Mrrr

 

Ihmisen eläimellistyminen

 

     Kun luin Tampereen pridetouhuissa mainostetusta veriseksistä, siis sellaisesta leikistä, jossa partnerin ihon alle mennään ihan siinä konkreettisessa mielessä, että saadaan veri roiskumaan, tuli mieleeni kysymys: mitä tarvitaan ihmisen eläimellistymiseen? Onko tuollainen leikki jotakin atavistista petomaisuutta, johon ihminen sisimmässään tuntee tarvetta palata?

     Hylkäsin oitis moisen ajatuksen. Eiväthän eläimet kaipaa verenvuotoa seksileikeissään, eiköhän kyseessä ole syvästi juuri inhimillinen keksintö. Ihmisen luova kyky riittää rakentelemaan sellaisia seksisessioita, joihin eläimillä ei ole mitään mahdollisuuksia ja tuskinpa tarvettakaan.

     Ja mitä voisi tarkoittaa ihmisen eläimellistyminen? Ihminenhän on jo eläin, kuten jokaisen on pakko tunnustaa. Ehkä voitaisiin ajatella muuttumista sellaiseksi eläimeksi tai siis sellaisen eläimen tavoille, jotka eivät ole ihmiselle lajityypillisiä.

     Natsit ihailivat eläimellistynyttä ihmistä, jonka piti vielä mieluusti olla vaaleakarvainen peto -die blonde Bestie. Valitettavasti tuo blondius oli Saksassa kiusallisen harvinaista ja nimenomaan Suomessa kaikkein yleisintä.

     Olen ymmärtänyt, ettei ns. poliittisesti korrektin ajattelun mukaan ihmisellä sinänsä ole mitään erityisiä ansioita muiden eläinten joukossa, mutta sen sijaan kyllä valtava syntitaakka niskoillaan, se kun on hävittänyt runsaasti sellaisia yksilöitä, joita ei ole tarvinnut syödäkseen, myös omasta populaatiostaan. Lajejakin on mennyt ja menee, kuten on toki tullut ja mennyt hamasta syntymästään lähtien.

     Kun kuitenkin puhumme ihmisen eläimellistymisestä, emme tarkoita esimerkiksi tehomaatalouden harjoittajaa. Tarkoitamme sen sijaan kiilusilmäistä himomurhaajaa eli ihmisessä olevan kulttuurisen kerroksen hävittyä syntynyttä otusta.

     Ihminen, jolle ei ole mitään opetettu, voisi ehkä olla samanlainen murisija ja kiljuja ja samaan aikaan kiimainen ja ahne otus kuin muutkin kasvattamatta jääneet kädelliset ja kädettömätkin. Tosin Caspar Hauserin tapaus ei vahvista tätä olettamusta, mutta hän oli vain yksi kuriositeetti.

     Ehkäpä eläimellistynyt ihminen muistuttaa lähinnä toveri Šarikovia, jonka Mihail Bulgakov mielikuvituksessaan loi: kun ihmiselle vaihdettiin koiran sydän, hänestä tuli karkea juoppo, jolle kaikkinainen sivistys oli täysin vierasta, mutta vaistot sitäkin läheisempiä.

Poligraf Poligrafovitš Šarikov, entinen Šarik (Musti) oli kyllä huonotapainen ja pidäkkeetön, mutta ei ”eläimellistynyt” edes venäläisessä mielessä (ozverevši), mikä tarkoittaisi raivostumista. Kirjailijalta kyseessä oli tietenkin piikki virallisen proletariaatin palvonnan suuntaan.

     Missä määrin Šarikov oli oikeastaan pohjimmiltaan koira ja missä määrin vain kurjasti elävä proletaari, jolle neuvostovalta oli pakottanut tietyt elinehdot?

     En ryhdy tässä pohtimaan, missä määrin nykyaikainen sohvaperuna muistuttaa Šarikovia ja missä määrin tämä ilmeisen todellinen tyyppi esiintyy eri valtioissa ja kulttuureissa.

      Uskon, ettei se ole kovin harvinainen ja että länsimaat, joissa uuslukutaidottomuus ja lapsentasoisten televisio-ohjelmien ja raakuudella ja seksillä ratsastavien filmien nauttiminen saattaa olla kokopäiväistä, ovat jokseenkin varmasti tuntumassa.

     Ihmisen tekee meidän (?) käsityksissämme ihmiseksi hänen aivoihinsa kasvatuksen avulla hankittu kulttuurinen kerrostuma ja se taas edellyttää elävä kulttuuria, jossa ero ihmisten ja eläinten, niiden arvojen ja arvostusten välillä tehdään selväksi.

     Kuten tunnettua, tämä ero on sittemmin sivilisaatiossamme tullut yhä häilyvämmäksi ja täysin eläimellistä ihmistä pidetään lähtökohtaisesti ja tasa-arvon periaatteen postulaattina muiden ihmisten ja jopa myös muiden lajien veroisena. Tämä sillä varauksella, ettei ihminen mahtavassa pahuudessaan ole jalojen selkärankaisten tasolla (vrt. Swiftin yahoot).

     Ihmisen eläimellistymisestä kirjoitti kiinnostavan romaanin Michel Houellebecq, jonka kirjan ”Serotoniini” teeman hesarin kulttuuritoimittaja luokitteli keski-ikäisen heteromiehen ongelmiksi, jota moderni yhteiskunta ja ”yliviriili”(sic) tyttöystävä ahdistavat.

     Itse asiassa tekijä oli kuvannut ihmistä, jonka serotoniinipillerit vapauttivat hyvän ja pahan ymmärtämisestä ja joka alkoi tuntea kuin eläin, siis merkityksessä sellainen eläin, jolle ei ollut kehittynyt inhimillisen kulttuurin antamia rajoituksia.

     Eläimellistyminen oli toki alkanut jo tyttöystävän kanssa vietetystä elämästä, tämä kun oli alkanut harrastaa seksiä poikaystävänsä ohella erilaisten koirien kanssa ja ihmisuros oli siis joutunut tasa arvoiseksi eläimeksi ainakin koirien rinnalle.

     Kirjan varsinainen huippu on, kun uros, saadakseen paritella entisen partnerinsa kanssa suunnittelee ampuvansa tämän lapsen, kuten myös karhut tekevät poikasille päästäkseen parittelemaan naaraan kanssa.

     Tuon tapahtuman valmisteluun ei liity mitään moraalisia estoja ja lapsi on jo kiväärin hiusristikolla ja hänen kuolemansa on lyhyen liipaisimen puristuksen päässä.

      Jostakin syystä jokin salaperäinen inhimillisyyden säde kuitenkin paljastaa eläimellisyyden alhaisuuden viime hetkellä. Mistä moinen johtuu, ei käy ihan selväksi. Lukija saattaa toki ajatella, ettei nainen missään tapauksessa olisi suostunut seksiin lapsensa murhaajan kanssa, eihän ihminen mikään karhu ole.

     Joka tapauksessa kirja on huikea tarina ihmisen eläimellistymisestä, joka on yhä selvemmin ja vaikuttavammin tätä päivää. Itse asiassa eläimiä tarjotaan yhä useammin meille esikuviksi erilaisista hyvistä asioita, aina pelisilmästä lähtien (vrt. Vihavainen: Haun simpanssi tulokset ).

     Entäpä sen verileikin esittäminen ylpeästi pride-tapahtumassa? Ihminen on muuntelevainen ja ehkäpä jotkut meistä ovatkin perusluonteeltaan kuin ahmoja, jotka verihumalassaan tappavat kymmeniä saaliseläimiä aikomattakaan niitä syödä? Veressä on taikaa. Mitä sanoikaan jo Goethen Mefistofeles: Das Blut ist ein ganz besondrer Saft…

     Ehkä verileikkiin mielistyneen homon (sapiens) jalo intohimo koskee vain yhtä kohdetta, jota ei suinkaan tee mieli esimerkiksi tappaa? Mistäs niitä uusia aina riittäisi tilalle, ainakaan täällä phjolassa ilman maahanmuuttoa?

     En kuvittele tietäväni vastausta, enkä asettaudu toisten lajitoverieni yläpuolelle sanoessani, ettei asia tosiaankaan minua kiinnosta ja tuskinpa olisi kiinnostanut nuorempanakaan. Ei ainakaan tule sellaisia kuvitelmia nyt mieleen.

     Ymmärrän tietenkin sen, että ihmisen, jolla on tuollainen taipumus, ei ole mitään syytä yrittää sitä kitkeä, vaan nimenomaan ylpeästi tuoda se pride-tapahtumissa esiin juhlinnan esineeksi. Kyse ei ole enemmästä eikä vähemmästä, kuin halujen ja taipumusten ehdottomasta tasa-arvosta, jota myös kirkkomme saarnaa.

      Ja totisesti, eikö veren juonti ainakin symbolisella tasolla kuulukin pyhiin rituaaleihimme? Se veri on ihmisen pojan (ja tytön) verta ja siinä on mukana, siis symbolisesti, kaikilla mahdollisilla mielihaluilla siunattujen ihmisten elonneste. Niiden oikeutta tasa-arvoon kunnioittakaamme tänä päivänä.