Laivamatkan kuvaus

 

Liha on heikko

 

Juhani Aho, Kosioretkestä Maailman murjomaan. Yhdeksän kertomusta. WSOY 1948, 409 s.

 

Juhani Aho on epäilemättä maamme suuria kirjailijoita. Omana aikanakin hänen arvonsa ymmärrettiin, vaikka ainahan niitä vastustajiakin löytyi. Ehkä se onkin merkittävän kirjailijan kohdalla väistämätöntä.

Ahon kirjoista olen silloin tällöin kirjoittanutkin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=aho ). Pienempiä teoksiaan Aho ei erityisesti arvostanut ja nimitti ainakin osaa niistä lastuiksi: kun teki jotakin tarpeellista ja merkittävää, syntyi sen ohessa kaikenlaista sälää.

Kuitenkin juuri monissa Ahon pikku teoksissa on laatukuvamaista tarkkuutta, psykologista herkkyyttä ja sellaista toden tuntua, jota harvemmin löytää myöhemmistä, saati aikaisemmista suomalaisista tai muun maalaisista kaunokirjallisuuden tuotteista.

Tämä käteeni sattunut kokoelma koostuu 1800-luvun lopun tuotannosta ja on aikansa kuvana korvaamaton. Olihan niitä muitakin aika samanlaisista aihepiireistä kirjoittaneita, Kauppis-Heikistä ja Kalle Kajanderista Arvid Järnefeltiin ja Minna Canthiin, mutta Ahon tekstejä leimaa niin suuri, sanoisinko, puolueettomuus ja rakkaus aiheeseen, että ne ovat kyllä omaa luokkaansa.

Toki Aho oli aikaansa seuraava lehtimies ja siis tavallaan politiikan palvelija, joka osasi piirtää hullunkurisen myrkyllisiä kuvia aikansa mahtimiehistä. Kansanihmisten elämää kohtaan hän sen sijaan tunsi aitoa kiintymystä ja pyyteetöntä myötätuntoa ja hänen hahmonsa vaikuttavat usein täysin todellisilta, olkoonkin, että kaunokirjallisia hahmojahan ne ovat. Mikään kansanryhmä ei ole hänen vihansa kohde.

Tässä kokoelmassa on sattunut montakin epäonnista ja suorastaan traagista tyyppiä keskushenkilöiksi: vanhapoika, joka saa aivan vain rukkaset, kievarinpitäjä, joka tyhmyyttään keljuilee aivan väärälle kohteelle, räätälin oppipoika, joka ylpeilee kellostaan, kunnes kadottaa sen, lahjakas kansanrunoilija, jonka harrastukselle vaimo ei anna mitään arvoa.

 Koomisia ovat  tuittupäinen Hellmannin herra, jolle hyvät veljet tekevät kelpo kepposen ja nuori pappismies, joka ajan muodin mukaisesti on jättänyt alkoholin nauttimisen ja yrittää tupakkalakkoakin.

Lohduton tarina on onnettomalla Maailman murjomalla. Hän on pilkattu ja syrjitty mies, jonka elämäntyön tuhoaa uuden ajan ihme -rautatie. Mutta lähes yhtä surkea taitaa olla se nuori ylioppilas, joka matkustaa Kuopiosta Helsinkiin, ensin laivalla Lappeenrantaan ja sieltä junalla päämäärään.

Parin päivän matkan aikana siirrytään huolettoman ja lupaavan tulevaisuuden odottelusta onnettomuuden syövereihin.

Kuvaus on laatukuvamaista ja psykologisesti uskottavaa, vaikka saattaahan siinä olla karrikointiakin mukana. Joka tapauksessa Helsinkiin -novellin keskushenkilö on liki valokuvamaisen tarkasti kuvattu aikansa ilmiö ja myös ajan uudet suuntaukset maalaisylioppilaineen, kielitaisteluineen ja uusine ja vanhoine asenteineen ovat hyvin todentuntuisia.

Ruotsinkieliselle puolelle ajan suuressa kielitaistelussa asettunut poika pääsee nyt ensi kertaa elämässään irtautumaan perheestään ja laivan salongissa hän yrittää ryhtyä oitis maailmanmieheksi, joka juo totia ja polttaa sikaria sinä kuin muutkin herrasmiehet, laivan kapteeni mukaan lukien. Tietenkin myös kauniimman sukupuolen salaperäiset houkutukset kiinnostavat erittäin paljon.

Tällaista nuorten ylioppilaiden saapumista uuteen maailmaansa on kirjallisuudessa ja muistelmissa kuvattu runsaasti hamasta Topeliuksesta lähtien. Yleensä kuvaus keskittyy itse kaupunkiin, mutta tässä tapauksessa jo laivamatka merkitsee aivan uuteen maailmaan astumista.

Laivalla maailman houkutukset alkavat vaikuttaa jo Kallaveden puolella, mutta vasta Savonlinnasta lähtien alkaa todellinen myllytys. Sinne saapuu muutamia muita Helsinkiin menijöitä, varsinaisia juupeliyliopilaita, kuten ennen sanottiin.

Kuvaus laivan pysähtymisestä Savonlinnassa on jo sellaisenaan aivan verraton sketsi koko tämän pienen kaupungin herroista: kun laiva pysähtyy, he tapansa mukaan tulevat miehissä salonkiin juomaan niin monta konjakkia kuin ehtivät.

Virantoimitukseen nämä kansan palvelijat menevät useinkin tuhdisti päissään ja ryyppäävät rutiininomaisesti useamman päivän putkia. Välillä sentään syödään Nälkälinnassa, mikä todistaa, ettei kyseessä ilmeisesti ole vielä krooninen alkoholismi.

Savonlinnasta laivan matka jatkuu uudessa seurassa Lappeenrantaan. Junamatka ravintola-asemineen Kaipiaisissa ja eksoottisine matkustajineen on tai olisi jo uusi ja ihmeellinen kokemus, mutta vahvasti liikutetussa seurassa sankarin tajunta alkaa jo toimia puolivaloilla.

Helsingissä ajetaan heti Kappeliin eikä sen sulkeuduttuakaan mennä hotelliin, vaan erääseen noista sen ajan ilopaikoista, joissa oli seikkailuja tarjolla hyvästä maksusta. Äidin Kuopion laiturilla antama setelikäärö joutuukin pian muihin taskuihin. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, ymmärtää lukija.

Novellin voi siis ymmärtää vaikkapa moraliteettina, mitä se saattaa ollakin, mutta joka tapauksessa sen ns. sanoma ei tunnu häiritsevältä. Eihän kirjoittajakaan ollut mikään puritaani, vaan pikemmin boheemi polyamoristi, jolleajan tapaan normaalit ruokajuomat kyllä maistuivat.

Itse asiassa kirjailija taitaakin irvailla sille nuorelle papille, joka on saanut päähänsä, ettei pappien enää ole suotavaa juoda ollenkaan alkoholia, jota sentään pappiloissa oli hyvässä porvarillisessa mitassa nautittu ylimuistoisista ajoista saakka. Tupakanpolton hylkääminen, johon hyvesignalointi pappia ajaa, on hänelle kuitenkin jo ylivoimaista.

Henki tosin on altis, mutta liha on heikko, sanotaan raamatussa. Se on tosiasia, joka on syytä hyväksyä sine ira et studio. Toinen on heikompi toista, mutta sehän ei ole syy häntä vihata, sääli on jalompikin tunne.