Hieman kansansodasta

 

Kansat, valtiot ja taistelijat

 

Sergei Lavrov, jos nyt henkilön oikein muistan, sanoi pari päivää sitten, että nyt ruvetaan sitten puhumaan Ukrainan kansan kanssa, kun ei valtion kanssa asioista tule mitään.

Juuri sama asia sanottiin Moskovasta käsin myös hiukan ennen talvisotaa, ja kas ihmettä: Suomen kiusattu kansa nousi kuin nousikin kapinaan ja karisti harteiltaan Cajanderien ja Tannerien ikeen. Fasistisen tyrannian sijaan Suomen kansalle koitti autuas elo omassa kansantasavallassa, johon vielä liitettiin Itä-Karjaan varsinaisesti karjalaiset alueet. Luotiin siis Suur-Suomi. Kyseessä ei ollut mikään lupaus, vaan täysivaltaisten elinten solmima sopimus, joka astui voimaan heti allekirjoituspäivästä eli 2.12.1939 lähtien.

Kääntyminen kansan puoleen kuulosti komealta ja oli tavallaan vakuuttavaa: Suomen hallitusmuodonkin mukaan valta maassa kuului nimenomaan kansalle. Istuva, juuri syksyllä vuonna 1939 valittu eduskunta oli asettanut valtaan Cajanderin kansanvastaisen hallituksen, mutta aivan pian pantaisiin toimeen uudet, todella vapaat vaalit, joissa valittu uusi eduskunta toteuttaisi todellisen kansan tahdon.

Tämä kaikki oli siis Stalinin fantasiaa, jonka toteutumisen takasi maailman vahvin armeija. Voiko mikään mennä pieleen?

Mahdistaan sokaistunut Stalin kuvitteli, ettei hänen tarvinnut ottaa huomioon sitä, että se kansa oli ihan oikeastikin olemassa ja tietyissä olosuhteissa se saattoi kieltäytyä mukautumasta sille annettuun rooliin ja lakata pelkäämästä niitä seurauksia, joilla suuret ohjaajat sitä pelottelevat.

No, vuonna 1939 koko homma meni surkeasti pieleen ja aiheutti Stalinille hänen elämänsä suurimman nolauksen. Kuusisen hallitus ei saanut alamaisia eikä se koskaan saapunut Helsinkiin. Jopa rauhansopimus tehtiin kuin tehtiinkin Ryti-Tannerin hallituksen kanssa, jonka vielä hiljattain oli selitetty olevan vain vailla kansan kannatusta ja kuvattu pelkäksi rikollisjoukkioksi, jonka pyssymiehistä voittamaton puna-armeija oli puhdistamassa maata -kansanhallituksen pyynnöstä. Sotaa ei siis käyty.

Suomen armeijan vastarinta, joka oli alusta lähtien tuomittu ennen pitkää epäonnistumaan, sai kuin saikin aikaan niin suuren viivästyksen puna-armeijan etenemisessä, että Stalinin luoma skenaario Suomen ”vallankumouksesta” ja sen pyytämästä avusta menetti kaiken uskottavuutensa, eikä sitä lopulta enää kannattanut jatkaa.

Sitä paitsi hyökkääjä menetti valtavasti miehiä. Tappiot olivat hyvinkin verrattavissa maailmansodan suurimpiin taisteluihin. Lyhyessä ajassa maailman voimakkain sotakoneisto joutui ennenkokemattoman harvennuksen kohteeksi ja, kuten mielipideraportit todistavat, sekä armeijassa että omassa selustassa syntyi huolestuttavassa määrin sekasortoa ja tyytymättömyyttä.

Satojen tuhansien miesten menettäminen kaatuneina ja haavoittuneina ei ollut edes Neuvostoliitolle mikään pikkujuttu. Suomen tappiot olivat toki pienemmät, mutta ne olivat suhteellisesti hirvittävät. Molemmat osapuolet, myös Suomi, kestivät kuitenkin suoneniskun, mikä varmasti oli yllätys kaikille tarkkailijoille. Totalitarismin oloissakaan ei Neuvostoliiton tappioiden suuruutta voinut pitää täysin salassa. Huhut jopa suurentelivat niitä.

Talvisodan tulosta voi pitää lähes ainutlaatuisena: suurvalta ei kyennyt lannistamaan pientä naapuriaan asein. Pelin ratkaisivat toki viimein suurpoliittiset tekijät, joista ei tässä sen enempää. Itse tosiasia, valtavalla vyörytyksellä julistettujen hyökkääjän päämäärien vetäminen takaisin ja aivan toisenlaisen rauhan solmiminen jo voitetuksi julistetun ”kansanvihollisten” hallituksen kanssa on tässä se kiinnostava lopputulos. Itse kansahan se tässä meni sotkemaan selvät suunnitelmat.

Normaalitapaus tietenkin on, että ylivoimainen hyökkääjä tekee selvää alivoimaisen vihollisen armeijasta ja määrää sen jälkeen valloitetun maan oloista. Se voidaan liittää omaan maahan tai orjuuttaa muuten. Valloituksen jälkeen miehitetyllä maalla ovat yleensä konstit vähissä. Silloin vallanpitäjät kirjoittavat myös historian ja kertovat oman versionsa siitä, mitä kansa haluaa ja on halunnut.

Kansa ei kuitenkaan ole välttämättä ihan hampaaton. Sissisota (guerilla -pikkusota) on ikivanha keksintö, joka suosii alivoimaista. Siinä käytetään hyväksi niin sanotusti epäreiluja menetelmiä, jotka ovat vähintäänkin sukua terrorismille.

Espanjalaiset ja myös venäläiset käyttivät sissisotaa hyvällä menestyksellä Napoleonin joukkoja vastaan ja myös Suomessa alettiin vuonna 1808 hyökätä venäläisten huoltokuljetuksia ja pieniä osastoja vastaan. Se huolestutti hyökkääjää kovin ja syystäkin.

Kuitenkaan venäläiset eivät vuonna 1808 ryhtyneet taistelemaan sissejä vastaan terrorilla, toisin kuin Isonvihan aikana. Siihen ei ollut varaa, koska Suomi haluttiin liittää Venäjään ja pyrittiin saamaan mahdollisimman myötämieliseksi asialle -mikä itse asiassa onnistuikin.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoittamassaan muistiossa muuan venäläinen kenraalimajuri analysoi Suomen kansan harjoittaman vastarinnan merkitystä ja mahdollisuuksia ja otti esimerkeiksi sekä Suomen sodan ajan että ns. passiivisen vastarinnan ja aktivistien terroriteot.

Everstin mielestä vastarinta oli potentiaalisesti hyvin vaarallista ja siihen oli suhtauduttu liian hyvänahkaisesti. Suomalaista ”laillisuutta” oli kumarreltu kohtuuttomasti ja annettu terroristien lähes rauhassa tehdä ja suunnitella tihutöitään.

 Suuren sodan vallitessa kansan vastarinta Suomen kaltaisessa maassa, jossa venäläisten määrä oli vähäinen, saattaisi olla erittäin vakava asia liittyneenä esimerkiksi Ruotsin hyökkäykseen. Niinpä oli omaksuttava uusi linja ja kukistettava kapinoitsijat ja separatistit brutaalisti, laillisuuteen tuijottamatta. Eihän sodassa lakia lueta.

Suunnitelmat suomalaisten vastarinnan kukistamiseksi olivat olemassa, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana niitä ei käytetty. Kokonaisuutena ottaen suomalaiset pysyivätkin emämaalle hyvin lojaaleina. Jääkäriliike oli poikkeus, mutta sitäkin kohdeltiin lähes silkkihansikkain ( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=luntinen ).

Vain neljä suomalaista hirtettiin, heistä kaksi värväriä ja kaksi viipurilaista huligaania. Mikäli hirtettyjä olisikin ollut vaikkapa neljäsataa, olisi reaktio varmasti ollut aivan toisenlainen ja venäläisten kannalta paljon ikävämpi. Suomalaisilla kävi todella hyvä tuuri ensimmäisen maailmansodan aikana.

 Lojalisteilla, välinpitämättömillä ja Venäjän armeijaan menneillä ”Mannerheimin jääkäreillä” oli kaikilla luultavasti osuutensa asiassa. Sankarillisten jääkärien ja kellarijääkärien aika tuli sitten myöhemmin. Heillä oli omat ansionsa omalla sarallaan.

Kansan mahdollisuudet vastustaa valtion väkivaltakoneistoa ovat historian kuluessa vaihdelleet. Jopa Nuijasodan aikana ne osoittautuivat hyvin huonoiksi.

Myöhemmin Euroopassa vallankumoukset kuitenkin menestyivät 1700-1800-luvuilla yllättävän hyvin. Paljon riippui kansan motivaatiosta ja kyvystä ja halusta kärsiä myös menetyksiä. Aseistetun kansan idea oli lähellä kaikenlaisten utopistien sydäntä ja vallankumoussodissa, esimerkiksi Amerikassa ja Ranskassa se osoittautuikin kykeneväksi lyömään jopa ammattisotilaat. Samaahan tapahtui esimerkiksi Italiassa.

Aseet kehittyivät kuitenkin yhä tehokkaammiksi etenkin 1800-luvun lopulta lähtien ja oli odotettavissa, ettei aseistetulla kansalla olisi enää mitään sanomista konetuliaseita, panssareita ja lentokoneita vastaan.

Indokiinassa havaittiin sitten yllättäen, ettei hyvin motivoituneen kansan sissisotaa ollut mahdollista voittaa edes nykytekniikalla. Viesti ei mennyt ensi yrittämällä perille ja lisää opetusta saatiin sitten muun muassa Afganistanissa. Noissa sodissa oli kuitenkin mukana sellaisia tekijöitä, joita ei juuri kannattanut etsiä Euroopasta, alkaen uskonnollisesta fanatismista ja päätyen kulkukelvottomaan maastoon, joka toimi sissien hyväksi.

Toki Euroopassakin sissisota oli merkittävä ilmiö sekä toisessa maailmansodassa että sen jälkeen. Sekä Baltiassa että Ukrainassa miehittäjä sai monen vuoden ajan tuntea olevansa alituisessa hengenvaarassa. Kovin moni ei kuollut, mutta sitäkin useampi pelkäsi.

Mikäli nyt historian kokemusten perusteella spekuloimme sissisodan mahdollisuudella Euroopassa, voinemme lähteä siitä, että tarvitaan muutama edellytys sen muodostumiseksi tehokkaaksi pelotteeksi.

Ensinnäkin kansan täytyy omata kylliksi henkistä kanttia asettuakseen kohtuullisen usein alttiiksi hengenmenolle ja muulle terrorille. Ellei tämä edellytys täyty, ei mikään voi sitä korvata. Toiseksi kansalla on oltava tarpeeksi ja kyllin tehokkaita aseita ja kolmanneksi on oltava sopivaa maastoa ja myötämielistä väestöä, jonka keskuudessa voi toimia.

Ukrainassa sopivaa maastoa, aseita ja motivoituutta väestöä on käsittääkseni erityisesti Länsi-Ukrainassa, jossa myös on alan perinteitä. En kadehdi lainkaan niitä miehitysjoukkoja tai kollaboraattoreita, jotka saavat tehtäväkseen toimia siellä.

Tietenkin miehitysvalta ensi töikseen takavarikoi kaikki mahdolliset aseet, mutta on selvää, että rekisteröinnin ulkopuolelle jää aina melkoinen prosentti koko määrästä. Jopa Suomessakin on noin puolitoista miljoonaa luvallista asetta ja joitakin kymmeniä/satoja tuhansia luvattomia. Joukossa on paljon sissien toiveaseita, tehokkaita kiikarikivääreitä.

Halukkaat terroristit löytävät varmasti useimmissa muissakin maissa riittävän määrän aseita ja elleivät muuten löydä, niin ainahan jokin ulkopuolinen valta on valmis auttamaan, jos tällaista apua tarvitaan.

Sissisota on sotimisen muodista raakalaismaisimpia. Siinä ei oteta vankeja eikä käydä oikeutta. Todelliset ja kuvitellut vihollisen kätyrit ja kollaboraattorit surmataan muitta mutkitta ja syntyvä koston kierre ruokkii itseään, kun miehitysvalta yrittää tukahduttaa toiminnan ylimitoitetulla terrorilla. Tästähän on kokemuksia kaikista miehitetyistä maista.

Terrorin ja vastaterrorin kierteessä kehitellään myös yhä sadistisempia kidutustapoja ja kostoa sovelletaan yhä kauemmas varsinaisten toimijoiden piiristä. Sanalla sanoen, normaali rauhanaikainen inhimillisyys jää kauas taa ja ihmisen petomainen luonto nousee etualalle. Tämä ilmiö tunnetaan kaikista vastarintaliikkeistä, vaikka sitä ei jälkikäteen mainostetakaan.

Sissisota, jota muistan joskus 1960-70-luvuilla nuorison piirissä naiivisti ihannoidun, on suurimpia onnettomuuksia, mitä kansakunnalle voi sattua. Se myös jakaa kansan kahtia. Silti se on heikon viimeinen keino ja tuottaa korskealle hyökkääjälle aina menetyksiä. Baltian maat, jotka eivät aluksi tehneet vastarintaa miehittäjille, joutuivat sittemmin kokemaan sissitoiminnan kirot. Nyt metsäveljien perinnöstä ylpeillään.

Joka tapauksessa pöyhkeät suurvallat, jotka kerskuvat armeijoillaan, ovat viimeisen puolen vuosisadan mittaan yhä uudelleen saaneet kantapään kautta oppia kunnioittamaan tuota paljon puhuttua ja puheissa ylistettyä kansaa, jonka roolia ei kannata yrittää kirjoittaa valmiiksi, kun laaditaan skenaario hyökkäyksestä.

 Lähes aina kansalle joka tapauksessa vielä jää vielä se viimeinen keino, mikäli vastarinta säännöllisen armeijan toimesta käy mahdottomaksi. Tämä merkitsee henkistä siirtymää yhä lähemmäs apinan tasoa, mutta sehän lieneekin joka tapauksessa aikamme megatrendi.

Järkensä säilyttäneen valloittajan onkin aina syytä viimeisen saakka välttää menemästä liian pitkälle -mutta juuri siihen saattaa sissiliike sen halutakin provosoida. Väkivalloin hallussa pidetystä maasta saattaa kehittyä sellainen avoin haava, että sen hallussa pitäminen on valloittajalle pitkän päälle vain taakka ja kansallinen onnettomuus. Jopa Stalin ja Molotov näyttävät aikoinaan ymmärtäneen tämän asian riittävästi havainto-opetusta saatuaan.