Suunnitelmat oli vahvistettu

Vähältä piti

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?

Pietari ei uskonut kyyneliin

 

Siitä mitä ei tapahtunut

 

Historia yllättää ihmiset aina uudelleen. On asioita, jotka tulevat niin sanotusti puun takaa ja ällistyttävät kaikki. Pari päivää sitten sain ainakin minä kokea taas tuollaisen elämyksen. Toisaalta moni asia, jota on ilman muuta odotettu tapahtuvaksi, jääkin tulematta.

Kun maailmassa kaikista mahdollisuuksista tapahtuu vain yksi kerrallaan, on toisaalta sitten tapahtumattomien mahdollisuuksien määrä tietenkin ääretön.

Sen johdosta voisi kuvitella, ettei tuo tapahtumaton olekaan millään tavalla kiinnostavaa ja sen voi yhtä hyvin sijoittaa satujen ja fantasioiden joukkoon.

Näin ei kuitenkaan ole. On toteutumattomia asioita, joihin valmistautuminen merkitsi paljon myös sille, mitä sitten todellisuudessa tapahtui. Mikäli ne jätetään huomiotta, jää myös ymmärrys historiasta vajaaksi.

Muuan tällainen asia ovat Venäjän keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan suhteet ennen maailmansodan puhkeamista. Silloinhan oli valmistauduttu liittämään Kannaksen kaksi rajapitäjää Venäjää, mikä raivostutti suomalaisia ja sai jopa russofiili Eino Kaliman toteamaan, ettei kai tässä auta enää muu kuin harjoitella ampumista.

Suomen ja Venäjän suhteisiin oli Helmikuun manifestista lähtien syntynyt parantumaton haava eikä vanhan idyllisen rinnakkaiselon palaamisesta monen realistin mielestä ollut enää toiveita. Suomesta oli tulossa tai jo tullut uusi Puola, jota oli hallittava kovalla kädellä.

Aleksanteri-keisarien aikaan meillä oli uskottu hallitsijoiden rakkauteen suuriruhtinaskuntaa kohtaan, mikä ei ollutkaan ihan väärin ajateltu. Siinä kyllä oli sitten samalla pakko yrittää unohtaa, millainen rooli palvomallamme Aleksanteri II:lla oli Puolassa, jossa maata oli 1860-luvulla panemassa ruotuun entinen kenraalikuvernöörimme, kreivi Berg.

Pietari ei uskonut kyyneliin enempää kuin sitten Moskovakaan. Kun pääministeri Cajander mainitsi ennen talvisotaa puheessaan, miten maamme oli ollut emämaan kanssa hyvissä suhteissa Aleksanteri-keisarien aikana, julkaisi ”Pravda” pilakuvan Cajanderista sirkuspellenä, joka asettaa asiat päälaelleen.

Eihän uudella, jalolla neuvostojen maalla ollut mitään yhteistä vanhan, taantumuksellisen tsaari-Venäjän kanssa. Pilakuvassa pelleksi pukeutunut Cajander heitti kärrynpyörää ja hänen seinällään näkyivät Aleksanteri-keisarien kuvat. Kappas vain, että tsuhna kehtasi vielä ruveta tulkitsemaan suuren ja mahtavan naapurinsa politiikkaa…

Kyösti Wilkunan kaltainen aikalaistodistaja väitti heti Suomen itsenäistymisen jälkeen, että mikäli keisarivalta olisi saanut jatkua vähänkin kauemmin, olisi Suomen vastarinta hiipunut peruuttamattomasti. Sitähän ei enää ollut olemassa samassa mielessä kuin vuosisadan alussa.

Sitä paitsi Suomen herroilla oli vanhastaan ollut taito löytää lämpimiä paikkoja valtavan imperiumin palveluksessa. Suuri osa ruotsinkielisen eliittimme miespuolisista jälkeläisistä palveli eri puolilla keisarikuntaa. Ajatelkaamme nyt vaikka muuatta Mannerheimiäkin…

Tuo jälkimmäinen huomautus ei siis ole Wilkunalta, vaan minulta, mutta yhtä kaikki se on mielestäni aiheellinen. Kollegiaalista uskollisuutta suurelle Venäjälle ja sen armeijalle löytyi yhä Suomesta niin kauan, kuin keisari istui valtaistuimellaan ja vielä sen jälkeenkin.

Kaunopuheinen todistus asiasta on se Nikolai II:n kuva, jota Mannerheim piti aina yöpöydällään.

Mutta vallankumous muutti kaiken hävittäessään Venäjän keisarivallan ja samalla kaiken muunkin vallan tarpeeksi pitkäksi aikaa, jotta niin sanotut vangitut kansat pääsivät livahtamaan pois, mikä pitemmäksi ja mikä lyhemmäksi aikaa.

Mutta tässä siis hieman tuosta toteutumattomasta historiasta. Näin meille uhkasi käydä. Kirves oli jo teroitettu:

 

iistai 25. kesäkuuta 2019

Suunnitelmat oli vahvistettu

 

Vähältä piti

 

Pertti Luntinen, Venäläisten sotasuunnitelmat Suomen separatismia vastaan. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitoksen julkaisuja 11. Tampere 1984, 162.

Pertti Luntinen julkaisi aikoinaan 80-luvulla elämäkerran kenraalikuvernööri Seynistä, mutta teki sen valitettavasti englanniksi. Niinpä tämän aikoinaan varsin vihatun herran edesottamukset ovat meillä yleensä varsin vähän tunnetut.

Oli englanninkielisyydestä kuitenkin se hyöty, että saatoin aikoinaan lähettää yhden kappaleen Aleksandr Solženitsynille, joka tuohon aikaan kirjoitti laajaa trilogiaansa Punainen pyörä ja siinä yhteydessä puhui myös Suomesta.

Aleksandr Isajevitš suureksi ilokseni vastasi aika pitkällä kirjeellä ja lienee lähettämääni kirjaan enemmän tai vähemmän tutustunutkin.

Mutta Luntisen kirjat ovat mielestäni saaneet meillä vähemmän huomiota, kuin olisivat ansainneet. Tässä käsiteltävä opuskin julkaistiin yliopistollisessa laitossarjassa eikä siis löytänyt kaupallisten kustantajien kautta tietään lukijoiden luo.

Kuitenkin kyseessä on pieni helmi, jossa niin sanoakseni kiteytyvät aikakauden suuret kysymykset. Se kertoo siitä, miten Suomi nähtiin sille erittäin tärkeällä taholla, keisarin ja pääministerin silmin ja miten siihen suhtautuivat myös korkeat siviili- ja sotilasvirkamiehet.

Toki se, mitä tapahtui, on tuttua, nimittäin siis se, ettei oikeastaan tapahtunut mitään. Suomalaisten kapinahankkeita ja todennäköisenä pidettyä vehkeilyä vihollisen kanssa sodan syttyessä pidettiin kuitenkin itsestään selvänä lähtökohtana, vaikka kaikki menikin sitten ilman suuria ongelmia.

Itse asiassa Suomen rautatiet saivat maailmansodan sytyttyä erityiskiitoksen armeijalta suoritettuaan liikekannallepanoon liittyvät tehtävät mallikelpoisesti. Jääkäriliike tosin syntyi, mutta Voimaliiton suuri kapinaorganisaatio osoittautui fiktioksi. Ruotsikin jätti hyökkäämättä, vaikka sen torjumisen valmisteluun uhrattiin varsin paljon energiaa.

Mutta kaiken kaikkiaan se näköala kulissien taa, jonka ajan viranomaiskirjeenvaihto tarjoaa, on aika kylmäävää, nykyistä muotisanaa käyttääkseni.

Venäläisen esivallan maailmassa vuoden 1905 tapahtumat olivat jo olleet suomalaisten kapina. Terroriteot ja aseiden salakuljetus olivat kovia tosiasioita, jotka muokkasivat näkemyksiä Pietarissa. Sama koski vallankumouksellisten suosintaa Suomen lakien ja laitosten turvissa.

Pääministeri Stolypin oli kovien otteiden mies ja sotilaista etenkin kaartinjoukkojen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš oli vähintään yhtä suoraviivainen, raakaan voimaan ja pakotukseen uskova sotilastyyppi, jollaisesta venäjässä käytetään termiä soldafon.

Myös keisari otti ohranan hyväuskoisesti kehittelemät tarinat valtavasta suomalaisesta salaliitosta täysin vakavasti ja omisti paljon aikaansa suunnitelmille, joiden tarkoituksena oli vapauttaa valtakunta suomalaisesta vaarasta.

Kuten tunnettua, modernin sodankäynnin edellyttämät yhteydet olivat Venäjän silmin katsottuna hyvin uhattuja Suomessa, samoin huolto.

Kun maassa ei osattu venäjää, olivat yhteydet niin lennättimen, puhelimen, rautateiden, luotsilaitoksen kuin monen muun asian osalta heikot ja haavoittuvaiset. Suomalainen lainsäädäntö ja virkamieskunta olivat osoittaneet epäluotettavuutensa ja näyttivät olevan voimalaisten (vojmisty) käsissä.

Stolypin tunnetusti ajoi läpi ne lainsäädännölliset toimet, joilla suomalaisten laitosten yli sitten aina tarvittaessa käveltiin. Myös suuri määrä avainasemissa olevia virkamiehiä vaihdettiin, kuvernöörit mukaan lukien.

Mutta maassa oli virkamiehiä tuhansia ja taas tuhansia. Miten niiden kanssa voitiin elää kriisitilanteessa?

Yksiviivainen ratkaisu oli korvata kaikki venäläisillä.

Näinhän ei käytännössä tehty edes sodan aikana, mutta suunnitelmat kyllä tehtiin valmiiksi. Luotseja oikeasti hankittiinkin Kaspian mereltä, mutta tuhansien muiden virkamiesten reservit jäivät käyttämättä, vaikka ne kyllä jo valmiiksi luetteloitiin ja haalittiin kokoon kaukaa sisä-Venäjältäkin.

Myös sotatilaan ja piiritystilaan julistaminen suunniteltiin etukäteen. Se pyrittiin tietenkin tekemään yleisvaltakunnallisen mallin mukaan ja se tarkoitti, että pienistäkin rikkeistä saattoi joutua sotaoikeuteen ja sellaisen ”oikeuden” menetelmäthän tunnetaan liiankin hyvin.

Mikäli Suomi olisi joutunut sotanäyttämöksi, olisi siellä suurella todennäköisyydellä tapahtunut aivan samaa kuin Puolassa. Siellä taas armeijan harjoittama ”hallinnointi” oli paikallisen väestön kannalta niin pöyristyttävää, että Mannerheimkin näyttää alkaneen kauhistella koko asiaa ja koko sotilasammatin olemusta.

Meillähän Suurlakkokin oli mennyt rauhallisissa merkeissä, eikä armeija suorittanut repressioita, vaikka vähältähän se piti. Tästä hyvästä kenraalikuvernööri Obolenski ja vielä hänen seuraajansakin saivat satikutia.

Ei rettelöitsijöille pitänyt antaa tuumaakaan periksi. Ei ollut pelättävä ylilyöntejä, vaan liikaa lempeyttä, uhosivat suunnitelmia tehneet selustakenraalit, joiden isänmaallista mieltä suomalaiset epäilemättä olivat syvästi loukanneet.

Käytännössä ylilyöntejä ei tapahtunut ja itse asiassa jopa suomalaisten syystäkin vihaama kenraalikuvernööri Seyn joutui roolissaan puolustamaan palstaansa ja samalla myös suomalaisia.

Sotatilalakien perusteella hirtettyjen määrä käsitti lopultakin ilmeisesti vain neljä henkeä: kaksi värväriä Pohjanmaalta ja kaksi viipurilaista huligaania.

Myös nälänhätä Suomessa ilmeisesti lykkääntyi Seynin ansiosta ja hän myös pyrki siihen, ettei suuriruhtinaskunnan nuorisoa lähetettäisi rintamalle, kun se oli hyödyllisempää myötävaikuttaessaan Pietarin huoltoon ja sotatarvikkeiden tuotantoon.

Suomen itsenäistyttyä alettiin tunnetusti kehitellä ns. ryssävihan ideologiaa ja alan merkittävin teoreetikko Elmo E. Kaila joutui pohdiskelemaan sitä, että tuota vihaa oli meillä kovin vähän. Syynä olivat ne myönteiset asiat, joita olimme Venäjältä saaneet.

Itse asiassa vaara siitä, että olisimme täysin sopeutuneet venäläiseen sortovaltaan, oli ollut suuri. Itsenäistyminen tapahtui yhdennellätoista hetkellä. Valitettavasti vain siihen ei liittynyt oikea vapaussota. Käytännössä vuonna 1918 oli käyty luokkasota, sisäinen sota.

Kailan lausunnon todistusvoima on merkittävä. Tokihan monet ja luultavasti suurin osa kansaa piti sotaa vapaussotana jo ihan siksi, että niin virallisesti sanottiin, mutta intellektuellille tuo luonnehdinta oli lopultakin helppohintainen. Se oli vain puoliksi sitä, mitä sen sanottiin olleen.

Ei meillä osattu venäläistä vihata, kuten verivihassa vihataan, sillä tuo veri oli jäänyt vuodattamatta. Kyllähän sitä tuossa luokkasodassa tapahtui, mutta siinäkin puhdas kansallinen vastakkain asettelu oli sekoittunut pahasti, Kailan ajatuksenjuoksuja tulkitakseni.

Suunnitelmat suurta verilöylyä varten olivat kyllä olemassa ja kiinnittää huomiota, että niiden yhteydessä puhuttiin toistuvasti siitä, että oli toimittava häikäilemättömästi. Vihollinen väärinkäytti ”laillisuutta” ja lempeyttä.

Mitä häikäilemätön toiminta merkitsi, saatiin todellisuudessa kokea Puolassa ja laajemmaltikin. Jopa ministerineuvosto paheksui syvästi sotaväen mellastusta. Suomessa saman asian olisi todennäköisesti voinut laukaista jokin suurempi provokaatio, jollaiset ohrana kyllä hallitsi.

Mahdollisesti me säästyimme pahimmalta sen takia, että maamme oli niin lähellä haavoittuvaa pääkaupunkia tai sitten koko asia oli pelkkää sattumaa. Vai oliko sentään myös sillä lojaalisuudella Venäjän sotaponnisteluja kohtaan, joka emämaassa heti havaittiin, ollut paljonkin merkitystä?

 

Ihmisuhreilla on aina metafyysinen merkitys

 

Sota Venäjällä

 

Pertti Luntinen kirjoitti aikoinaan paksun kirjan Sota Venäjällä -Venäjä sodassa (SKS 2008, 1037 s.). Hän aikoi päättää sen Venäjän ”viimeiseen” sotaan, joka oli Tšetšeniassa, mutta ennen ilmestymistä käytiinkin vielä Gruusiassa eli Georgiassa sota.

 Kirjoittaja arveli sen olleen FSB:n provosoima. Sotaa paheksuttiin laajalti, mutta siihen se sitten jäikin. Itse asiassa siihen vielä liittyi se, että gruusialaiset aloittivat sotatoimet, provosoituina, mutta silti. Läntisen pääoman pako Moskovasta tässä vain oli riskinä ja jossakin määrin sitä kai tapahtuikin.

Venäjä oli sotinut ikänsä kaiken, totesi Luntinen kirjansa loppusanoissa, mutta tässähän ei ole mitään erityistä. Sitä samaa ovat tehneet useimmat muutkin eurooppalaiset valtiot. 1800-luvun alkuun saakka Ruotsi oli tässä suhteessa yksi sotaisimmista.

Venäläisten sotia ei kirjoittajan mukaan voi pitää erityisen raakoina, vaan aivan tavallinen ihminen muuttuu pian ja helposti massamurhaajaksi; pahinta ei ole petomaisuus, vaan me (länsimaalaiset) olemme parhaita tappajia, julmempia ja määrätietoisempia kuin pedot tai raakalaiset.

Näinhän se taitaa olla. Joka tapauksessa sotaan lähtemistä opittiin toisen maailmansodan jälkeen tämä tietäen jo Euroopassa kammoksumaan ja kynnys sodan aloittamiseen näytti joskus 2000-luvun alussa jo demokraattisten valtioiden piirissä nousseen ylittämättömäksi, erinäiset poikkeukset säännöstä huomioiden.

Demokratia Venäjällä ei toteutunut aivan vailla väkivaltaa, mutta kaiken kaikkiaan prosessi, johon liittyi myös suuren imperiumin hajoaminen, oli omassa lajissaan aivan poikkeuksellisen ja jopa hämmästyttävän veretön. Vasta Tšetšenian sodat muuttivat kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Venäjä joka tapauksessa näytti myös kasvaneen ulos väkivaltaisesta vaiheestaan ja sen armeijaakin oltiin jo puolustusministeri Serdjukovin johdolla ( 2007-2012) supistamassa pelkiksi kriisinhallintajoukoiksi, joista ei olisi merkittäviin hyökkäysoperaatioihin. Siitähän talouskin tykkäsi.

Kun Venäjälläkin perheet olivat jo pieniä, eikä suurta tyytymättömien nuorten miesten laumaa ollut, voitiin päätellä, että kansakunnalla mahtoi olla hyvin vähän haluja suuriin aggressiivisiin sotiin, joissa perheet menettäisivät ainokaisia poikiaan.

Mutta diktaattoriksi pyrkivä Putin oli päättänyt toisin. Jo vuonna 2008 voitiin havaita monien kansalaisten pöyhistyvän isänmaallisesta ylpeilystä, ikään kuin naapurissa olevan pikkuvaltion sotilaallinen kurittaminen olisi ollut hyvinkin vaikuttava suurvallan mahdin osoitus. Suurvaltana useimmat eivät kyllä Venäjää pitäneetkään.

Kun Krimin valtaus sitten aiheutti todellisen isänmaallisen hysterian (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), alkoi Kremlissä käydä selväksi, mitä tietä voitiin kulkea.

Krimin kaappauksen aiheuttamat pakotteet eivät Venäjän kannalta olleet kovinkaan vakavia ja osittain ne päinvastoin tukivat kotimaisen tuotannon kehittämistä. Niin sanottu taloudellinen keskinäisriippuvuus näytti toimivan samoin kuin neuvostoaikana, jolloin Lenin kerskaili myyvänsä kapitalisteille sen köyden, johon nämä hirtettäisiin.

Tiedämme nyt, miten asiat ovat menneet. Venäjän talous on kestänyt hyvin pakotteita maailmassa, joka ei enää ole yksinapainen. Suurin osa maailmaa käyttää mielellään hyväkseen tilaisuutta käydä kauppaa Venäjän kanssa, eikä asialle voi mitään. Venäjän resilienssi on historiassa yhä uudelleen yllättänyt asiantuntijat, joiden mielestä kaiken olisi pitänyt mennä aivan toisin.

Ukrainan sota on myös tietenkin mennyt aivan toisin, kuin Kremlin erikoisoperaation suunnittelija laskeskeli. Mitään sotaahan ei pitänyt ollakaan ja koko sana oli kielletty.

Juuttuminen kulutussotaan (erikoiseen kulutusoperaatioon?) oli tietenkin yllätys kaikille, mutta yhtä lailla yllättävää näyttää olleen se, ettei Putin sen takia ole suinkaan menettänyt suosiotaan. Sehän kasvoi sodan sytyttyä huimaksi ja on vain pysytellyt ylhäällä kaikesta tulosten ja suoritusten surkeudesta huolimatta.

Suuri yleisö on ilmeisesti osoittautunut kykeneväksi selittämään itselleen kaiken parhain päin. Usko siihen, että Ukrainaan oli mentävä puolustautumaan aggressiivista länttä vastaan, näyttää tulleen yleisesti hyväksytyksi ja myös usko siihen, että ulkomaisiksi agenteiksi leimatut todella olivat vaara Venäjälle, kasvoi nopeasti kaksinkertaiseksi. Syksyllä 2022 sitä kannatti jo 57 prosenttia venäläisistä.

Venäjän idea, tarkoittaen sitä ajatusta, että Venäjän ja lännen välillä vallitsee sovittamaton vastakohtaisuus, on tullut muutamien vuosien mittaan normaalioletukseksi Venäjällä ja sitä tuetaan voimalliseksti kaikilla valtion resursseilla, kouluopetuksesta lähtien. Ortodoksinen kirkko on innolla mukana.

Näinhän eivät asiat olleet vielä aivan hiljattain. Sota on suuri yhdistäjä kaikissa maissa ja Venäjällä sen kultti ei koskaan ole päässyt todella kuihtumaan.

Kuolemattomien rykmentti veti jo vuosia sitten mukaansa paljon aivan tavallisia, liberaalisti ajattelevia ihmisiäkin. Kun n tuon rykmentin riveihin nyt saadaan yhä lisää nuoria miehiä, kasvaa samaa tahtia ihmisten sisäinen pakko selittää itselleen, etteivät nuo uhrit ole turhia. Valtio ja kirkko tukevat heidän pyrkimyksiään.

Foreign Affairs-aikakauslehdessä Andrei Kolesnikov kirjoittaa venäläisestä ideasta Putinin Venäjällä ja uskoo, että sen nousu ei ole vain hetkellinen ilmiö, vaan jää vaikuttamaan myös sen jälkeen, kun tämä sota on ohi. Putin käy sotaa historiallista muistia vastaan ja pystyy rakentamaan uutta totalitarismiaan vanhalle perustalle.

Ovatko sodan uhrit itse asiassa valtion kulttia vahvistava asia? Rohkenenpa ajatella, että asia on juuri näin. Muutaman ihmisen murhaaminen on aina vain vastenmielistä rikollisuutta, mutta kun uhreja tulee tuhansin ja kymmenin tuhansin, alkaakin kyseessä olla kansallinen sankaritarina, joka tavalla tai toisella koetaan välttämättömäksi hyväksyä.

Tahtoisin, että minun maani on suhteissa toisiin maihin aina oikealla asialla, mutta olipa se oikeassa tai väärässä, minun maani se joka tapauksessa on, muotoili asian aikoinaan muuan amerikkalainen kirjailija (ks. Vihavainen: Haun my country tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Ei se tarkoita sitä, että oma maa olisi aina oikeassa. Lojaalisuus väärälle asialle on vaativampaa ja ehkä myös palkitsevampaa.

Isänmaalliset tunteet aiheuttavan yllättäviä asioita. Leo Tolstoin tytär kertoo muistelmissaan, miten hänen suurena pasifistina tunnettu isänsä arvosteli kitkerästi venäläisten toimia Japanin sodassa: he taistelivat huonosti. Kun häneltä kysyttiin, eikö tämä ollut ristiriidassa pasifismin kanssa, hän vastasi, että jokaisella alalla on omat sääntönsä, kun kerran soditaan, niin soditaan sitten kunnolla… En muista tarkoin, miten asia ilmaistiin, mutta idea oli tämä.

Tolstoit ovat harvinaisia ja sitäkin yleisempiä ovat nuo Aleksandr Kuprinin kuvaamat kvassipatriootit, jotka kokevat oman arvonsa olevan riippuvaisen isänmaansa mahdista (ks. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Suomi-parkakin ansaitsi heidän mielestään kunnon löylytyksen oppiakseen kunnioittamaan suurta Venäjää.

Venäjä ei palaa ennalleen tämän sodan päättyessä. Jos ja kun sodan uhrien määrä nousee kuusinumeroiseksi, siitä tulee suuri isänmaallinen merkkitapahtuma, jota vuosittain kunnioitetaan yhä uudelleen tuhansilla hautausmailla.

Venäjän ja lännen suhteet olivat tutkimusten mukaan jo kansalaistasolla melko luottamukselliset ennen tätä sotaa. Nyt niiden palauttaminen tulee viemään kauan. -Tai mistäpä sen tietää, Venäjän palautumiskyky kun on yhä uudelleen yllättänyt.

Patsas väärässä paikassa

Patsas menneisyydestä

Ne pronssipatsaat, joita maailman kaupungit ovat kirjavanaan, ovat eräänlaisia aikamatkustajia, vieraita toiselta aikakaudelta.

Ne ovat tietenkin väistämättä väärässä ympäristössä ja herättävät yleensä ihmetystä ja vieroksuntaa ihmisissä, jotka elävät toista aikakautta, kuin nuo mykät vieraat. Mutta voihan patsailla leikkiä ja niitä kuvata.

Vain pieni osa ihmisistä ymmärtää patsaiden merkityksen ja heistäkin suuri osa ymmärtää sen enemmän tai vähemmän väärin. Jos nuo pronssihahmot heräisivät henkiin ja samalla saisivat tiedon siitä, millaisessa maailmassa he ovat, olisi sokki hirvittävä, ehkä ylivoimainen.

Mutta jokaisessa sivistysmaassa tietoisuutta menneisyydestä rakennetaan patsailla. Kuten antiikin aikana, niiden luona pidetään puheita ja tuodaan kukkia. Ehkä niiltä rukoillaan apuakin, mene tiedä.

Olin hiljattain Roomassa odottelemassa bussia ja hätkähdin hieman huomatessani, että numero 33 saapuu paikasta nimeltä Lenin.

Lenin ei ole italian kielen sana, eikä tämän niminen herra muutenkaan vaikuttanut suoranaisesti mitenkään tämän valtion kehitykseen. Jonkin aikaa hän siellä kyllä asui ja vaikutti Maksim Gorkin pienoisessa seurapiirissä Caprilla. Sitten myöhemmin bolševikkipuolue tietenkin sai suuren vaikutusvallan myös Italiassa.

Mutta kun Leninin elämäntyön koko tuhoisuus ja raadollisuus nyt kaikkialla tiedetään, miten on mahdollista, että hänen muistoaan yhä juhlitaan tällä tavalla ja vielä nimenomaan Italiassa?

Se on mahdollista siksi, että historiaan kuuluvat sekä myönteiset että kielteiset asiat, tahdoimme tai emme ja sitä paitsi se, mitä nyt pidämme myönteisenä, voi huomenna olla kielteistä ja päinvastoin. Tämänhän tiedämme oman Leninimme kohtalosta.

Mannerheim on hahmo, josta maineikas amerikkalainen tutkija John Lukacs sanoi, että 1900-luvulla, jolloin ritarillisuus ja kunnia olivat jo kadonneet, oli vain pari hahmoa, joissa sen vielä saattoi aistia, toinen heistä oli Mannerheim. Ikään kuin jalo rypälemehu olisi maailmasta loppunut, mutta sen tuoksu olisi yhä jäänyt pulloon.

Mannerheim todella oli menneen maailman edustaja jo 20. vuosisadan alkaessa. Ratsuväki, entinen aselajien kuningas, oli menettämässä merkitystään. Absolutismi oli toivottoman arkaainen valtiomuoto ja se ylhäisö, jonka piiriin Gustav Karlovitš vaatimattomasta köyhän vapaaherran taustastaan huolimatta onnistui pääsemään, oli itse asiassa anakronismi.

Pertti Luntinen nimittää kirjoittamassaan elämäkerrassa Frans Albert Seyniä imperialistiksi. Sama luonnehdinta sopii siihen Mannerheimiin, joka eli ja vaikutti ennen Suomen itsenäistymistä ja Venäjän imperiumin hajoamista.

Mannerheimin asema keisarillisen seurueen kenraalina oli hyvin ristiriitainen. Kun Suomessa harjoitettiin venäläissortoa, palveli Mannerheim keisariaan uskossa ja totuudessa, верой и правдой. Hänen oma veljensä karkotettiin maasta, mutta uskollisuus keisaria ja omaa rykmenttiä kohtaan ei horjunut.

On kiistatonta, että Mannerheim hyväksyi venäläisen imperialismin ja siis myös Suomen kuulumisen valtakuntaan. Tässä hän oli samaa mieltä väestön valtaosan kanssa. Sortopolitiikka oli pitkälti yritystä toimeenpanna valtakunnan modernisaatio, jotta se saataisiin sotilaallisesti kestäväksi. Se oli siis periaatteessa oikeutettua.

Mutta Mannerheim ei toki kannattanut Suomen ja keisarikunnan konfliktia. Hänen mielestään Suomen oli omalla aktiivisuudellaan ansaittava keisarin luottamus ja ristiriita näin sovitettava. Ensimmäisen maailmansodan syttyessä suomalaisista vapaaehtoisista käytettiinkin nimitystä ”Mannerheimin jääkärit”.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Mannerheim ja muut hänen kaltaisensa monarkistiset upseerit jäivät vaille henkistä kotia ja usein virkaakin. Gustaf havaitsi nyt ensi kertaa kolmen vuosikymmenen jälkeen, että Venäjän armeijan maineikkaan asepuvun kantaminen oli hänestä vastenmielistä. Eläke sentään myönnettiin. Byrokratian luonteenomaisen hitauden takia se tapahtui vasta vuonna 1918.

Aika tasavaltalaisessa Suomessa oli Mannerheimille uusi maailma. Ne vanhat upseeritoverit, jotka ottivat yhteyttä, saivat huomata, että Gustaf Karlovitš ei enää ollut venäläinen upseeri, vaikka pitikin keisarin kuvaa pöydällään. Nyt hänen isänmaansa oli Suomi, jolle hän tosin yhä haki suuren Venäjän hyväksyntää, mikä parhaiten onnistuisi vapauttamalla Pietari.

Mutta asialle ei Suomesta löytynyt kannatusta. Venäjää Mannerheim ei kuitenkaan enää palvellut. Vanhat upseeritoverit saivat todeta, että hän vain ”hurmaa kävijät ja lähettää heidät sitten pois”. Jopa upseeritoverien auttamisen oli tapahduttava salaa siinä Suomessa, jonka russofobia oli juuri herännyt estottomaan kukoistukseensa ja toimi polttoaineena uuden kansallisvaltion rakentamisessa.

Maantieteelle Mannerheim ei voinut mitään, mutta joutui sen huomioimaan. Niin kauan kuin Pietari sijaitsi siellä missä sijaitsi, oli se Suomen lähinaapuri. Kun Saksa piiritti Leningradin, oli Suomen suunta väistämättä osa piiritysrengasta, mikäli maa oli sodassa Venäjän kanssa.

Totaalisen toisen maailmasodan oloissa oli kuitenkin ainutlaatuista, että jokin rintamanosa rauhoitettiin tältä barbarialta, vieläpä yksipuolisesti. Suomen Leningradin-rintamalla tämä tapahtui. Syitä ei kannata tässä kerrata, ne ovat kyllin ilmeiset ja yleisesti tiedossa.

Kaikki olisi kuitenkin voinut olla toisin. Niiden venäläisten, jotka sättivät Mannerheimia ja kiroavat hänen muistoaan, kannattaa ottaa huomioon, miten Stalin suhtautui viholliseensa.

Toki Suomen sotilaallinen suoritus oli paljon muutakin kuin yhden miehen luomus. Sama tietenkin pitää paikkansa myös puna-armeijaan nähden. Joka tapauksessa Stalin lausui suomalaisen delegaation välityksellä ihailunsa voitetulle vihollismaan ylipäällikölle, vieläpä kommunisteja edustavien vieraidensa suureksi kauhuksi.

En puutu tässä siihen, millainen tyranni Stalin oli. Totean kuitenkin, ettei hän ollut intellektuaalinen nolla ja kykeni erinomaisesti arvostelemaan aikansa valtiomiehiä ja sotilaita.

Mannerheimin Stalinilta saama tunnustus on mitä merkittävin kunnianosoitus, accolade, niiden joukossa, jotka Mannerheim eläessään ansaitsi. Tätä asiaa eivät suuren maanmiehemme nationalistiset tai kommunistiset parjaajat kykene ymmärtämään, mutta se on ennen muuta heidän oma ongelmansa.

Hieman kansansodasta

 

Kansat, valtiot ja taistelijat

 

Sergei Lavrov, jos nyt henkilön oikein muistan, sanoi pari päivää sitten, että nyt ruvetaan sitten puhumaan Ukrainan kansan kanssa, kun ei valtion kanssa asioista tule mitään.

Juuri sama asia sanottiin Moskovasta käsin myös hiukan ennen talvisotaa, ja kas ihmettä: Suomen kiusattu kansa nousi kuin nousikin kapinaan ja karisti harteiltaan Cajanderien ja Tannerien ikeen. Fasistisen tyrannian sijaan Suomen kansalle koitti autuas elo omassa kansantasavallassa, johon vielä liitettiin Itä-Karjaan varsinaisesti karjalaiset alueet. Luotiin siis Suur-Suomi. Kyseessä ei ollut mikään lupaus, vaan täysivaltaisten elinten solmima sopimus, joka astui voimaan heti allekirjoituspäivästä eli 2.12.1939 lähtien.

Kääntyminen kansan puoleen kuulosti komealta ja oli tavallaan vakuuttavaa: Suomen hallitusmuodonkin mukaan valta maassa kuului nimenomaan kansalle. Istuva, juuri syksyllä vuonna 1939 valittu eduskunta oli asettanut valtaan Cajanderin kansanvastaisen hallituksen, mutta aivan pian pantaisiin toimeen uudet, todella vapaat vaalit, joissa valittu uusi eduskunta toteuttaisi todellisen kansan tahdon.

Tämä kaikki oli siis Stalinin fantasiaa, jonka toteutumisen takasi maailman vahvin armeija. Voiko mikään mennä pieleen?

Mahdistaan sokaistunut Stalin kuvitteli, ettei hänen tarvinnut ottaa huomioon sitä, että se kansa oli ihan oikeastikin olemassa ja tietyissä olosuhteissa se saattoi kieltäytyä mukautumasta sille annettuun rooliin ja lakata pelkäämästä niitä seurauksia, joilla suuret ohjaajat sitä pelottelevat.

No, vuonna 1939 koko homma meni surkeasti pieleen ja aiheutti Stalinille hänen elämänsä suurimman nolauksen. Kuusisen hallitus ei saanut alamaisia eikä se koskaan saapunut Helsinkiin. Jopa rauhansopimus tehtiin kuin tehtiinkin Ryti-Tannerin hallituksen kanssa, jonka vielä hiljattain oli selitetty olevan vain vailla kansan kannatusta ja kuvattu pelkäksi rikollisjoukkioksi, jonka pyssymiehistä voittamaton puna-armeija oli puhdistamassa maata -kansanhallituksen pyynnöstä. Sotaa ei siis käyty.

Suomen armeijan vastarinta, joka oli alusta lähtien tuomittu ennen pitkää epäonnistumaan, sai kuin saikin aikaan niin suuren viivästyksen puna-armeijan etenemisessä, että Stalinin luoma skenaario Suomen ”vallankumouksesta” ja sen pyytämästä avusta menetti kaiken uskottavuutensa, eikä sitä lopulta enää kannattanut jatkaa.

Sitä paitsi hyökkääjä menetti valtavasti miehiä. Tappiot olivat hyvinkin verrattavissa maailmansodan suurimpiin taisteluihin. Lyhyessä ajassa maailman voimakkain sotakoneisto joutui ennenkokemattoman harvennuksen kohteeksi ja, kuten mielipideraportit todistavat, sekä armeijassa että omassa selustassa syntyi huolestuttavassa määrin sekasortoa ja tyytymättömyyttä.

Satojen tuhansien miesten menettäminen kaatuneina ja haavoittuneina ei ollut edes Neuvostoliitolle mikään pikkujuttu. Suomen tappiot olivat toki pienemmät, mutta ne olivat suhteellisesti hirvittävät. Molemmat osapuolet, myös Suomi, kestivät kuitenkin suoneniskun, mikä varmasti oli yllätys kaikille tarkkailijoille. Totalitarismin oloissakaan ei Neuvostoliiton tappioiden suuruutta voinut pitää täysin salassa. Huhut jopa suurentelivat niitä.

Talvisodan tulosta voi pitää lähes ainutlaatuisena: suurvalta ei kyennyt lannistamaan pientä naapuriaan asein. Pelin ratkaisivat toki viimein suurpoliittiset tekijät, joista ei tässä sen enempää. Itse tosiasia, valtavalla vyörytyksellä julistettujen hyökkääjän päämäärien vetäminen takaisin ja aivan toisenlaisen rauhan solmiminen jo voitetuksi julistetun ”kansanvihollisten” hallituksen kanssa on tässä se kiinnostava lopputulos. Itse kansahan se tässä meni sotkemaan selvät suunnitelmat.

Normaalitapaus tietenkin on, että ylivoimainen hyökkääjä tekee selvää alivoimaisen vihollisen armeijasta ja määrää sen jälkeen valloitetun maan oloista. Se voidaan liittää omaan maahan tai orjuuttaa muuten. Valloituksen jälkeen miehitetyllä maalla ovat yleensä konstit vähissä. Silloin vallanpitäjät kirjoittavat myös historian ja kertovat oman versionsa siitä, mitä kansa haluaa ja on halunnut.

Kansa ei kuitenkaan ole välttämättä ihan hampaaton. Sissisota (guerilla -pikkusota) on ikivanha keksintö, joka suosii alivoimaista. Siinä käytetään hyväksi niin sanotusti epäreiluja menetelmiä, jotka ovat vähintäänkin sukua terrorismille.

Espanjalaiset ja myös venäläiset käyttivät sissisotaa hyvällä menestyksellä Napoleonin joukkoja vastaan ja myös Suomessa alettiin vuonna 1808 hyökätä venäläisten huoltokuljetuksia ja pieniä osastoja vastaan. Se huolestutti hyökkääjää kovin ja syystäkin.

Kuitenkaan venäläiset eivät vuonna 1808 ryhtyneet taistelemaan sissejä vastaan terrorilla, toisin kuin Isonvihan aikana. Siihen ei ollut varaa, koska Suomi haluttiin liittää Venäjään ja pyrittiin saamaan mahdollisimman myötämieliseksi asialle -mikä itse asiassa onnistuikin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoittamassaan muistiossa muuan venäläinen kenraalimajuri analysoi Suomen kansan harjoittaman vastarinnan merkitystä ja mahdollisuuksia ja otti esimerkeiksi sekä Suomen sodan ajan että ns. passiivisen vastarinnan ja aktivistien terroriteot.

Everstin mielestä vastarinta oli potentiaalisesti hyvin vaarallista ja siihen oli suhtauduttu liian hyvänahkaisesti. Suomalaista ”laillisuutta” oli kumarreltu kohtuuttomasti ja annettu terroristien lähes rauhassa tehdä ja suunnitella tihutöitään.

 Suuren sodan vallitessa kansan vastarinta Suomen kaltaisessa maassa, jossa venäläisten määrä oli vähäinen, saattaisi olla erittäin vakava asia liittyneenä esimerkiksi Ruotsin hyökkäykseen. Niinpä oli omaksuttava uusi linja ja kukistettava kapinoitsijat ja separatistit brutaalisti, laillisuuteen tuijottamatta. Eihän sodassa lakia lueta.

Suunnitelmat suomalaisten vastarinnan kukistamiseksi olivat olemassa, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana niitä ei käytetty. Kokonaisuutena ottaen suomalaiset pysyivätkin emämaalle hyvin lojaaleina. Jääkäriliike oli poikkeus, mutta sitäkin kohdeltiin lähes silkkihansikkain ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=luntinen ).

Vain neljä suomalaista hirtettiin, heistä kaksi värväriä ja kaksi viipurilaista huligaania. Mikäli hirtettyjä olisikin ollut vaikkapa neljäsataa, olisi reaktio varmasti ollut aivan toisenlainen ja venäläisten kannalta paljon ikävämpi. Suomalaisilla kävi todella hyvä tuuri ensimmäisen maailmansodan aikana.

 Lojalisteilla, välinpitämättömillä ja Venäjän armeijaan menneillä ”Mannerheimin jääkäreillä” oli kaikilla luultavasti osuutensa asiassa. Sankarillisten jääkärien ja kellarijääkärien aika tuli sitten myöhemmin. Heillä oli omat ansionsa omalla sarallaan.

Kansan mahdollisuudet vastustaa valtion väkivaltakoneistoa ovat historian kuluessa vaihdelleet. Jopa Nuijasodan aikana ne osoittautuivat hyvin huonoiksi.

Myöhemmin Euroopassa vallankumoukset kuitenkin menestyivät 1700-1800-luvuilla yllättävän hyvin. Paljon riippui kansan motivaatiosta ja kyvystä ja halusta kärsiä myös menetyksiä. Aseistetun kansan idea oli lähellä kaikenlaisten utopistien sydäntä ja vallankumoussodissa, esimerkiksi Amerikassa ja Ranskassa se osoittautuikin kykeneväksi lyömään jopa ammattisotilaat. Samaahan tapahtui esimerkiksi Italiassa.

Aseet kehittyivät kuitenkin yhä tehokkaammiksi etenkin 1800-luvun lopulta lähtien ja oli odotettavissa, ettei aseistetulla kansalla olisi enää mitään sanomista konetuliaseita, panssareita ja lentokoneita vastaan.

Indokiinassa havaittiin sitten yllättäen, ettei hyvin motivoituneen kansan sissisotaa ollut mahdollista voittaa edes nykytekniikalla. Viesti ei mennyt ensi yrittämällä perille ja lisää opetusta saatiin sitten muun muassa Afganistanissa. Noissa sodissa oli kuitenkin mukana sellaisia tekijöitä, joita ei juuri kannattanut etsiä Euroopasta, alkaen uskonnollisesta fanatismista ja päätyen kulkukelvottomaan maastoon, joka toimi sissien hyväksi.

Toki Euroopassakin sissisota oli merkittävä ilmiö sekä toisessa maailmansodassa että sen jälkeen. Sekä Baltiassa että Ukrainassa miehittäjä sai monen vuoden ajan tuntea olevansa alituisessa hengenvaarassa. Kovin moni ei kuollut, mutta sitäkin useampi pelkäsi.

Mikäli nyt historian kokemusten perusteella spekuloimme sissisodan mahdollisuudella Euroopassa, voinemme lähteä siitä, että tarvitaan muutama edellytys sen muodostumiseksi tehokkaaksi pelotteeksi.

Ensinnäkin kansan täytyy omata kylliksi henkistä kanttia asettuakseen kohtuullisen usein alttiiksi hengenmenolle ja muulle terrorille. Ellei tämä edellytys täyty, ei mikään voi sitä korvata. Toiseksi kansalla on oltava tarpeeksi ja kyllin tehokkaita aseita ja kolmanneksi on oltava sopivaa maastoa ja myötämielistä väestöä, jonka keskuudessa voi toimia.

Ukrainassa sopivaa maastoa, aseita ja motivoituutta väestöä on käsittääkseni erityisesti Länsi-Ukrainassa, jossa myös on alan perinteitä. En kadehdi lainkaan niitä miehitysjoukkoja tai kollaboraattoreita, jotka saavat tehtäväkseen toimia siellä.

Tietenkin miehitysvalta ensi töikseen takavarikoi kaikki mahdolliset aseet, mutta on selvää, että rekisteröinnin ulkopuolelle jää aina melkoinen prosentti koko määrästä. Jopa Suomessakin on noin puolitoista miljoonaa luvallista asetta ja joitakin kymmeniä/satoja tuhansia luvattomia. Joukossa on paljon sissien toiveaseita, tehokkaita kiikarikivääreitä.

Halukkaat terroristit löytävät varmasti useimmissa muissakin maissa riittävän määrän aseita ja elleivät muuten löydä, niin ainahan jokin ulkopuolinen valta on valmis auttamaan, jos tällaista apua tarvitaan.

Sissisota on sotimisen muodista raakalaismaisimpia. Siinä ei oteta vankeja eikä käydä oikeutta. Todelliset ja kuvitellut vihollisen kätyrit ja kollaboraattorit surmataan muitta mutkitta ja syntyvä koston kierre ruokkii itseään, kun miehitysvalta yrittää tukahduttaa toiminnan ylimitoitetulla terrorilla. Tästähän on kokemuksia kaikista miehitetyistä maista.

Terrorin ja vastaterrorin kierteessä kehitellään myös yhä sadistisempia kidutustapoja ja kostoa sovelletaan yhä kauemmas varsinaisten toimijoiden piiristä. Sanalla sanoen, normaali rauhanaikainen inhimillisyys jää kauas taa ja ihmisen petomainen luonto nousee etualalle. Tämä ilmiö tunnetaan kaikista vastarintaliikkeistä, vaikka sitä ei jälkikäteen mainostetakaan.

Sissisota, jota muistan joskus 1960-70-luvuilla nuorison piirissä naiivisti ihannoidun, on suurimpia onnettomuuksia, mitä kansakunnalle voi sattua. Se myös jakaa kansan kahtia. Silti se on heikon viimeinen keino ja tuottaa korskealle hyökkääjälle aina menetyksiä. Baltian maat, jotka eivät aluksi tehneet vastarintaa miehittäjille, joutuivat sittemmin kokemaan sissitoiminnan kirot. Nyt metsäveljien perinnöstä ylpeillään.

Joka tapauksessa pöyhkeät suurvallat, jotka kerskuvat armeijoillaan, ovat viimeisen puolen vuosisadan mittaan yhä uudelleen saaneet kantapään kautta oppia kunnioittamaan tuota paljon puhuttua ja puheissa ylistettyä kansaa, jonka roolia ei kannata yrittää kirjoittaa valmiiksi, kun laaditaan skenaario hyökkäyksestä.

 Lähes aina kansalle joka tapauksessa vielä jää vielä se viimeinen keino, mikäli vastarinta säännöllisen armeijan toimesta käy mahdottomaksi. Tämä merkitsee henkistä siirtymää yhä lähemmäs apinan tasoa, mutta sehän lieneekin joka tapauksessa aikamme megatrendi.

Järkensä säilyttäneen valloittajan onkin aina syytä viimeisen saakka välttää menemästä liian pitkälle -mutta juuri siihen saattaa sissiliike sen halutakin provosoida. Väkivalloin hallussa pidetystä maasta saattaa kehittyä sellainen avoin haava, että sen hallussa pitäminen on valloittajalle pitkän päälle vain taakka ja kansallinen onnettomuus. Jopa Stalin ja Molotov näyttävät aikoinaan ymmärtäneen tämän asian riittävästi havainto-opetusta saatuaan.