Seksiä ja seksiä
Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta. Suomentanut Risto Hannula. 2001, 218 s.
Matti Mäkelä, Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia. 1995. 157 s.
Joskus on pohdiskeltu ja liekö mittailtukin, miten usein nuoret miehet ajattelevat seksiä. Muistelen, että joka kolmannessa ajatuksessa sen karvainen hahmo vilahti, vai mikä adjektiivi nykyään olisikaan ajanmukainen ja kuvaavampi.
Mutta Kari Suomalainen, tunnetusti viisas mies, väitti, että naiset taas eivät mitään muuta ajattelekaan kuin seksiä. Kaikki on heille sitä, vaatteista ruokiin ja lapsista kahvikutsuihin.
Saattaahan se olla. Tosin tutkijat ovat muistaakseni havainneet, että nimenomaan naissukupuolen keskuudessa on tavattoman suuria eroja seksuaalisuuden intensiivisyydessä. Jokin neljäsosa on seksuaalisesti hyvin vaativaa ja siitä aina kiinnostunutta, kun taas lopuilla asia on paljon enemmän kätkössä ja siitä saatu tyydytyskin yleensä aika vaatimatonta.
Mikäli jälkimmäinen pitää paikkansa, kuten uskon, se selittää yhtä ja toista myös siitä sekasotkusta, jota monet ns. naistutkijat julistavat. Kaikkia naisia koskeviksi tosiasioiksi, kun julistetaan omat, aivan epätyypilliset kokemukset sen sijaan, että otettaisiin vakavasti todellisten naisten tuntijoiden näkemyksiä. Näitä taas löytyy miesten parista, sellaisten, joilla on verrattain laajasti kokemuksia alalta, sanokaamme nyt 10-30 vakavaa ja syvällistä suhdetta.
Joka tapauksessa, Merete Mazzarella tuntuu aivan hyvin sopivan tuohon Kari Suomalaisen kaavaan. Vanheneminen ja kuoleman lähestyminen on hänelle kiinnostavaa nimenomaan siitä näkökulmasta, miten seksin mahtaa siinä käydä.
Eihän siinä välttämättä niin huonosti käy, ainakaan nyt heti ensimmäisten kymmenen eläkevuoden aikana, mutta toki koko prosessissa syntyy ennemmin tai myöhemmin uusia tarvehierarkioita, joista nuoruusiän seksuaalikeskeiset käsitykset ovat kaukana. Ja nuorenapa tämäkin kirjoittaja alkoi vanhenemista opettaa.
Mutta kovin moni asia on suhteellinen ja ajan myötä muuttuva. Montaigne alkoi tuntea itsensä vanhaksi 30-vuotiaana, kun taas meidän aikamme terhakat mummot ja vaarit saattavat olla täydessä iskussa vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Ei seksiäkään iän mukana unohtaa tarvitse, kyllä apteekki auttaa.
1970-luvun suomalaisissa seksitutkimuksissa tutkittavien yläikärajana oli 59 vuotta, mainitsee kirjoittaja, mutta nyt se oli nostettu 74 vuoteen. Itse muistelen, että aloin työpaikalla vastata kyselyyn seksuaalisesta ahdistelusta (vaiko sittenkin häirinnästä?), kunnes huomasin, että yläikärajana tosiaan oli tuo 59 vuotta. Olipa siinä ja siinä, etten loukkaantunut koko ikäluokan puolesta, mutta silloinhan sitä olisi pidetty naurettavana, mitä se tietysti olisi ollutkin.
Joka tapauksessa Matti Mäkelä osoittaa kirjassaan olevansa loukkaantunut aikansa sukupuolisovinismin (female chauvinism) johdosta ja syytä kyllä olikin. Toinen toistaan häpeämättömämpiä muoteja ilmaantui meidänkin maahamme, kaikkein törkeimpänä maaninen yritys etsiä kaikkialta isän ja lapsen suhteesta insestiä, mistä synnytettyjä valemuistoja sitten käytettiin hyväksi avioeroprosesseissa.
Mäkelä näyttää vastaavan häväistykseen maskuliinisella épatagella ja esittelee sadomasokistisia kuvitelmiaan, joissa alistettu nainen vasta toden teolla pääsee toteuttamaan syvimpiä tarpeitaan.
Ellen väärin muista, Mäkelä todella onnistui aikoinaan ärsyttämään niitä, joita oli tarkoitus, joten nuokaan harjoitukset eivät menneet hukkaan, vaikka markiisi de Sade oli kyllä sanonut saman jo kauan sitten ja paljon pirullisemmin.
Mäkelän esittämät kuvitelmat neitsytvaimosta ja ainoastaan hänelle koko elämänsä aikana antautuvasta kumppanista saattavat kuvata hänen todellisia tarpeitaan tai sitten ei. Olisi absurdia väittää, että ne ehdottomasti ovat tyypillisiä miehisiä tarpeita. Kirjallista puhettahan tämä on.
Kenties ihan todellista tilannetta sen sijaan kuvasi novelli Kaksi vaimoa, jossa kirjoittaja esitteli kiinnostavaa uusperheen mallia.
Ranskalaisessa kulttuurissahan oli aikoinaan tapana, että perheeseen kuului rakastajatar, josta kuitenkaan ei perheessä sen enempää puhuttu, vaikka käytetty termi olikin ménage à trois eli kolmen talous. Olihan niitä sellaisiakin, kuten muistamme esimerkiksi Juhani Ahon tapauksesta.
Mäkelällä sen sijaan laajennettuun perheeseen kuuluu toinen vaimo, jonka luo hän menee yhdeksi päiväksi viikossa. Ykkösvaimo heittää sinne usein autolla ja motkottaa, mutta hyväksyy asian. Lasten kanssa asiasta ei sen enempää puhuta, mutta kaikkihan sen tietävät.
Mäkelän kuvaama systeemi sinänsä lienee tervetullut innovaatio tällä alalla. Niin sanotut uusioperheet, joissa lapsia pompotellaan kuin lemmikkejä ja joissa yleensä yhden vanhemman seksihaluille uhrataan miltei kaikki muu mahdollinen, ovat epäterve ilmiö.
Mäkelän idea siitä, miten keskinäinen vihamielisyys laukaistaan, kuulostaa nerokkaalta: molemmat pannaan vuorollaan puoleksi tunniksi kehumaan toista. Jopa tulee hyvä olo ja vaikutus kestää kauan!
Epäilemättä muslimien moniavioisuus on selvästi meikäläistä paljon säädyllisemmän seksuaalielämän instituutio, mutta sehän nyt ei ole herran aikoihin ollut arvo sinänsä. Sen sijaan siihen yhdistettävä miehen herruus voisi olla tavoittelemisen arvoista.
Avioliittoa on kristillisissä kirkoissa pidetty yleensä sakramenttina tai sen veroisena valana Jumalan edessä, eikä vain jonkinlaisena ehdollisena sitoutumisena erääseen huvittelun muotoon. Sellainen käsite kuin Ensitreffit alttarilla puhuu enemmän kuin tuhat sanaa oman aikamme tasosta ja laadusta tässä suhteessa.
Mäkelä viittaa kirjassaan myös aikansa ansiokkaisiin ja uraauurtavaan seksitutkimukseen (Kontula – Haavio-Mannila 1993).
Siinä muun muassa todettiin, että sukupuolia oli kaksi: Vasta aivan pienenä ja määrältään merkityksettömänä tulevat homo- la lesbosuhteet sekä muita sukupuoli-identiteettejä etsivät ihmiset. Heistä tosin puhutaan paljon, mutta etupäässä siksi, että heistä voi kaukaisina ja vaarattomina puhua. Koskevathan nuo puheet vakiintunutta, samana pysyvää joukkoa, jota on helppo vastustaa tai puolustaa.
Tai mitä ihmeen vastustamista tai puolustamista siinä oli, mitä ihmiset keskenään neljän seinän sisällä tekevät? Marginaalit ovat marginaaleja ja olisi absurdia viritellä koko yhteiskunta heidän tarpeidensa mukaan.
Se oli sitä aikaa se, neljännesvuosisata meidät siitä nyt erottaa. Mitäpä järkevää asiaan voisi lisätä?