Historialliset bileet

 

Bailausta historian päätyttyä

 

Bileet Tornissa. Toimittanut Heikki Valkama. WSOY 2002, 178 s.

 

Tällä palstalla on tullut useinkin palattua keskustelukirjaan ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun pidot tornissa tulokset) ja myös sen seuraajiin (Toiset Pidot Tornissa 1954,  Pidot Aulangolla 1963 ja Pidot Suomessa 1972).

     ”Bileet Tornissa” kuten nuo muutkin mainitut kirjat tunnustavat keskinäisen sukulaisuutensa, joten niissä ilmenevä kehityskulku houkuttelee tekemään vertailuja ja hahmottelemaan sekä maamme että älymystömme historian kehityslinjoja.

     ”Bileet” on tietenkin nuorisoslangia ja ”bilettäminen” (”bailaaminen”) tarkoittaa nuorison juhlimista. Sen kantasanasta havaitsemme tanssiin viittaavan merkityksen (vrt. espanjan bailar, italian ballare).

     Tavallaan tämä ”bailaaminen” kuulostaisi upealta, jopa nietzscheläiseltä (”glattes Eis, ein Paradeis, für den, der gut zu tanzen weiss!”), ellei kyseessä olisi slangisana, joka ei tuo mieleen ”symposioniin” assosioituvaa asian henkevää merkitystä. Nyt siinä korostuu vahvasti huvitteleva nuorisokulttuuri vailla intellektuaalista sisältöä.

     Joka tapauksessa takakannen teksti väittää, että tämä on ”tärkeä kirja. Se jatkaa perinnettä, joka alkoi jo vuonna 1937 teoksella Pidot Tornissa. Suomessa on usein peräänkuulutettu kiihkeästi sen edustamaa traditiota: älymystön keskustelua.”

     Keskustelijoille asetettiin ”kovat kriteerit: heidän tuli olla oman alansa tuntijoita, mutta myös osallistuvia yksilöitä, halukkaita keskusteluun”.

     Osallistujien nimet löytyvät netistä, enkä esitä niitä tässä, koska haluan pohtia vain historiallista kehitystä, enkä yksilöiden erityispiirteitä.

     Tämä kirja poikkeaa edeltäjistään sikäli, että siinä jokainen esiintyy omalla nimellään. Sekin lienee ajan merkki.  Mitä se kertoo meille?

     Uutta joka tapauksessa on sukupuolijakautuma. Kun edellisissä kirjoissa jo vuodelta 1937 lähtien naisia oli mukana kussakin keskustekussa vain 1-2 henkeä suunnilleen kymmenestä, oli heitä nyt viisi, kun miehiä oli kuusi. Tällainen ”tasa-arvo” oli jo ilmeisenä oletuksena, jota ei erityisesti edes mainittu.

     Jonkinasteinen vasemmistolaisuus oli keskusteluissa aina mukana ja vuonna 1937 sitä edusti vasemmistoliberaali Matti Kurjensaari. Erno Paasilinnan toimittamassa vuoden 1972 kirjassa se oli lähtökohtaisena oletuksena ja puheenjohtaja/toimittaja kauhistelikin esipuheessa vuoden 1937 kirjassa esiintyvää ”tavatonta syvien rivien halveksintaa”.

    ”Tornin pitoja lukiessa mielen valtaa omalaatuinen epätodellisuuden tuntu -herrajumala, ovatko nämä ihmiset tosissaan? Onko tämä parodiaa, mitä tämä on? Onko Suomi ollut tällainen kolmekymmentäviisi vuotta sitten?”

     Suuri murros oli tosiaan tapahtunut. Paasilinna kauhistelee myös ”Toisten Tornin pitojen ”eetosta, jossa julistetaan ”kommunismin vastustaminen kansalaisvelvollisuudeksi”.

     Hänen oman kirjansa henki pyrkii olemaan lyhyesti sanoen päin vastainen, mikä ei tarkoita, ettei mielipiteissä olisi siinäkin suhteessa eroja. Ajan suureksi kysymykseksi oli myös keskustelussa nostettu ”Evoluutio vai revoluutio”. Niin sanotut ”ei-sosialistit” olivat lähtökohtaisesti altavastaajia. Miksi muka ei siis revoluutio? Mihin sen kieltäminen voisi perustua?

     Vuoden 1972 kirjassa keskustelijat eivät enää olleet voittopuolisesti kulttuurihenkilöitä, talous ja politiikka olivat nyt pinnalla.

     Vuoden 2002 ”Bileiden” keskustelijat ovat nuoria aikuisia, joiden koulutus on huomattavan usein vielä kesken tai sitten ollaan jonkinlaisia vakiintumattomia akateemisia sekatyöläisiä, ”prekariaattia”. Tämä on uusi piirre.

      Mitä itse keskustelijoiden edustamiin arvoihin tulee, mukana on ainakin yksi oikeistolaiseksi lukeutuva ja pari muutakin ilmeistä porvaria. Jonkin sortin kommunistiksi ilmoittautuu yksi, mutta Marxin ihailijoita löytyy enemmänkin. Neuvostoliiton romahdus ei ole lopettanut kapitalismikritiikkiä, mikä on tietenkin ilahduttavaa.

      Melko tuore julistus historian lopusta ei saa erityistä suosiota, vaan haikaillaan jonkinlaisen uuden ihanteen perään. Yhdysvaltojen johtama yksinapainen maailma nähdään joka tapauksessa annettuna eikä sille kukaan yritä nimetä seuraajaa, vaikka sen herruutta ei sentään pidetä lopullisena.

     Keskustelu on aiempiin teoksiin verrattuna oudon abstraktia eikä juuri mitään konkreettista tule esille. Suurina teemoina ovat ”Talouden ylivalta”, ”Ideologisuus”, ”Media, taide ja keskustelu”(!), ”Sivistys ja kasvatus” sekä ”Globalisaatio ja kansallinen suvereniteetti”.

     Mitään yksimielisyyttä muusta kuin arvorelativismista ja siitä, että maailma on sosiaalisesti konstruoitu, ei todeta saavutetun, mutta esimerkiksi globalisoitumisen kohdalla on toimittaja nostanut esille mielipiteen, jonka mukaan ”kansallisvaltion mureneminen on ihmisten kannalta parasta”. Eipä sitä vastustettu.

     Mitä uuteen uljaaseen kouluun tulee, kertoo muuan osallistuja, että hänen entinen opinahjonsa on nyt tuhannen lapsen ja nuoren vellova yhteisö, jossa ei enää ole luokkia eikä muitakaan ryhmäidentiteetin aineksia. Siitä hän ei ole innostunut.

     Merkittävää on, ettei tässä kirjassa lainkaan käsitellä Suomen väestökehitystä, joka sentään jo vuoden 1972 keskustelussa todettiin hälyttäväksi. Myöskään siirtolaisuuden merkitystä ei noteerata. Päätösvallan valuminen Suomen ulkopuolelle kyllä huomataan. On joukossa yksi entinen meppikin.

     Mikä herättää huomiota sarjan kaikkiin edellisiin kirjoihin verrattuna, on keskustelun muodollinen puoli. Kun aiemmin olisi ollut mahdotonta edes olettaa jonkun kiroilevan puheenvuorossaan, tulee nyt vittua, saatanaa ja jumalautaa ehtimiseen ja asialla on useimmiten muuan naispuolinen kansanedustaja.

     Jos ajatellaan vanhoja käsityksiä älymystöstä, jonka oletetaan käyttäytyvän sivistyneesti, on ne tässä kirjassa kokonaan heitetty yli laidan. Näyttää siltä, että etenkin naiset suorastaan pyrkivät briljeeraamaa jätkämäisellä kielenkäytöllään.

      Toisten mielipiteiden kunnioittamista ei voi havaita ja toimittaja ilmeisen innostuneena kertookin, että ”välillä keskustelu yltyi suoraksi huudoksi ja taisteluksi puheenvuoroista”.

     Mikäli joku oletti, että naisten runsas osuus keskustelijoista tekisi ilmapiiristä jollakin tavalla fiksumpaa ja hienompaa, täytyy todeta hänen erehtyneen.

     Verrattuna entiseen näyttää suurena erona olevan ns. sivistyneisyyden hupeneminen. Paasilinnan tapaan tekee mieli kysyä, onko tämä parodiaa vai mitä tämä on? Eihän tästä enää puutu muuta kuin se, että keskustelijat kävisivät toistensa kimppuun nyrkein.

     Hetkinen. Johdannossa puheenjohtaja paljastaa, ettei sekään puuttunut bileiden jatkoilla. Seurueen ilmeisesti kovin kiroilija, kokoomuksen naispuolinen kansanedustaja kävi kuin kävikin erään miespuolisen osallistujan kimppuun, ”innostui mätkimään häntä”.

     Syntyy se käsitys, että kyseinen henkilö oli ilmeisen rohkeasta teostaan varsin ylpeä ja myös puheenjohtaja näyttää paljastavan asian sangen mielellään. Olihan siinä kyseessä merkittävä tasa-arvon ilmentymä.

     Hyökkäyksen kohde ”ei sentään lyönyt takaisin”, kuten todetaan. Tämä on kiinnostavaa ja osoittaa mielestäni, ettei tasa-arvo vielä ollut edennyt loogiseen täydellisyyteensä. Huumorintajuuni vetoaisi ajatus keskusteluparista kieriskelemässä lattialla sylikkäin ja takomassa toisen päätä lattiaan.

    Vasta silloin voisin hyvällä omallatunnolla sanoa, että minun maani älymystön keskuudessa tasa-arvo on täysin toteutunut.

     Täysin tai ei. Pitkälle on päästy. Ennen maailmassa olisin voinut kirjoittaa asian saksaksi: ”Wie herrlich weit wir es gebracht!”

Sivistys ja herrojen metkut

 

Takatalvet tulevat ja menevät

 

     Kuin tässä taas katsoo ikkunasta ulos, näyttää kaikki kovin lohduttomalta. Lumipeite maassa on yleensä kaunis asia, mutta väärään aikaan laskeutuneena se näyttä irvokkaalta ja tuntuu tekevän pilkkaa niistä odotuksista, joita varhainen kevään tulo oli jo antanut. Miten mahtanevat muuttolinnutkaan tulla toimeen.

     Joskus säät ovat oikutelleet tässäkin maassa ja juhannuksena on saatettu mennä kirkkoon reellä. Joulukirkkoon taas on päästy soutamalla. Tämä nykyinen takatalvi ei näytä ainakaan vielä ihan yhtä pahaenteiseltä, useinhan meillä on vappuna lunta santanut, vaikka joku onkin keksinyt julistaa vapun kesän ensimmäiseksi päiväksi.

     Eivät satunnaiset akanvirrat pysty pitkäaikaisia trendejä muuttamaan, vaikka usein meilläkin on nälkävuosia koettu ja ilmastokin on välillä muuttunut aika rajusti, tosin melko lyhytaikaisesti, syynä kaiketi suuret tulivuorenpurkaukset jossakin kaukana.

     Historiaa on tullut tavaksi pitää lineaarisena, siinä on jo muutaman sadan vuoden ajan haluttu nähdä kehitystä ja vieläpä edistystä. Kuvitelmat ihmissuvun, etten sanoisi ihmisrodun kehittymisestä aina vain parempaan suuntaan eivät ole olleet tyhjän päällä. Kyllä nykyihminen on ainakin paljon tehokkaampi kuin esi-isänsä.

     Mutta edistyksen ideologit (ks. Vihavainen: Haun condorcet tulokset) pitivät aina keskeisenä ajatusta ihmisen henkisestä kasvusta, hänen tietoisuutensa kehittymisestä myyttisistä ja uskonnollisista vaiheista tieteelliseen, hänen muuttumistaan rationaaliseksi ja autonomiseksi persoonallisuudeksi (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Suuri tehtävä niin ihmiskunnalla kuin kansakunnillakin oli sivistymisen projekti: koulutus. Ennen muuta koko kansan opettaminen ja vasta toissijaisesti pienen kansallisen eliitin nostaminen inhimillisen kehityksen korkeimmille taosoille.

     Kansa saatiin meilläkin koulutettua, suurin ponnistuksin. Kansakouluaate koki ensimmäisen suuren voittonsa jopa nälkävuonna ja seuraavina vuosikymmeninä se kukisti kilpailijansa, taantumuksen ja klerikalismin kaikilla paikkakunnilla. Kiertokouilun sijasta kansakoulu saatiin vajaan sadan vuoden sisällä jokaisen henkiseksi omaisuudeksi.

     Toisen maailmansodan jälkeen räjähti myös oppikoulun käynti ja toisen asteen koulutuksesta tuli selviö koko kansalle.

     Kaikkiallahan näin ei ole tänäkään päivänä, eikä meilläkään ole syytä ilman muuta uskoa, ettei maahamme kehity sellaista slummiväestöä, joka yksinkertaisesti kieltäytyy opetuksesta ja elää mieluummin omassa, erillisessä elämänpiirissään, jossa koulua pidetään vieraan kulttuurin vihattavana elementtinä.

     En puhu nyt yhden tai kahden vaalikauden perspektiivistä, vaan vuosisadoista. Vielä noin kaksisataa vuotta sitten, e,i siis vbain muutama sukupolvi sitten suomenkielinen kulttuuri oli vielä aivan kehittymätöntä, sikäli kuin siitä saattoi edes puhua. Sen jälkeen seurasi herätys, mutta hyvin pian myös tukahduttaminen -takatalvi.

    Ehkä sitäkin voi lyhyesti muistella juuri nyt, kun luontokin taas osoittaa, ettei se kulje aina suorinta tietä, ekä mikään todista, että edessämme olisi ikuinen kulttuurin kesä.

 

Valitun kansan olemus

Juhani Aho, Kevät ja takatalvi (1906), SKS 2006, 571 s.

 

     Kun Juhani Aho kirjoitti historiallisen romaaninsa suomalaisuusliikkeen alkuajoilta, oli kansakunnan kohtalo taas valinkauhassa. Sortokausi oli kirjan ilmestyessä takana ja toiveet olivat taas suuret, mutta Suomen tulevaisuus imperiumin osana ei välttämättä ollut edes silloin turvattu.

    Ensimmäinen sortokausi oli ehdottomasti tyrmäävä takaisku, mutta vuonna 1906 voitiin jo toivoa, että se olisi vain ohimenevä takatalvi.

     Selvää on, että vielä äsken eli kirjan kirjoitushetkellä tulevaisuus oli näyttänyt paljon synkemmältä. Toki kirjaa ei ollut vuonna 1906 kirjoitettu -näin laajaa teosta ei olisi voitu saada aikaan muutamana optimismin kuukautena, marraskuun manifestin jälkeen.

     Kirjoittamisprosessi olikin ilmeisesti varsin pitkä ja oli enimmäkseen tehty Tirolin ja Italian alppimaisemissa vuodesta 1903 lähtien. Vuosina 1906-1907 kirjoitettu kirja olisikin varmaan ollut erilainen kuin Bobrikovin aikana aloitettu.

     Yhtä kaikki. Se suomalaisen kansakunnan ja suomenkielisen kulttuurin luominen, josta Snellman oli puhunut ja jonka alkuvaiheita kirjassa kuvataan, oli 1900-luvun alkuun mennessä saavuttanut jo erittäin merkittäviä edistysaskelia, vaikka kaikki näytti jo vuonna 1850 valuvan hukkaan, kuten kirjassa kuvataan.

     Tuolloinhan säädettiin pahamaineinen sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta, kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Loppujen lopuksi sitä noudatettiin vain viisi vuotta, Nikolai I:n kuolemaan saakka, vaikka se kumottiin vasta 1860.

     Joka tapauksessa kyseessä oli yksi tuon aikakauden uskomattomimpia kansallisia sortotoimia, vaikka sen merkitystä suuresti vähensi se, että koko sivistyneistö osasi ruotsia -suomea vain harvat. Suomen kielen ja sitä puhuvan kansan tuon asetuksen taustavoimat joka tapauksessa halusivat syystä tai toisesta jätettävän sivistyksen ulkopuolelle.

     Ahon kuvaama kevät on Snellmanin Saiman ja Lönnrotin Kalevalan aikaa. Silloin nuorison entusiastit kuvittelivat uuden suomalaisen kulttuurin syntymistä kalevalaiselle pohjalle ja kansanvalistuksen uskottiin vapauttavan syvien rivien uinuvan potentiaalin.

     Takatalvi taas oli hallitsevan virkavaltaisuuden kosto, joka iski sekä Snellmania että heränneitä, jotka itse asiassa edustivat sitä todellista kansaa ja jolle kalevalaiset runot olivat pelkää pakanuutta.

     Todellinen isänmaallisuus olisi kansan palvelemista, ymmärsi nuoriso, mutta ei aluksi tiennyt, millaista tuo kansa oli ja mistä se löytyisi.

     Lopulta se löytyi herännäisyydestä, joka oli aitoa kansan riveistä noussutta liikettä, omanlaistansa vapaa-ajattelua, joka perustui itse pohdittuun ja perusteltuun Raamatun tulkintaan. Kansasta vieraantuneelta herrasväeltä ei sen piirissä oppia otettu.

     Ahon romaania on sanottu naiiviksi ja sen henkilöitä suorastaan lastenkamarimaisiksi, mikä pitää paikkansa, mutta siinä suhteessa se on melko hyvässä seurassa. Tolstoin Ylösnousemus tunnettiin meilläkin.

     Ymmärrän kyllä, että Eino Leino tunsi tarvetta pilkata kollegaansa romaanillaan Tuomas Vitikka. Ahon romaani edusti paljolta juuri niitä aineksia, joita vastaan hyökkäämistä Leino piti velvollisuutenaan.

     Luultavasti hänen sympatiansa olivat aika lailla tuon Ahon kuvaaman liberaalin herrasväen puolella ja körttiläisiä vastaan. Kysymys kansasta oli kuitenkin aikanaan monimutkaisempi ja ehkä Aho ymmärsi asian syvemmin.

     Aho antaa ymmärtää, että vanhan virkavaltaisen eliitin joukosta lähti se takatalvi, joka uhkasi sekä kansallista että uskonnollista herätystä. Muistan Heikki Ylikankaan esittäneen, että körttiläisten kimppuun itse asiassa kävivätkin kansalliset herättäjät, Lönnrot takapirunaan. Muistaakseni tälle näkemykselle löytyi kuitenkin vain aihetodisteita.

     Aholta, joka oli aikansa länsimaiseen sivistykseen hyvin perehtynyt maailmanmies, olisi joka tapauksessa odottanut toisenlaista otetta aiheeseensa. Mutta ehkäpä hän tunsi nuo asetelmat niin hyvin kotinsa pappilamiljööstä, että tunsi tarvetta eläytyä nimenomaan ihannoimaansa herännäisyyteen, joka itse asiassa lienee ollut hänelle vierasta. Melkoisena boheeminahan häntä taidettiin pitää.

     Aholla kansallinen liike ja talonpoikien uskonnollinen liike käyvät tavallaan käsi kädessä. Kansa oli jotakin hienoa ja ylevää, ainakin noin periaatteessa. Se oli vain saatava tulemaan siksi, mitä se oli.

     Luulen, että romaanin avainkohtia ovat ne pohdiskelut, joissa luonnehditaan Suomen kansaa. Se oli varsin erikoinen kansa. Sen luvattu maa oli köyhä, karu erämaa, ”joka oli sille annettu sen tähden että se oppisi Herraa seuraamaan”. Se oli kovaa koulua, mutta tuotti aivan erityisen tuloksen:

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä… ehkä juuri se (on) antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maalisenkin onnen täyttymistä. ..

Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut miltei yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan kuin hanki auringon edessä…

Ei se ole keisari, vaan Jumala, joka on korottanut Suonen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä ei kansakuntien joukosta keisarikaan voi pyyhkiä pois.

     No, tällaiset puheet olivat toki myrkkyä aikansa liberaaleille eli siis Ahon aikakaudelle, eikä ole takeita siitä, että ne heijastelisivat kovin autenttisesti myöskään kuvatun, menneen aikakauden henkeä.

     Silti ne kannattaa mielestäni ottaa vakavasti. Suomalaisen nationalismin luomisessa oli toki erilaisilla vapaa-ajattelijoilla ja liberaaleilla omat ansionsa, mutta kansan syville riveille harras kristillisyys oli usein varsin tyypillistä.

     Mutta ainahan meitä on ollut joka junaan. Jos joku jaksaa lukea, on tässä vielä kuvaus opin tielle lähtijästä, josta ihanteellisuus on kaukana.

….

Kulttuurisen luopion kuvaus

     ”Kansankynttilöiden” uhrautuva työ kansan sivistämiseksi on yleinen teema vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka meillä on ihmetelty koulua käsittelevää kirjallisuutta olevan vähän, kun se taas Virossa pistää silmään.

     Luulen, että kyseessä on perspektiivivirhe. Suomessa on näkökulma usein ollut abstraktimpi ja oppilaiden sijasta opettajat ja kansanopistolaiset ovat olleet useammin kohteena. Kuitenkin merkittäviä opuksia riittää esimerkiksi Järnefeltin ”Isänmaasta” aina Eino Säisän moniosaiseen romaaniin (ks. Vihavainen: Haun suuri murros tulokset ). Muistelmissa koulu on tietenkin esillä sadoissa kirjoissa. Ehkäpä niistä kannattaisi tehdä jonkinlainen kooste? Tutkimuksia varmaan onkin.

     Joka tapauksessa kansakoulun idea koettiin ennen mutta ihanteelliseksi: kansa oli nostettava primitiivisestä raakuudestaan sivistyksen piiriin.

     Oppikoulu sen sijaan oli etenkin 1800-luvulla ja vielä hieman toisen maailmansodan jälkeenkin tie herraksi, hyväpalkkaiseksi virkamieheksi, jollaisiksi talon nuorimmat veljekset haluttiin maksaa pois jakamasta pienentyvän tilan maita.

     Herrat taas olivat tunnetusti taipuvaisia puhaltamaan yhteen hiileen ja ajattelemaan ja toimimaan epäkansallisesti eli rahvasta polkien ja siitä hyötyen, elleivät olleet saaneet isänmaallista herätystä.

     Jälkimmäinen tyyppi oli kirjallisuudessa paljonkin esillä, mutta vaihtelun vuoksi kannattaa ehkä nostaa esille myös se mitalin toinen puoli. Kaikkialta, itsepä Savoin sydämestäkin löytyi opportunisteja ja narsisteja, joille korkeampi oppi tarjosi samanlaisen tilaisuuden elää kansan kustannuksella kuin politiikka nykyään, mikäli asia ilmaistaan populistisen diskurssin mukaisesti.

Tässä esimerkki:

 

Laivamatkan kuvaus

  

Juhani Aho, Kosioretkestä Maailman murjomaan. Yhdeksän kertomusta. WSOY 1948, 409 s.

 

     Toki Aho oli aikaansa seuraava lehtimies ja siis tavallaan politiikan palvelija, joka osasi piirtää hullunkurisen myrkyllisiä kuvia aikansa mahtimiehistä. Kansanihmisten elämää kohtaan hän sen sijaan tunsi aitoa kiintymystä ja pyyteetöntä myötätuntoa ja hänen hahmonsa vaikuttavat usein täysin todellisilta, olkoonkin, että kaunokirjallisia hahmojahan ne ovat. Mikään kansanryhmä ei ole hänen vihansa kohde.

     Tässä kokoelmassa on sattunut montakin epäonnista ja suorastaan traagista tyyppiä keskushenkilöiksi: vanhapoika, joka saa aina vain rukkaset, kievarinpitäjä, joka tyhmyyttään keljuilee aivan väärälle kohteelle, räätälin oppipoika, joka ylpeilee kellostaan, kunnes kadottaa sen, lahjakas kansanrunoilija, jonka harrastukselle vaimo ei anna mitään arvoa.

      Koomisia ovat tuittupäinen Hellmanin herra, jolle hyvät veljet tekevät kelpo kepposen ja nuori pappismies, joka ajan muodin mukaisesti on jättänyt alkoholin nauttimisen ja yrittää tupakkalakkoakin.

     Lohduton tarina on onnettomalla Maailman murjomalla. Hän on pilkattu ja syrjitty mies, jonka elämäntyön tuhoaa uuden ajan ihme -rautatie. Mutta lähes yhtä surkea taitaa olla se nuori ylioppilas, joka matkustaa Kuopiosta Helsinkiin, ensin laivalla Lappeenrantaan ja sieltä junalla päämäärään.

     Parin päivän matkan aikana siirrytään huolettoman ja lupaavan tulevaisuuden odottelusta onnettomuuden syövereihin.

     Kuvaus on laatukuvamaista ja psykologisesti uskottavaa, vaikka saattaahan siinä olla karrikointiakin mukana. Joka tapauksessa Helsinkiin -novellin keskushenkilö on liki valokuvamaisen tarkasti kuvattu aikansa ilmiö ja myös ajan uudet suuntaukset maalaisylioppilaineen, kielitaisteluineen ja uusine ja vanhoine asenteineen ovat hyvin todentuntuisia.

     Ruotsinkieliselle puolelle ajan suuressa kielitaistelussa asettunut poika pääsee nyt ensi kertaa elämässään irtautumaan perheestään ja laivan salongissa hän yrittää ryhtyä oitis maailmanmieheksi, joka juo totia ja polttaa sikaria sinä kuin muutkin herrasmiehet, laivan kapteeni mukaan lukien. Tietenkin myös kauniimman sukupuolen salaperäiset houkutukset kiinnostavat erittäin paljon.

     Tällaista nuorten ylioppilaiden saapumista uuteen maailmaansa on kirjallisuudessa ja muistelmissa kuvattu runsaasti hamasta Topeliuksesta lähtien. Yleensä kuvaus keskittyy itse kaupunkiin, mutta tässä tapauksessa jo laivamatka merkitsee aivan uuteen maailmaan astumista.

     Laivalla maailman houkutukset alkavat vaikuttaa jo Kallaveden puolella, mutta vasta Savonlinnasta lähtien alkaa todellinen myllytys. Sinne saapuu muutamia muita Helsinkiin menijöitä, varsinaisia juupeliyliopilaita, kuten ennen sanottiin.

     Kuvaus laivan pysähtymisestä Savonlinnassa on jo sellaisenaan aivan verraton sketsi koko tämän pienen kaupungin herroista: kun laiva pysähtyy, he tapansa mukaan tulevat miehissä salonkiin juomaan niin monta konjakkia kuin ehtivät.

     Virantoimitukseen nämä kansan palvelijat menevät useinkin tuhdisti päissään ja ryyppäävät rutiininomaisesti useamman päivän putkia. Välillä sentään syödään Nälkälinnassa, mikä todistaa, ettei kyseessä ilmeisesti ole vielä krooninen alkoholismi.

     Savonlinnasta laivan matka jatkuu uudessa seurassa Lappeenrantaan. Junamatka ravintola-asemineen Kaipiaisissa ja eksoottisine matkustajineen on tai olisi jo uusi ja ihmeellinen kokemus, mutta vahvasti liikutetussa seurassa sankarin tajunta alkaa jo toimia puolivaloilla.

     Helsingissä ajetaan heti Kappeliin eikä sen sulkeuduttuakaan mennä hotelliin, vaan erääseen noista sen ajan ilopaikoista, joissa oli seikkailuja tarjolla hyvästä maksusta. Äidin Kuopion laiturilla antama setelikäärö joutuukin pian muihin taskuihin. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, ymmärtää lukija.

Novellin voi siis ymmärtää vaikkapa moraliteettina, mitä se saattaa ollakin, mutta joka tapauksessa sen ns. sanoma ei tunnu häiritsevältä. Eihän kirjoittajakaan ollut mikään puritaani, vaan pikemmin boheemi polyamoristi, jolle ajan tapaan normaalit ruokajuomat kyllä maistuivat.

 

Se suuri Zeitenwende

 

Missio Moskovassa ja aikakausien murros

 

Antti Helanterä, Muistiinmerkintöjä Moskovasta. Siltala 2026 320 s.

 

Suurlähettiläs Antti Helanterän kertomus kaudestaan Moskovassa vuosina 2020-2024 on erittäin arvokas kirja ja lajissaan ylittämätön, tekee  mieli sanoa.

   Sitä voisi verrata vaikkapa Paasikiven hyvin kiinnostavaan kirjaan ”Toimintani Moskovassa ja Suomessa  1939-1941”.

   Vertailu koituu Helanterän eduksi ainakin sikäli, että hänen tietonsa toimintaympäristöstään ja jatkuvat kontaktinsa sekä kollegoihin, että monen tason venäläisiin tahoihin, presidentinhallinnosta poliitikkoihin, tutkijoihin ja toimittajiin olivat aivan eri luokkaa.

   Paasikivi oli erittäin intelligentti poliitikko ja myös suhteellisen hyvin Venäjää tunteva. Helanterä on nimenomaan diplomaatti ja hänen Venäjän-tuntemuksensa on aivan toisella tasolla, mikä kuvastaa sekä olojen erilaisuutta, että näiden kahden Suomea edustaneen miehen työuran erilaisuutta. Itse asiassa Paasikivellä oli aika hämmästyttäviäkin aukkoja tiedoissaan.

   Molemmat kirjat ovat tärkeitä ja erinomaisia ja on hienoa, että Paasikiven tämäkin teos on nyt käännetty myös venäjäksi. Aikoinaan muuten käännätin hänen jatkosodan päiväkirjansa. Helanterän kirja ansaitsee saman ja kansainvälisestä Venäjän tuntemuksen poppamiesten kirjavasta tuotannosta se eroaa olennaisesti sekä informaatioarvonsa että analyysiensä ansiosta.

   Verrattuna noihin mainittuihin Venäjän politiikan patenttiselityksiin, Helanterän teoksen arvo on suunnilleen samaa luokkaa kuin testatun ja toimivan lääkeaineen arvo verrattuna erilaisiin käärmeöljyihin, joiden väitetään parantavan kaikki taudit.

   Asia perustuu siihen, että suurlähettiläs Helanterällä oli päivittäin, myös sodan aikana erittäin laaja kosketuspinta sekä Venäjän virallisiin elimiin, että kansalaisyhteiskuntaan.

    Hänellä oli myös sama hyvä tapa kuin presidentti Relanderilla tehdä muistiinpanot keskusteluistaan ja analysoida niiden anti heti tuoreeltaan eikä päivien, saati viikkojen kuluttua. On syytä uskoa, että ne suorat otteet muistiinpanoista ja raporteista, joita hän esittää, ovat autenttisia.

   Tämä antaa mahdollisuuden suhtautua keskeiseen osaan kirjan aineistoa myös aikalaisdokumentteina, joiden arvo esimerkiksi muistelmin verrattuna on toista luokkaa. Vain nimiä kirjoittaja on muuttanut, mikä onkin välttämätöntä lähdesuojan takia. Hän näyttää saaneen vieraansa puhumaan hyvinkin suoraan, mitä ei tietenkään ollut tarkoitettu julkisuuteen.

   Helanterän suureksi ongelmaksi hahmottuvat sellaiset kysymykset kuin syyt Ukrainan sodan syntyyn ja sotaan luisuminen, vallan ja kansan suhde ja suhtautuminen sotaan ja Venäjän resilienssi, eli sen kyky kestää sodan tuomia rasituksia yhteiskunnan eri tasoilla. Muutosten havainnointi on tärkeä osa analyysejä.

   Venäjän eliitin käsitysten ja mielialojen yhdistäminen tutkijoiden saamiin tuloksiin kansanjoukkojen käsityksistä ja mielialoista antaa parasta mahdollista aineistoa asioiden ja tapahtuneiden muutosten ymmärtämiselle. Suuria teemoja ovat myös suhtautuminen Suomeen ja sen Nato-ratkaisun aiheuttamat arviot erilaisten tahojen silmin.

   Hyvin tärkeää on nähdä noina vuosina tapahtunut kehitys ja tilanteen muuttuminen, joka itse asiassa on lähes koko ajan tapahtunut sotaa suosivaan suuntaan. Sodan päättäminen valtavien ihmisuhrien jälkeen on aina yhä vaikeampaa. Ajatus siitä, että syylliset on yksinkertaisesti vietävä oikeuteen tuomittaviksi ja vahingonkorvaukset maksettava on absurdi (vrt. myös Vihavainen: Haun veren hinta tulokset ).

   Sodan syttyminen yllätti kaikki, tai ainakin lähes kaikki, myös hallitusta lähellä olevissa piireissä. On syytä olettaa, että ratkaisun teki lopultakin yksin Johtaja, kevytmielisesti ja väärien olettamusten pohjalta, kuten niin usein historiassa on tapahtunut.

   Sota sai alusta pitäen massojen hämmästyttävän suuren kannatuksen. Sen muodostuessa yhä selvemmin niin sanotusti isänmaalliseksi, se sai taakseen myös liberaalien taholta lojaalia suhtautumista. Lännen naiivi ”non possumus”-politiikka, joka on lähtenyt siitä, ettei Ukrainalta voi vaatia myönnytyksiä, on ollut epärealistista ja tuskin voi johtaa mihinkään järjelliseen ratkaisuun.

   Suomen Nato-päätöstä on ihmetelty ja yhä uudelleen venäläiset ovat todenneet, että Suomellehan sen erityissuhde Venäjään oli koko ajan edullinen, miksi se siis ehdoin tahdoin luopui siitä?

   Neuvostoajan malliin vallitsee moskovalaisissa piireissä yleisesti luja usko siihen, että vain suurvallat ratkaisevat pientenkin valtojen politiikan ja jälkimmäisten liikkumavara on vain näennäinen. Vaikka asiassa on perää, ei se tietenkään sellaisenaan pidä paikkaansa. Itse me Natoon menimme.

   Suomea kohtaan on ollut paljon sympatioita ja moni kuvittelee, että sodan jälkeen kaikki olisi helppoa taas aloittaa uudestaan ja ”lihasmuistissa” oleva hyvä naapuruussuhde herätettäisiin taas nopeasti henkiin.

   Tätähän sopii toivoa. Helanterä pitää asiaa epätodennäköisenä. Epäluottamus Venäjään on sen itse ansaitsemaa eikä sitä noin vain poisteta. Venäjä petti Suomen, katsomme me ja naapurin korskean tulkinnan mukaan Suomi petti Venäjän. Asioiden ymmärtäminen toisen osapuolen kannalta ei ole helppoa, vaikka ei mahdotontakaan.

   Venäläiset suhtautuivat usein Nato-päätökseen aivan rauhallisesti ja totesivat, että se on Suomen oma asia. Suuri merkitys on kuitenkin sillä, millainen Natomaa Suomesta tulee. Norjan tapainen rooli ei suuresti tasapainoa horjuttaisi.

   Helanterä saattoi rauhoittaa keskustelukumppaneitaan viittaamalla Suomen ydinenergialakiin, joka kieltää ydinaseiden tuomisen maamme alueelle. Lyhytnäköiset ja ilmeisen doktrinääriset poliitikkomme näyttävät kuitenkin yllättäen olevankin nyt tästä asiasta toista mieltä.

   Luulen, että heille tekisi hyvää lukea kunnolla läpi Helanterän kirja ja tuijottaa vähemmän siihen, mitä jotkut Nato-kenraalit keksivät Suomelta pyytää ja toivoa. Venäläisten käsitykset voivat meistä olla absurdeja ja vainoharhaisia, mutta niiden takana on maan historiallinen kokemus ja ne ovat todellisia.

   Sodasta huolimatta Venäjä on pärjännyt yleisesti ottaen hyvin niin sotilaallisesti, taloudellisesti kuin osittain myös poliittisesti. Pahimmat skenaariot esimerkiksi talouden pettämisestä eivät ole toteutuneet. Suuntaus Aasiaan on monelle venäläiselle kiusallinen ja typerä ajatus, mutta sota on osaltaan siihen suuressa määrin pakottanut.

   Toki suuntausta sinänsä oli jo valmisteltu kauan, mutta länsisuhteiden katkeaminen oli sokki ja lännen politiikka täynnä odottamattomia yllätyksiä ja normaalista liberaalisesta politiikasta poikkeavia siirtoja aiheutti pettymyksen ja tiivisti venäläisten rivejä.

   Joka tapauksessa kulutusjuhla Moskovassa jatkuu ja alueilla uljas isänmaallinen tehtävä ”natsismin vastaisessa” taistelussa nauttii suosiota. Maan johdon epäsuosio ja sen poliittisen linjan muuttuminen ovat epätodennäköisiä skenaarioita. Ei Venäjällä näin hyvää aikaa olekaan sen historiassa paljoa ollut enempää aineellisesti kuin ”moraalisesti”.

   Helanterän kirjasta on vaikea tehdä sellaista yhteenvetoa, joka sisältäisi kaiken olennaisen ja tärkeän. Se on hieman samanlainen tehtävä kuin olisi summeerata vaikkapa kymmenkunta mappia Moskovan suurlähetystön dokumentteja.

   Kirjoittaja on tässä nähdäkseni tehnyt erinomaista työtä selostaessaan ja analysoidessaan niin Venäjän luisumista sotaan ja sitä seuraavaa olosuhteiden muutosta kuin Suomen ja Venäjän suhteiden kohtalokasta ajanjaksoa monipuolisesti ja analyyttisesti ja täytyy vain toivoa, että mahdollisimman moni vastuunalaisilla paikoilla palveleva henkilö lukisi sen.

   Ja se venäjänkielinen versio tästä kirjasta on välttämätön. Luulen, että suurlähettiläs Kuznetsov on virkakäyttöön sellaisen tehnytkin, mutta se olisi syytä saada myös laajempien piirien ulottuville. Englanniksihan kaiken tietysti kuuluukin olla satavilla, mutta eihän se riitä. Saksankieliselle versiolle minulla olisi jo nimiehdotuskin: ”Meine Moskauer Mission 2020-2024”.

Liberaalin karikatyyri

 

Liberaali Venäjää muuttamassa

 

Dostojevski oli hyvin etevä aikakautensa ruoskija ja tarvittaessa myös luomiensa hahmojen pilkkaaja. Hän ei ollut suinkaan vailla inhimillisiä heikkouksia ja haukkui kerkeästi kokonaisia kansakuntia, inhosi saksalaisia, ranskalaisia, puolalaisia ja kai hieman suomalaisiakin, mutta asiaankuuluvasti myös niitä venäläisiä, joita ei kunnioittanut.

Sitä paitsi hän ei ollut mikään yksioikoinen jurnuttaja, vaan kajosi kirjoissaan elämän suuriin kysymyksiin ja sitten nostettiin maailman kirjailijoiden keskuudessa kunniapaikalle, kuten kuuluukin.

Kuten muitakin aikakautensa kirjailijoita, myös Dostojevskia voidaan ainakin toissijaisesti tarkastella myös hänen poliittisten mielipideteidensä mukaan. ”Kirjailijan päiväkirja”, jota hän elämänsä loppuvaiheessa julkaisi, on sangen kiinnostavaa tarinaa, jota on luonnehdittu myös naiivin taantumukselliseksi. Toki sellaisetkin tekstit ovat kiinnostavia.

Venäjällä oli jo tuohon aikaan liberaaleja, joita vallanpitäjät tarkkailivat ja pelkäsivät. Heidän aatteensa samaistettiin syystäkin länteen ja Eurooppaan, jossa Herzen ja Turgenev joutuivat asumaan suuren osan elämäänsä.

”Riivaajissaan” Dostojevski esittää liberaalit sellaiseksi sameakasi lähteeksi, jossa sitten sikisivät mielettömät ja suorastaan satanistiset vallankumoukselliset, joilla myös oli ajan todellisuudessa omat, selvät esikuvansa.

Dostojevskin liberaalien ja radikaalien hahmojen merkittävin ero oli, että edelliset olivat pelkästään naurettavia, kun taas jälkimmäiset olivat myös avoimesti paholaisen palveluksessa ja heidän valtaan tulonsa vaatisi vielä Venäjällä miljoonien hengen.

Suomessahan liberaaliksi itseään nimittävä poliittinen suuntaus syntyi 1880-luvun alussa ja herätti pahennusta erityisesti siitä, että se ärsytti venäläisiä ja vaaransi sillä suuriruhtinaskunnan ja emämaan harmonisen rinnakkaiselon

Leo Mechelin ei kuitenkaan ollut mikään Karmazinov/Turgenev ja hänen liberalisminsakin puhkesi kukkaan vasta Dostojevskin kuoleman jälkeen. Ehkäpä juuri siksi meillä ei ole aiheesta Dostojevskin kommentteja.

Mutta tässä nyt hiean venäläisistä liberaaleista mestarin kynällä piirrettyuinä:

Keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Menneen maailman hahmoja

Karmannyi intelligent. Dostojevskin Karmazinov ja muut Riivaajien intellektuellit

 

Kun Dostojevski kirjoitti Riivaajat, hän tunsi aiheensa. Ne intelligentsijan edustajat, jotka olivat laatineet Vallankumouksellisen katekismuksen, murhanneet toverinsa ankaran suunnitelmallisesti ja jotka levittelivät omista yhteyksistään ja taustavoimistaan fantastisia mystifikaatioita, olivat hänelle tuttuja hahmoja. Dostojevski oli itsekin ollut riivaajien villitsemä. Kirjan nimi tulee siitä Luukkaan evankeliumin kohdasta, jossa Jeesus ajoi pahat henget sikoihin.

Edvard Radzinski on huomannut, että Dostojevskin seinänaapureina hänen Kuznetšnyi pereulokin asunnossaan asui tsaarinmurhaajia, narodovoltseja.

Radzinskin spekulaatioita siitä, että kirjailija olisi tuntenut vallankumoukselliset naapurina ja juuri tämän johdosta aikonut korjata suhtautumistaan heihin, ei tarvitse ottaa vakavasti. Joka tapauksessa kirjailijan omat kokemukset Petraševskin piiristä jo tekivät hänestä tämän alan asiantuntijan. Dostojevskin kirjeenvaihdosta käy myös ilmi, että älymystö kannatti kritiikittömästi terroristeja, mikä kauhistutti häntä.

Toki Dostojevskin henkilögallerialle, etenkin Riivaajissa, on myös löydetty vastineensa todellisuudessa, mikä ei tietenkään tarkoita, että kohteet olisi kuvattu tarkoin ja todellisuudelle uskollisina. Kyseessä olivat ideaalityypit. Nerokkaan kirjailijan kynästä lähteneinä ne muodostuivat jo sinänsä todellisiksi. Syyttä ei Nikolai Berdjajev Venäjän historiaa pohtiessaan etsinyt avainta sen hahmojen ymmärtämiseen juuri Dostojevskin teoksista.

Riivaajissa ovat keskushahmoina demoniset vallankumoukselliset. Sellainen oli Pjotr Stepanovitš Verhovenski, joka muistuttaa Mihail Petraševskia tai Sergei Netšajevia. Toinen samanlainen on Nikolai Stavrogin, joka myös kuuluu kyynisten nuorten vallankumouksellisten aateliin. Tätä ryhmää kiehtoo rikos, joka todistaa sen oman ylivertaisuuden.

Vähemmän lahjakkaita älyllisesti olivat Šigaljovilaiset ja itse Šigaljov, jonka lahjakkuutena oli viha kaikkea itseään korkeampaa kohtaan ja kyky hävittävään toimintaan. ”Hän on Fourier, mutta hurjempi kuin Fourier”, lausui hyväksyvästi Pjotr Verhovenski, jonka mielestä tuollainen tyyppi oli tarpeen pitämään kansa aisoissa. Johtamiseen sitä ei tarvittaisi, se tehtävä oli varattu Verhovenskeille.

Lahjakkuutensa puolesta keskinkertainen oli myös Arina Virginskaja, joka omaksui ”kaikkein uusimmat vakaumukset”. Hän oli koulutuksen saanut kätilö eli povituha, nihilisti ja feministi, jonka luotaantyöntävyys oli poliittisesti motivoitua. Siis täysin moderni tyyppi ja tuohon aikaan uusi maailmassa laatuaan.

Kiinnostavia ovat kuitenkin myös Riivaajien vähemmän keskeiset ja vähemmän radikaalit tyypit. Stepan Trofimovitš Verhovenski oli Pjotrin isä. Venäläisittäin olisi luontevaa sanoa, että tämä liberaali oli tuon demonisen radikaalin synnyttäjä, roditel. Hän oli 40-luvun liberaali, jonka mielestä kauneus oli pelastava maailman. Tälle sanomalle nauroivat pilkallisesti niin hänen poikansa kuin tämän aatetoverit.

Stepan Trofimovitš oli hyväntahtoinen, mutta hänen heikkotahtoisuutensa teki hänestä hirviön, joka ei pystynyt olemaan vanhempi ja kasvattaja. Hän oli sentimentaalinen lallus, jonka murheita lapset pakotettiin kantamaan. Eipä ihme että ”lasten” sukupolvi ei voinut kunnioittaa tuollaisia isiä.

Stepan Trofimovitš puhui mielellään ranskaa eikä oikein tuntenut venäläistä rahvasta, jonka puolesta hän kuitenkin kärsi tai ainakin pelkäsi vielä joutuvansa kärsimään, sillä hän oli kyhännyt jonkun salaperäisen vapaamielisen artikkelin ja pelkäsi voivansa koska tahansa joutua sen johdosta kuka ties vaikka Siperiaan karkotetuksi tai peräti ruoskittavaksi... Itse asiassa mikään ”vaarallinen” taho ei liene huomannut koko artikkelia tai mikäli oli huomannut, ei kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota.

”…liberaali –idealisti.

Ruumiillistuneena syytöksenä

isänmaasi eessä seisoit sa.”

Näin siteeraa kirjailija aikakauden runoilijaa ja asettaa tämän ylevän kielikuvan rinnalle kertomuksen siitä, miten tuo liberaali loputtoman laiskottelun ja mukavuuden lomassa tuhertaa paperille joitakin mitättömyyksiä, joita kukaan ei tule lukemaan. Siitä, että näin on käyvä, hän syyttää isänmaansa sortojärjestelmää: ”Kuka on elämänurani katkaissut ja tehnyt siitä jerelašin? Menköön perikatoon koko Venäjänmaa! –ja arvokkaasti hän löi esille valttinsa –tietenkin hertan.” Jerelaš –sekasotku oli muuan korttipeli ja itse asiassa se saattoi olla Stepan Trofimovitšin merkittävin toimiala.

Epäilemättä Stepan Trofimovitš oli huono luonne, joskaan ei paha ja hän oli turhamainen, vaikka narsistinakin melko keskinkertainen. Machiavellisti tai sadisti hän ei ollut lainkaan. Intelligentsijan joukossa ei tällainen tyyppi ole pahimmasta päästä.

Koominen narsisti sen sijaan oli Karmazinov, jonka hahmon arvellaan heijastavan Ivan Turgenjevia. Myös Karmazinov kuului ”isien” sukupolveen ja oli liberaali. Hän oli oleskellut paljon ulkomailla ja aikoi taaskin jättää Venäjän. Lähtiäisiksi hän oli valmistautunut lukemaan tätä varten kirjoittamansa runon Merci, mistä tosin ensin kursaillen kieltäytyi. Tätä varten järjestettiin kirjallinen matinea. Sen emäntä kertoi aikovansa kiinnittää salin seinään marmoritaulun, jossa kerrottaisiin, mitä suuri eurooppalainen ja venäläinen kirjailija oli täällä aikoinaan tehnyt.

Karmazinovin nimi muistuttaa venäjän sanasta karman –tasku. Mahdollisesti tässä on viittaus ”kesytettyyn” eli venäläisittän ”taskussa pidettävään” (karmannyi) intelligenttiin.

Dostojevskin kertojanääni sanoo, että Karmazinov oli epäilemättä nero, ”mutta minkä vuoksi täytyy meikäläisten herrojen nerojen kunnioitettavan ikänsä lopulla käyttäytyä kuin poikanulikat?”

Karmazinovilla oli saliin astuessaan ”viiden kamariherran ryhti yllään”, kuten Ida Pekarin käännös kertoo. Hänellä oli ”hieman liian rämisevän kimakka ääni, hieman naismainen ja samalla jalosyntyiseen aateliseen tapaan hieman teeskentelevä”.

Teeskentelevä oli myös Karmazinovin puhe, jonka aluksi hän selitti, että runossa oli niin sydämestä laulautuvia säkeitä, ettei niitä voinut mitenkään esittää yleisölle ja että hän aluksi olikin kieltäytynyt. Koska hän kuitenkin oli vannonut, ettei koskaan enää kirjoittaisi mitään, niin hän nyt kuitenkin pitäisi tämän viimeisen esityksensä.

Tämän jälkeen seurasi kaksi painoarkillista ”mitä teeskentelevintä ja hyödyttömintä lörpöttelyä, joka vielä esitettiin niin ylhäisen alentuvasti, että se suorastaan loukkasi yleisöä”.

Aiheesta ei oikein saanut selvää, se oli jonkunlaista tilintekoa, Dostojevskin kertoja toteaa, ”mutta mitä ja mistä –kukapa sen ymmärsi”. Dostojevski kuvasi myrkyllisesti iäkkään ja pullean esitelmöitsijän itsekeskeistä tarinaa ensi suudelmastaan ja syvämietteisyydestä, joka kiteytyi rakastetun ”riemuisaan” huudahdukseen: ”Rikosta ei ole olemassa!!!” Tähän runoilija vastasi, ettei silloin ollut vanhurskauttakaan jolloin molemmat alkoivat ääneen itkeä ja erosivat ainiaaksi.

Esitelmöitsijän jaaritus jatkui. Sen mukaan Venäjä oli tehnyt henkisen vararikon, paitsi kirjailija itse, joka oli sen yläpuolella, siellä olivat ateismit, darwinismit, moskovalaiset kirkonkellot, byronilaista maailmantuskaa ja niin edelleen. Tarpeeksi kestettyään yleisö alkoi äännellä ja joku jopa sanoi kovalla äänellä ”Herra Jumala millaista roskaa!”

Karmazinov arveli tämän johdosta retorisen pilkallisesti, että yleisö oli varmaankin häneen jo perin kyllästynyt. Se pitikin paikkansa. Vastoin odotuksia suurin osa yleisöä alkoi karkean venäläiseen tapaan rahvaanomaisesti kommentoida esitelmää, mikä hämmästytti ja loukkasi eurooppalaistunutta kirjailijaa.

Koska eräät suurmieheen ihastuneet naiset joka tapauksessa vaativat kirjailijaa jatkamaan, tämä luki vielä loppurivit, joissa torjui lukijan pyynnöt vielä kerran kirjoittaa jotakin. Sitä suurmies ei enää aikonut tehdä, vaikka lukija sitä polvillaan pyytäisi. Esitys loppui kiitokseen: ”Merci, merci, merci!”. Hullunkurisempaa päätöstä suurmiehen uralle ei olisi voinut keksiä. Karmazinov ei enää ollut pelkästään naurettava.

Dostojevski halveksii Karmazinovin kyynisyyttä. Ivan Verhovenskin hän antaa sanoa, että maaorjakin kunnioitti itseään enemmän kuin tämä, joka ”oli kieltänyt Jumalansa”. Vallankumous, jota hän oli valmistellut nimittäin pelotti häntä ja hän valmistautui sitä pakenemaan ja ehkä myös ilmiantamaan. Tämä siitä huolimatta, että hän oli itse siitä moraalisessa vastuussa. Karmazinov oli intelligentti sen roolin takia, jonka se hänelle tarjosi ja jota hänen narsisminsa kaipasi. Moraalisena tyyppinä hän oli vielä vanhempaa Verhovenskiäkin kurjempi.

1840-luvun liberaalit, jotka Venäjän historiassa tunnetaan ”isien” sukupolven nimellä, ovat Riivaajissa kuitenkin lähinnä koomisia. ”Poikien”, Verhovenskin ja Stavroginin hahmot ovat myös traagisia, mutta näitä seuraileva intelligentsijan lauma pelkästään vastenmielinen. Riivaajat ovat menneet sikoihin. ”Nuo tuollaiset ne ensimmäisinä tuntisivat olevansa hirvittävän onnettomia, jos Venäjä yhtäkkiä todella muuttuisi perustuksiaan myöten, vaikkapa erimerkiksi juuri heidän mielensä mukaiseksi, sekä tulisi äkkiä rikkaaksi ja onnelliseksi…”

Joka tapauksessa, kaiken takana on syvä intellektuaalinen murros. Uskonto on menettänyt merkityksensä. Ellei Jumalaa ole, onko kaikki luvallista? Entä voisiko ihminen itse luoda Jumalan, olla Jumala? Miksi sitten ei?

Kuten voi odottaakin, nämä kysymykset ovat alati Dostojevskin intelligenttien mielessä, niin Riivaajissa kuin muissakin teoksissa. Ne olivat eurooppalaisen älymystön piirissä olleet ajankohtaisia jo Ranskan vallankumouksesta lähtien ja vaivaisivat nykyään myös suomalaista älymystöä, mikäli sen henkinen liikkumavara ulottuisi niin syvälle.

 

Taaperoiden tasavalta

 

Psykologin kulttuurikritiikki

 

Liisa Keltikangas-Järvinen. Itsekkyyden aika. Miten yliyksilöllinen kulttuurimme sai meidät voimaan pahoin. WSOY 2026, 266 s.

 

Kiirehdän heti sanomaan, että tämä on paras kirja, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Voisin verrata sitä joihinkin Erich Frommin teoksiin (Olla vai omistaa jne.), jotka ovat psykologialle perustuvaa kulttuurikritiikkiä, mutta siinä, missä Fromm perustaa lopultakin aika epämääräisille psykoanalyyttisille käsityksille, Keltikangas-Järvinen nojaa paljon uskottavampaan kliiniseen tutkimukseen.

Kirja ei ole mikään mielipidekirja eikä elämäntaito-opas, puhumattakaan siitä, että se olisi psyykkaajan käsikirja tai konsultin tarina-arkku. Lajityyppinä on kulttuurikritiikki ilman pyrkimystä paisutteluun ja kauhisteluun. Kirjoittajan suuri tehtävä ja ansio on ainakin minun nähdäkseni viimeksi kuluneiden noin puolen vuosisadan kulttuuristen muutosten hahmottamisessa.

Kulttuurin muutokset nimenomaan psykologian näkökulmasta ovat olleet suuria ja äkillisiä. 180 asteen käännökset kulttuurisissa arvoissa eivät suinkaan ole olleet harvinaisia ja kysytyllä luennoitsijalla on ollut aitiopaikka hänen tarkkaillessaan haluttujen teemojen ja yleisön reaktioiden muuttumista.

Sikäli kuin kirjan voi sanoa olevan normatiivinen, se on sitä tieteelliseen tutkimukseen nojaten. Itse asiassa se on ainakin minun mielestäni ennen muuta objektiivisen kuvaileva ja etsii kulttuurisen muutoksen ydinkohtia eikä pyri niinkään pelastamaan pahoinvoivaa aikaamme.

Olisi toki luonnotonta, ellei myös tietä sellaiseen etsittäisi, mutta ennen muuta kirjan arvo on sen näkökulmassa lähihistoriaan (aina viime vuoteen saakka) ja argumentaatiossa, joka ei siis ole mitään kyökkipsykologiaa nammielipidetarinaa, vaan perustuu avainkohdissaan laajaan tutkimukseen.

Kirjan sanoman voisi yrittää kiteyttää siten, että siinä kerrotaan siitä arvojen ja tavoitteiden muutoksesta, joka ilmenee erityisesti kasvatuksen alalla ja heijastaa paljon laajemminkin koko ihmiskäsityksemme, minäkuvamme ja identiteettimme ihanteiden muuttumista.

Eihän ihminen sellaisenaan ole muuttunut, voidaan sanoa ja tämä on lähinnä truismi. Kuitenkin myös ihmisten persoonallisuus voi muuttua, mikäli he lapsuudessaan ja nuoruudessaan jäävät vaille tietynlaisia avainkokemuksia. Myöhemmin persoonallisuuden perusteita ei noin vain rakenneta uudelleen, vaikka kuinka päätettäisiin niin tehdä.

Kasvatukseen ja psykologiaan liittyvät teoriat vaikuttavat osin suoranaisesti siihen, miten uutta sukupolvea kasvatetaan ja epäsuorasti niiden vaikutus on sitäkin suurempi. Kirjaoittaja on luennoitsijana saanut yhä uudelleen havahtua siihen, miten nopeaa muutos on ollut.

Kaiken inhimillisen kokemuksen, minäkuvan ja identiteetin peruskivenä on kasvatus ja myös sen puute tai puutteet ovat sen eräs laji. Vauvan primäärinen narsismi on väistämätön kehitysvaihe, josta hänen on määrä päästä eroon tullakseen osaksi maailmaa, yhdeksi toimijaksi muiden mukana. Aristoteleen tapaan voisi sanoa: tullakseen siksi, mikä on.

Narsistinen persoonallisuushäiriötä on yhä uudelleen kuvattu nykyisessä populaarikirjallisuudessa ja se taitaakin olla aikakautemme suuria ongelmia. Mikäli kulttuuri eli kasvatus ja sen jälkeen normia luovat ja ylläpitävät kulttuuriset konventiot nostavat narsismin ihanteeksi, se tekee rumaa jälkeä (vrt. Vihavainen: Haun narsismi tulokset ).

Narsismia laajempi asia on yksilöllisyyden korostaminen, erityisesti otsikon mainitsema ”yliyksilöllisyys”. Paradoksaalisesti se on asia, joka ei itse asiassa enää lisääkään yksilön vapautta, vaan tekee hänet turvattomaksi, masennukseen taipuvaksi, suvaitsemattomaksi, turvattomaksi ja kaiken kaikkiaan yhä lapsellisemmaksi.

Nykyihmisen ihanne, sellaisenakuin sen esimerkiksi naistenlehdissä näemme, on taaperotasoinen minäminäminä-hahmo, joka ylpeilee sillä, ettei ota ketään muuta huomioon ja jonka omat tarpeet ovat ehdottomasti maailman napa. Sivumennen sanoen, tämän hahmon tapaamme jo Ibsenin Nukkekodin Norassa, joka syystäkin oli aikanaan suuri sensaatio.

Kirjoittaja käsittelee paljon ”yliyksilöllisyyden” paradokseja. Sanoisin, että sen tuloksena on sama yhteiskunnan atomisoituminen, jonka tapaamme jo ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen esitetyissä massayhteiskunnan analyyseissä (vrt. esim. Vihavainen: Haun massat tulokset ).

”Yksinäinen joukko” (ks. Vihavainen: Haun riesmanin utopia tulokset ) on tänään yhä enemmän vallitsevaa todellisuutta. Yhteiskunta on ”atomisoitunut”, kun sen jäsenet pyrkivät olemaan yhä enemmän irrallaan kaikista ryhmistä ja erityisesti suvusta ja perheestä.

Sivumennen sanoen, nimenomaan suomalaiset ovat tässä onnistuneet aivan hämmästyttävän ja poikkeuksellisen hyvin. He ovat, tai ainakin katsovat olevansa irrallaan omasta suvustaan ja vanhemmistaan, kuten tutkimus osoittaa. Erot etenkin eteläisiin kansoihin verrattuna ovat valtavat.

Tämä on syytä ymmärtää, kun arvioimme niitä siirtolaisia, jotka tulevat tänne alueilta, jotka World Wide Surveyn mukaan sijaitsevat arvokartalla (ks. Vihavainen: Haun arvojen maailmankartta tulokset ) meistä kaikkein kauimpana. Juuri sieltähän me olemme suurimman osan siirtolaisia saaneet.

Suomalainen arvojen ja normien järjestelmä on muuttunut nopeasti ja perusteellisesti. Senhän kaikki minun ikäluokkani ihmiset tietävät, vaikka harva meistä oikeasti ymmärtänee, mitä oikein tapahtui ja miten se tapahtui. Tuo suuri kulttuurivallankumous, hulluine vuosineen ja vielä hullumpine taistolaisine jälkinäytöksineen on muistissamme, mutta syvempää ymmärrystä muutoksen ytimestä lienee harvoilla.

Vastaava, jos mahdollista vielä nopeampi arvojen ja normien murros tapahtui Venäjällä ja sain itsekin kunnian johtaa Suomen Akatemian projektia, joka liittyi siihen. Huomasin ennen pitkää, että elefantit on syötävä palasina ja keskityin itse lähinnä älymystön roolin muuttuviin merkityksiin, jotka totalitaarinen valtio halusi sanella.

Suomen historiasta on syytä kirjoittaa myös tuollainen suurta murrosta käsittelevä perusteellinen tutkimus, jollaisen suuntaan menevä suppea yritelmä oli ”Länsimaiden tuho” (2009). Silloin Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa yhden välttämätön näkökulman asioihin, mikäli halutaan mennä syvemmälle kuin joihinkin bourdieulaisiin erottautumisiin ja vastaaviin pintailmiöihin.

Keltikangas-Järvisen kirja tarjoaa korvaamattoman arvokkaan näkökulman ja sen pohjaksi vankkaa tutkimustietoa myös niille, jotka ihmettelevät sitä kansan hämmästyttävää typeröitymistä, joka on tapahtunut jopa parissa kymmenessä vuodessa ja sitä yhä oudompaa suvaitsemattomuutta, jonka kohtaamme aivan erityisesti niillä, jotka ylpeilevät suvaitsevaisuudellaan (vrt. myös Vihavainen: Haun haidt tulokset ) .

Lukekaahan kirja!

Kansakunnan visiot

 

Unelma sivistyneestä kansakunnasta

 

Otsikko on sama kuin Samu Nyströmin kirjoittamassa Suomen kansalaisopistojen liiton satavuotishistoriassa. En nyt kuitenkaan ryhdy käsittelemään tuota kirjaa, joka kyllä ansaitsee sen tuonnempana. Totean joka tapauksessa, että tuollaisestakin asiasta on unelmoitu ja erityisesti siitä unelmoitiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa, aikakauden omien edellytysten mukaisesti.

Käsiini sattui aittakirjaston aarteistosta Valvoja-lehden vuosikerta 1905, joka oli samalla lehden 25-vuotisjuhlanumero. Valvojaa voi pitää nykyisen Kanava-lehden edeltäjänä. Tuohon successio apostolicaan liittyvistä kiistoista ei tässä sen enempää. Mainitsen vain, että Matti Klinge-vainaja kyllä oli asiasta eri mieltä.

Vuosi 1905 oli dramaattinen. Toukokuun lopussa japanilaiset tuhosivat Venäjän laivaston Tsušiman salmessa ja Venäjällä vallankumouksellinen kuohunta pakotti keisarin hyväksymään duuman perustamisen, mikä julistettiin lokakuussa.

Suomen suurlakko liittyi Venäjän kuohuntaan ja meillä sen vauhdittamana saatiin valtiolliset sortotoimet lopetettua ja perustettiin seuraavana vuonna maailman demokraattisin kansanedustuslaitos, jossa naisillakin oli äänioikeuden ohella myös vaalikelpoisuus.

Vuosi 1905 oli vielä epävarmuuden ja kuohunnan aikaa, mutta tulevaisuuteen nähden oli jo syytä optimismiin, mihin katsaus menneeseen antoi sitäkin enemmän aihetta. Neljännesvuosisadan mittaan maailma oli muuttunut tavatonta vauhtia ja sen mukana myös niin koko Suomi (vrt. Vihavainen: Haun aikakauden alku murros tulokset).

Valtavasti oli edistynyt myös suomalaisuusliike ja jopa Suomen kansa, jonka sivistystaso oli olennaisesti noussut. Suomalainen lehdistö oli kasvanut erittäin nopeasti ja sen painosmäärä ylitti jo ruotsinkielisen.

Sitä paitsi suomen kieli oli kehittynyt nopeasti. Nyt siitä voi jo vakavasti puhua sivistyskielenä, jota käytettiin niin akateemisella kuin valtiollisella tasolla.

Vain 25 vuotta sitten oli suomalainen rahvas ollut vielä lähes läpikotaisin oppimatonta ja köyhää ja sen maailma oli rajoittunut enimmäkseen oman mökin ja naapuruston piiriin. Suomalaisuudella oli kaikki ne piirteet, joita liitämme alikehittyneisiin eli takapajuisiin maihin, joita on sittemmin ruvettu nimittämään kehitysmaiksi.

Nyt oli syytä kehitysoptimismiin, sillä suuri kansallinen projekti suomalaisten muuttamisesta sivistyskansaksi näytti olevan täysin mahdollinen. Siihen tietenkin liittyi kysymys kansan elintason kehittämisestä, mutta siihenkin näytti löytyvän vastaus: tehokas pienviljely (ks. Vihavainen: Haun mallitila tulokset). Nykyaikaiselle industrialismille ei Suomessa ehkä ollut edellytyksiä, mutta hyvinvoivia pientiloja oli jo perustettu niin Tanskassa kuin Ruotsissa. Siinäpä perusta sivistyneelle kansalle!

Vuoden 1905 juhlanumerossaan, joka oli itse asiassa 200-sivuinen kirja, lehti tilittäytyy suurten päämääriensä ja periaatteidensa suhteen. Koko suomalaisen yhteiskunnan terävin kärki on haastettu esittämään mielipiteensä sellaisista asioista kuin ”kansallisuus ja ihkisyys” ja ”kansamme tehtäviä”.

Mukaan on kutsuttu myös useita ulkomaalaisia, jotka lausuvat tervehdyksensä lehdelle, Suomelle ja suomalaisille. Heidän puheenvuoronsa on julkaistu sekä alkukielellä että suomeksi.

Olisi tietenkin riskaabelia yrittää löytää kymmenien kirjoittajien puheenvuoroista yhtä ainoaa johtoajatusta, mutta yhä uudelleen niissä toistuu kansallisen yksimielisyyden vaatimus.

Sortokauden ja kielitaistelun repivät erimielisyydet ja eriseuraisuudet halutaan unohtaa ja alkaa yhdessä rakentaa maata. Vain entiset sortojärjestelmän palvelijat pysykööt poissa. Niin Hakaniemen mellakka kuin vuosi 1918 ovat vielä edessäpäin.

Mitä maan rakentaminen sitten on ja mihin se tähtää? Yhä uudelleen sanotaan tavalla tai toisella, että kyse on koko kansan sivistämisestä. Poikkeuksia on. Tolstoilainen Arvid Järnefelt näkee suurena tehtävänä maan jakamisen työläisille, joille se oikeasti kuuluukin. Muita konkreettisia ehdotuksia ovat niin suomenkielisen viikkolehden perustaminen, kuin uuden suomen kielen sanakirjan laatiminen.

Mitä kansallisuuden ja ihmisyyden suhteeseen tulee, nähdään ne yleisesti toisiaan täydentävinä eikä vastakkaisina asioina. Yksilö on kansaa varten ja kansa ihmiskuntaa varten, tiivistää J.R. Aspelin ja B.F. Godenhjelm päättää puheenvuoronsa sananparteen: ”Arvaa oma tilasi, annan arvo toisillekin”.

Sellainen kansalliskiihko, joka ei kunnioita toisten kansallisuuksien oikeuksia, tuomitaan yleisesti, oikea patriotismi ei sen sijaan ole ristiriidassa ihmiskunnan yhteisten etujen kanssa.

Aikakauden optimismin kiteyttää ehkä parhaiten Santeri Alkio, joka visioi ajan, jolloin ihminen pääsee kehittymään täyteen mittaansa, kunhan vain ”leipätaistelu” loppuu. Silloin kansat eivät enää kilpaile vallasta ja eduista, vaan kukin virittää ”oman äänensä ihmiskunnan suuressa konsertissa, innostuneena oman erikoistehtävänsä tärkeydestä ja yhteissoinnun viehättävästä ihanuudesta”.

”Kun köyhyys ja puute häviävät, ihmisten elämäntehtävänä tulee  olemaan tiede ja taide Silloin myöskin poroporvarillisen ja vihan kiihoittimet häviävät, humaaninen suhde ihmisten kesken tulee luonnolliseksi.”

Näin kuvittelee Alkio tulevaisuuden, jolla on utopian piirteitä. Sitä sopii verrata vaikkapa Nikolai Tšernyševskin utopiaan, jossa vapautetulla seksuaalisuudella on itse asiassa keskeinen asema (vrt. Vihavainen: Haun vera pavlovna tulokset). Tällaista suuntausta tavattiin meilläkin erinäisten radikaalien keskuudessa.

Mahtavat edistyksen voimat olivat maailmassa liikkeellä ja ihmiskunta näytti olevan menossa kohti yhteistä onnelaa, kuten voitiin vielä tuossa vaiheessa uskoa. Edistysusko sai pahoja vammoja ensimmäisessä maailmansodassa, mutta kesti sen ja vieläpä sitä seuraavankin. Vasta viime vuosina on ollut selvästi nähtävissä sen hiipuminen, ainakin länsimaissa.

Itse arvioin 1980-luvun puolivälissä ilmestyneessä Suomen historian pikkujättiläisessä juuri tuon kirjoittamisajankohdan jäävän ihmisten mieleen taitekohtana, jolloin optimismin sijaan alkoi tunkeutua yleinen tulevaisuuden pelko ja pessimismi. ”Edistys” lakkasi olemasta ”kehityksen” synonyymi ja alettiin jo unelmoida paluusta menneeseen.

Miten arvioisimme tänään sen päämäärän toteutumista, jonka Valvojan kirjoittajat asettivat itselleen vuonna 1905? Kansan valistuneisuus, tietojen ja taitojen määrällä mitaten, on lisääntynyt uskomattoman paljon, mutta missä mielessä voidaan nyt puhua ”sivistyneestä kansakunnasta”?

Aineellinen hyvinvointi on nyt tasolla, jonka kaltaista ei voitu vuonna 1905 lainkaan kuvitella. Harrastaako kansa nyt tieteitä ja taiteita vapaana erilaisista puolueriidoista vai mitä se tekee nyt, kun sillä on mahdollisuudet mihin tahansa?

Varmasti kulttuurin harrastaminen on valtavan paljon laajempaa nyt, kuin silloin, ainakin mikäli kulttuuriksi on luettava myös sellainen roska, jota viihdeteollisuus tuottaa, tietokonepeleistä aina tosi TV ohjelmiin, jotka edustanevat alinta mahdollista tasoa.

Mutta ehkä voimme tässäkin tyytyä siihen, että ihmiset nyt ainakin saavat sitä, mitä itse haluavat tässä postmodernissa ja totuuden jälkeisessä maailmassa, jonka tulevaisuus ei näytä enää yksiselitteisesti valoisalta.

Tämä ei kuitenkaan muuksi muuta sitä asiaa, että elämme barbaarisessa kulttuurissa, jonka älyllinen ja moraalinen taso on koko ajan nopeasti laskemassa. Se utopia, johon vuoden 1905 miehet pyrkivät oli aivan muuta kuin se, mihin 2020-luvun naiset ovat päässeet.

Rienausta

 

Kansa ja sen jalous

 

Kaikkialla tunnustettaneen se periaate, että omakehu haisee. Niinpä henkilökohtainen vaatimattomuus, johon liittyy vastaavasti toisia kohtaan esitetty kohteliaisuus, saatetaan hyvin sivistyneissä maissa, kuten Japanissa ja Kiinassa viedä suorastaan äärimmäisyyksiin.

Kollektiivisesti itseä sentään saa kehua ja monen mielestä onkin sitä arvokkaampaa, mitä pitemmälle tässä puuhasa mennään.

Itsekehun kärjessä ovat tietenkin olleet diktatuurivaltiot, joissa yleensä opetetaan, että kaikki se ihmeellinen, joka maassa toteutuu, on viime kädessä yhden suuren ihmisen ansiota.

Pluralistisen demokratian vallitessa epäillään se sijaan aina suurmiesten ja suurten johtajien erinomaisuutta, ja kansalaiskuntoa osoitetaan juuri tölväisemällä heitä mahdollisimman rohkeasti.

 Sen sijaan itse kansan arvosteleminen on hankalampi asia. Joskus koko ideakin koetaan kummallisena ja suorastaan absurdina: kuinka nyt kansaa voisi arvostella. Siihenhän sisältyy kaikki.

 Politiikassakin kansan ääni on Jumalan ääni. Itse asiassa Jumalan sijaan olisikin alettava yksinkertaisesti puhua kansasta, mikäli nyt humanisteja ollaan. Kaikki tapahtuu tai sen pitäisi tapahtua kansan toimesta kansan parhaaksi. Inhimillisen toiminnan päämääränä on kansan onni.

”Kansan”, kuten ”onnenkin” käsite on tietenkin moniselitteinen. Se voi tarkoittaa herderiläisittäin ymmärrettyä kielen ja etnisyyden mukaan määräytyvää kansakuntaa (natio) tai sitten vaikkapa ns. alempia kansanluokkia. Se voi myös tarkoittaa tietyn valtion piiriin kuuluvien yksilöiden kokonaisuutta ja vaikkapa vain sellaista poliittista ryhmää, jolla on kyky ilmaista oma tahtonsa. Ja paljon muutakin.

Yleensä joka tapauksessa oletetaan, että kansa on jalo, vaikka asiaa ei aina kehdata suoraan esittää muualla kuin pateettisissa lauluissa. Kansan arvostelu tai suoranainen haukkuminen osoittaisi ennen muuta tekijänsä kelvottomuuden.

Oman kansan ”laittaja” (ven. lajat -haukkua, vrt. laika) on oman pesän likaaja ja vieraan kansan arvostelija taas matalaotsainen ksenofobi, joka ei osaa suvaita.

Miksi kansa on hyvä ja arvokas, on kysymys sinänsä. Vastaus riippuu kulttuurin kehitysasteesta. Se voi olla korkeamman moraalin mahdollistaja vaatiessaan kaikilta jäseniltään isänmaallisuutta ja uhrautumista individualistisen poroporvarillisuuden sijasta.

Se oi myös olla (ainakin potentiaalisesti) kaiken hyvän edustaja tässä maailmassa, kuten utopiaa rakentavissa maissa.

Tuo kaikkihyvyys saatetaan käsittää sekä altruismina, että hedonismina: kansan halut ja niiden suvaitseminen ja kaikinpuolinen toteuttaminen ovat World Wide Surveyn (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) kartoittamissa kehittyneimmissä maissa se lopullinen hyvä asia, mitä valtiot ja ihmiskunta tavoittelevat. Idea tiivistyy esimerkiksi pride-kulkueissa.

Mutta onhan kansaa aina silloin tällöin arvosteltu ankarastikin. Joskus tähtäimeen on otettu erityisesti jokin kansaluokka. Porvariston kohdalta ei tarvitse antaa esimerkkejä. Maksim Gorki sen sijaan otti sellaiseksi venäläisen talonpoikaiston, jonka syyksi hän vieritti kaiken vallankumouksellisen tolkuttomuuden ja julmuuden (ks. Vihavainen: Haun gorki talonpoikaisto tulokset ).

Neuvostoliitossa työläiset (rabotšije) ja laajemminkin kakki työtätekevät (trudjaštšijsja) olivat kollektiivisen palvonnan kohteina. Merkitsi jyrkkää käännettä kulttuurissa, kun niitä alituisen ylistämisen sijasta alettiin rajustikin arvostella (ks. Vihavainen: Haun rasputin zinovjev tulokset ).

Uudella Venäjällä kansa on taas nostettu korkealle pyhien asioiden joukkoon, kuten sota-aikoina aina käy. Kansakunta sodassa on henkisesti taantunut lauma, jonka psykologia on mennyt primitiiviseen moodiin, jonka yhteisen vaaran ajatus aiheuttaa.

Näyttää siltä, että Venäjällä tällainen siirtymä tapahtui suunnilleen Krimin liittämisen aikoihin. On puhuttu suuresta hurahduksesta (ks. Vihavainen: Haun suuri hurahdus tulokset ), minkä mielipidetutkimuksen paljastivat.

Voidaan myös puhua ”suuren murroksen vuodesta”, käyttäen erästä stalinismin historian peruskäsitettä.

Kas näin asiaa kuvasi jo aikanaan muuan terävä tarkkailija, joka ei kaihtanut käyttää suorasukaista kieltä. Nykyään moinen kirjoittelu tuskin olisi mahdollista:

 

perjantai 26. joulukuuta 2014

Suuren murroksen vuosi

Suuren murroksen vuosi

 

Josif Vissarionovitš Stalin oli merkittävä kaunopuhuja, jonka tyyli jäljitteli kirkollista katekismuksen kieltä. Siinä oli selkeät kysymykset ja niihin selkeät vastaukset. Vaatimattomasta luonteestaan huolimatta Stalin jo keski-ikäisenä ansioitui siinä määrin, että hänen sanojaan ja lausahduksiaan alettiin innostuneesti toistella ja tulkita kuin pyhiä ilmestyksiä.

Vuodesta 1929 Stalin käytti nimitystä ”suuren murroksen vuosi” (год великого перелома). Se oli sangen osuva nimitys sille prosessille, jolla Venäjän talonpoikaiston selkäranka murrettiin. Jokunen miljoona tapettiin ja loput ymmärsivät jo vähemmällä. Tekniikkana oli vallankumous. Tämä vallankumous oli erikoislaatuinen, Stalin opetti, sikäli että se toimeenpantiin ylhäältä käsin, kansan sitä alhaalta aktiivisesti kannattaessa.

Pääsihteeri puhui totta. Ylhäältä käsinhän kollektivisointi ja kulakkien likvidointi organisoitiin ja alhaalta, massojen keskuudesta sille löytyi kyllä kannatusta. Miten paljon, on vaikea sanoa, mutta eihän Johtaja mitään enemmistöstä puhunutkaan. Sitä paitsi oli hyvin tiedossa, että enemmistö joka tapauksessa oli niin typerää, ettei se koskaan kyennyt mitään vallankumousta organisoimaan, vaan jäi pakostakin vain naiiville ammattiyhdistystasolle, kuten jo Lenin oli opettanut.

Kansa ei oikeastaan kaivannut muuta kuin leipää, rauhaa ja lepoa ja pikku juhlapäiviä aina silloin tällöin. Mutta sillä menolla ei koskaan olisi syntynyt mitään suurta. Stalin otti kansalta pois kaiken tämän ja venytti työviikonkin keskeytymättömäksi puristaen eri keinoilla ihmisistä maksimaalisen työpanoksen nälkäpalkalla. Tästä hyvästä häntä alettiin palvoa puolijumalana ja ihmiset itkivät kun saivat edes nähdä vilahduksen tuosta pienestä rokonarpisesta georgialaisesta, joka puhui paksulla kotiseutunsa aksentilla uskomattoman hienoja asioita.

Le peuple est toujours aussi bête, kansa on aina yhtä tyhmää, kirjoitti muuan ranskalaisen älymystön edustaja, kun Francois Hollande oli valittu presidentiksi. Tyhmyri, bête on samaa kantaa kuin latinan bestia, siis elukka, peto, luontokappale. Olipa aika, jolloin tästä ominaisuudesta eräässäkin maassa suorastaan ylpeiltiin: die blonde Bestie koki oikeudekseen harrastaa kaikkea mahdollista eläimellisyyttä idässä, olihan itse luonto niin säätänyt.

Tämä tuli mieleeni, kun satuin netissä huomaamaan Aleksandr Nikonovin artikkelin, ”Avoin krje roskajoukolle” (Открытое письмо к быдлу). ”Roskajoukko” (быдло) tarkoittaa näet myös elukoita, juhtia, joiden henkinen taso on alhainen.

Kirjoituksen tyyli hätkähdytti. Se alkoi näin: ”Terve roskajoukko… Mitä? Etkö odottanut tällaista puhuttelua? Olet enempi tottunut siihen, että ei puhutella neutrimuodossa, vaan käytetään maskuliinisukua ja puhutaan ”kansasta” (народ). Silloinhan sinuun liitetään jotakin ylevää ja pateettista, vaikka asia on aivan sama. Sillä kun yksilö alkaa samaistaa itsensä johonkin ryhmään, se menettää heti yksilöllisyytensä ja eläimellistyy. Se ei edes keskinkertaistu, vaan laskeutuu joukon huonoimman tasolle, sillä karavaani kulkee aina samaa vauhtia kuin hitain kameli. Siitä puhui jo LeBon käsitellessään väkijoukkoa. Sillä kansa ei ole mitään muuta kuin suuri väkijoukko, sen äärilaita. Eikä alemmaksi enää voi pudota…”

”Niin, että kuivaa sinä hölmö suusi ”Baltikan” vaahdosta ja irrota katseesi kirjailija Starikovin kaljusta…  Näytän sinulle ensin peiliä. Työnnäpäs sinne karvainen turpasi, mitäpäs näet? Aivan oikein, se elukka olet sinä! Sellaiseksi televisio on sinut tehnyt. Propaganda. Sillä sitä sinä olet valmis nielemään pureskelematta.”

No niin. Tietysti moisesta herjauksesta moni pahoitti mielensä. Myös tuon ranskalaisen tekstin kirjoittajaa sätittiin pöyhkeydestä ja kysyttiin, eikö hän itse luule olevansa kansaa? Miten kansaa voisi arvostella? Sehän on pyhä!

Tässä kuitenkin kannattaa muistaa se, että kansalla on ja on aina ollut kahtalainen olemus. Toisaalta se, kansakuntana tai sorrettuna uhrina edustaa ideaalia, kaikkea sitä parasta ja ylevintä, minkä puolesta valtio edellyttää meidän kaikkien riemumielin uhrautuvan, se on potentiaalisesti parasta, mitä maailmaan jäi sen jälkeen kun Jumala kuoli. 

Toisaalta, aktuaalisessa, toistaiseksi vain vajavaisesti toteutuneessa muodossaan kansa tietenkin toteuttaa kaikkea sitä typeryyttä, mihin sen eläimellinen luonto sitä kehottaa. Silloin intelligentsijan tehtävänä on sääliä sitä ja vuodattaa sen tähden katkeria kyyneleitä. Mikäli kyseessä ovat Leninin ja Stalinin kaltaiset vuosisataisnerot, voivat he tietenkin myös pakottaa kansan vapauteen ja onneen vaikkapa tappamalla heistä ensin miljoonia. Silloin heihin kohdistuu rajaton rakkaus ja kunnioitus. Tämähän hyvin tiedetään.

Mutta takaisin Nikonoviin. Miksi hän alentui tuohon alatyyliseen vuodatukseen? Halusiko hän osoittaa olevansa parempi kuin ne kansan syvät rivit, jotka uskoivat sitä, mitä televisio heille syötti? Tuskin tämä oli hänen pointtinsa. artikkelissaan Nikonov esittää esimerkkejä siitä vihasta, minkä propagandan kyllästämät ihmiset ovat itseensä kehittäneet. Kyseessä on nimenomaan pyhä viha, oikeutettu viha, joka kohdistuu pahuuteen ja –niin- tyhmyyteen.

Natsit, banderalaiset (joita nyt on jo lakattu kutsumasta benderiläisiksi), kansamurhaajat, venäläisten kiduttajat, vihollisen agentit. .. Kukapa oikeamielinen ja normaalilla säädyllisyydellä varustettu ihminen voisi suhtautua niihin viileän välinpitämättömästi. Kyseessä ei suinkaan ole vain kognitiivisen tason asia, vaan pääosaa näyttelee suuri tunne. On turha mennä argumentoimaan paholaisen puolesta, se herättää vain vihaa ja oikeutettua suuttumusta. Ihmisten välit voivat jopa perhepiirissä katketa, jos joku uskaltaa esittää asioista ”vääriä” eli vihollisen asiaa edistäviä mielipiteitä. Tästä Nikonov esittää esimerkin.

Näin siis naapurissa, mutta senhän me jo tiesimmekin, vai kuinka. Onneksi meillä on asiat paremmin!

Tiedämme täysin varmasti, että Venäjän propagandakoneisto on törkeästi valehdellut monessa asiassa. Tiedämme melkein varmasti, ettei matkustajakoneen putoaminen ole ainakaan Ukrainan syytä ja siksi siitä on ilman muuta syytettävä Putinia ja hänen kätyreitään. Tiedämme, että venäläiset lentokoneet ja laivatkin ovat vaarantaneet tai lähes vaarantaneet viattomien ihmisten hengen ja loukanneet pyhiä rajojamme. Tiedämme, että Venäjän agentit täyttävät kyberavaruuden, jossa niiden eksytyksen saaliiksi jää paljon viattomia ihmisiä, elleivät ole valppaina. Tiedämmepä yhtä ja toista!

Sen tiedämme ainakin, että vain roistot ja idiootit lukevat RT:n ja Verkkomedian sepustuksia, koska niissä levitetään disinformaatiota. Sen vuoksi onkin ainoa oikea suhtautumistapa hyökätä niitä vastaan totuuden asein ja jättää uskomatta viimeistä myöten kaikki niiden väitteet, jotka voisivat kompromettoida Ukrainaa, joka on uhri. Älymystön etujoukolle Ukrainan kansa on nyt se todellinen kansa, jonka irvikuva taas on Venäjän kansa. Suomen kansa taas edustaa ikään kuin kollektiivista älymystöä, jonka onnena on saada nauttia tasapuolisesta informaatiosta, jota ei tarvitse kyseenalaistaa.

Tämä on tilanne nyt, vuoden 2014 loppuessa. Vielä vuosi sitten sitä ei olisi voinut edes kuvitella. Takana on todellakin suuren murroksen vuosi ja se murros ei ennusta hyvää.

Niin, että voisi se meidänkin kansamme nyt työntää turpavärkkinsä peilin eteen ja katsoa mikä se sieltä kurkistaa. Ei se näytä älymystötyypiltä, vaan karavaanin kehnoimmalta kamelilta. Se poukkoilee säikähdellen puolelta toiselle ja sen silmät ovat kauhuista suurina, mutta kyllä se rivissä saadaan pysymään, kun kamelinajaja aina välillä kiskaisee sitä kuolaimista ja läväyttää ohjaperillä lautasille. Koirat haukkuvat, mutta karavaani kulkee ja me tiedämme minne.