Pietari ei uskonut kyyneliin

 

Siitä mitä ei tapahtunut

 

Historia yllättää ihmiset aina uudelleen. On asioita, jotka tulevat niin sanotusti puun takaa ja ällistyttävät kaikki. Pari päivää sitten sain ainakin minä kokea taas tuollaisen elämyksen. Toisaalta moni asia, jota on ilman muuta odotettu tapahtuvaksi, jääkin tulematta.

Kun maailmassa kaikista mahdollisuuksista tapahtuu vain yksi kerrallaan, on toisaalta sitten tapahtumattomien mahdollisuuksien määrä tietenkin ääretön.

Sen johdosta voisi kuvitella, ettei tuo tapahtumaton olekaan millään tavalla kiinnostavaa ja sen voi yhtä hyvin sijoittaa satujen ja fantasioiden joukkoon.

Näin ei kuitenkaan ole. On toteutumattomia asioita, joihin valmistautuminen merkitsi paljon myös sille, mitä sitten todellisuudessa tapahtui. Mikäli ne jätetään huomiotta, jää myös ymmärrys historiasta vajaaksi.

Muuan tällainen asia ovat Venäjän keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteet ennen maailmansodan puhkeamista. Silloinhan oli valmistauduttu liittämään Kannaksen kaksi rajapitäjää Venäjää, mikä raivostutti suomalaisia ja sai jopa russofiili Eino Kaliman toteamaan, ettei kai tässä auta enää muu kuin harjoitella ampumista.

Suomen ja Venäjän suhteisiin oli Helmikuun manifestista lähtien syntynyt parantumaton haava eikä vanhan idyllisen rinnakkaiselon palaamisesta monen realistin mielestä ollut enää toiveita. Suomesta oli tulossa tai jo tullut uusi Puola, jota oli hallittava kovalla kädellä.

Aleksanteri-keisarien aikaan meillä oli uskottu hallitsijoiden rakkauteen suuriruhtinaskuntaa kohtaan, mikä ei ollutkaan ihan väärin ajateltu. Siinä kyllä oli sitten samalla pakko yrittää unohtaa, millainen rooli palvomallamme Aleksanteri II:lla oli Puolassa, jossa maata oli 1860-luvulla panemassa ruotuun entinen kenraalikuvernöörimme, kreivi Berg.

Pietari ei uskonut kyyneliin enempää kuin sitten Moskovakaan. Kun pääministeri Cajander mainitsi ennen talvisotaa puheessaan, miten maamme oli ollut emämaan kanssa hyvissä suhteissa Aleksanteri-keisarien aikana, julkaisi ”Pravda” pilakuvan Cajanderista sirkuspellenä, joka asettaa asiat päälaelleen.

Eihän uudella, jalolla neuvostojen maalla ollut mitään yhteistä vanhan, taantumuksellisen tsaari-Venäjän kanssa. Pilakuvassa pelleksi pukeutunut Cajander heitti kärrynpyörää ja hänen seinällään näkyivät Aleksanteri-keisarien kuvat. Kappas vain, että tsuhna kehtasi vielä ruveta tulkitsemaan suuren ja mahtavan naapurinsa politiikkaa…

Kyösti Wilkunan kaltainen aikalaistodistaja väitti heti Suomen itsenäistymisen jälkeen, että mikäli keisarivalta olisi saanut jatkua vähänkin kauemmin, olisi Suomen vastarinta hiipunut peruuttamattomasti. Sitähän ei enää ollut olemassa samassa mielessä kuin vuosisadan alussa.

Sitä paitsi Suomen herroilla oli vanhastaan ollut taito löytää lämpimiä paikkoja valtavan imperiumin palveluksessa. Suuri osa ruotsinkielisen eliittimme miespuolisista jälkeläisistä palveli eri puolilla keisarikuntaa. Ajatelkaamme nyt vaikka muuatta Mannerheimiäkin…

Tuo jälkimmäinen huomautus ei siis ole Wilkunalta, vaan minulta, mutta yhtä kaikki se on mielestäni aiheellinen. Kollegiaalista uskollisuutta suurelle Venäjälle ja sen armeijalle löytyi yhä Suomesta niin kauan, kuin keisari istui valtaistuimellaan ja vielä sen jälkeenkin.

Kaunopuheinen todistus asiasta on se Nikolai II:n kuva, jota Mannerheim piti aina yöpöydällään.

Mutta vallankumous muutti kaiken hävittäessään Venäjän keisarivallan ja samalla kaiken muunkin vallan tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta niin sanotut vangitut kansat pääsivät livahtamaan pois, mikä pitemmäksi ja mikä lyhemmäksi aikaa.

Mutta tässä siis hieman tuosta toteutumattomasta historiasta. Näin meille uhkasi käydä. Kirves oli jo teroitettu:

 

iistai 25. kesäkuuta 2019

Suunnitelmat oli vahvistettu

 

Vähältä piti

 

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?

 

Ihmisuhreilla on aina metafyysinen merkitys

 

Sota Venäjällä

 

Pertti Luntinen kirjoitti aikoinaan paksun kirjan Sota Venäjällä -Venäjä sodassa (SKS 2008, 1037 s.). Hän aikoi päättää sen Venäjän ”viimeiseen” sotaan, joka oli Tšetšeniassa, mutta ennen ilmestymistä käytiinkin vielä Gruusiassa eli Georgiassa sota.

 Kirjoittaja arveli sen olleen FSB:n provosoima. Sotaa paheksuttiin laajalti, mutta siihen se sitten jäikin. Itse asiassa siihen vielä liittyi se, että gruusialaiset aloittivat sotatoimet, provosoituina, mutta silti. Läntisen pääoman pako Moskovasta tässä vain oli riskinä ja jossakin määrin sitä kai tapahtuikin.

Venäjä oli sotinut ikänsä kaiken, totesi Luntinen kirjansa loppusanoissa, mutta tässähän ei ole mitään erityistä. Sitä samaa ovat tehneet useimmat muutkin eurooppalaiset valtiot. 1800-luvun alkuun saakka Ruotsi oli tässä suhteessa yksi sotaisimmista.

Venäläisten sotia ei kirjoittajan mukaan voi pitää erityisen raakoina, vaan aivan tavallinen ihminen muuttuu pian ja helposti massamurhaajaksi; pahinta ei ole petomaisuus, vaan me (länsimaalaiset) olemme parhaita tappajia, julmempia ja määrätietoisempia kuin pedot tai raakalaiset.

Näinhän se taitaa olla. Joka tapauksessa sotaan lähtemistä opittiin toisen maailmansodan jälkeen tämä tietäen jo Euroopassa kammoksumaan ja kynnys sodan aloittamiseen näytti joskus 2000-luvun alussa jo demokraattisten valtioiden piirissä nousseen ylittämättömäksi, erinäiset poikkeukset säännöstä huomioiden.

Demokratia Venäjällä ei toteutunut aivan vailla väkivaltaa, mutta kaiken kaikkiaan prosessi, johon liittyi myös suuren imperiumin hajoaminen, oli omassa lajissaan aivan poikkeuksellisen ja jopa hämmästyttävän veretön. Vasta Tšetšenian sodat muuttivat kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Venäjä joka tapauksessa näytti myös kasvaneen ulos väkivaltaisesta vaiheestaan ja sen armeijaakin oltiin jo puolustusministeri Serdjukovin johdolla ( 2007-2012) supistamassa pelkiksi kriisinhallintajoukoiksi, joista ei olisi merkittäviin hyökkäysoperaatioihin. Siitähän talouskin tykkäsi.

Kun Venäjälläkin perheet olivat jo pieniä, eikä suurta tyytymättömien nuorten miesten laumaa ollut, voitiin päätellä, että kansakunnalla mahtoi olla hyvin vähän haluja suuriin aggressiivisiin sotiin, joissa perheet menettäisivät ainokaisia poikiaan.

Mutta diktaattoriksi pyrkivä Putin oli päättänyt toisin. Jo vuonna 2008 voitiin havaita monien kansalaisten pöyhistyvän isänmaallisesta ylpeilystä, ikään kuin naapurissa olevan pikkuvaltion sotilaallinen kurittaminen olisi ollut hyvinkin vaikuttava suurvallan mahdin osoitus. Suurvaltana useimmat eivät kyllä Venäjää pitäneetkään.

Kun Krimin valtaus sitten aiheutti todellisen isänmaallisen hysterian (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), alkoi Kremlissä käydä selväksi, mitä tietä voitiin kulkea.

Krimin kaappauksen aiheuttamat pakotteet eivät Venäjän kannalta olleet kovinkaan vakavia ja osittain ne päinvastoin tukivat kotimaisen tuotannon kehittämistä. Niin sanottu taloudellinen keskinäisriippuvuus näytti toimivan samoin kuin neuvostoaikana, jolloin Lenin kerskaili myyvänsä kapitalisteille sen köyden, johon nämä hirtettäisiin.

Tiedämme nyt, miten asiat ovat menneet. Venäjän talous on kestänyt hyvin pakotteita maailmassa, joka ei enää ole yksinapainen. Suurin osa maailmaa käyttää mielellään hyväkseen tilaisuutta käydä kauppaa Venäjän kanssa, eikä asialle voi mitään. Venäjän resilienssi on historiassa yhä uudelleen yllättänyt asiantuntijat, joiden mielestä kaiken olisi pitänyt mennä aivan toisin.

Ukrainan sota on myös tietenkin mennyt aivan toisin, kuin Kremlin erikoisoperaation suunnittelija laskeskeli. Mitään sotaahan ei pitänyt ollakaan ja koko sana oli kielletty.

Juuttuminen kulutussotaan (erikoiseen kulutusoperaatioon?) oli tietenkin yllätys kaikille, mutta yhtä lailla yllättävää näyttää olleen se, ettei Putin sen takia ole suinkaan menettänyt suosiotaan. Sehän kasvoi sodan sytyttyä huimaksi ja on vain pysytellyt ylhäällä kaikesta tulosten ja suoritusten surkeudesta huolimatta.

Suuri yleisö on ilmeisesti osoittautunut kykeneväksi selittämään itselleen kaiken parhain päin. Usko siihen, että Ukrainaan oli mentävä puolustautumaan aggressiivista länttä vastaan, näyttää tulleen yleisesti hyväksytyksi ja myös usko siihen, että ulkomaisiksi agenteiksi leimatut todella olivat vaara Venäjälle, kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi. Syksyllä 2022 sitä kannatti jo 57 prosenttia venäläisistä.

Venäjän idea, tarkoittaen sitä ajatusta, että Venäjän ja lännen välillä vallitsee sovittamaton vastakohtaisuus, on tullut muutamien vuosien mittaan normaalioletukseksi Venäjällä ja sitä tuetaan voimalliseksti kaikilla valtion resursseilla, kouluopetuksesta lähtien. Ortodoksinen kirkko on innolla mukana.

Näinhän eivät asiat olleet vielä aivan hiljattain. Sota on suuri yhdistäjä kaikissa maissa ja Venäjällä sen kultti ei koskaan ole päässyt todella kuihtumaan.

Kuolemattomien rykmentti veti jo vuosia sitten mukaansa paljon aivan tavallisia, liberaalisti ajattelevia ihmisiäkin. Kun n tuon rykmentin riveihin nyt saadaan yhä lisää nuoria miehiä, kasvaa samaa tahtia ihmisten sisäinen pakko selittää itselleen, etteivät nuo uhrit ole turhia. Valtio ja kirkko tukevat heidän pyrkimyksiään.

Foreign Affairs-aikakauslehdessä Andrei Kolesnikov kirjoittaa venäläisestä ideasta Putinin Venäjällä ja uskoo, että sen nousu ei ole vain hetkellinen ilmiö, vaan jää vaikuttamaan myös sen jälkeen, kun tämä sota on ohi. Putin käy sotaa historiallista muistia vastaan ja pystyy rakentamaan uutta totalitarismiaan vanhalle perustalle.

Ovatko sodan uhrit itse asiassa valtion kulttia vahvistava asia? Rohkenenpa ajatella, että asia on juuri näin. Muutaman ihmisen murhaaminen on aina vain vastenmielistä rikollisuutta, mutta kun uhreja tulee tuhansin ja kymmenin tuhansin, alkaakin kyseessä olla kansallinen sankaritarina, joka tavalla tai toisella koetaan välttämättömäksi hyväksyä.

Tahtoisin, että minun maani on suhteissa toisiin maihin aina oikealla asialla, mutta olipa se oikeassa tai väärässä, minun maani se joka tapauksessa on, muotoili asian aikoinaan muuan amerikkalainen kirjailija (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ei se tarkoita sitä, että oma maa olisi aina oikeassa. Lojaalisuus väärälle asialle on vaativampaa ja ehkä myös palkitsevampaa.

Isänmaalliset tunteet aiheuttavan yllättäviä asioita. Leo Tolstoin tytär kertoo muistelmissaan, miten hänen suurena pasifistina tunnettu isänsä arvosteli kitkerästi venäläisten toimia Japanin sodassa: he taistelivat huonosti. Kun häneltä kysyttiin, eikö tämä ollut ristiriidassa pasifismin kanssa, hän vastasi, että jokaisella alalla on omat sääntönsä, kun kerran soditaan, niin soditaan sitten kunnolla… En muista tarkoin, miten asia ilmaistiin, mutta idea oli tämä.

Tolstoit ovat harvinaisia ja sitäkin yleisempiä ovat nuo Aleksandr Kuprinin kuvaamat kvassipatriootit, jotka kokevat oman arvonsa olevan riippuvaisen isänmaansa mahdista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Suomi-parkakin ansaitsi heidän mielestään kunnon löylytyksen oppiakseen kunnioittamaan suurta Venäjää.

Venäjä ei palaa ennalleen tämän sodan päättyessä. Jos ja kun sodan uhrien määrä nousee kuusinumeroiseksi, siitä tulee suuri isänmaallinen merkkitapahtuma, jota vuosittain kunnioitetaan yhä uudelleen tuhansilla hautausmailla.

Venäjän ja lännen suhteet olivat tutkimusten mukaan jo kansalaistasolla melko luottamukselliset ennen tätä sotaa. Nyt niiden palauttaminen tulee viemään kauan. -Tai mistäpä sen tietää, Venäjän palautumiskyky kun on yhä uudelleen yllättänyt.

Suomen ja Puolan kohtalo

 

 

Suomen vapautuminen, Puolan tuho

 

Kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg (1794-1874) teki merkittävän uran Venäjän armeijassa ja hallinnossa. Paitsi sotilaana, hän toimi myös diplomaattina ja hallintomiehenä ja kunnostautui myös tutkimusmatkailijana. Pitkän ja menestyksellisen uransa ansiosta hän tutustui hyvin moniin aikansa merkittävimpiin henkilöihin. Häntä voi myös pitää suorastaan keisari Aleksanteri II:n henkilökohtaisena ystävänä.

Suomen kenraalikuvernööriksi Berg tuli vuonna 1854, keskellä Krimin sotaa ja siinä ominaisuudessa hän johti Suomen puolustusta englantilais-ranskalaista laivastoa vastaan. Tässä Bergin katsottiin onnistuneen hyvin, ja puolustus järjestettiin innovatiivisesti, käyttäen apuna miinoitusta. Viaporin tykkien lyhyelle kantamalle kenraalikuvernööri ei voinut mitään.

Suomi otti Bergin lyhyellä kaudella otti suuria askeleita eteenpäin niin kulttuurissa, politiikassa kuin taloudessa. Tämä liittyi siihen suureen vapautumiseen, joka oli Aleksanteri II:n kaudelle yleensäkin tyypillistä. Bergillä oli kiistämättömät ansionsa, mutta jo lyhyen kautensa takia hänen roolinsa ei voinut olla ratkaiseva esimerkiksi ”suomalaisuuden synnyttämisessä”.

Sen sijaan Berg sai kantaakseen jarrumiehen maineen, koska hän puolusti tiukasti poliittisen sensuurin säilyttämistä. Journalisti August Schauman on erityisesti tämän vuoksi kritisoinut häntä muistelmissaan. J.V. Snellman ymmärsi paremmin ajan vaatimukset ja korosti Bergin tavoin varovaisuutta Pietarin suuntaan.

Se suomalaisuuden suosiminen, joka näkyi sitten Snellmanin tulossa senaattoriksi, vuoden 1863 kieliasetuksessa ja valtiopäivätyön aloittamisessa vuonna 1863 oli suoranaisessa vaikutussuhteessa Puolan kapinan kukistamisen kanssa.

Eurooppa kauhisteli Puolan kärsimää väkivaltaa ja liberaalisuuden osoittaminen Suomessa palveli Euroopan suuntaan todisteena siitä, ettei Aleksanteri II:n Venäjä ollut barbaarinen eikä edes taantumuksellinen: se hyväksyi liberaalit uudistukset, mikäli alamaiset pysyivät lojaaleina. Mikäli ne nousivat ”rikolliseen” kapinaan, se kukistettiin ja syyllisiä rangaistiin. Suomi sai siis palvella eräänlaisen näyteikkunapolitiikan esimerkkitapauksena.

Bergin toiminta Puolan käskynhaltijana aikana, jolloin Puolan kapina uhkasi paisua eurooppalaiseksi konfliktiksi ja kukaties lopettaa lyhyeen koko Venäjän juuri alkaneen suurten reformien kauden, oli joka tapauksessa epäilemättä hänen uransa vaativin ja vastuullisin tehtävä.

Liberalismi on hyvä asia, mutta siinä on joskus riskinsä. Aleksanteri II:n uudistukset olivat ikään kuin avanneet paineistetun virvoitusjuomapullon: paineen laskiessa alkoi kuohunta, jonka laajeneminen myös muualle valtakuntaan oli perättävissä. Jopa Suomessa tämä oli havaittavissa, kun ns. tammikuunvaliokunnan johdosta syntyi mielenosoituksia, joissa vaadittiin sen sijaan valtiopäivien koolle kutsumista.

Kuohunnan pitäminen kurissa niin Suomessa kuin Puolassa ja sen jälkeen sen lopettaminen oli epäkiitollinen tehtävä, joka varmuudella toi suorittajalleen taantumuksellisen maineen. Sen ymmärrettiin kuitenkin olevan välttämätön koko sen Venäjän liberalisoinnin ja ”länsimaalaistamisen” kannalta, jonka Aleksanteri II oli ottanut tehdäkseen.

Puolan kannalta kapinan seuraukset olivat synkät. Keisarin näkökulmasta kapinallisia ei missään tapauksessa sopinut palkita epälojaalisuudestaan. Sen sijaan voitiin noudattaa vanhaa hajota ja hallitse -menetelmää, joka samaan aikaan tuli voimakkaasti käyttöön myös Suomessa, joskin vähän eri muodossa.

Puolan kohtalo liittyi läheisesti Suomen kohtaloon. Suomalainen valtioviisaus pelasti meille sen, minkä Puola menetti. Näiden kahden maan täysin erilaista kohtaloa yhdistää Friedrich Wilhelm Rembert von Bergin persoona. Hän tunsi molempien maiden tilanteen ja joutui hallintomiehenä toimimaan molemmissa maissa. Hänen roolinsa tutkiminen tältä kannalta on yhä tekemättä.

Kreivi Berg joutui toteuttamaan Venäjän rauhoittamispolitiikkaa Puolassa. Itse asiassa kyseessä oli paljolta rankaisupolitiikka, mutta siihen liittyi myös merkittäviä sosiaalisia uudistuksia. Vaikka vuoden 1863 kapinan tukahduttamista koko Euroopassa ja etenkin Puolassa ympäröi tietty, varsin ansaittu summittaisen ja barbaarisen väkivallan maine, mainitaan asia ”Puolan rauhoittamisen” nimikkeellä myös Pietarin ns. Verikirkon seinille sijoitetuissa tauluissa, joissa marttyyrikuoleman kärsineen ”vapauttajatsaarin” ansiot on lueteltu. Tässä yhteydessä se on siis laskettu hyvän hallitsijan ja marttyyrin ns. hyviin tekoihin.

Aleksanterin jälkimaine on kaikkialla paitsi Puolassa ja Liettuassa, ollut yleensä hyvin myönteinen ja Suomessa häntä suorastaan palvottiin. Niinpä kiinnostavaksi nousee muun muassa se kysymys, toimivatko Puolan ”rauhoittajat”, kreivi Berg ja kenraali Muravjov  (Mihail Nikolajevitš Muravjov-Vilenski eli ”hirttäjä-Muravjov”) vastoin keisarin tahtoa vai nimenomaan hänen suostumuksellaan ja tuellaan.

Kun kreivi Berg saapui vuonna 1863 Puolaan, oli ns. tammikuun kapina täydessä käynnissä. Seutu oli hänelle entuudestaan tuttua, sillä hän oli jo aiemmin palvellut maassa peräti kaksitoista vuotta. Sitä paitsi myös edellinen palvelus siellä oli liittynyt kapinaan, vuoden 1831 kansannousuun, jota Berg oli ollut kukistamassa ja kunnostautunut useissa taisteluissa. Sen jälkeen hän oli toiminut Puolaan sijoitettujen joukkojen päämajoitusmestarina.

Suomeksikin käännetyissä N.E. Wrangelin muistelmissa Bergistä luodaan hyvin kiinnostava kuva (lainaus venäläisen wikipedian mukaan):

Hän oli viisas, kokemuksen taitavaksi tekemä poliitikko, hän oli eurooppalaisesti sivistynyt, kohtelias kuin 1700-luvun markiisi ja viekas kuin vanha kettu. Hän ymmärsi kirkkaasti, mitä seutu tarvitsi, eikä pyrkinyt ainoastaan rauhoittaman maata, vaan myös lepyttämään sitä suhteessaan Venäjään. Mutta häntä vainosivat ”tosivenäläiset” patriootit… ja vanha kettu luovi, yrittäen säilyttää valitsemansa kurssin, vaikka ei aina mennytkään samaan suuntaan…Hän oli kohtelias ja tahdikas erityisesti puolalaisia kohtaan ja yritti taivuttaa heitä meidän puolellemme.

Mitä tulee Puolan vuoden 1863 (1863-1864/1865) kapinaan, on siitä syytä mainita pari asiaa.

Kuten tunnettua, Puola oli 1700-luvun lopulla jaettu naapuriensa kesken peräti kolme kertaa. Aloitteen tekijänä oli ollut Preussin Fredrik II, jota on myös Fredrik Suureksi kutsuttu. Jakoon osallistuivat Preussin lisäksi Venäjä ja Itävalta. Puola ei antautunut taistelutta, mutta viimeisessä jaossa vuonna 1795 se lopulta hävitettiin kartalta.

Puolaa kohtaan tehty väkivalta oli omana aikanaankin skandaali ja osoitus suurvaltojen moraalittomuudesta ja vanhan komennon mädännäisyydestä. Ranskan vallankumouksen aatteisiin kuului myös kansallinen vapautus ja niinpä Puolan puolustajana nähtiin aina yhä uudelleen Ranska. Tämä perinne jatkui 1860-luvulle saakka ja vielä sen jälkeenkin vuoden 1920 Puolan sodassa.

 Ranskalais-puolalaisen erityissuhteen voi tänäkin päivänä havaita ja perimmältään sillä on geopoliittiset syyt: Puolan ja Ranskan väliin jää Saksa, joka on historiallisesti ollut molempien maiden perivihollinen.

Puolan oikeuksien palauttaminen ei onnistunut edes Napoleonin suuren armeijan voimin vuonna 1812. Vuoden 1831 kapina, jota kukistamaan lähetettiin myös Suomen kaarti, epäonnistui täydellisesti ja Puola (Puolan kuningaskunta, Царство Польское) menetti jo huomattavan osan niitä oikeuksiaan, joita se oli Venäjän yhteydessä Wienin kongressin siunauksella vuonna 1815 saanut.

Vuoden 1863 kapina alkoi ns. tammikuun kansannousulla vuonna 1863. Paradoksaalisesti tämä tapahtui melko pian sen jälkeen, kun uusi vapaamielinen keisari Aleksanteri II oli vuonna 1856 eli pian Krimin sodan jälkeen lakkauttanut edellisestä kapinasta saakka kuningaskunnassa vallinneen poikkeustilan.

Syntyneet salaseurat havittelivat Puolan itsenäisyyden palauttamista ja jopa sille aikoinaan kuuluneiden ukrainalaisten ja valkovenäläisten alueiden liittämistä siihen. Kyseessä oli siis periaatteessa vakava haaste Venäjälle.

Puolahan piti siis sitkeästi ominaan myös laajoja valkovenäläisiä ja ukrainalaisia alueita, joissa asui myös jonkin verran puolalaista aristokratiaa. Se myös liitti niitä itseensä vielä uudelleen syntymisensä jälkeen, vuoden 1920 rajoissaan. Stalin liitti ne sitten Neuvostoliiton vastaaviin tasavaltoihin vuonna 1945.

Puolalaiset kapinalliset patriootit kuuluivat kahteen salaseuraan, ”valkoisiin” ja ”punaisiin”.  ”Valkoisten” johtaja Wielopolski sai jopa keisarin nimittämänä käsiinsä siviilihallinnon johdon, mutta kuohunta jatkui ja vuonna 1861 Puola julistettiin taas poikkeustilaan.

Tammikuussa 1863 kapinalliset järjestäytyivät erityisen keskuskomitean alaisiksi ja joksikin aikaa suoranaiseksi diktaattoriksi nousi muuan Romuald Traugutt. Venäläisiä vastaan käytiin nyt sissisotaa, eikä samanlaista säännöllisten armeijoiden sotaa kuin aikaisemmin.

Trauguttin johtama niin sanottu kansallinen hallitus yritti saada Ranskalta ja Englannilta sekä poliittista että taloudellista ja tarvittaessa jopa sotilaallista tukea. Jälkimmäinen ei onnistunut, mutta poliittista painostusta Venäjää kohtaan kyllä harjoitettiin, vaikka Preussi, joka myös hallitsi puolalaisia alueita, kieltäytyi siihen osallistumasta ja Itävaltakin oli mukana vain vastahakoisesti.

Traugutt julisti kapinallisten hallitsemalla alueella myös sosiaalis-taloudellisia reformeja, jotka suosivat talonpoikia, mutta maa ei todellisuudessa ollut laajemmalti kapinallisten hallittavissa.

Elokuussa 1864 Traugutt teloitettiin, mitä on pidetty kapinan loppuna, mutta sissisotaa käytiin vielä vuoden 1865 puolellakin.

Tässä kannattaa huomioida eurooppalainen ulottuvuus ja erityisesti tuo kääntyminen ulkomaiden puoleen, joka ei tuottanut suoranaista apua, mutta sen sijaan kyllä erittäin paljon Venäjän-vastaista kirjoittelua.  Se herätti Venäjällä voimakkaan vastareaktion.

Aleksandr Herzenin aikalaiskuvausta kannattaa lainata pidemmältikin: Vuonna 1861 Venäjällä kaikki tukivat Puolaa. Hallitus epäili vielä pienen chartan ja hirsipuun välillä, suuriruhtinaan ja Muravjovin välillä, kun sen avuksi tuli voimakas käsi, Euroopan diplomatian käsi sotaisan rauhantahtoisine nootteineen. Tämän aseistamattomalla kädellä tehdyn puuttumisen aiheuttaman kolauksen vuoksi julma patriotismi altasi yhteiskunnan. Kaikki villi, mikä oli vielä piilossa venäläisen sielun syvyyksissä, paljastui julkeudella, jolle ei ole vertaa uudessa historiassamme. Puolan ja Nuoren Venäjän kimppuun hyökättiin. Vasta silloin hallitus tunsi olevansa tarpeeksi voimakas aloittaakseen kauhean oikeusprosessin ihanteita vastaan (Aleksandr Herzen, Prolegomena, 1867, teoks. Vesa Oittinen (toim.), Venäjä ja Eurooppa, Vastapaino 2007, s.209, käännös Anita Mitroshin).

Tässä siis toistui sama kansallinen loukkaantuminen, joka esiintyy jo Puškinin kuuluisassa runossa Venäjän parjaajille, joka julkaistiin vuoden 1831 Puolan kapinan johdosta: läntinen Eurooppa ei ymmärrä slaavien keskinäisiä perheasioita, eikä sillä ole oikeutta puuttua niihin. Tämä ajatushan on kovin tuttu myös nykyisestä Ukrainan sodasta.

Kansainvälinen painostus torjuttiin siis Venäjällä tiukasti. Kun Ranska ja Englanti, joita myös Itävalta kainosti kannatti, huhtikuussa vuonna 1863 protestoivat Venäjän Puolassa harjoittaman politiikan johdosta, ulkoministeri Gortšakov torjui syytökset perusteettomina ja väitti kapinoitsijoiden olevan itse asiassa ulkomaalaisia vallankumouksellisia eikä edes puolalaisia. Sitä paitsi keisari oli jalomielisesti suonut amnestian niille, jotka laskivat aseensa. Ulkomainen noottienvaihto toistui peräsi kolme kertaa

Mutta luvattu amnestia ai auttanut. Tarvittiin myös kovaa kättä. Kreivi Berg nimitettiin Puolan käskynhaltijaksi eli namestikaksi (namestnik) keväällä 1863. Hänen yläpuolellaan oli aluksi muodollisesti keisarin veli Konstantin, joka kuitenkin poistui pian Puolasta. Tämä lienee katsottu tarpeelliseksi jo siksi, ettei keisarillisen perheen jäsenelle (Herzenin mainitsema suuriruhtinas) koituisi vastuuta siitä likaisesta työstä, joka oli kapinan kukistamiseksi tehtävä.

Valtiopetoksesta oli säädetty kuolemantuomio, jollaisia Venäjällä ei tosin toimeenpantu Nikolai I:n aikana, jolloin ihmisiä sen sijaan enimmäkseen ruoskittiin kuoliaaksi. Malte Rolfin mukaan Berg sai nyt rajattomat valtuudet vangita, teloituttaa ja karkottaa ihmisiä ja takavarikoida heidän omaisuuttaan. Tilanherroille säädettiin raskaita veroja. Saman lähteen mukaan Berg teloitutti 400 henkilöä, lähetti tuhansia karkotukseen ja takavarikoi 1600 tilaa. Näissä luvuissa ovat mukana vain Puolan kuningaskunnan tapahtumat, mutta ei sen sijaan Liettua, jota hallitsi vielä kovemmalla kädellä Muravjov.

William Day, Bergiä suuresti arvostanut ja hänet tuntenut aikalainen kehuu kreivin politiikkaa: Hänen mukaansa kreivin toteuttama politiikka oli tarmokasta, tehokasta ja ankaraa. Tapahtuneiden murhien rankaisemattomuus johtui hänen mielestään suurelta osalta siitä, että poliisissa työskenteli suuri määrä puolalaisia. Näiden tiedettiin olevan niihin nähden välinpitämättömiä, vaikka heidät oli palkattu tukahduttamaan nuo rikokset, joita kohtaan he tunsivat sympatiaa.

Kaikki mahdollinen tehtiin nyt poliisivoiman uudistamiseksi. Puolalaiset kitkettiin vähitellen sieltä pois ja pantiin venäläisiä heidän tilalleen. Tuloksena oli, että henki ja omaisuus tulivat paremmin turvatuiksi, eivätkä Kansallisen Hallituksen salamurhaajat enää päässeet rankaisematta ja valvomatta tekemään rikoksiaan.

Myös rautatiet puhdistettiin ja havaittiin, että ne olivat kapinallisten soluttamat. Tieto joukkojen liikkeistä ja käskyistä lennättimen välityksellä oli ollut arvokasta kapinallisille.

Katolinen usko oli ja on yhäkin puolalaisen isänmaallisen identiteetin ydintä ja niinpä on todennäköistä, että papisto todella oli saatu tavalla tai toisella auttamaan kapinallisia.

Dayn mukaan näin todella olikin ja katolinen papisto, joka oli jesuiittojen vaikutuksen alaista, toimi juuri tuon moraalittomaksi väitetyn veljeskunnan hengessä: monesta luostarista kerrotaan löydetyn myrkytettyjä tikareita, uniformuja, aseita ja ammuksia, joita ei olisi voitu sinne viedä veljestöjen tietämättä.

Tämän johdosta väärinkäytöksiin osalliset rakennukset otettiin viranomaisten haltuun ja esimerkiksi Varsovan bernhardilaisluostarista otettiin osa venäläisten joukkojen käyttöön.

Luostarit, jotka aiemmin olivat nauttineet koskemattomuutta, tutkittiin nyt tarkoin. Immuniteetin turvissa niihin oli kätketty salaisia kirjapainoja. Nyt vallankumouksellinen painotyö halvaantui.

Luostareissa oli ollut paljon muutakin. Santarmisto (joka siis oli mukana vehkeilyssä) oli tehnyt niistä Kansallisen Hallituksen turvapaikkoja ja niihin olivat salamurhaajat voineet paeta vainoojiaan.

Aleksanteri II:n kirjeistä Bergille ilmenee, että hän kannatti täysin rinnoin Bergin politiikkaa ja ilmaisi hänelle luottamuksensa. Hän oli hyvin tiiviissä kirjeenvaihdossa käskynhaltijan kanssa ja lähetti kymmenittäin kirjeitä ja sähkeitä myös Krimiltä. Livadian palatsistaan.

Aleksanteri ilmaisi nimenomaisen kannatuksensa myös Bergin papistoon ja luostareihin sekä santarmistoon kohdistuvia puhdistuksia kohtaan.

Joidenkin arvioiden mukaan Bergin toiminta oli todella niin tehokasta, että kapina saatiin nopeasti hillityksi, mistä vimmastuneet terroristit yrittivät salamurhata hänet Zamoyskin, entisen kapinallisjohtajan palatsista käsin.

Murhayritys epäonnistui, mutta siitä rangaistukseksi koko palatsi takavarikoitiin ja ryöstettiin ja muun muassa sen piano heitettiin korkealta kadulle. Kyseessä sattui olemaan piano, jota myös Chopin oli käyttänyt ja tapaus antoi aihetta kuuluisaan runoon. On epäilty, ettei Berg itse tarkoittanut palatsin vandalisoimista.

Joka tapauksessa keisari, joka aina hartaasti vakuutteli ystävyyttään Bergiä kohtaan, osoitti järkytyksensä murhayrityksen johdosta. Käskynhaltijan tarmo ei hyökkäyksen johdosta ainakaan vähentynyt.

Koska kapinallinen mieliala Puolassa oli verrattain laajalle levinnyttä ja sen havaittiin olevan perinteisesti jo vuosisatojen ajan kytkeytynyt pienaateliin eli szlachtaan, joka oli varsin runsaslukuinen, aikoinaan valtiopäivillä hallinnut luokka, kohdistettiin nyt toimia suoraan tuota luokkaa, vallankumouksen sosiaalista linnoitusta vastaan.

Koko Venäjällä oli talonpojat vapautettu maaorjuudesta vuonna 1861. Puolassa tämä oli vielä tekemättä ja kapinan johdosta vapautukseen yhdistettiin nyt tilanherroja rasittavia ja talonpoikia suosivia piirteitä.

Toisin kuin Venäjällä, talonpojat saivat itselleen koko sen maan, jota olivat viljelleet ja tilanherrat joutuivat maksumiehiksi. Tämä oli tarkoitettu hajottamaan kapinallisten rivejä ja se ilmeisesti myös toimi.

Maareformin sai toteuttaakseen Nikolai Miljutin, joka järjesti myös paikallishallinnon maalla siten, että talonpojat pääsivät siinä määräävään asemaan.

Venäläistämistäkään ei suinkaan unohdettu kapinan kukistamisen arsenaalista. Samaan aikaan kun maareformia toteutettiin, niitä tilanherroja, jotka olivat esiintyneet aktiivisina patriootteina, karkotettiin Siperiaan ja heidän maitaan luovutettiin venäläisille.

Puolan kieli syrjäytettiin myös kaikkialta venäjän tieltä. Varsovan yliopisto muutettiin venäjänkieliseksi ja koululaitosta ala-astetta myöten pyrittiin mahdollisuuksien mukaan venäläistämään. Puolan kielen julkinen käyttö suorastaan kiellettiin ja puolan julistettiin olevan vain venäjän kielen murre. Kansalaisten oli opittava käyttämään kirjakieltä eli venäjää.

Puolan katolista kirkkoa ja erityisesti uniaattikirkkoa vainottiin. Jälkimmäinen suorastaan kiellettiin tietyllä alueella ja saatiin sen kannattajat osittain liittymään ortodoksiseen kirkkoon.

Tätä politiikkaa oli harjoitettu jo Nikolai I:n aikana. Taantumuksellisuudestaan kuulut Pyhän synodin yliprokuraattorit Dmitri Tolstoi ja hänen jälkeensä Konstantin Petrovitš Pobedonostsev kannattivat uskonnollista yhtenäistämispolitikkaa, joka entisestään koveni Aleksanteri III:n aikana. Se oli osa panslavistisen venäläistämisen ideologista ydintä.

Itse Puolan kuningaskunnan (Tsarstvo Polskoje) nimikin pyyhittiin nyt kartalta. Sen sijaan puhuttiin läntisistä alueista ja niiden joukossa Veikselin maakunnasta (ven. Privislinski kraj, puol. Kraj Przywiślański). Näin totaalista kansallista sortoa on vaikea löytää Euroopan uudemmasta historiasta.

Huomattakoon, että suomen kielen oikeuksia ruotsin rinnalla lisättiin erittäin paljon juuri samaan aikaan. Vuoden 1863 kielireskriptin mukaan suomen piti tulla ruotsin kanssa tasa-arvoiseksi 20 vuoden kuluessa. Mitään venäläistämistä ei Suomessa Aleksanteri II:n aikana tapahtunut.

Suomen 1860-luvulla saamia erittäin laajoja ja liberaaleja oikeuksia on tarkasteltava juuri Puolassa noudatetun sortopolitiikan taustaa vasten. Puolan tapahtumilla oli, eurooppalaisen kaikupohjansa takia, suoranaista merkitystä siihen, mitä tsarismi juuri samaan aikaan teki Suomessa ja siihen, mitä tilannetta hyväkseen käyttänyt Snellman ja hänen seuraajansa tekivät Suomessa.

Puolasta tuli suomalaisille ja muillekin varoittava esimerkki ja Puolan kokemista kauhuista Suomessa luettiin vain peiton alla piilossa, kuten Agathon Meurman on muistellut. Suomen ja erityisesti sen keisarin armoihin päässeen suomalaisuusliikkeen oli syytä mitä huolellisimmin varoa herättämästä epäluuloja lojaalisuutensa suhteen.

Ruotsalaista puoluetta vastaan taisteleminen sen sijaan oli myös keisarin silmissä ansiokasta. Sekin oli hajoita ja hallitse-politiikan hedelmiä. Puolassa turvauduttiin sen sijaan talonpoikien suosimiseen aateliston kustannuksella maareformissa. Suomessa, jossa maareformi ei vielä ollut ajankohtainen, vastaava taktiikka kohdistui sivistyksellä alalla suomenkielisiin, jotka myös edustivat etupäässä talonpoikaistoa.

Oli tietenkin odotettavissa, että kovakourainen valtioterrori ja venäläistämispolitiikka nostattavat Puolassa  ja ainakin sen patrioottisessa pienaatelistossa leppymättömän venäläisvihan.

Tätä seikka tuskin kannattaakaan kieltää. Toisaalta venäläisviha oli jo vanhaa perua ja se oli tärkeä osa puolalaisuutta jo viimeistään 1600-luvulta lähtien, todennäköisesti aiemminkin.

Reformipolitiikka ja taloudellinen liberalismi vauhdittivat kuitenkin Puolassa suurta taloudellista nousua, joka liittyi teollistamiseen ja uuteen yhteiskunnalliseen luokkajakoon, jossa szlachtan rooli yhä menetti merkitystään. Kävi siis hieman kuten Suomessa, jossa varallisuus myös muutamassa vuosikymmenessä lisääntyi tavattomasti, joskin se yhä jakaantui hyvin epätasaisesti.

Puolalaiseen 1800-luvun jälkipuoliskon aatehistoriaan kuuluu kyllä suuntaus, joka julisti tiukkaa venäläisvastaisuutta ja vaati puolalaisia pysymään aina loitolla venäläisistä. Moni puolalainen esimerkiksi palveli armeijassa upseerina, mikä oli sangen yleistä siihen asti, kunnes Dmitri Karakozovin keisaria vastaan vuonna 1866 suunnatun attentaatin jälkeen heidän määräänsä alettiin rajoittaa, vaikka Karakozovin jutusta ei löydettykään ”puolalaista jälkeä”.

Kiivaimpien patrioottien mielestä oikean puolalaisen oli myös upseerina palvellessaan asemassa kieltäydyttävä kaikesta yhteistyöstä venäläisten kollegoiden kanssa. Jälkimmäiset leimattiin moraaliltaan ala-arvoisiksi kelmeiksi. Puolalaisuuden ja venäläisyyden välisestä kitkasta löytää myös aineistoa Dostojevskin teoksista, joissa usein esiintyy tyhmänylpeä, mutta pinnallinen puolalaistyyppi.

Tässä on hyvä muistaa, että puolalaiset sijoittivat itsensä läntiseen Eurooppaan, muun muassa siksi, että olivat katolisia, mutta myös muiden historiallisten instituutioiden takia. Puolahan oli ollut pitkään unionissa Saksin kanssa ja siellä oli vallinnut länsimaistyyppinen feodalismi, toisin kuin Venäjällä, jonka puolalaiset ja monet muutkin eurooppalaiset leimasivat ”aasialaisuuden” takia ala-arvoiseksi.

Myös muodikkaista rotuteorioista löydettiin tuohon aikaan tukea puolalaiselle kansallisylpeydelle, joka vaati myös erottautumista alempiarvoisena pidetystä venäläisyydestä. Frantisek Duchinski -niminen kirjoittaja väitti, etteivät isovenäläiset ole edes oikeita slaaveja, vaan alempiarvoista, suomalaisista ja tataareista koostuvaa sekakansaa.

Myös itse V.O. Kljutševskin, ajan ehkä huomattavimman venäläisen historioitsijan johtopäätökset tukivat tätä käsitystä. Hänen mielestään suomalainen aines käsitti peräti 80 prosenttia venäläisten perimästä.

Venäläiset slavofiilit ja panslavistit maksoivat potut pottuina ja nimittivät puolalaisia slaavilaisten kansojen juudakseksi .

Kuitenkin hyvin merkittävänä pidetään Puolan tämän ajan aatehistoriassa positivismin nimellä tunnettua suuntausta. Nimi oli peräisin suoraan sosiologian perustajaksikin mainitulta Auguste Comtelta. Tälle suuntaukselle oli ominaista ideologisen kiihkon välttäminen ja realismiksi nimitetyn asenteen omaksuminen maailmaan .

Jo vuonna 1855 kuolleen Adam Mickiewiczin perintö toki yhä säilyi ja sen mukana hänen ajatuksensa Puolasta kansojen Kristuksena, joka on surmattu, mutta nousee kerran haudastaan. Tälle sukua oli ajatus puolalaisuudesta ennen muuta yleisenä kapinallisuutena sortovaltaa vastaan: kaikkialla, missä epäoikeudenmukaisuus ja tyrannia sortivat ihmisiä, olivat myös ainakin hengessä paikalla myös puolalaiset, jotka puolustivat sorrettuja.

Leppymispolitiikalla Venäjään nähden (ugoda) oli kuitenkin myös oma kannatuksensa, mitä edesauttoi Puolan sangen huomattava taloudellinen nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla. Sen sijaan yritykset pyyhkiä kerta kaikkiaan pois puolalainen identiteetti ja pakottaa puolalaiset omaksumaan venäjän kieli ja ortodoksinen uskonto eivät menestyneet lainkaan.

Kreivi Bergin hahmo, huolimatta hänen kovista otteistaan, ei näytä muodostuneen Puolan historiassa kielteisyyden symboliksi. Berg mainitaan yleensä vain lyhyesti ilman epiteettiä toisin kuin ”Hirttäjä” Muravjov, ”Vilnan pyöveli”. Berghän pyrki myös parantamaan puolalaisten suhteita venäläisiin.

Mitä tulee Bergiä innoittaneeseen ideologiaan hänen toimiessaan Puolan rauhoittajana, voimme hyvällä syyllä arvioida, ettei saksalaista perinnettä edustaneen Bergin kohdalla kyseessä ollut mikään slavofiilinen halu venäläistää ja rangaista ”slaavien Juudasta”, vaan se, mikä oli arvioitu Venäjän valtioedun mukaiseksi. Ehkäpä Bergistä voi käyttää samaa epiteettiä, jota Pertti Luntinen on käyttänyt F.A. Seynistä kirjoittamassaan elämäkerrassa. Kirjahan on nimeltään F. A. Seyn : a political biography of a tsarist imperialist as administrator of Finland.

Berg, kuten sittemmin Seyn ja myös esimerkiksi Mannerheim olivat noita keisarille ja imperiumille uskollisia vierasheimoisia, etenkin saksalaisia, joita oli keisarin palveluksessa tuhansittain ja jotka kaiken kaikkiaan olivat aina luotettava joukko, silloinkin kun kotimaiset voimat olisivat voineet olla vaarassa joutua puoluekiihkon valtaan.

Seyn on Suomessa noussut kyynisen ja pahantahtoisen imperialistin perikuvaksi, mutta ei uskollisuus keisarille vielä merkinnyt petosta sorrettuja kansoja kohtaan. Ajatelkaamme vain Mannerheimia, jolla oli myös Suomen kaudellaan aina Nikolai II:n kuva yöpöydällään.

Bergin ja keisarin suhteet ansaitsisivat lähempää tutkimista. Hiljattain Bergin erittäin laaja arkistokin on kopioitu Suomeen. Venäläisen ohella siinä on runsaasti ranskankielistä (mm. kirjeenvaihto keisarin kanssa) ja tietenkin myös saksankielistä materiaalia.

Suomalaisten hyvin tuntema Berg palveli sentään aikanaan myös siinä eurooppalaisen politiikan kipupisteessä, jossa todennäköisesti osaltaan ratkaistiin, saattoivatko Venäjän liberaalit reformit jatkua ja säilyisikö eurooppalainen rauha vai syntyisikö taas samanlainen interventiorintama, joka tuolloin oli tuoreessa muistissa Krimin sodan ajalta.

Lienee turha sanoakaan, että paralleelit 1860-luvun ja nykyajan välillä ovat hätkähdyttävät. Venäjällä näyttää olevan merkittäviä oppimisvaikeuksia sikäli kuin asia koskee sen ja veljeskansojen suhteita.

Puola joutui onnettomuudekseen 1863-64 kapinan jälkeen kokemaan vielä puoli vuosisataa kansallista sortoa ennen kuin se palautettiin Euroopan kartalle.

Tässä tulee mieleen, että sekä Puolan että Ukrainan kansallislauluilla on samanlainen nimi: Vielä ei Puola ole mennyttä/ Vielä ei Ukraina ole tuhoutunut( Jeszcze Polska ne zginela/Ще не вмерла України). Monisatavuotinen venäläistäminenkään ei pysty tuhoamaan kansakuntia, niiden välit se kyllä turmelee.

Mikä tässä niin vaikeaa on?

 

 

 

 

 

 

Hieman kansansodasta

 

Kansat, valtiot ja taistelijat

 

Sergei Lavrov, jos nyt henkilön oikein muistan, sanoi pari päivää sitten, että nyt ruvetaan sitten puhumaan Ukrainan kansan kanssa, kun ei valtion kanssa asioista tule mitään.

Juuri sama asia sanottiin Moskovasta käsin myös hiukan ennen talvisotaa, ja kas ihmettä: Suomen kiusattu kansa nousi kuin nousikin kapinaan ja karisti harteiltaan Cajanderien ja Tannerien ikeen. Fasistisen tyrannian sijaan Suomen kansalle koitti autuas elo omassa kansantasavallassa, johon vielä liitettiin Itä-Karjaan varsinaisesti karjalaiset alueet. Luotiin siis Suur-Suomi. Kyseessä ei ollut mikään lupaus, vaan täysivaltaisten elinten solmima sopimus, joka astui voimaan heti allekirjoituspäivästä eli 2.12.1939 lähtien.

Kääntyminen kansan puoleen kuulosti komealta ja oli tavallaan vakuuttavaa: Suomen hallitusmuodonkin mukaan valta maassa kuului nimenomaan kansalle. Istuva, juuri syksyllä vuonna 1939 valittu eduskunta oli asettanut valtaan Cajanderin kansanvastaisen hallituksen, mutta aivan pian pantaisiin toimeen uudet, todella vapaat vaalit, joissa valittu uusi eduskunta toteuttaisi todellisen kansan tahdon.

Tämä kaikki oli siis Stalinin fantasiaa, jonka toteutumisen takasi maailman vahvin armeija. Voiko mikään mennä pieleen?

Mahdistaan sokaistunut Stalin kuvitteli, ettei hänen tarvinnut ottaa huomioon sitä, että se kansa oli ihan oikeastikin olemassa ja tietyissä olosuhteissa se saattoi kieltäytyä mukautumasta sille annettuun rooliin ja lakata pelkäämästä niitä seurauksia, joilla suuret ohjaajat sitä pelottelevat.

No, vuonna 1939 koko homma meni surkeasti pieleen ja aiheutti Stalinille hänen elämänsä suurimman nolauksen. Kuusisen hallitus ei saanut alamaisia eikä se koskaan saapunut Helsinkiin. Jopa rauhansopimus tehtiin kuin tehtiinkin Ryti-Tannerin hallituksen kanssa, jonka vielä hiljattain oli selitetty olevan vain vailla kansan kannatusta ja kuvattu pelkäksi rikollisjoukkioksi, jonka pyssymiehistä voittamaton puna-armeija oli puhdistamassa maata -kansanhallituksen pyynnöstä. Sotaa ei siis käyty.

Suomen armeijan vastarinta, joka oli alusta lähtien tuomittu ennen pitkää epäonnistumaan, sai kuin saikin aikaan niin suuren viivästyksen puna-armeijan etenemisessä, että Stalinin luoma skenaario Suomen ”vallankumouksesta” ja sen pyytämästä avusta menetti kaiken uskottavuutensa, eikä sitä lopulta enää kannattanut jatkaa.

Sitä paitsi hyökkääjä menetti valtavasti miehiä. Tappiot olivat hyvinkin verrattavissa maailmansodan suurimpiin taisteluihin. Lyhyessä ajassa maailman voimakkain sotakoneisto joutui ennenkokemattoman harvennuksen kohteeksi ja, kuten mielipideraportit todistavat, sekä armeijassa että omassa selustassa syntyi huolestuttavassa määrin sekasortoa ja tyytymättömyyttä.

Satojen tuhansien miesten menettäminen kaatuneina ja haavoittuneina ei ollut edes Neuvostoliitolle mikään pikkujuttu. Suomen tappiot olivat toki pienemmät, mutta ne olivat suhteellisesti hirvittävät. Molemmat osapuolet, myös Suomi, kestivät kuitenkin suoneniskun, mikä varmasti oli yllätys kaikille tarkkailijoille. Totalitarismin oloissakaan ei Neuvostoliiton tappioiden suuruutta voinut pitää täysin salassa. Huhut jopa suurentelivat niitä.

Talvisodan tulosta voi pitää lähes ainutlaatuisena: suurvalta ei kyennyt lannistamaan pientä naapuriaan asein. Pelin ratkaisivat toki viimein suurpoliittiset tekijät, joista ei tässä sen enempää. Itse tosiasia, valtavalla vyörytyksellä julistettujen hyökkääjän päämäärien vetäminen takaisin ja aivan toisenlaisen rauhan solmiminen jo voitetuksi julistetun ”kansanvihollisten” hallituksen kanssa on tässä se kiinnostava lopputulos. Itse kansahan se tässä meni sotkemaan selvät suunnitelmat.

Normaalitapaus tietenkin on, että ylivoimainen hyökkääjä tekee selvää alivoimaisen vihollisen armeijasta ja määrää sen jälkeen valloitetun maan oloista. Se voidaan liittää omaan maahan tai orjuuttaa muuten. Valloituksen jälkeen miehitetyllä maalla ovat yleensä konstit vähissä. Silloin vallanpitäjät kirjoittavat myös historian ja kertovat oman versionsa siitä, mitä kansa haluaa ja on halunnut.

Kansa ei kuitenkaan ole välttämättä ihan hampaaton. Sissisota (guerilla -pikkusota) on ikivanha keksintö, joka suosii alivoimaista. Siinä käytetään hyväksi niin sanotusti epäreiluja menetelmiä, jotka ovat vähintäänkin sukua terrorismille.

Espanjalaiset ja myös venäläiset käyttivät sissisotaa hyvällä menestyksellä Napoleonin joukkoja vastaan ja myös Suomessa alettiin vuonna 1808 hyökätä venäläisten huoltokuljetuksia ja pieniä osastoja vastaan. Se huolestutti hyökkääjää kovin ja syystäkin.

Kuitenkaan venäläiset eivät vuonna 1808 ryhtyneet taistelemaan sissejä vastaan terrorilla, toisin kuin Isonvihan aikana. Siihen ei ollut varaa, koska Suomi haluttiin liittää Venäjään ja pyrittiin saamaan mahdollisimman myötämieliseksi asialle -mikä itse asiassa onnistuikin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoittamassaan muistiossa muuan venäläinen kenraalimajuri analysoi Suomen kansan harjoittaman vastarinnan merkitystä ja mahdollisuuksia ja otti esimerkeiksi sekä Suomen sodan ajan että ns. passiivisen vastarinnan ja aktivistien terroriteot.

Everstin mielestä vastarinta oli potentiaalisesti hyvin vaarallista ja siihen oli suhtauduttu liian hyvänahkaisesti. Suomalaista ”laillisuutta” oli kumarreltu kohtuuttomasti ja annettu terroristien lähes rauhassa tehdä ja suunnitella tihutöitään.

 Suuren sodan vallitessa kansan vastarinta Suomen kaltaisessa maassa, jossa venäläisten määrä oli vähäinen, saattaisi olla erittäin vakava asia liittyneenä esimerkiksi Ruotsin hyökkäykseen. Niinpä oli omaksuttava uusi linja ja kukistettava kapinoitsijat ja separatistit brutaalisti, laillisuuteen tuijottamatta. Eihän sodassa lakia lueta.

Suunnitelmat suomalaisten vastarinnan kukistamiseksi olivat olemassa, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana niitä ei käytetty. Kokonaisuutena ottaen suomalaiset pysyivätkin emämaalle hyvin lojaaleina. Jääkäriliike oli poikkeus, mutta sitäkin kohdeltiin lähes silkkihansikkain ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=luntinen ).

Vain neljä suomalaista hirtettiin, heistä kaksi värväriä ja kaksi viipurilaista huligaania. Mikäli hirtettyjä olisikin ollut vaikkapa neljäsataa, olisi reaktio varmasti ollut aivan toisenlainen ja venäläisten kannalta paljon ikävämpi. Suomalaisilla kävi todella hyvä tuuri ensimmäisen maailmansodan aikana.

 Lojalisteilla, välinpitämättömillä ja Venäjän armeijaan menneillä ”Mannerheimin jääkäreillä” oli kaikilla luultavasti osuutensa asiassa. Sankarillisten jääkärien ja kellarijääkärien aika tuli sitten myöhemmin. Heillä oli omat ansionsa omalla sarallaan.

Kansan mahdollisuudet vastustaa valtion väkivaltakoneistoa ovat historian kuluessa vaihdelleet. Jopa Nuijasodan aikana ne osoittautuivat hyvin huonoiksi.

Myöhemmin Euroopassa vallankumoukset kuitenkin menestyivät 1700-1800-luvuilla yllättävän hyvin. Paljon riippui kansan motivaatiosta ja kyvystä ja halusta kärsiä myös menetyksiä. Aseistetun kansan idea oli lähellä kaikenlaisten utopistien sydäntä ja vallankumoussodissa, esimerkiksi Amerikassa ja Ranskassa se osoittautuikin kykeneväksi lyömään jopa ammattisotilaat. Samaahan tapahtui esimerkiksi Italiassa.

Aseet kehittyivät kuitenkin yhä tehokkaammiksi etenkin 1800-luvun lopulta lähtien ja oli odotettavissa, ettei aseistetulla kansalla olisi enää mitään sanomista konetuliaseita, panssareita ja lentokoneita vastaan.

Indokiinassa havaittiin sitten yllättäen, ettei hyvin motivoituneen kansan sissisotaa ollut mahdollista voittaa edes nykytekniikalla. Viesti ei mennyt ensi yrittämällä perille ja lisää opetusta saatiin sitten muun muassa Afganistanissa. Noissa sodissa oli kuitenkin mukana sellaisia tekijöitä, joita ei juuri kannattanut etsiä Euroopasta, alkaen uskonnollisesta fanatismista ja päätyen kulkukelvottomaan maastoon, joka toimi sissien hyväksi.

Toki Euroopassakin sissisota oli merkittävä ilmiö sekä toisessa maailmansodassa että sen jälkeen. Sekä Baltiassa että Ukrainassa miehittäjä sai monen vuoden ajan tuntea olevansa alituisessa hengenvaarassa. Kovin moni ei kuollut, mutta sitäkin useampi pelkäsi.

Mikäli nyt historian kokemusten perusteella spekuloimme sissisodan mahdollisuudella Euroopassa, voinemme lähteä siitä, että tarvitaan muutama edellytys sen muodostumiseksi tehokkaaksi pelotteeksi.

Ensinnäkin kansan täytyy omata kylliksi henkistä kanttia asettuakseen kohtuullisen usein alttiiksi hengenmenolle ja muulle terrorille. Ellei tämä edellytys täyty, ei mikään voi sitä korvata. Toiseksi kansalla on oltava tarpeeksi ja kyllin tehokkaita aseita ja kolmanneksi on oltava sopivaa maastoa ja myötämielistä väestöä, jonka keskuudessa voi toimia.

Ukrainassa sopivaa maastoa, aseita ja motivoituutta väestöä on käsittääkseni erityisesti Länsi-Ukrainassa, jossa myös on alan perinteitä. En kadehdi lainkaan niitä miehitysjoukkoja tai kollaboraattoreita, jotka saavat tehtäväkseen toimia siellä.

Tietenkin miehitysvalta ensi töikseen takavarikoi kaikki mahdolliset aseet, mutta on selvää, että rekisteröinnin ulkopuolelle jää aina melkoinen prosentti koko määrästä. Jopa Suomessakin on noin puolitoista miljoonaa luvallista asetta ja joitakin kymmeniä/satoja tuhansia luvattomia. Joukossa on paljon sissien toiveaseita, tehokkaita kiikarikivääreitä.

Halukkaat terroristit löytävät varmasti useimmissa muissakin maissa riittävän määrän aseita ja elleivät muuten löydä, niin ainahan jokin ulkopuolinen valta on valmis auttamaan, jos tällaista apua tarvitaan.

Sissisota on sotimisen muodista raakalaismaisimpia. Siinä ei oteta vankeja eikä käydä oikeutta. Todelliset ja kuvitellut vihollisen kätyrit ja kollaboraattorit surmataan muitta mutkitta ja syntyvä koston kierre ruokkii itseään, kun miehitysvalta yrittää tukahduttaa toiminnan ylimitoitetulla terrorilla. Tästähän on kokemuksia kaikista miehitetyistä maista.

Terrorin ja vastaterrorin kierteessä kehitellään myös yhä sadistisempia kidutustapoja ja kostoa sovelletaan yhä kauemmas varsinaisten toimijoiden piiristä. Sanalla sanoen, normaali rauhanaikainen inhimillisyys jää kauas taa ja ihmisen petomainen luonto nousee etualalle. Tämä ilmiö tunnetaan kaikista vastarintaliikkeistä, vaikka sitä ei jälkikäteen mainostetakaan.

Sissisota, jota muistan joskus 1960-70-luvuilla nuorison piirissä naiivisti ihannoidun, on suurimpia onnettomuuksia, mitä kansakunnalle voi sattua. Se myös jakaa kansan kahtia. Silti se on heikon viimeinen keino ja tuottaa korskealle hyökkääjälle aina menetyksiä. Baltian maat, jotka eivät aluksi tehneet vastarintaa miehittäjille, joutuivat sittemmin kokemaan sissitoiminnan kirot. Nyt metsäveljien perinnöstä ylpeillään.

Joka tapauksessa pöyhkeät suurvallat, jotka kerskuvat armeijoillaan, ovat viimeisen puolen vuosisadan mittaan yhä uudelleen saaneet kantapään kautta oppia kunnioittamaan tuota paljon puhuttua ja puheissa ylistettyä kansaa, jonka roolia ei kannata yrittää kirjoittaa valmiiksi, kun laaditaan skenaario hyökkäyksestä.

 Lähes aina kansalle joka tapauksessa vielä jää vielä se viimeinen keino, mikäli vastarinta säännöllisen armeijan toimesta käy mahdottomaksi. Tämä merkitsee henkistä siirtymää yhä lähemmäs apinan tasoa, mutta sehän lieneekin joka tapauksessa aikamme megatrendi.

Järkensä säilyttäneen valloittajan onkin aina syytä viimeisen saakka välttää menemästä liian pitkälle -mutta juuri siihen saattaa sissiliike sen halutakin provosoida. Väkivalloin hallussa pidetystä maasta saattaa kehittyä sellainen avoin haava, että sen hallussa pitäminen on valloittajalle pitkän päälle vain taakka ja kansallinen onnettomuus. Jopa Stalin ja Molotov näyttävät aikoinaan ymmärtäneen tämän asian riittävästi havainto-opetusta saatuaan.