ja tietokonepelien termistä on tullut tässä tapauksessa vahvasti myönteinen nimitys ”edistyksellisyydelle”. Mutta sellainenhan innovaatioiden maailma on: tämä tappaa tuon.

       Vastaavaa pyrkimystä totaaliseen ja äkilliseen siirtymiseen uusiin oloihin on aikoinaan tapahtunut kulttuurienkin piirissä. Pietari Suuri ja Kemal Atatürk määräsivät kansansa käyttäytymään länsimaalaisten tavoin ja jopa pukeutumaan samaan tapaan.

       Vastaavaa tapahtui monessa maassa, 1920-luvulla yritettiin nopeaa länsimaistamista mahtikäskyllä niin Afganistanissa kuin Persiassa. Muualla alettiin länttä yleensä matkia aivan vapaaehtoisesti myös pukeutumisessa ja monissa ulkoisissa tavoissa. Näin kävi jopa Japanissa, Amerikoista puhumatta.

      Noista Fergusonin ”soveluksista” enemmän alempana. Minusta on tärkeää huomata sekin, että niiden luojana on ollut lähes yksinomaan valkoinen mies.

      Aina viime vuosisadan puoliväliin ja osittain tälle vuosituhannelle saakka koko se länsimaisen kulttuurin mahtava ”iskuvoima”, joka kohotti lännen kyvykkyyden aivan uudelle tasolle ja muutti samalla perin pohjin ihmiskunnan historian, oli kokonaan miessukupuolen aikaansaannosta.

     Hyvästä syytä käytettiin käsitettä ”luomakunnan kruunu, joka nyttemmin on kokonaan jäänyt pois käytöstä, mikä myös on merkillepantavaa.

       1900-luvun alussa, kun maailma muuttui ”pyörryttävää vauhtia” (ks. Vihavainen: Haun hurjia aikoja tulokset ), ei mitään muuta tahoa valkoisen miehen lisäksi voinut pitää tämän ennen näkemättömän prosessin aikaansaajana. Länsimainen tiede, kemia ja lääketiede etunenässä, tekniikka, joka mullisti jo arkipäivääkin höyrykoneiden ja sähkömoottorien voimin, lääketiede, joka aikaansai valtavan väestönkasvun ja massatuotanto, joka vastoin tervettä järkeä toi jopa auton tavallisen ihmisen ulottuville (ks. Vihavainen: Haun automobiili tulokset ), merkitsivät yhdessä vallankumouksista suurinta.

     Kyseessä ei ollut enää vain kilpailijoiden ”tappaminen”, vaan postiviinen kurkotus uuden yltäkylläisyyden maailmaan, jossa tavallisen ihmisen lisäksi ei tarvittu enempää jumalia kuin kuninkaita.

     ”Luomakunnan kruunu” sai ajan mittaan huomata, että hänen luomuksiaan kykenivät käyttämään yhä useammat muutkin, eivätkä välttämättä sen huonommin. 2000-luvulle tultaessa naiset kykenivät jo hoitamaan miltei mitä tahansa tehtäviä. Miehen ja hevosen voimat monikerroin ylittävä tekniikka oli jo kauan sitten valjastettu kenen tahansa käytettäväksi ja tietokone oli tehnyt saman matematiikalle.

      Siinä, missä aikoinaan oli suoritettava pitkiä ja mutkallisia laskutoimituksia, tarjosi tietokone nyt jopa alaikäisten lasten koska tahansa käytettäväksi valtavaa laskentapotentiaalia, jonka käyttäminen ei enää itse asiassa vaatinut aivotyötä sen enempää kuin vaikkapa kyntäminen  enää vaati lihasvoimaa.

      Oli syntynyt uudenlainen ”tappajasovellus”, joka muistutti juutalaisten Golemia. Nyt sellainen palvelee koska vain ja ilman korvausta ketä tahansa ja kantaa mukanaan ylivertaista kykyä suorittaa teknisiä tehtäviä. Nyt tuo Golem näyttää jo muuttuneen luovaksikin, ja osoittaa merkkejä itsenäisyydestä, joka hyvinkin voisi koitua sen herrojen turmioksi.

       Itse asiassa näyttää siltä, että käsittämättömän suuret voimat, jotka nyt potentiaalisesti ovat kenen tahansa moukan hallittavissa, ovat muuttumassa hallitsemattomiksi. Tekniikka, tiede, lääketiede ja moni muu asia ovat lakanneet olemasta läntisiä erikoisuuksia, jollaisina ne aikoinaan valloittivat maailman.

     ”Luomakunnan kruunun” hohde on himmentynyt ja sitä mukaa se on omaksunut, yhä moukkamaisemman käytöksen. Sukupuolten välinen suhde oli aikoinaan, jumalasuhteen ohella, kaiken korkeakulttuurin ytimessä, nyt molemmat kuuluvat lähinnä huviteollisuuden ehdoilla.

Ferguson, hyvin ansiokkaassa kirjassaan, jätti turhaan huomitta huomiotta erään keskeisen asian, sukupuolten roolin, kuvatessaan viimeisten parin sadan vuoden kehitystä vain kansainvälisen vertailun kannalta.

     Mutta mitä hän oikeastaan sanoi? Tässä muutama huomio:

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Killer Apps

 

Killer Apps ja uskonnot

 

     Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

       Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

      Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

       On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

      Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

       Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

      Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen. Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että buddhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

       Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836  julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

       Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

       Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu.

      Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

      Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

     Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

      Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

     Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

     Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

     Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

     Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa. Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras. Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

     Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä.

     Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet. Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

     No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

       Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

      Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

     Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

     Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

     Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

     Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

      Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

     Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

      Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

     Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota. Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

     Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.

 

keskiviikko 30. syyskuuta 2026

Me eletään uutta aikaa

 

Milloin aikakausi vaihtui? Vai vaihtuiko?

 

Tämänaamuisen blogin saama palaute innosti kaivamaan vielä esille jonkin vanhan kyhäyksen. Se lukee, jota kiinnostaa:

 

Lauantai 5. syyskuuta 2015

Aikakausi vaihtui

 

Aikakauden vaihtuminen. Milloin se tapahtui?

 

     Mika Waltari fantasioi aikoinaan siitä, miten Konstantinopolin kukistuessa kuultiin syvä, matala, ja mikäli oikein muistan, huokauksen kaltainen ääni… Aikakausi vaihtui.

      Itä-Rooman lopullinen siirtyminen historiaan oli siis se tapahtuma, jossa Waltarin skenaariossa aikakausien vaihtuminen saavutti lopullisen pisteensä. Se oli bifurkaatio, jonka jälkeen antiikin perinnölle ei enää ollut suoranaista jatkajaa. Islamilainen barbaria otti haltuunsa vanhan läntisen sivilisaation viimeiset asemat.

     No, jos nyt tarkkoja ollaan, niin renessanssihan oli lännessä juuri samaan aikaan täydessä käynnissä ja tarkoittaa juuri antiikin ylösnousemusta. Quattrocenton taide oli itse asiassa paljon lähempänä vanhoja esikuvia kuin Bysantin jähmettyneet aikaansaannokset, mikäli tällainen rienaus sallitaan. Toki sen parhaissa tuotoksissa oli omaa erityistä suurenmoisuutta ja myös historiallista uutuutta.

     Mutta näistä sivuseikoista voi kiistellä mielin määrin. Tässä minua kiinnostaa tuo aikakausien vaihtuminen.

      Waltarin kuvittelemaa syvää huokausta en liene itse kuullut ja ehkä eivät muutkaan, vaikka kyllä tässä päivänä muutamana saattoi jostakin Puumalan suunnalta kaikua jotakin sen kaltaista, mistä sitten lienee ollut kysymys.

       Koko ajatus siitä, että aikakaudet vaihtuisivat viime kädessä yhdessä hetkessä, on tietenkin fantastinen, tosiasiassa ne itse ovat kuviteltuja kokonaisuuksia, jotka voidaan rajattomasti asettaa kyseenalaisiksi. Kuitenkin Pentti Renvallin ajatus siitä, että historiasta voitaisiin löytää rakennekokonaisuuksia, jotka todella rajaavat historiallisia periodeja, on aivan vakavasti otettavaa laatua.

       Mikä on länsimaisen sivilisaation tila ja elämänkaaren tilanne, jos sellaista on? Brittihistorioitsija Niall Ferguson teoksessaan Civilization. The West and the Rest, maalaa optimistisen kuvan siitä, miten läntiset, ylivoimaiset instituutiot, ”killer apps”, kilpailu, tiede, demokratia, lääketiede, työetiikka ja jopa konsumerismi, ovat muuttaneet ja siunanneet koko maailmaa ja pitävät meidät yhä johdossa. Tosin meitä uhkaa vaara, ymmärtää Ferguson, joka on omistanut kirjan ystävälleen Ayaan Hirsi Alille.

       Mutta mistä me kerran aloitimme ja missä olemme nyt ja miksi? Antiikin sivilisaatio oli mahtava saavutus, mutta keskiaika pyyhki sen pois ja taannutti lännen onnettomaan primitiivisyyteen, missä millekään ”killer appille” ei ollut tilaa eikä tilausta.

       Keskiaika, kuten nyt ymmärrämme, ainakin edistyspiireissä, on konstruktio, joka tarkoituksella maalattiin pimeäksi, kun piti korostaa antiikin ja uuden ajan valoisuutta, väittävät sen ihailijat. Mitä valoisaa sitä paitsi oli uskonsotien ja siirtomaariiston aikakaudessa, joka joukkomurhasi kansoja uskonnollisin perustein, voidaan kysyä.

       Siitä huolimatta tuo vanha jako aikakausiin palvelee erinomaisesti monia tarkoituksia. Aikakausissa oli kuin olikin eroja ja jopa olennaisia. Mikäli keskiaika oli yhtä hyvä, kuin mikä muu aikakausi tahansa, voimme suhtautua tulevaisuuteen mitä positiivisimmin. Muuten ei.

       Länsimaisen sivistyksen suuruudenaika alkoi myös Fergusonin mielestä renessanssista, reformaatiosta ja löytöretkistä ja puhkesi kukkaansa teollisessa vallankumouksessa. Länsimainen imperialismi levitti valonsa koko maailmaan kuin Rooma aikoinaan, sekä henkisellä että fyysisellä ylivoimallaan.

     Taakka kasvoi taas kerran suuremmaksi kuin voitiin kestää ja rappeutuva länsi menetti jossakin vaiheessa asemansa niin demografian ja talouden, tieteen ja tekniikan, sotilaallisen voiman ja kulttuurisen ylivoiman suhteen, saattaisi joku jo sanoa.

       Jossakin vaiheessa länsi lakkasi valloittamasta itselleen siirtomaita liikaväestölleen ja muuttui itse siirtomaaksi, tyhjiöksi, jota sen nousevat kilpailijat alkoivat täyttää. Länsimaiden taloudellinen mahti, joka oli perustunut ylivertaiseen tuotantoon ja pääomiin, hupeni kuluttajien ja keinottelijoiden toiminnaksi, joka oli täysin riippuvaista kilpailijoiden reaalitaloudesta.

        Sotilaallisesti länsi menetti kyvyn käydä uhrautuvaa taistelua ja tuli riippuvaiseksi kondottieri-tyypeistä, joiden halukkuus taistella riippui täysin asiaan liittyvistä kannattavuuslaskelmista. Kerran maailmassa lännen tekninen ylivoima oli tehnyt vastustajien vastarinnan toivottomaksi.

"Whatever happens
we have got,
the Gatling gun
and they have not."

     Näin runoili Hilaire Belloc 1800-luvulla, jolloin saatettiin raportoida vihollisen käsineen ”taisteluissa” jopa satakertaiset tappiot. Moiset taistelut tietenkin olivat lähinnä teurastusta, jossa vankeja ei otettu.

       1900-luvun toisella puoliskolla tilanne muuttui. Lännellä toki on yhä käytettävissään joukkotuhoaseet, mutta ei mitään kykyä niiden käyttämiseen eikä monopolia niihin. Kilpailijoilla on myös tällaisia aseita, eikä niiden moraalisista estoista ole läheskään samanlaista varmuutta.

        Siksipä länsi viimeiseen asti yrittää estää ydinaseiden leviämistä ”vääriin” käsiin, mutta jokainen ymmärtää, että se on tuomittu häviämään tämän taistelun, kuten Doomsday Clock ennustaa.

       Toki ”lännellä” eli tarkemmin sanoen Yhdysvalloilla yhä on maailman mahtavin laivasto, mikä takaa liikkuvuuden lähes kaikkialle, mutta sekin on haavoittuvainen ja sen mahdollisuudet ovat rajalliset. Pystyykö Yhdysvaltain koko mahti edes panemaan kuriin Afganistania ja sen keskiaikaista yhteiskuntaa?

       Jostakin kumman syystä satuin kerran istumaan samassa pöydässä, jossa kenraalieversti Leonid Ivashov totesi kuivasti ja ilmeisen harmistuneena, että sotilaat kyllä pystyisivät panemaan asiat kuntoon idässä, jos saisivat siihen valtuudet.

       Tämän uskon kyllä. Tsaarin Venäjä nujersi aikoinaan Kaukasian kapinalliset, mutta sen käyttämät keinot olivat barbaariset ja kyllä siihen aikaakin meni. Lännen sotilasmahdin tärkein rajoittaja on kulttuuri, joka estää käyttämästä menetelmiä, joita pidetään barbaarisena.

       Jossakin määrin samanlaisia estoja näyttää olevan myös Venäjän asevoimilla. ISIS-joukot sen sijaan toimivat avoimen barbaarisesti ja elämöivät sillä. Mitä tapahtuisi suuressa 2000-luvun totaalisessa uskonsodassa, emme ole vielä nähneet ja toivottavasti emme näekään.

       Tässä voi myös kysyä, mitkä ovat maailman vastapoolit? ”Länsi” ja muu maailma eivät suinkaan ole automaattisesti toisiaan vastaan taistelevia osapuolia. Luojan kiitos, edut ovat pitkälti yhteiset ja myös ihmisyys ymmärretään yhteiseksi arvoksi. Mutta kaikki tässä maailmassa voi muuttua.

     Niin, tosiaan. Alussa puhuttiin jo suuresta muutoksesta ja sen ajankohdasta. Onko länsimaisen kulttuurin ylivalta jo taittunut ja milloin, vai saammeko yhä odotella aikakausien vaihtumista?

     Entä mitä tulee meidän jälkeemme? Uusi keskiaika, pimeys, primitiivinen raakuus, toisenlainen ja korkeampi sivilisaatio vaiko yksinkertaisesti yleinen ja yhtäläinen tuho?

       Ian Morris on kirjoittanut kirjan Why the West Rules –for Now? Hän näkee edessäpäin sekä suuren katastrofin mahdollisuudet että myös toivon mahdollisuuden. Ilmaston muutos (etenkin global weirding) yhdessä väestönkasvun kanssa lupaavat katastrofia. Pandemiat, ydinsota, saastuminen ja erilaiset pulat lupaavat Pimeän tuloa (Nightfall) muutaman kymmenen vuoden tähtäimellä.

       Mutta, Morris toivoo, vaikeudet saattavatkin antaa sysäyksen uudelle alulle. Saatamme joutua singulariteettiin, mikä on kauhea asia, mutta sen jälkeen päästäkin uuteen maailmaan, jossa ehkä hallitsevat uudenlaiset olennot…

       Lohtuhan se lienee tämäkin. Morrisin kirjan huipentumana on vanhan kunnon imperialistin, Rudyard Kiplingin tunnettu runo, josta on tapana muistaa vain yksi pätkä:

 

 Oh, East is East and West is West, and never the twain shall meet…

 

Mutta runo jatkuu:

Till Earth and Sky stand presently at God’s great Judgment Seat;

But there is neither East nor West, Border, nor Breed, nor Birth,

When two strong men stand face to face,

 tho’ they come from the ends of the earth!

     Yleinen inhimillisyys tulee yhteisesti ymmärretyksi ja kaikki kerääntyvät ponnistelemaan suurta Pimeän tuloa vastaan. Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa uhkaavat yhtä lailla kaikkia, joten tämä on ainoa rationaalinen tie.

       Kuulostaako uskottavalta? Ehkäpä ei. Mikä merkitys islamilaiselle fundamentalistille on sillä, että maailmanloppu on tulossa? Eiköhän se ole omiaan antamaan lisää intoa hänen toiminnalleen ja vahvistamaan sitä vakaumusta, ettei ihmisillä ole arvoa sinänsä ja että katastrofi on Allahin tahto.

       Mitä sitä paitsi oikein merkitseekään Kiplingin sovinistinen vihjailu ”miehistä”, jotka muka ratkaisevat asiat? Missä sellaisia miehiä nykyään sitä paitsi on?

       Mikäli asiat menisivät analogisesti antiikin maailman tuhoutumisen kanssa, voisimme taas odottaa muutoksen vihoviimeiseen loppuunsa saatettuna itse asiassa voivan kestää vaikkapa tuhat vuotta, eli paljon kauemmin kuin maapallo tällä menolla.

       Sitä ennen tapahtuisi sekä väkivaltaisia invaasioita että vanhan sivilisaation arvopohjan tuhoutumista. Kansainvaelluksethan näemmekin koko ajan ympärillämme.

       Aikoinaan Rooman valtionuskonnon korvasi kristinusko, syystäkin vanhojen arvojen totaalisena vihollisena pidetty taikauskoisen ja fanaattisen rahvaan ideologia, hieno toki ”sinänsä”.

       Kristinusko on jo käytännössä menettänyt ideologisen kykynsä ja korvautunut primitiivisellä ateismilla, joka tukee vallitsevaa individualistis-narsistista maailmankatsomusta. Sama koskee nationalismia, joka vähän aikaa näytti korvaavan transsendenttisen uskonnon.

       Uskonto on aina ollut sivilisaation sydän, eivät ”killer appit” tai teknologia. Ehkäpä on viisainta hakea aikakausien vaihtumisen kulminaatiopistettä sieltä, missä voidaan todeta uskonnon kuolema tai ainakin vaipuminen horrostilaan?

       Pierre Nora on sijoittanut tämän ”pitkän keskiajan” päättymisen Ranskassa jonnekin 1960-luvulle. Tarkkojen ajoitusten tekeminen lienee tarkoituksetonta. Joka tapauksessa voimme todeta, että esimerkiksi meillä sotasukupolvi oli vielä huomattavan uskonnollinen, kun taas suuret ikäluokat jo irtautuivat rajusti vanhasta.

       Muutos näkyi myös demografiassa, suuret ikäluokat jättivät jälkeensä pienet. Tämä tapahtui myös kaikkialla katolisessa Euroopassa vastoin paavin arvovaltaisia kieltoja. Kaunopuheisempaa indikaattoria maallistumiselle ei voisi löytää.

       Kulttuurivallankumous, joka huipentui vuoteen 1968, oli hedonistisen, sekulaarisen, narsistisen ja individualistisen sekopäisyyden triumfikulkue, joka tavoitteli kaikissa asioissa absoluuttista ”edistystä”, kuvitellen sen löytäneensä.

       Elintason huikea nousu ja sen tavoittelu, konsumerismi, kulttuurin samaistaminen huvitteluun ja kulutukseen, ihmisen eläimellistäminen, pyhän kieltäminen ja hävittäminen kulttuurista murtautuivat esille yhtenä ryöpsähdyksenä.

       Tuon vuoden esille tuomat virtaukset eivät levinneet kaikkialle yhtäkkiä. Näennäisesti on ilmennyt myös vastavirtaa ja tietenkin järkiintymistä, mutta seuraavissa sukupolvissa on tuolloin esille murtautunut uusi kulttuurinen suuntaus vain vahvistunut.

       Vuonna 1968 me kai sitten siirryimme uuteen maailmaan. Pariisin tragikoomisilta barrikadeilta kaikui ehkä sittenkin aikakausien vaihtumisen aiheuttama ääni. Se saattoi kuulostaa banaalilta ja typerältä, mitä se olikin, mutta juuri se oli tulevaisuuden ääni. Soyez realistes, démandez l’impossible…

 

maanantai 27. heinäkuuta 2026

Yltäkylläisyyden haaste

 

Konsumerismia taas katsomassa

 

     Ihmisen muisti on aika omituinen mekanismi. Harva nyt kahdeksankymppinen enää todella muistaa tai edes ymmärtää, miten vähällä aikoinaan tultiin toimeen ja oltiin ehkä tavallaan tyytyväisiäkin, kun ei oikein muutakaan voitu. Toki moni oli myös tyytymätön ja katkera. Usein syystäkin.   

      Kyllä rahan puutteen pirullisuus yleisesti ymmärrettiin, vaikka nälkäkuolema ei enää ahdistellut. Tiukkaa teki usein myös ns. hyvin toimeen tulevilla ihmisillä (ks. Vihavainen: Haun pikkuporvariston uusi maailma tulokset ). Kukaan ei kuitenkaan osannut vielä 1950-luvulla kaivata paljoa sellaista, mikä nykyään koetaan välttämättömyydeksi.

     Tietokoneista, kännyköistä, lentomatkoista ulkomaille ja kaiken maailman hemmottelulomista ei edes unelmoitu, ne eivät kuuluneet siihen maailmaan.

      Oma talo, jääkaappi, pesukone ja auto sen sijaan olivat jo monien unelmissa ja yhä useamman kohdalla myös todellisuutta. Moni ainakin osasi kaivata vesijohtoja, sähköjä, puhelinta, vessaa ja viemäriä ja jopa televisiota vuosikymmenen lopulla. Useimmilla niitä ei ollut. ”Kaikki nykyajan mukavuudet” oli ilmaus, joka näkyi lehdissä yhä useammin.

     Neuvostoliitto kulki myös kulutuksen suhteen jälkijunassa, vaikka oli julistanut täyttävänsä kaikkien ihmisten tarpeet varsin pian. Joskus sivulauseessa mainittiin, että kyse on kohtuullisista tarpeista, mutta se ei tuntunut erityisen tärkeältä. Tarpeettoman kulutuksen kohteita eli ylellisyyttä tuotettiin siellä niukasti, mutta tuotettiin kuitenkin.

     Kohtuuttomia ja tarpeettomia vaatimuksiahan ihmisillä oli ollut jo Raamatun aikoina. Kerskakulutus oli muuan tutkijoiden tunnistama ilmiö, joka kuitenkin pakosta rajoittui aika harvoihin ihmisiin. Tarpeeton ja sokea kulutusvimma ei vielä ollut löytänyt yleisöään. Sen aika tuli vasta suurten markettien mukana 1970-luvulla.

     Mutta ainakin ihmiset osasivat pyrkiä esimerkiksi muodin mukaiseen pukeutumiseen, vaikka siinä ei mitään järkeä ollutkaan. Muutenkin petolliset myyntimiehet yrittivät saada ihmisen ostamaan sellaista, mitä hän ei oikeasti tarvinnut. Yhteiskuntaopin oppikirjoissa niistä varoiteltiin. Myyntimies ei tosiaankaan ollut suomalaisen yhteiskunnan sankari.

     Mutta niin ne ajat muuttuivat. Koko maailma sairastui ennen pitkää tautiin nimeltä konsumerismi. Nyt ei enää pyritty vain tyydyttämään ns. kohtuullisia tarpeita, vaan ostamaan kaikenlaista krääsää. Sellainenkin termi kuin ”shoppailu” tuli käyttöön. Ei sitä kukaan olisi osannut kuvitella vielä 1950-luvulla.

     No jaa -olivathan sitä väkeä täynnä jo uudet tavaratalot, Stockmann ja Sokos. Oli meillä jo ryhmä, jolla oli rahaa enemmän kuin he sitä oikeastaan tarvitsivat. Mutta se oli vielä pieni.

     Konsumerismin merkitys koko maailmalle on ollut valtava ja sen syntyä ja voittokulkuja kannattaa hieman pohtia. Kun Neuvostoliitossa alettiin juhlallisesti rakentaa kommunistista yhteiskuntaa 1960-luvjn alussa, ei montakaan ajatusta uhrattu niille ”tarpeille”, jotka pian toteutettaisiin täysimääräisesti.

     Lämmin asunto, ravitseva ruoka, kestävät vaatteet ja hyvät liikenneyhteydet olivat etusijalla. Vesijohtojen, viemärien, sähköistyksen ja keskuslämmityksen tuleminen yhä useamman ulottuville oli yhtä juhlaa. Sen jälkeen voitiin huomio kiinnittää ns. hengen hedelmiin. Ihmiset olivat jo alkaneet muuttua ja kohta heitä ei enää tunnistaisi entisikseen (vrt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ).

     Kommunismi häämötti horisontissa, mutta kuten koiranleuat sanoivat, horisontti on määritelmällisesti se näköpiirin raja, joka aina pakenee kauemmas sitä lähestyttäessä…

    Nyt ei sellaistakaan utopiaa näy missään edes esitettävän. Mitä voimme siitäkin päätellä?

Mutta tässä vielä itse konsumerismista:

 

 

lauantai 4. tammikuuta 2025

Uuden ajan ilmiöitä

 

Kulutususkonnon synty ja kukoistus

 

Kulutuksen vuosisata

 

    Amerikkalainen kulutuksen tutkija Gary Cross on todennut, että konsumerismi oli se ”ismi”, joka 1900-luvulla voitti kaikki muut, vaikka sillä ei ollut mitään erityistä ohjelmaa, eikä varsinaista puoluetta ja vaikka sitä koko ajan vainottiin, milloin suorastaan lain säädöksillä ja milloin vain ylenkatseella, moralisoinnilla ja paheksunnalla.

     Konsumerismi Crossin määritelmän mukaan tarkoittaa sitä, että elämässä ja yhteiskunnassa keskeisenä asiana pidetään kulutushyödykkeitä.

     Vielä sata vuotta sitten ei Crossin mukaan edes Amerikassa monikaan kuvitellut, että 1900-luvusta tulisi kulutuksen vuosisata ja sen suuren riemuvoiton näyttämö.

     Kaikkien vakavien ideologien ja teoreetikkojen mielestä elämässä ja yhteiskunnassa ei saanut olla keskeistä kulutus, vaan sen sijaan ehkäpä politiikka, uskonto, ihmisten veljeys ja yhteistyö, itsehallinto, persoonallisuuden kasvu ja ihmisen itsetoteutus.

     Kaikki nuo vaihtoehdot olivat ja ovat komeita ja myönteisiä asioita. Bolshevikkien puolueohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin sosialistisessa yhteiskunnassa työpäivä lyhentää kuusituntiseksi, mikä lisäksi jokainen saisi kahden tunnin ajan ja palkkaa nauttien osallistua hallintoon ja itsensä kehittämiseen.

      On ilmeistä, ettei erityisen korkeata elintasoa pystytty kuvittelemaan mahdolliseksi, mutta ei sitä myöskään pidetty erityisen tarpeellisena. Oikeudenmukainen palkka, riittävä ravinto ja kunnon asunto olivat sinänsä perusasioita. Niiden yläpuolella olivat kuitenkin itsehallinto, omasta työstä ja omasta inhimillisyydestä vieraantumisen päättyminen ja täydellinen vapaus sorrosta ja riistosta. 

     Utopia oli aivan sama kuin anarkisteilla, kuten Lenin huomautti. Vain toteuttamiskeinot olivat toiset ja rajummat..

     Kun Neuvostoliiton kommunistinen puolue vuonna 1961 vannoi rakentavansa kahdessakymmenessä vuodessa kommunistisen yhteiskunnan, jossa jokaisella olisi aineellisia hyödykkeitä niin paljon kuin hän tarvitsee, kuviteltiin, ettei hän kovin paljon tarvitsekaan.

      ”Kohtuulliset tarpeet” käsittivät ilmeisesti ruoan, asunnon, vaatteet, terveydenhoidon, kulttuuripalvelut, koulutuksen ja vastaavat asiat. Niitä olisi jokaiselle tarjolla riittävästi, joten rahakin joutaisi pois käytöstä. 

     Silloin ei ihmisten välillä enää olisi aineelliseen toimeentuloon perustuvaa kateutta, ei rikollisuutta eikä prostituutiota, tuskin aviorikostakaan, kun vanhanaikainen perhe ja kotitalous käytännössä häviäisivät. Ihmisen arvon mitta olisi hänen henkinen rikkautensa ja jalo kilpailu kohdistuisi lähinnä suurimman jalomielisyyden ja hienostuneisuuden osoittamiseen. 

     Jotkut bolshevikit olivat 1920-luvulla vielä arvelleet, että Nietzschen kuvittelema yli-ihminen syntyisikin nimenomaan kommunismin kautta.

     Toisinhan siinä kävi. Ilman mahdollisuutta toteuttaa konsumeristisia vaistojaan ihminen ei välttämättä kohonnut moraaliseksi jättiläiseksi, vaan saattoi suorastaan luisua moraaliseksi kääpiöksi. 1980-luvulla tämä uskallettiin jo tunnustaa Venäjälläkin. Literaturnaja Gazeta julkaisi pilakuvan, jossa kaksi rähjäistä työmiestä juttelee pystybaarissa tuopin äärellä. Toinen lausahtaa ylpeästi: ”Minulla ei ole autoa, ei huoneistoa eikä kesämökkiä. Olen henkisesti rikas”.

     Neuvostokauden loppuvaiheessa Valentin Rasputinin kaltaiset kirjailijat uskaltautuivat kuvaamaan sen sortin rikkautta. Kyseessä oli puhdas ryysyköyhälistön elämänmuoto. Ryysyläinen oli kiinnostunut vain viinasta ja helposta elämästä.

     Hänellä ei ollut mitään pitkän tähtäimen päämääriä, hän ei arvostanut toisten työtä eikä pyrkinyt kehittämään omaansa. Hänestä ei ollut tullut luovaa tuottavaa ihmistä, vaan kuluttajan kaikkein kurjin tyyppi, vandaali ja röyhkimys.

     Kyseessä oli tietenkin paradoksi ja tarkoittamaton tulos. Maksim Gorki oli jo vuosisadan vaihteesta lähtien käynyt sotaansa pikkuporvarillisuutta vastaan ja kuvitellut, että kiintymys omaan pieneen omaisuuteen ja sen kartuttamiseen olisi kaiken paheen ja kurjuuden äiti. 

     Gorki luuli talonpojan olevan tämän paheen ruumiillistuma ja riemuitsi, kun kollektivisointi vapautti syntiset taakastaan.

     Gorkin jälkeen Benjamin Barber, Erich Fromm, Naomi Klein, Zygmunt Bauman ja lukemattomat muut ovat kauhistelleet konsumerismin synnyttämää epäkulttuuria. Kun kaikki alennetaan kauppatavaraksi, tulee ihmiselämästä typerää, pinnallista ja pohjimmiltaan epätyydyttävää.

     Missä on yhteisöllisyys, huolenpito lähimmäisestä, missä pyyteettömyys, aitojen asioiden arvostus ja todellinen henkinen hyvinvointi?

     Sitä voi kysyä. Todennäköisesti niitä ei ole siellä, mistä niitä haikaillaan: oman kansamme menneisyydessä, Afrikan alkuasukkaiden parissa, Pohjois-Koreassa, Maon Kiinassa tai Trobriand-saarilla. Keskittyminen hyödykkeisiin tuottaa vastenmielisiä tuloksia, jos se menee liiallisuuksiin.

     Toisaalta hyödykkeiden puute tuottaa niitä varmaankin vielä todennäköisemmin. Se pakonalainen yhteisöllisyys, josta esi-isämme nauttivat, olisi meille helvetti. Kuviteltu henkisesti rikas elämä köyhissä maissa lienee sekin vain harvojen herkkua.

     Matti Pulkkinen pohdiskeli aikanaan, että köyhyyden oletettiin jalostavan ihmistä, mutta käytännössä se todennäköisemmin tuotti Juutas Käkriäisen tapaisia henkisestikin kurjistuneita olentoja. Toisaalta myös pelkkä mammona ja pyrkimys sen haalimiseen hinnalla millä hyvänsä on kauhistus.

      Lienee luultavaa, että ihminen, ideaalisesti kehittyäkseen tarvitsee melkoisen annoksen myös konsumerismia. Miksi ihmisten pitäisi elää pelkästä politiikasta, yhteisön palvelemisesta ja altruismista? Häviääkö mikään pahe sillä, että ihminen köyhtyy? Tuskinpa vain.

     Nykyinen elämänmuotomme muistuttaa monessa suhteessa Rooman valtakunnan rappiokautta. Kuluttamista ja primitiivistä hedonismia korkeammat arvot ovat marginaalissa ja jopa unohdettuja.

     Mutta onko syyllinen sittenkään konsumerismi sinänsä? Ehkä slummien psykologia, jossa kulttuurin tyhjyys kärjistyy, onkin nimenomaan puuttuvan pikkuporvarillisuuden aiheuttamaa?

     Niall Fergusonin mielestä konsumerismi oli yksi niistä mahtavista innovaatioista, jotka nostivat läntisen kulttuurin koko maailman ehdottomaksi johtajaksi.

      Voi olla, että meidän on pian vielä pystyttävä sitä suurestikin rajoittamaan, mikäli haluamme maapallon riittävän. Siihen saakka voimme vain seurata, miten oppipojat kaikkialla maailmassa ovat kiiruhtaneet omaksumaan tuon niin halveksitun, kadehditun ja voimallisen asian.

(ja tässä lisää tarvittaessa):

Killer Apps ja uskonnot

 

     Niall Ferguson on suomeksikin kai hiljattain ilmestyneessä teoksessaan Civilization, The West and the Rest yrittänyt haarukoida ne tärkeimmät asiat, joiden ansiosta nimenomaan länsimaat lähtivät hurjaan nousukiitoon samaan aikaan kun muut jäivät elelemään vanhoillaan tai taantuivat.

     Muodikkaasti Ferguson käyttää näistä asioista nimikettä killer apps, joka mielestäni on typerä ja epäonnistunut, mutta itse Fergusonin yritys kyllä on kiinnostava.

     Nämä ”sovellukset” ovat kilpailu, tiede, omaisuus, moderni lääketiede, konsumerismi ja työetiikka.

     On selvää, että jossakin muodossa lähes kaikkia näitä on ollut muuallakin, eivätkä erot kulttuurien välillä yleensäkään liene absoluuttisia vaan suhteellisia. Harvinaisia ovat tilanteet, joissa emme kykenisi eläytymään vieraaseen kulttuuriin ja sen ihmisten asemaan, vaan joutuisimme katsomaan heitä sivusta, vieraina kuin joitakin avaruusmuukalaisia.

     Eläytyminen vieraaseen kulttuuriin onkin yksi palkitsevimmista harrastuksista. Vasta sitä kautta voi myös ymmärtää omaansa, sekin näyttää erityispiirteensä vasta muihin peilattaessa.

     Voidaan havaita, että monet ”eksoottisten” kulttuurien ystävät menettävät tykkänään sydämensä milloin millekin toisenlaiselle elämänkäsitykselle, joka yhtäkkiä tuntuu niin paljon todemmalta ja aidommalta kuin oma, kulunut ja niin falski kulttuurinen ympäristö, josta sisältö on kulunut pois.

     Tähän problematiikkaan enemmälti puuttumatta on syytä kysyä, missä määrin Fergusonin näkemykset suhteellisesti pätevät esimerkiksi kristinuskon ortodoksisen, katolisen ja kalvinistisen muodon tai islamin suhteen.

     Niissä on aivan ilmeisesti keskinäisiä eroja, puhumatta siitä, että buddhalaisuus ja muut itämaiset uskonnot poikkeavat näistä kaikista sangen oleellisesti.

     Pjotr Tšaadajev, joka ravisteli Venäjää vuonna 1836 julkaistuilla filosofisilla kirjeillään, näki koko Venäjän tragediana sen, että omaksumalla ortodoksisen uskon se oli leikannut itsensä irti länsimaiden historiasta ja itse asiassa pyrki nyt lähestymään tuota sivilisaatiota historiattomana ulkojäsenenä, joka ei ollut antanut mitään sen yhteiseen kehitykseen.

     Tšaadajev ei spekuloinut sillä, miksi länsi oli kehittynyt ja Venäjä jäänyt polkemaan paikalleen, mikäli tämä edes häntä kiinnosti. Hänelle tärkeää oli vain tuo katkennut yhteys.

     Jopa tapauksessa myös ortodoksisen uskonnon vaikutusta Venäjän intellektuaaliseen ja yhteiskunnalliseen kehitykseen on paljon pohdittu. Ortodoksinen uskontohan ei arvosta rationaalisuutta läheskään samassa määrässä kuin katolinen, vaikka moni molemmille kirkoille yhteinen kirkkoisä olikin joskus suuri ajattelija ja yhä lukemisen arvoinen. Ajatelkaamme vaikka Augustinuksen merkitystä meillekin.

     Joka tapauksessa intellektuaalinen aktiivisuus kukoisti keskiajalla nimenomaan katolisen kirkon piirissä, mutta ei ortodoksisen. Voidaan kaikin mokomin sanoa, ettei logiikka uskontoon millään lailla kuulukaan, mutta joka tapauksessa ne ajattelun välineet, joita sittemmin käytettiin länsimaisessa tieteessä, jäivät ortodoksisella puolella käyttämättöminä pölyttymään.

     Juuri nyt ortodoksia ilmeisesti vetoaa sivistyneistöön epä-älyllisyydellään, samaan aikaan kuin luterilaisuudelle ominainen teologinen järkeily vain karkottaa ihmisiä. Mutta tästä ei nyt ole puhe.

     Tiede, sellaisena kuin sen tunnemme, kehittyi nimenomaan länsimaissa eikä uskonnon rooli sen edellytysten luojana ole vähäinen, vaikka jotkut likinäköisyydessään ovat kiirehtineet leimaamaan juuri uskonnon tieteen periviholliseksi.

     Erityisesti luterilaisuudessa korostui jokaisen kristityn henkilökohtainen velvollisuus ajatella ja ymmärtää itse, myös järjellään, uskonnon totuudet. Kun kerran paljastui, että koko asetelma oli hataralla pohjalla, tuli lankeemus ja se oli suuri.

     Omaisuus on asia, joka saattaa myös liittyä uskontoon, vaikka sen perustelut todennäköisimmin löydetään lakikirjasta. Roomalainen oikeus, joka kodifioitiin Bysantissa, siirtyi länsimaisen yhteiskunnan omaisuudeksi nimenomaan läntiseen Eurooppaan. Paradoksaalisesti Bysanttiin nojaava Venäjä jäi tälläkin alalla alikehittyneeksi.

     Työetiikka liitetään erityisesti kalvinismiin, luterilaisuuteen se taidetaan liittää enimmäkseen Suomessa, jossa ei useinkaan ole viitsitty ajatella, mitä Max Weberin Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus oikeastaan tarkoittaa. Venäjällä ovat uusslavofiilit kiinnittäneet asiaan sitäkin enemmän huomiota.

     Heidän mielestään se tarkoittaa sitä, ettei kalvinisti, joka tietää, että ihmisten enemmistö on predestinoitu helvettiin, anna heille mitään arvoa.

     Ihmisten veljeyttä julistava ortodoksia sen sijaan tuntee yhteisvastuuta ja solidaarisuuttaa kaikkein vähimmistäkin veljistä. Se on sitä aitovenäläistä kollektivismia, jolle länsimainen henki on vieras.   

      Kalvinistinen kapitalisti työskentelee, kuluttamatta, keräten pääomia ja pitää rikkauttaan Jumalan merkkinä hyväksymisestä. Tämä perimmältään irrationaalinen käytös mahdollistaa pääoman kasautumisen ja kapitalismin synnyn.

     Olkoon näin. Mutta entäpä sitten konsumerismi? Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että myös konsumerismi on aito keksintö, jolle raivasi tilaa englantilainen utilitarismi. Talonpoika ei halunnut kuluttaa liikaa eikä valtio antanutkaan hänen sitä tehdä. Tehdastyöläiset eivät aluksi tähän kyenneet.

      Mutta viimein portit aukenivat ja kulutus itsetarkoituksena valloitti maailman. Sillä oli aluksi paljon esteitä voitettavanaan ja jopa Amerikassa sitä paheksuttiin.

     No, on hyvinkin mahdollista, että kuluttajasankareiden rooli lännen rikastumisessa on merkittävä. Joka tapauksessa se on ristiriidassa kapitalismin synnyn edellyttämän pidättyvyyden kanssa, mutta ehkä ne olivat eriaikaisia tai ainakin eri miesten ja naisten kontolla?

     Oliko Venäjä konsumerismin kehitysmaa, jossa kulutuksen ideologinenkin paheksuminen säilyi aina 1960-luvulle saakka? Olen yrittänyt todistella asiaa tuoreessa kirjassani Communism and Consumerism (mukana myös hyviä muita kirjoittajia), julk. Brill, Leiden 2015. Suosittelen kirjaa ajattelun virikkeeksi.

     Jäljelle jäävät lääketiede ja kilpailu. Lääketiede länsimaisessa muodossaan on vasta hiljattain saanut johtoaseman monissa maissa ja aiheuttanut niissä valtavaa väestönkasvua. Esimerkiksi Kiinassa on tällä alalla myös vahvat omat traditiot, mutta epäilemättä ne eivät ole historiassa kyenneet aikaansaamaan valtavia muutoksia toisin kuin länsimainen ns. koululääketiede.

     Tässä onkin sitten varsinainen killer app, paradoksaalisesti. Länsimaisen lääketieteen ovat nyt omaksuneet jo kaikki maailman maat ja se näyttää olevan tärkein yksittäinen tekijä, joka uhkaa koko läntistä sivilisaatiota, ellei luonnon punakynä tule jossakin muodossa tilejä tasoittamaan.

     Väkilukua ei voida, toisin kuin kuvitellaan, hallita edes sodalla. Sotien keskuksessa väki saattaa vähetä vaikkapa kolmanneksella, kuten 30-vuotisen sodan aikana Saksassa, mutta koko maailmassa se on aina sotienkin aikana lisääntynyt.

     Entä sitten kilpailu? Niin sanottu vapaa kilpailu on tunnetusti melko uusi innovaatio ja sen ideologia syntyi ja levisi vasta 1700-luvun lopulla. Sitä ovat vuorotellen kannattaneet ne tahot, jotka ovat siitä hyötyneet. Nyt näyttää siltä, että kysymys saattaa taas lähiaikoina kärjistyä.

     Tasapainoisuutta korostavien uskontojen piirissä ei kilpailun idea koskaan näytä nauttineen erityistä suosiota. Tuskinpa näin oli laita meidänkään luterilaisessa ympäristössämme. 

      Mercator sine peccamine vix esse potest lausui myös keskiajan teologien kunnioittama Aristoteles suurella arvovallallaan ja kauppiaiden rehellisyyttä on aina epäilty, syystä tai syyttä.

     Itämailla on ollut tavallista, että kauppias aina pyrkii petkuttamaan mahdollisimman paljon. Suuri voittomarginaali pelastaa huononkin päivän, mutta lisää epäluottamusta kauppiaaseen, jonka ovi saattaa ruveta käymään harvakseltaan, kun maine leviää.

     Länsimainen, rationaalinen kauppiaskulttuuri sen sijaan panostaa suuriin kassavirtoihin ja matalaan voittomarginaaliin. Lopputuloksena on varmasti suuremmat tulot kuin huijarilla, olipa hänen kykynsä sitten vaikka tavallista suurempi.

     Ehkäpä Fergusonin olisi kannattanut kiinnittää myös huomiota sellaisiin asioihin kuin rationaalisuus (koskien esimerkiksi byrokratiaa, Weberin hengessä) sekä luottamus.

     Tutkijathan ovat havainneet, että luottamus, mukaan lukien ja erityisesti valtion ja kansalaisten keskinäinen luottamus, on avainasemassa, kun rakennetaan toimivaa kansalaisyhteiskuntaa (myös yksi killer app?) ja hyvinvointivaltiota.

      Luottamuksen vaarantaminen esimerkiksi lisäämällä yhteiskunnan heterogeenisyyttä, luomalla sinne kulttuurienklaaveja, on kajoamista eurooppalaisen sivilisaation perusrakenteisiin.

     Pitipä tässä oikeastaan kirjoittamani nimenomaan islamista ja sen mahdollisesta soveltumisesta nykyaikaiseen kehittyneeseen yhteiskuntaan, mutta jääköön se myöhemmäksi. Tässä siis oli esipuhe.

 

keskiviikko 9. huhtikuuta 2025

Valkoisen miehen luomus

 

Kohti tasa-arvoa?

 

Kukaan ei voi kiistää sitä, että niin nykyaikainen luonnontiede ja tekniikka kuin myös ne poliittiset ja sosiaaliset ihanteet ja periaatteet, joiden nimiin maailmassa vannotaan, ovat lähtöisin Euroopasta.

Tarkemmin sanoen ne on alun perin kehittänyt valkoinen mies, joka sitten myös levitti niiden vaikutuksen koko maailmaan. Tämän globaalisen edistysharppauksen välttämättömänä vaiheena oli kolonialismi, joka toi aivan uudenlaista ajattelua muihin maanosiin.

Kolonialismia pidettiin tietenkin sen harjoittajien piirissä kannattavana, taloudellisesti, poliittisesti tai/ja sotilaallisesti ja siihen liittyi lähes aina myös uskonnollinen ja kulttuurinen missio.

Osittain koko toiminta saattoi saada puhtaan ryöstön luonteen, kuten espanjalaisilla latinalaisessa Amerikassa, mutta kaiken kaikkiaan kolonialismi paransi ihmisten elinoloja ratkaisevalla tavalla tuodessaan uusia ja tehokkaampia tuotantomenetelmiä, jotka nostivat elintasoa, sivistystä, joka mahdollisti oman kulttuurisen nousun.

Se toi myös aatteita, joissa esitettiin paremman yhteiskunnan mahdollisuus ja tasa-arvon ja hyvinvointivaltion ideat.

Tätä ei nyt kannata ymmärtää väärin, ei noita asioita kerralla tarjottu, mikäli nyt aktiivisesti lainkaan tarjottiinkaan, mutta ilman eurooppalaisten tuloa ne saattaisivat yhä olla tuntemattomia suuressa osassa maailmaa.

Puheet siitä, että valkoinen mies harjoitti tätä toimintaa epäitsekkäästi olivat toki useimmiten katteettomia, lähetyssaarnaajia lukuun ottamatta. Siitä huolimatta Kiplingin tunnetussa runossa Valkoisen miehen taakka (The White Man’s Burden) on varmasti enemmän totta, kuin nykyisessä ilmapiirissä yleensä ymmärretään.

Huomaan, että olen kirjoittanut siitä kolmekin blogia (ks. Vihavainen: Haun white man's tulokset).

On usein kysytty, miten oli mahdollista, että juuri pieni Eurooppa kehitti sellaisen sivilisaation, joka mullisti juuriaan myöten koko maailman. Niall Ferguson on kiteyttänyt asian puhumalla erityisistä eurooppalaisista instituutioista, joita hän kutsuu aika hurjalla ja anakronistisella yhteisnimellä Killer Apps (ks. Vihavainen: Haun ferguson tulokset).

Niiden lisäksi on tietenkin muistettava vielä erityisesti eurooppalaiset aseet, joita symbolisoikoon ensimmäinen toimiva konekivääri, Gatling-gun (ks. Vihavainen: Haun gatling tulokset); Whatever happens, we have got, /the Gatling-gun and they have not…

Mutta kuten aina käy, ennemmin tai myöhemmin edelläkävijöiden kadehditut keksinnöt omaksuttiin myös muualla. Tämä koski ennen muuta tekniikkaa ja esimerkiksi lääketiedettä, mutta myös aatteilla oli mullistava vaikutus.

Ajatukset vapaudesta ja tasa-arvosta syntyivät lähinnä skottilaisen valistuksen piirissä ja saivat sitten Ranskassa radikaalin muodon, jossa mukaan tuli vielä veljeys -varsin moniselitteinen ja problemaattinen käsite.

Ranskasta nuo aatteet levisivät hyvin pian myös Pohjois-Amerikkaan, jossa ne ovat saaneet omintakeisia muotoja ja tulkintoja. Amerikkalaiset ovat myös yrittäneet aktiivisesti levittää niitä aseellisestikin, aivan viime aikoihin saakka.

Ajatus tasa-arvosta on sinänsä luultavasti yhtä ikivanha kuin kateus ihmisten luonteenpiirteenä. Keskiajan ja uuden ajan alun kapinalliset riimittelivät, että kun Aatami kynti ja Eeva kutoi, kukas silloin oli aatelismies?

Tyytymättömyys omaan osaan ei kuitenkaan vielä synnytä aatetta. Vapauden ja tasa-arvon aatteet syntyivät alun perin luonnonoikeuden pohjalle ja tunnustaen järjen ainoaksi auktoriteetiksi haastoivat pian koko vanhan maailman kaikkine instituutioineen.

Vanhassa muodossaan valistuksen vapausaatteet toki saattoivat olla äärimmäisen naiiveja, kuten ilmenee Rousseaun maksiimissa, jonka mukaan ihminen syntyy aina vapaana, mutta on kaikkialla kahleissa.

Itse asiassa on tuskin mahdollista kuvitella vähemmän vapaata olentoa kuin vastasyntynyt ihmislapsi. Aikoinaan laajalle levinnyt tapa kapaloida vauvat teki heistä epävapaimpia kaikista olennoista, joita maa päällään kantaa.

Tosiasiat eivät kuitenkaan ole koskaan haitanneet aatteiden vapaata lentoa. Vapaudesta ja tasa-arvosta tuli poliittinen ohjelma, jonka kohde -vanhat instituutiot- oli selvä. Uuden rationaalisen maailman uskottiin olevan ainoa oikea ja mahdollinen päämäärä, jonka välttämättömyys oli kaikille järkiolennoille ilmeinen. Siksi myös kaikki keinot sen saavuttamiseksi olivat luvallisia.

Ranskan vallankumous osoitti pian asian problemaattisuuden (ks. Vihavainen: Haun talmon tulokset). Tyrannia vapauden nimissä on sen jälkeen ollut yhä uudelleen todellisuutta. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että länsimaisessa poliittisessa kulttuurissa kaiken keskipisteeseen nostettiin yksilö ja hänen vapautensa, joka pyrittiin maksimoimaan.

Lähtökohtana ja tavoitteena oli myös tasa-arvoisuus kaikkien muiden kanssa, mikä oli jyrkässä ristiriidassa kaikkien tunnettujen, historiallisesti kehittyneiden poliittisten järjestelmien ja yhteiskuntien todellisuuden kanssa.

Itse asiassa tasa-arvoinen yhteiskunta, ainakin silloin, kun myös vapaus säilytetään, on mahdollinen vain siinä mielessä, ettei se tunnusta kenenkään olevan muita parempi pelkän syntyperänsä ansiosta. Jokaisella on vapaus pyrkiä kaikkiin asemiin yhteiskunnassa.

Vaikka synnynnäisiä privilegioita ei olisikaan, syntyvät jotkut köyhemmiksi kuin toiset. Täysin tasoitettu (leveled) yhteiskunta olisi esimerkiksi taloudellisesti sellainen, jossa Gini-indeksi (ks Vihavainen: Haun gini tulokset) on nolla, eli kaikilla on täsmälleen sama tulotaso. Tähän ei päästy edes aikoinaan ns. Demokraattisessa Kamputseassa.

Kamputseassa, kuten Kiinassa pyrittiin kyllä aikanaan eurooppalaisperäiseen egalitarismiin, joka oli värittynyt marxilaisuudella. Nyt ei enää pyritä, mikä tyydyttänee kaikkia osapuolia.

Euroopan ulkopuolella on ilmeisesti enemmistö sellaisia maita, joille eurooppalaisen valistuksen aatteisiin pohjautuva yksilökeskeinen demokratia on olemukseltaan vieras järjestelmä.

Toisin kuin valistusfilosofit järkeilivät, yksilö ei ilman muuta ole kaiken yhteiskunnallisen elämän keskus, ei edes tuo ajateltu rationaalinen yksilö, jonka tulemista on odoteltu ja pari sataa vuotta.

Sen sijaan suuressa osassa maailmaa ajatellaan perheen ja suvun tai klaanin käsittein. Konfutselaisuus (ks. Vihavainen: Haun konfutselaisuus tulokset) pitää yhteiskuntaa suurena perheenä, jossa itse kullakin on oma roolinsa. Eihän perhekään koostu vain joukosta itseään toteuttavia rationaalisia isiä.

Todella jyrkästi poikkeavat yleensä klaanipohjaiset yhteiskunnat demokraattisista. Sellaisia on etenkin vuoristoissa, joissa myös verikosto on säilynyt yhtenä järjestelmän kulmakivenä (ks. Vihavainen: Haun verikosto tulokset). Tämän ajattelun jälkiä tapaamme omassa maassammekin.

Yhdysvaltain taannoinen pyrkimys viedä demokratiaa Afganistaniin kuuluu länsimaiden nykyhistorian tragikoomisimpiin operaatioihin. Epäilemättä tarkoituksena oli turvata kaikille afgaaneille amerikkalaistyyppinen mahdollisuus äänestämiseen ja onnen tavoitteluun, mutta ilmeisesti kiinnostus noihin asioihin oli siellä vähäisempää, kuin oli ajateltu.

Megatrendit osoittavat nyt läntisen maailman suhteellisen merkityksen laskevan tasaisesti. Kaikella on aikansa.

Myös valistusfilosofian kuvitelmilla ihmisen olemuksesta (ja postmodernistien kuvitelmilla sen olemattomuudesta) on oma aikansa, joka näyttää olevan lopuillaan.

Valistuksen aatteet vapaudesta, tasa-arvosta ja veljeydestä olivat erittäin merkittäviä ja ovat yhä. Ne ovat ehkä jopa mullistaneet maailmaa enemmän kuin mikään uskonto, mutta tämä on jo kiistanalaista.

Yhä ilmeisempää joka tapauksessa on, että esimerkiksi tasa-arvo siinä mielessä, kuin se amerikkalaisessa monikulttuurisessa yhteisössä nykyään käsitetään, on mitä suurimmassa määrin aikaan ja paikkaan sidottu ihanne, eikä mikään jumalallinen, ikuinen totuus.

Tasa-arvon idean johtaminen ad absurdum niin sanotun intersektionalismin (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset) puitteissa on tuskin muuta kuin tämän päivän amerikkalaista lahkolaisuutta, joka lopullisesti tärvelee sen maineen suurimassa osassa maailmaa.

perjantai 28. maaliskuuta 2025

Shop, shop, til you drop!

 

Hillittömät kuluttajat

 

Etenkin petoeläimet osoittavat suurta hillittömyyttä repiessään kiihkoissaan saaliseläintä kappaleiksi ja ahmiessaan mahdollisimman suuria paloja ennen kuin lajitoveri ehtii saamaan enemmän. Myös lokeilla, jotka eivät ole petoja, on huomaavinaan samanlaisia ominaisuuksia ja eroaako alennusmyyntiin rynnänneen naislauman käytös paljoakaan edellisistä?

Menneinä aikoina ahneutta, josta tässä on kysymys, arvosteltiin sangen ankarastikin ja nähtiin siinä useimpien paheiden, syntien ja onnettomuuksien juurisyy, muodikasta käsitettä käyttääkseni.

Uskonnollisella puolella asia oli aika selvä: syntiähän se ahneus oli, vaikka toisaalta ei ollut vanhurskasta sekään, että kaivettiin talentti maahan, eikä sen sijaan tienattu sillä lisää rahaa -tarvittiinko tuota rahaa oikeasti, ei kerrota.

Joka tapauksessa, Vanha Testamentti, joka on lempikirjojani, jyräyttää siekailematta tuomionsa myös ahneuden synnistä, jota aikamme neitimäiset papit tyytyvät hyssyttelemään ja suvaitsemaan.

Tähän tapaan sanoivat vanhan ajan juurevat sanantulkitsijat:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus



Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon?

Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee.

Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi.

Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytymättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Konsumerismi, tuo länsimaisen kulttuurin suuri edistysvoima (ks. Vihavainen: Haun killer apps tulokset) on nykyään laskettu hyveeksi, kuten tiedämme. Sankarittaremme tässä ajassa on alati uusissa vaatteissa sipsutteleva nuori nainen (ks. Vihavainen: Haun bauman nomadi tulokset), jonka lifestyle on korkeinta luokkaa ja joka viis veisaa omaisuudesta -josta pitäisi huolehtiakin.

Kun ihmisen todelliset tarpeet pystytään tyydyttämään monipuolisesti, on tuotantopuolella pakko luoda keinotekoisia tarpeita ja vaikkapa määrätä jonkin kukkaron hinta järjettömäksi. Silloin sillä on näyttöarvoa, jota muut kadehtivat (Vihavainen: Haun veblen tulokset).

Mainitsen sivumennen, ettei ikuinen pihistely ja köyhyydessä kärvistely varmastikaan ole sinänsä hyveellistä, vaikka voikin olla monelle vastenmielinen pakko. Rahan haalimiselle omistettu elämä ei välttämättä ole valinta, vaan ahdinko, johon on jouduttu syystä tai toisesta. Hyvähän se on jne.

Argumentti on ihan kelvollinen, jos nyt ei ajatella sitä, mitä tässä tarkoitan, eli kulutuksen arvoa sinänsä, normaalin tarpeentyydytyksen jälkeen. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on tietenkin vahvasti kulttuurisidonnaista. Olemme oppineet vaatimaan korkeaa tasoa ja tarvittaessa opimme vielä jotakin muutakin.

Vielä 1970-luvulla opetettiin peruskoulun taloustiedon oppikirjoissa säästäväistä elämäntapaa ja paljastettiin mainosmiesten kavala toiminta, jonka tarkoituksena oli vain saada kukuttaja ostamaan tarpeetonta tavaraa. Eipä taitaisi enää mennä moinen ideologia läpi.

Jeremiadiin ei meillä ilmeisesti ole syytä, sillä tässä maassa asuvat maailman tyytyväisimmät ihmiset, joita myös onnellisimmiksi sanotaan, kun sana niin on haluttu jostakin syystä kääntää.

Todellinen onnihan ei synny omistamisesta ja kulutuksesta ja niiden aiheuttama tyytyväisyyskin taitaa jäädä aina lyhytaikaiseksi. Omistamisen piiriin ei varamaankaan voida laskea enempää terveyttä, rakkautta, kuin henkistä itsenäisyyttä, joka säästää ihmispolon niin kalvalta kateudelta kuin ylenmääräiseltä ja jäytävältä ahneudelta.

Muuan sadan vuoden takainen laulu on varmasti aina ajankohtainen niille, jotka sen sanoma tavoittaa:

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=oi+kiitos+sa+luojani+armollinen&&mid=7944FFEBDE0988FAC97F7944FFEBDE0988FAC97F&&FORM=VRDGAR