Mrrr

 

Ihmisen eläimellistyminen

 

     Kun luin Tampereen pridetouhuissa mainostetusta veriseksistä, siis sellaisesta leikistä, jossa partnerin ihon alle mennään ihan siinä konkreettisessa mielessä, että saadaan veri roiskumaan, tuli mieleeni kysymys: mitä tarvitaan ihmisen eläimellistymiseen? Onko tuollainen leikki jotakin atavistista petomaisuutta, johon ihminen sisimmässään tuntee tarvetta palata?

     Hylkäsin oitis moisen ajatuksen. Eiväthän eläimet kaipaa verenvuotoa seksileikeissään, eiköhän kyseessä ole syvästi juuri inhimillinen keksintö. Ihmisen luova kyky riittää rakentelemaan sellaisia seksisessioita, joihin eläimillä ei ole mitään mahdollisuuksia ja tuskinpa tarvettakaan.

     Ja mitä voisi tarkoittaa ihmisen eläimellistyminen? Ihminenhän on jo eläin, kuten jokaisen on pakko tunnustaa. Ehkä voitaisiin ajatella muuttumista sellaiseksi eläimeksi tai siis sellaisen eläimen tavoille, jotka eivät ole ihmiselle lajityypillisiä.

     Natsit ihailivat eläimellistynyttä ihmistä, jonka piti vielä mieluusti olla vaaleakarvainen peto -die blonde Bestie. Valitettavasti tuo blondius oli Saksassa kiusallisen harvinaista ja nimenomaan Suomessa kaikkein yleisintä.

     Olen ymmärtänyt, ettei ns. poliittisesti korrektin ajattelun mukaan ihmisellä sinänsä ole mitään erityisiä ansioita muiden eläinten joukossa, mutta sen sijaan kyllä valtava syntitaakka niskoillaan, se kun on hävittänyt runsaasti sellaisia yksilöitä, joita ei ole tarvinnut syödäkseen, myös omasta populaatiostaan. Lajejakin on mennyt ja menee, kuten on toki tullut ja mennyt hamasta syntymästään lähtien.

     Kun kuitenkin puhumme ihmisen eläimellistymisestä, emme tarkoita esimerkiksi tehomaatalouden harjoittajaa. Tarkoitamme sen sijaan kiilusilmäistä himomurhaajaa eli ihmisessä olevan kulttuurisen kerroksen hävittyä syntynyttä otusta.

     Ihminen, jolle ei ole mitään opetettu, voisi ehkä olla samanlainen murisija ja kiljuja ja samaan aikaan kiimainen ja ahne otus kuin muutkin kasvattamatta jääneet kädelliset ja kädettömätkin. Tosin Caspar Hauserin tapaus ei vahvista tätä olettamusta, mutta hän oli vain yksi kuriositeetti.

     Ehkäpä eläimellistynyt ihminen muistuttaa lähinnä toveri Šarikovia, jonka Mihail Bulgakov mielikuvituksessaan loi: kun ihmiselle vaihdettiin koiran sydän, hänestä tuli karkea juoppo, jolle kaikkinainen sivistys oli täysin vierasta, mutta vaistot sitäkin läheisempiä.

Poligraf Poligrafovitš Šarikov, entinen Šarik (Musti) oli kyllä huonotapainen ja pidäkkeetön, mutta ei ”eläimellistynyt” edes venäläisessä mielessä (ozverevši), mikä tarkoittaisi raivostumista. Kirjailijalta kyseessä oli tietenkin piikki virallisen proletariaatin palvonnan suuntaan.

     Missä määrin Šarikov oli oikeastaan pohjimmiltaan koira ja missä määrin vain kurjasti elävä proletaari, jolle neuvostovalta oli pakottanut tietyt elinehdot?

     En ryhdy tässä pohtimaan, missä määrin nykyaikainen sohvaperuna muistuttaa Šarikovia ja missä määrin tämä ilmeisen todellinen tyyppi esiintyy eri valtioissa ja kulttuureissa.

      Uskon, ettei se ole kovin harvinainen ja että länsimaat, joissa uuslukutaidottomuus ja lapsentasoisten televisio-ohjelmien ja raakuudella ja seksillä ratsastavien filmien nauttiminen saattaa olla kokopäiväistä, ovat jokseenkin varmasti tuntumassa.

     Ihmisen tekee meidän (?) käsityksissämme ihmiseksi hänen aivoihinsa kasvatuksen avulla hankittu kulttuurinen kerrostuma ja se taas edellyttää elävä kulttuuria, jossa ero ihmisten ja eläinten, niiden arvojen ja arvostusten välillä tehdään selväksi.

     Kuten tunnettua, tämä ero on sittemmin sivilisaatiossamme tullut yhä häilyvämmäksi ja täysin eläimellistä ihmistä pidetään lähtökohtaisesti ja tasa-arvon periaatteen postulaattina muiden ihmisten ja jopa myös muiden lajien veroisena. Tämä sillä varauksella, ettei ihminen mahtavassa pahuudessaan ole jalojen selkärankaisten tasolla (vrt. Swiftin yahoot).

     Ihmisen eläimellistymisestä kirjoitti kiinnostavan romaanin Michel Houellebecq, jonka kirjan ”Serotoniini” teeman hesarin kulttuuritoimittaja luokitteli keski-ikäisen heteromiehen ongelmiksi, jota moderni yhteiskunta ja ”yliviriili”(sic) tyttöystävä ahdistavat.

     Itse asiassa tekijä oli kuvannut ihmistä, jonka serotoniinipillerit vapauttivat hyvän ja pahan ymmärtämisestä ja joka alkoi tuntea kuin eläin, siis merkityksessä sellainen eläin, jolle ei ollut kehittynyt inhimillisen kulttuurin antamia rajoituksia.

     Eläimellistyminen oli toki alkanut jo tyttöystävän kanssa vietetystä elämästä, tämä kun oli alkanut harrastaa seksiä poikaystävänsä ohella erilaisten koirien kanssa ja ihmisuros oli siis joutunut tasa arvoiseksi eläimeksi ainakin koirien rinnalle.

     Kirjan varsinainen huippu on, kun uros, saadakseen paritella entisen partnerinsa kanssa suunnittelee ampuvansa tämän lapsen, kuten myös karhut tekevät poikasille päästäkseen parittelemaan naaraan kanssa.

     Tuon tapahtuman valmisteluun ei liity mitään moraalisia estoja ja lapsi on jo kiväärin hiusristikolla ja hänen kuolemansa on lyhyen liipaisimen puristuksen päässä.

      Jostakin syystä jokin salaperäinen inhimillisyyden säde kuitenkin paljastaa eläimellisyyden alhaisuuden viime hetkellä. Mistä moinen johtuu, ei käy ihan selväksi. Lukija saattaa toki ajatella, ettei nainen missään tapauksessa olisi suostunut seksiin lapsensa murhaajan kanssa, eihän ihminen mikään karhu ole.

     Joka tapauksessa kirja on huikea tarina ihmisen eläimellistymisestä, joka on yhä selvemmin ja vaikuttavammin tätä päivää. Itse asiassa eläimiä tarjotaan yhä useammin meille esikuviksi erilaisista hyvistä asioita, aina pelisilmästä lähtien (vrt. Vihavainen: Haun simpanssi tulokset ).

     Entäpä sen verileikin esittäminen ylpeästi pride-tapahtumassa? Ihminen on muuntelevainen ja ehkäpä jotkut meistä ovatkin perusluonteeltaan kuin ahmoja, jotka verihumalassaan tappavat kymmeniä saaliseläimiä aikomattakaan niitä syödä? Veressä on taikaa. Mitä sanoikaan jo Goethen Mefistofeles: Das Blut ist ein ganz besondrer Saft…

     Ehkä verileikkiin mielistyneen homon (sapiens) jalo intohimo koskee vain yhtä kohdetta, jota ei suinkaan tee mieli esimerkiksi tappaa? Mistäs niitä uusia aina riittäisi tilalle, ainakaan täällä phjolassa ilman maahanmuuttoa?

     En kuvittele tietäväni vastausta, enkä asettaudu toisten lajitoverieni yläpuolelle sanoessani, ettei asia tosiaankaan minua kiinnosta ja tuskinpa olisi kiinnostanut nuorempanakaan. Ei ainakaan tule sellaisia kuvitelmia nyt mieleen.

     Ymmärrän tietenkin sen, että ihmisen, jolla on tuollainen taipumus, ei ole mitään syytä yrittää sitä kitkeä, vaan nimenomaan ylpeästi tuoda se pride-tapahtumissa esiin juhlinnan esineeksi. Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä, kuin halujen ja taipumusten ehdottomasta tasa-arvosta, jota myös kirkkomme saarnaa.

      Ja totisesti, eikö veren juonti ainakin symbolisella tasolla kuulukin pyhiin rituaaleihimme? Se veri on ihmisen pojan (ja tytön) verta ja siinä on mukana, siis symbolisesti, kaikilla mahdollisilla mielihaluilla siunattujen ihmisten elonneste. Niiden oikeutta tasa-arvoon kunnioittakaamme tänä päivänä.

Arvomme mekin ansaitsemme

 

Outouden paradoksi

 

Joskus lähimenneisyydessä Jonathan Haidt toi käyttöön termin WEIRD, jonka merkitys selitetään tuonnempana tarkemmin.

Joka tapauksessa kyseessä oli vauraan länsimaisen ihmisen psykologiaa kuvaava lyhenne, jota käytettiin viittaamaan nimenomaan tällaisen ihmistyypin poikkeuksellisuuteen, sen omituisuuteen koko maailman viitekehyksessä arvioiden.

Western, Educated, Industrialized, Rich, Democratic oli määritelmä, joka sopi vain pienehkölle vähemmistölle ihmislajin edustajista. Siitä huolimatta nämä ihmiset pitivät yleensä omia arvojaan ainoina järkevinä ja hyväksyttävinä ja vaativat kaikkia muitakin niitä kunnioittamaan.

Haidt käyttää käsitettä ”moraalinen monismi”, joka ymmärtääkseni viittaa käytännössä utilitaristiseen mielihyväkalkyyliin. Lyhyesti sanoen, hyvää on se, mikä tuottaa mielihyvää ja lisää sen yhteissummaa maailmassa, pahaa taas kaikki, joka toimii toiseen suuntaan.

Tämä filosofia esiintyi sangen itsekylläisesti ja korosti myös suvaitsevaisuuttaan: sen omaksuneet eivät esimerkiksi paheksuneet niin sanottuja uhrittomia rikoksia eläimeen sekaantumisesta insestiin ja suorastaan velvoittivat erilaisten seksuaalisten poikkeamien edustajia ylpeilemään erikoisuudestaan.

Myös esimerkiksi sukupuolten välisten erojen ignorointi ja jopa hävittäminen kuului ”outojen” hyveisiin. Sellaiset irrationaaliset kulttuuripiirteet, kuin vanhempien kunnioitus tai sukulaissuhteiden erityinen arvostus nähtiin vahingollisena ja tuomittavana.

Tässähän ilmeni se länsimaisen kulttuurin keskeinen kehityslinja, jonka syntyä esimerkiksi Jukka Korpela viimeisimmässä kirjassaan on analysoinut. Länsimaisuus merkitsi rationaalisuutta Max Weberin mielessä eli sitä, että asioita lakattiin henkilöimästä ja ihanteeksi tuli lainalainen yhteiskunta, joka oli ennustettava ja luotettava, kaikille yleisiä ja yhtäläisiä sääntöjä tarjoava ja vaativa.

Ihmisten välisten suhteiden muuttuminen rahasuhteiksi oli keskeinen ja symbolisesti olennainen osa tätä prosessia, kuten jo Marx ja Engels Kommunistisessa manifestissaan (Manifest der Kommunistischen Partei,1848) huomasivat. Heillähän oli moniakin teräviä oivalluksia omasta ajastaan.

Kuten Marx ja Engels. myös koko WEIRD-yhteisö on noudattanut kristillisperäistä, eskatologista uskoa, jonka mukaan maailmalla on vain yksi väistämätön kehityssuunta ja se on nimenomaan tuon outouden (WEIRDness) tuleminen koko maailmassa vallitsevaksi.

Tunnettu, valtavaan tutkimusmateriaaliin perustuva Word Values Survey-projekti, jota on vuosikymmenien ajan toteutettu kymmenissä eri maissa, antaakin tuollaiselle otaksumalle vankkaa tukea. (ks.  Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ).

En halua ryhtyä obskurantiksi, joka kiistää tuon projektin tulokset. Ilmeisestikin on niin, että tutkijoiden havaitsemien arvojen muutosten suunta on yleisellä tasolla ollut selvä: ihmiskunta kehittyy synkimmästä islamilaisesta pimeydestä kohti ruotsalaista suvaitsevaa ja hedonistista valkeutta. Meillä suomalaisilla on kunnia olla kärkijoukossa, vaikka taas Ruotsia jäljessä…

Joka tapauksessa tuo outojen (WEIRD) olettama kehitys tuntuu nyt pahasti takkuavan. Perinnäiset arvot, etenkin perheeseen ja sukuun liittyvät, ovat tavattoman sitkeitä ja siirtyvät siirtolaisten mukana myös sieltä takapajulasta pohjoiseen, Ruotsiinkin. Meillä toki kaikki käy aina toisin. Kyllä minäkin sen tiedän.

Niin kauan kuin globaali pohjoinen oli rikkauden ja mahdin synonyymi, tuntui siltä, että historia oli vääjäämättä meidän puolellamme. Historian kulkua ei taaksepäin voi tuupata, tiedettiin kaikkialla, eikä kovia argumentteja sitä vastaan ollut.

Nyt tilanne on toinen. Se, joka on matkustellut Kiinassa ja muuallakin Aasiassa, ymmärtää tämän ilman sen enempiä selittelyjä. Väitetään Afrikallakin olevan valtava potentiaali, joka vielä odottaa aikaansa, mene ja tiedä. Turkin perääntyminen Kemal Atatürkin viitoittamalta tieltä on ehkä hätkähdyttävin esimerkki monien vastaavien prosessien sarjassa.

Selvää on, että läntisillä arvoilla alkaa olla yhtä vähän prestiisiä kuin globaalin pohjoisen valtioilla on voimaa sen eri muodoissa.

Tulevaisuutta emme tunne, mutta sen suunta on selvä ja se on toinen, kuin vielä pari vuosikymmentä sitten haluttiin uskoa.

Samuel Huntington puhui siitä, ettei eri kulttuurien arvoja pitäisi mennä ulkopuolelta mestaroimaan. Venäjällä on tähän sopiva sanparsi: ”Vostok -delo tonkoje” (itä on herkkä asia). Täytyy myöntää, että etenkin amerikkalaiset ovat olleet tälle asialle sokeita ja rymistelleet kuin norsu posliinikaupassa. Tulokset ovat olleet sen mukaisia.

Toki myös venäläiset antoivat itäisille kansoille omaa sokkiterapiaansa, joka oli monin paikoin vielä tuhoisampaa, mutta se ei tässä nyt ole teemana.

Tarkoitin puuttua sellaiseen asiaan kuin ”oudon” psykologian muuttuminen itsetuhoiseksi sokeudeksi ja suvaitsemattomuudeksi. Kuten Haidt huomauttaa (ks. jäljempänä), ”oudot” eivät tosiasiassa suvaitse lainkaan omasta ”filosofiastaan” poikkeavaa ajattelua. Aikamme merkittäviin uutuuksiin kuuluu erittäin laajalle levinnyt poliittinen syrjintä ja sensuurimentaliteetti.

 Ne, jotka eivät jaa ”outojen” uskoa historialliseen missioonsa moraalisen monismin toteuttajina, demonisoidaan. Demokratian periaatteitakaan ei enää kunnioiteta ja mikäli vaalitulokset ovat toisenlaisia, kuin ”outojen” tunnustama historian jumalatar olisi vaatinut, niitä vastaan aloitetaan torikokousten ja mellakoiden vyöry.

Saksa on vain yksi, mutta sitä räikeämpi esimerkki siitä, ettei kansan selvästi ilmaisemaakaan tahtoa kunnioiteta, jos se ei ole oman filosofian mukainen.

Olen silloin tällöin viitannut David Riesmanin typologiaan, jonka mukaan historiallinen kehitys olisi tuottamassa itseohjautuvan persoonallisuuden, joka sopisi ihanteellisesti toteuttamaan edustuksellista demokratiaa (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset).

Demokratiahan on vaativa valtiomuoto, joka edellyttää kansalaisiltaan paljon. Ihanteellisessa muodossaan sitä toteuttaisi valistunut ja itsenäisesti ajatteleva kansalainen, joka olisi avoin erilaisille ratkaisuille ja hyväksyisi enemmistön päätökset.

Sen sijaan näemme ympärillämme yhä useammin mölisevän lauman, jonka kärjessä ovat kaikkein yksinkertaisimmat typerykset mahtailevine ja häpeämättömine, usein puolihulluine tunnuksineen. Tällaiset tilaisuudet ovat ennen muuta paikkoja, joissa ihminen saa tilaisuuden luopua omasta järjestään ja vastuustaan ja sulautua laumaan (ks. Vihavainen: Haun foule tulokset ).

Suunta ei meilläkään ole hyvä, vaikka tilanne on sentään parempi kuin siinä Euroopassa, joka takavuosina nostettiin meillekin kaikessa esikuvaksi. Läntistä Eurooppaahan meillä hehkutettiin ja kauhistuttiin ajatusta tulla niputetuksi yhteen sen itäisemmän osan kanssa.

Ehkä tässä kuitenkin vielä tässä vaiheessa voisi tyytyväisyydellä todeta, ettei Suomi vielä ole mikään Ranska, Englanti, Saksa tai edes Ruotsi ja toivoa, ettei se sellaiseksi tulisikaan.

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen?

Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

 

Uusi hurskaus

 

Outoa porukkaa

 

Aika usein on tullut kirjoiteltua arvojen ja normien muutoksesta. Tähän ikään ehtinyt on jo saanut huomata monien entisten hyveiden muuttuneen paheiksi ja päinvastoin.

 Sinnikäs ahertaja ei enää ole sankari, vaan hölmö ja hillitön kuluttaja taas ihailtu esikuva. Myyntimies ei enää merkitse lähes samaa kuin huijari, vaan hänen paikkansa on aika korkealla ihmisten arvostuksissa. Häiriköivät puhelinmyyjät ovat poikkeus.

Materiaalinen puoli ei meillä kuitenkaan ole päässyt yhtä hallitsevaksi ihmisten arvoa punnittaessa, kuin nykyisessä suuressa esikuvamaassamme, jonka nimeä ei tarvitse edes mainita. Sen sijaan meillä arvostetaan korkealle hurskasta mieltä, joka nykyään on jo täysin toisenlainen kuin vielä pari miespolvea sitten.

Olemme siirtyneet korkean aineellisen hyvinvoinnin piiriin ja niin sanotut eloonjäämisarvot ovat tulleet toissijaisiksi verrattuna ihmisen itsetoteuttamiseen liittyviin arvoihin, käyttääkseni kuuluisan World Wide Surveyn käsitteitä (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset).

Arvostamme nyt hedonismia, individualismia (narsismin muodossa), suvaitsevuutta ja sentimentalismia. Kaikki tabut ja rajoitukset ovat kauhistus. Uskomme myös oman arvomaailmamme absoluuttiseen pätevyyteen, luovuttamattomiin ihmisoikeuksiin ja koko maailman velvollisuuteen jakaa kassamme nuo samat arvot.

Ellei niin ole tapahtunut, on asia meidän syytämme eli kolonialismin perintöä. Emmehän me tosin koskaan ole itse olleet kolonialisteja, mutta pystymme kyllä tuntemaan siitä katumusta, jos meillä on uskoa riittävästi. Se antaa myös meille aihetta itseihailuun.

Tämä karikatyyri arvomaailmastamme ei tietenkään koske kaikkia, mutta niin sanottuna ideaalityyppinä se sanonee jotakin olennaista nykyisestä tilanteesta, jonka erikoislaatu nousee selvästi esille, mikäli vertaamme nykyistä tilannetta vielä 1950-luvulla vallinneeseen.

Kyseessä on ilmiö, joka koskee läntistä maailmaa laajemminkin, vaikka itse kullakin maalla on arvojen suhteen oma profiilinsa, kuten edellä mainitusta WVS-tutkimuksesta käy selvästi ilmi.

Ei ole kovin yleistä, että nykyisistä arvoista kyettäisiin kiinnostavasti irtautumaan ja arvioimaan niitä ulkokohtaisesti. Jonathan Haidt on tehnyt tämän suuntaisen yrityksen, joka mielestäni on kiinnostava. Siitä joskus bloggasinkin:

 

 

 

maanantai 13. tammikuuta 2014

Hurskaat ja kummalliset

 

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

 

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

 

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.

 

Simpanssit ja totuus

Simpanssit ja totuus

Kummallista kyllä, simpanssit ovat kuulemma nerokkaita taktikoja, jopa ihmistä taitavampia. Vrt. http://www.techtimes.com/articles/8121/20140608/chimps-better-humans-tactical-games.htm

Älkäämme siis pahastuko, jos meitä verrataan noihin serkkuihin esimerkiksi pelien pelaajina, päinvastoin, hyvällä potkupalloilijalla, sotilaalla ja poliitikolla on onnistuessaan aihetta röyhistää rintaansa ja sanoa: meikäpä sitä on kuin simpanssi!

Ja tosiaan, mikäli ajatellaan jopa koko postmodernia ajattelua yleensä, voidaan todeta, ettei siinä ole olennaista löytää ns. ”totuutta”, joka aina varustetaankin lainausmerkeillä mikäli käsitettä käytetään, vaan saada homma toimimaan, voittaa pelissä. On ilmeistä, että jos simpanssin saisi opetettua puhumaan, olisi meillä valmiina etevä poliitikko. Jos se oppisi kirjoittamaan, saattaisi syntyä Nobel-tason klassikko nykyvaatimuksilla. Kuvataiteestahan tunnemmekin simpanssien korkean tason. Ja kukapa epäilisi, ettei kirjoittava simpanssi kykenisi myös merkittäviin journalistisiin saavutuksiin säveltäessään tarinaa, jossa faktat ja kommentit palvelevat harmonisesti tavoitetta, joka on vastustajan murskaaminen?

Miksi tämä huippulahjakas laji sitten oikeastaan jäi tavallaan sivuraiteelle lajinkehityksessä ja tyytyi kommunikoimaan ilman kehittyneitä käsitteitä? Olisiko se vielä mahdollista pelastaa yhteiskunnalle hyödylliseksi elementiksi?

Ehkä on vielä aikaista vastata näihin kysymyksiin, mutta voin hyvin kuvitella, että tulevaisuudessa ihmiset lakkaavat potkimasta palloa huipputason otteluissa ja seuraavat sen sijaan simpanssijoukkueiden kisailua. Intohimot käyvät yhtä kiivaina kuin ennenkin, eihän pelillä sinänsä ole mitään tarkoitusta, voittaminen on kaikki.

Pelaaminen on simpanssien erityislahjakkuutta ja se on myös tavallaan puhdasta hyötyä tuottava taito. Jos pystyy ennakoimaan ja jallittamaan vastustajan tai saaliin, on jo voiton puolella ja tulevaisuus on turvattu. Sen jälkeen voisi ajatella myös simpansseille (kuten ihmisille, ei vain poliitikoille) jäävän vapaa-aikaa, jonka voisi käyttää joko laiskotteluun ja irstailuun tai sitten esimerkiksi pyyteettömään totuuden etsintään, mikä on epätodennäköistä.

Totuus sinänsä on hieman outo etsittävä, koska sille ei varsinaisesti ole hyötykäyttöä. Jossakin vaiheessa totuuden etsijät oman lajimme piirissä kuitenkin yllättäen hoksasivat, että hyötyjä saattoikin löytää aivan arvaamattomasti. Ennen pitkää rakennettiin jo raketteja ja sitten lennettiin kuuhun, jossa ei tosin ollut oikein mitään järkevää tekemistä, mutta mentiin kumminkin. Sitä ennen oli jo keksitty ydinpommit, joiden käyttöä vieläkin pohtivat monet taktikot ja strategit leipätyönään. On mahdollista, että he kysyvät tiukan paikan tullen neuvoa simpansseilta.

Yhtä kaikki, vaikka tutkimus siis onkin osoittanut, että simpanssit ovat uskomattoman lahjakkaita, puuttuu niiltä aivan ilmeisesti muitakin kykyjä kuin kommunikaatioon liittyvät taidot. Joskus tulee mieleen, että postmoderni kulttuurimme muistuttaa sitä tilaa, jota aikoinaan nimitettiin alkukommunismiksi. Vielä taannoin kuviteltiin monin paikoin, että joskus, ennen syntiinlankeemusta kaikki ihmiset olivat olleet tasa-arvoisia ja vailla omaisuutta ja siksi onnellisia. Marxin ja Engelsin mielestä kehityksen huippu saavutettaisiin, kun ihmissuku jälleen saataisiin palaamaan samaan tilaan.

Kun kommunismi osoittautui mahdottomaksi, keksittiin postmodernismi, jonka perusajatuksena on, ettei totuutta ole olemassakaan, vaan että mielikuvat, taktiikka ja hyöty ovat ne elementit, joilla operoidaan konstruoitaessa todellisuutta. Itse asiassa ollaan siis tässäkin tapauksessa palattu alkulähteille, simpanssien maailmaan, jossa nuo oppimattomat serkkumme itse asiassa ovat meitä edellä ja siis sopivia toimimaan esikuvinamme vaikkapa journalismin alalla. Niille kumartakaamme!

Hurskaat ja kummalliset

Oudot hurskastelijat (The Righteous and the WEIRD)

Pari huomautusta kirjaan Jonathan Haidt: The Righteous Mind. N.Y. Vintage Books 2012. 500s.

Jonathan Haidtin kirjaa The Righteous Mind on meidänkin blogosfäärissämme käsitelty jo aika lailla, joten siitä ei ehkä kannata (tai jaksa ja ehdi) kirjoittaa taas arvostelua Kiinnostava se joka tapauksessa on ja ilmeisen tärkeä.

Lyhyesti sanoen Haidt edustaa arvopsykologiassa intuitiivista koulukuntaa, jonka mielestä ”moraalinen mieli on kuin kieli, jolla on kuudenlaisia makureseptoreita”. Toisin sanoen siis moraalista (oikeamielistä) käytöstä ei voida johtaa yhden periaatteen noudattamisesta, esim. mielihyväkalkyylistä.

Ihmisellä on ilmeinen ja näköjään biologisesti kehittynyt taipumus muodostaa eettisiä arvostelmia intuitiivisesti, niiden järkeistäminen on toissijainen toiminto, jota voidaan harjoittaa tai sitten ei. Joka tapauksessa tämä taipumus monenlaatuisiin moraaliarvostelmiin on kokeellisesti osoitettavissa ja sillä näyttää olevan perustansa lajinkehityksessä.

Moraalinen monismi sen sijaan on useimmille maailman kulttuureille vieras ajatus. Se on keskittynyt erityisesti länsimaihin ja sielläkin nimenomaan keskiluokkaisen sivistyneistön piiriin.

Tätä ryhmää Haidt kutsuu nimellä WEIRD (Western, educated, industrialized, rich, democratic), siis outo. Kun luonnollinen etiikka näyttää nojaavan kuuteen elementtiin: välittäminen, vapaus, reiluus, lojaalisuus, auktoriteetti ja pyhyys, pyrkivät oudot ignoroimaan sellaisia asioita, jotka heidän omassa, rajoitetussa piirissään näyttelevät vähäistä osaa tai puuttuvat. Mitä oudompi (WEIRD) ihminen on, sitä todennäköisemmin hän käsittää maailman pikemmin erillisten objektien joukkona kuin suhteiden näyttämönä.

Oudon moraalin kannattajat ovat helposti sokeita sille, ettei heidän moraalinen maailmansa ole suinkaan yleispätevä ja että se monien muiden (useimpien) näkökulmasta ei tarkoita ennen muuta hyväksyntää ja suvaitsevaisuutta, vaan useimpien tärkeiden arvojen kieltämistä.

Jos auktoriteetti nähdään vain sortona, lojaalisuus irrationaalisena taakkana ja pyhyys mielettömyytenä, ollaan maailmassa, jossa niin amerikkalainen korkeakouluopiskelija kuin suomalainen juppi tuntevat olonsa kotoiseksi. Se arvojen yhteisyys, jonka he tunnustavat, on kuitenkin mahdollinen vain pienelle joukolle ja sitä voisi kai sanoa myös luonnottomaksi, oudoksi nyt ainakin.

Tämä on seikka, jota oudon moraalin kannattajat eivät itse näytä tunnustavan saati käsittävän. Haidtin mukaan tutkimukset osoittavat myös, että tämän joukon kyky tuntea empatiaa on sangen rajoitettu ja ilmeisesti heikompi kuin konservatiiveiksi luokitellun, traditionaalisempaa moraalia edustavan joukon. Tämä on paradoksaalista sikäli, että juuri oudot ylpeilevät erityisesti sillä, että he ”suvaitsevat” asioita, joita konservatiivit paheksuvat.

Vaikuttaa siltä, että juuri oudolle psykologialle olisi tyypillistä uskoa oman moraalifilosofiansa yleiseen velvoittavuuteen ja tuomita siitä poikkeavat näkemykset absurdeina ja ikään kuin triviaalien alkeistotuuksien vastaisina. Moni näyttää aivan vakavissaan olettavan, että ihminen ”syntyy ateistina” ja että uskonnot ovat yksinkertaisesti epätotuutta eikä muuta mitään.

Kaiken keskellä siis on yksilö ja hänen nautintonsa ja oikeutensa.

Mutta onko tämä historiassa ainutlaatuista tai edes todella kummallista? Ihminen saattaa olla ”90 prosenttisesti simpanssi ja kymmenprosenttisesti mehiläinen”, kuten Haidt päättelee, mutta ehkäpä ”mehiläisyys” voidaan suotuisissa oloissa unohtaa ja ehkäpä evoluutio tulevaisuudessa onkin johtava sen surkastumiseen? Antiikin Roomassa pääsi aikoinaan Tacituksen mukaan vallalle hedonismi, joka syrjäytti perinteiset hyveet varsin nopeasti. Meidänkin vaurautemme on aivan uusi ilmiö, mutta vauhti näyttää hirmuiselta, kun sitä katselee parin sukupolven perspektiivistä. Tämän kansan psykologia on kaikkea  muuta kuin Impivaaraan jämähtänyt.

Tunnettu maailmanlaajuinen tutkimusprojekti World Values Survey näyttää viittaavan siihen, että kaikki yhteiskunnat ovat vaurastuessaan ja demokratisoituessaan muuttamassa arvojaan yksilökeskeiseen ja sekulaariseen eli siis outoon suuntaan.

Sivilisaation merkitys on yleensäkin se, että sen kautta ihminen nousee eläimellisen minänsä yläpuolelle. Ehkäpä etujoukkomme outo moraali on juuri osoitus tästä uudesta ylevyyden tasosta, jolle simpanssi ei koskaan pystynyt pääsemään, tokko edes mehiläinen?

Tämä tuntuisi lohdulliselta. Hälytyskelloja tosin soittelee se suuri kunnioitus, jota nykyään tunnetaan eräitä eläimiä kohtaan ja toisaalta se halveksunta, jota saavat osakseen ne ihmiset, joita ei tunnusteta riittävän oudoiksi.

Joka tapauksessa hiljaiseksi vetää Haidtin huomio siitä, että oudot, kuten eri sortin änkyrät yleisemminkin, ovat kykenemättömiä ymmärtämään arvojen moninaisuutta, koska heillä ei ole siihen tarvittavia reseptoreita. Mitä niille on tapahtunut ja miksi, on kiinnostava kysymys sinänsä.