Sivistys ja herrojen metkut

 

Takatalvet tulevat ja menevät

 

     Kuin tässä taas katsoo ikkunasta ulos, näyttää kaikki kovin lohduttomalta. Lumipeite maassa on yleensä kaunis asia, mutta väärään aikaan laskeutuneena se näyttä irvokkaalta ja tuntuu tekevän pilkkaa niistä odotuksista, joita varhainen kevään tulo oli jo antanut. Miten mahtanevat muuttolinnutkaan tulla toimeen.

     Joskus säät ovat oikutelleet tässäkin maassa ja juhannuksena on saatettu mennä kirkkoon reellä. Joulukirkkoon taas on päästy soutamalla. Tämä nykyinen takatalvi ei näytä ainakaan vielä ihan yhtä pahaenteiseltä, useinhan meillä on vappuna lunta santanut, vaikka joku onkin keksinyt julistaa vapun kesän ensimmäiseksi päiväksi.

     Eivät satunnaiset akanvirrat pysty pitkäaikaisia trendejä muuttamaan, vaikka usein meilläkin on nälkävuosia koettu ja ilmastokin on välillä muuttunut aika rajusti, tosin melko lyhytaikaisesti, syynä kaiketi suuret tulivuorenpurkaukset jossakin kaukana.

     Historiaa on tullut tavaksi pitää lineaarisena, siinä on jo muutaman sadan vuoden ajan haluttu nähdä kehitystä ja vieläpä edistystä. Kuvitelmat ihmissuvun, etten sanoisi ihmisrodun kehittymisestä aina vain parempaan suuntaan eivät ole olleet tyhjän päällä. Kyllä nykyihminen on ainakin paljon tehokkaampi kuin esi-isänsä.

     Mutta edistyksen ideologit (ks. Vihavainen: Haun condorcet tulokset) pitivät aina keskeisenä ajatusta ihmisen henkisestä kasvusta, hänen tietoisuutensa kehittymisestä myyttisistä ja uskonnollisista vaiheista tieteelliseen, hänen muuttumistaan rationaaliseksi ja autonomiseksi persoonallisuudeksi (ks. Vihavainen: Haun riesman tulokset ).

     Suuri tehtävä niin ihmiskunnalla kuin kansakunnillakin oli sivistymisen projekti: koulutus. Ennen muuta koko kansan opettaminen ja vasta toissijaisesti pienen kansallisen eliitin nostaminen inhimillisen kehityksen korkeimmille taosoille.

     Kansa saatiin meilläkin koulutettua, suurin ponnistuksin. Kansakouluaate koki ensimmäisen suuren voittonsa jopa nälkävuonna ja seuraavina vuosikymmeninä se kukisti kilpailijansa, taantumuksen ja klerikalismin kaikilla paikkakunnilla. Kiertokouilun sijasta kansakoulu saatiin vajaan sadan vuoden sisällä jokaisen henkiseksi omaisuudeksi.

     Toisen maailmansodan jälkeen räjähti myös oppikoulun käynti ja toisen asteen koulutuksesta tuli selviö koko kansalle.

     Kaikkiallahan näin ei ole tänäkään päivänä, eikä meilläkään ole syytä ilman muuta uskoa, ettei maahamme kehity sellaista slummiväestöä, joka yksinkertaisesti kieltäytyy opetuksesta ja elää mieluummin omassa, erillisessä elämänpiirissään, jossa koulua pidetään vieraan kulttuurin vihattavana elementtinä.

     En puhu nyt yhden tai kahden vaalikauden perspektiivistä, vaan vuosisadoista. Vielä noin kaksisataa vuotta sitten, e,i siis vbain muutama sukupolvi sitten suomenkielinen kulttuuri oli vielä aivan kehittymätöntä, sikäli kuin siitä saattoi edes puhua. Sen jälkeen seurasi herätys, mutta hyvin pian myös tukahduttaminen -takatalvi.

    Ehkä sitäkin voi lyhyesti muistella juuri nyt, kun luontokin taas osoittaa, ettei se kulje aina suorinta tietä, ekä mikään todista, että edessämme olisi ikuinen kulttuurin kesä.

 

Valitun kansan olemus

Juhani Aho, Kevät ja takatalvi (1906), SKS 2006, 571 s.

 

     Kun Juhani Aho kirjoitti historiallisen romaaninsa suomalaisuusliikkeen alkuajoilta, oli kansakunnan kohtalo taas valinkauhassa. Sortokausi oli kirjan ilmestyessä takana ja toiveet olivat taas suuret, mutta Suomen tulevaisuus imperiumin osana ei välttämättä ollut edes silloin turvattu.

    Ensimmäinen sortokausi oli ehdottomasti tyrmäävä takaisku, mutta vuonna 1906 voitiin jo toivoa, että se olisi vain ohimenevä takatalvi.

     Selvää on, että vielä äsken eli kirjan kirjoitushetkellä tulevaisuus oli näyttänyt paljon synkemmältä. Toki kirjaa ei ollut vuonna 1906 kirjoitettu -näin laajaa teosta ei olisi voitu saada aikaan muutamana optimismin kuukautena, marraskuun manifestin jälkeen.

     Kirjoittamisprosessi olikin ilmeisesti varsin pitkä ja oli enimmäkseen tehty Tirolin ja Italian alppimaisemissa vuodesta 1903 lähtien. Vuosina 1906-1907 kirjoitettu kirja olisikin varmaan ollut erilainen kuin Bobrikovin aikana aloitettu.

     Yhtä kaikki. Se suomalaisen kansakunnan ja suomenkielisen kulttuurin luominen, josta Snellman oli puhunut ja jonka alkuvaiheita kirjassa kuvataan, oli 1900-luvun alkuun mennessä saavuttanut jo erittäin merkittäviä edistysaskelia, vaikka kaikki näytti jo vuonna 1850 valuvan hukkaan, kuten kirjassa kuvataan.

     Tuolloinhan säädettiin pahamaineinen sensuuriasetus, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta, kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Loppujen lopuksi sitä noudatettiin vain viisi vuotta, Nikolai I:n kuolemaan saakka, vaikka se kumottiin vasta 1860.

     Joka tapauksessa kyseessä oli yksi tuon aikakauden uskomattomimpia kansallisia sortotoimia, vaikka sen merkitystä suuresti vähensi se, että koko sivistyneistö osasi ruotsia -suomea vain harvat. Suomen kielen ja sitä puhuvan kansan tuon asetuksen taustavoimat joka tapauksessa halusivat syystä tai toisesta jätettävän sivistyksen ulkopuolelle.

     Ahon kuvaama kevät on Snellmanin Saiman ja Lönnrotin Kalevalan aikaa. Silloin nuorison entusiastit kuvittelivat uuden suomalaisen kulttuurin syntymistä kalevalaiselle pohjalle ja kansanvalistuksen uskottiin vapauttavan syvien rivien uinuvan potentiaalin.

     Takatalvi taas oli hallitsevan virkavaltaisuuden kosto, joka iski sekä Snellmania että heränneitä, jotka itse asiassa edustivat sitä todellista kansaa ja jolle kalevalaiset runot olivat pelkää pakanuutta.

     Todellinen isänmaallisuus olisi kansan palvelemista, ymmärsi nuoriso, mutta ei aluksi tiennyt, millaista tuo kansa oli ja mistä se löytyisi.

     Lopulta se löytyi herännäisyydestä, joka oli aitoa kansan riveistä noussutta liikettä, omanlaistansa vapaa-ajattelua, joka perustui itse pohdittuun ja perusteltuun Raamatun tulkintaan. Kansasta vieraantuneelta herrasväeltä ei sen piirissä oppia otettu.

     Ahon romaania on sanottu naiiviksi ja sen henkilöitä suorastaan lastenkamarimaisiksi, mikä pitää paikkansa, mutta siinä suhteessa se on melko hyvässä seurassa. Tolstoin Ylösnousemus tunnettiin meilläkin.

     Ymmärrän kyllä, että Eino Leino tunsi tarvetta pilkata kollegaansa romaanillaan Tuomas Vitikka. Ahon romaani edusti paljolta juuri niitä aineksia, joita vastaan hyökkäämistä Leino piti velvollisuutenaan.

     Luultavasti hänen sympatiansa olivat aika lailla tuon Ahon kuvaaman liberaalin herrasväen puolella ja körttiläisiä vastaan. Kysymys kansasta oli kuitenkin aikanaan monimutkaisempi ja ehkä Aho ymmärsi asian syvemmin.

     Aho antaa ymmärtää, että vanhan virkavaltaisen eliitin joukosta lähti se takatalvi, joka uhkasi sekä kansallista että uskonnollista herätystä. Muistan Heikki Ylikankaan esittäneen, että körttiläisten kimppuun itse asiassa kävivätkin kansalliset herättäjät, Lönnrot takapirunaan. Muistaakseni tälle näkemykselle löytyi kuitenkin vain aihetodisteita.

     Aholta, joka oli aikansa länsimaiseen sivistykseen hyvin perehtynyt maailmanmies, olisi joka tapauksessa odottanut toisenlaista otetta aiheeseensa. Mutta ehkäpä hän tunsi nuo asetelmat niin hyvin kotinsa pappilamiljööstä, että tunsi tarvetta eläytyä nimenomaan ihannoimaansa herännäisyyteen, joka itse asiassa lienee ollut hänelle vierasta. Melkoisena boheeminahan häntä taidettiin pitää.

     Aholla kansallinen liike ja talonpoikien uskonnollinen liike käyvät tavallaan käsi kädessä. Kansa oli jotakin hienoa ja ylevää, ainakin noin periaatteessa. Se oli vain saatava tulemaan siksi, mitä se oli.

     Luulen, että romaanin avainkohtia ovat ne pohdiskelut, joissa luonnehditaan Suomen kansaa. Se oli varsin erikoinen kansa. Sen luvattu maa oli köyhä, karu erämaa, ”joka oli sille annettu sen tähden että se oppisi Herraa seuraamaan”. Se oli kovaa koulua, mutta tuotti aivan erityisen tuloksen:

Suomen kansa on ehkä enemmän kuin mikään muu kansa maailmassa kasvatettu siihen uskoon ja luottamukseen, että sen kohtalo on Jumalan kädessä… ehkä juuri se (on) antanut sille sen ihmeellisen rauhallisuuden odottaa maalisenkin onnen täyttymistä. ..

Sen uskon on sille etupäässä antanut se, että sen opillinen kasvatus on ollut miltei yksinomaan uskonnollinen ja ihanteellinen. Siitä sen passiivinen sitkeys. Se ei käy voimalla eikä väellä vastustajainsa kimppuun, ei nosta kättään ulkonaisia eikä sisällisiä vihollisiaan vastaan, vaan uuvuttaa ne kärsivällisyydellä, tietäen niiden ajan tullen luhistuvan maahan kuin hanki auringon edessä…

Ei se ole keisari, vaan Jumala, joka on korottanut Suonen kansan kansakuntien joukkoon. Siksipä on Jumala myöskin pitävä huolen siitä, että sitä ei kansakuntien joukosta keisarikaan voi pyyhkiä pois.

     No, tällaiset puheet olivat toki myrkkyä aikansa liberaaleille eli siis Ahon aikakaudelle, eikä ole takeita siitä, että ne heijastelisivat kovin autenttisesti myöskään kuvatun, menneen aikakauden henkeä.

     Silti ne kannattaa mielestäni ottaa vakavasti. Suomalaisen nationalismin luomisessa oli toki erilaisilla vapaa-ajattelijoilla ja liberaaleilla omat ansionsa, mutta kansan syville riveille harras kristillisyys oli usein varsin tyypillistä.

     Mutta ainahan meitä on ollut joka junaan. Jos joku jaksaa lukea, on tässä vielä kuvaus opin tielle lähtijästä, josta ihanteellisuus on kaukana.

….

Kulttuurisen luopion kuvaus

     ”Kansankynttilöiden” uhrautuva työ kansan sivistämiseksi on yleinen teema vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka meillä on ihmetelty koulua käsittelevää kirjallisuutta olevan vähän, kun se taas Virossa pistää silmään.

     Luulen, että kyseessä on perspektiivivirhe. Suomessa on näkökulma usein ollut abstraktimpi ja oppilaiden sijasta opettajat ja kansanopistolaiset ovat olleet useammin kohteena. Kuitenkin merkittäviä opuksia riittää esimerkiksi Järnefeltin ”Isänmaasta” aina Eino Säisän moniosaiseen romaaniin (ks. Vihavainen: Haun suuri murros tulokset ). Muistelmissa koulu on tietenkin esillä sadoissa kirjoissa. Ehkäpä niistä kannattaisi tehdä jonkinlainen kooste? Tutkimuksia varmaan onkin.

     Joka tapauksessa kansakoulun idea koettiin ennen mutta ihanteelliseksi: kansa oli nostettava primitiivisestä raakuudestaan sivistyksen piiriin.

     Oppikoulu sen sijaan oli etenkin 1800-luvulla ja vielä hieman toisen maailmansodan jälkeenkin tie herraksi, hyväpalkkaiseksi virkamieheksi, jollaisiksi talon nuorimmat veljekset haluttiin maksaa pois jakamasta pienentyvän tilan maita.

     Herrat taas olivat tunnetusti taipuvaisia puhaltamaan yhteen hiileen ja ajattelemaan ja toimimaan epäkansallisesti eli rahvasta polkien ja siitä hyötyen, elleivät olleet saaneet isänmaallista herätystä.

     Jälkimmäinen tyyppi oli kirjallisuudessa paljonkin esillä, mutta vaihtelun vuoksi kannattaa ehkä nostaa esille myös se mitalin toinen puoli. Kaikkialta, itsepä Savoin sydämestäkin löytyi opportunisteja ja narsisteja, joille korkeampi oppi tarjosi samanlaisen tilaisuuden elää kansan kustannuksella kuin politiikka nykyään, mikäli asia ilmaistaan populistisen diskurssin mukaisesti.

Tässä esimerkki:

 

Laivamatkan kuvaus

  

Juhani Aho, Kosioretkestä Maailman murjomaan. Yhdeksän kertomusta. WSOY 1948, 409 s.

 

     Toki Aho oli aikaansa seuraava lehtimies ja siis tavallaan politiikan palvelija, joka osasi piirtää hullunkurisen myrkyllisiä kuvia aikansa mahtimiehistä. Kansanihmisten elämää kohtaan hän sen sijaan tunsi aitoa kiintymystä ja pyyteetöntä myötätuntoa ja hänen hahmonsa vaikuttavat usein täysin todellisilta, olkoonkin, että kaunokirjallisia hahmojahan ne ovat. Mikään kansanryhmä ei ole hänen vihansa kohde.

     Tässä kokoelmassa on sattunut montakin epäonnista ja suorastaan traagista tyyppiä keskushenkilöiksi: vanhapoika, joka saa aina vain rukkaset, kievarinpitäjä, joka tyhmyyttään keljuilee aivan väärälle kohteelle, räätälin oppipoika, joka ylpeilee kellostaan, kunnes kadottaa sen, lahjakas kansanrunoilija, jonka harrastukselle vaimo ei anna mitään arvoa.

      Koomisia ovat tuittupäinen Hellmanin herra, jolle hyvät veljet tekevät kelpo kepposen ja nuori pappismies, joka ajan muodin mukaisesti on jättänyt alkoholin nauttimisen ja yrittää tupakkalakkoakin.

     Lohduton tarina on onnettomalla Maailman murjomalla. Hän on pilkattu ja syrjitty mies, jonka elämäntyön tuhoaa uuden ajan ihme -rautatie. Mutta lähes yhtä surkea taitaa olla se nuori ylioppilas, joka matkustaa Kuopiosta Helsinkiin, ensin laivalla Lappeenrantaan ja sieltä junalla päämäärään.

     Parin päivän matkan aikana siirrytään huolettoman ja lupaavan tulevaisuuden odottelusta onnettomuuden syövereihin.

     Kuvaus on laatukuvamaista ja psykologisesti uskottavaa, vaikka saattaahan siinä olla karrikointiakin mukana. Joka tapauksessa Helsinkiin -novellin keskushenkilö on liki valokuvamaisen tarkasti kuvattu aikansa ilmiö ja myös ajan uudet suuntaukset maalaisylioppilaineen, kielitaisteluineen ja uusine ja vanhoine asenteineen ovat hyvin todentuntuisia.

     Ruotsinkieliselle puolelle ajan suuressa kielitaistelussa asettunut poika pääsee nyt ensi kertaa elämässään irtautumaan perheestään ja laivan salongissa hän yrittää ryhtyä oitis maailmanmieheksi, joka juo totia ja polttaa sikaria sinä kuin muutkin herrasmiehet, laivan kapteeni mukaan lukien. Tietenkin myös kauniimman sukupuolen salaperäiset houkutukset kiinnostavat erittäin paljon.

     Tällaista nuorten ylioppilaiden saapumista uuteen maailmaansa on kirjallisuudessa ja muistelmissa kuvattu runsaasti hamasta Topeliuksesta lähtien. Yleensä kuvaus keskittyy itse kaupunkiin, mutta tässä tapauksessa jo laivamatka merkitsee aivan uuteen maailmaan astumista.

     Laivalla maailman houkutukset alkavat vaikuttaa jo Kallaveden puolella, mutta vasta Savonlinnasta lähtien alkaa todellinen myllytys. Sinne saapuu muutamia muita Helsinkiin menijöitä, varsinaisia juupeliyliopilaita, kuten ennen sanottiin.

     Kuvaus laivan pysähtymisestä Savonlinnassa on jo sellaisenaan aivan verraton sketsi koko tämän pienen kaupungin herroista: kun laiva pysähtyy, he tapansa mukaan tulevat miehissä salonkiin juomaan niin monta konjakkia kuin ehtivät.

     Virantoimitukseen nämä kansan palvelijat menevät useinkin tuhdisti päissään ja ryyppäävät rutiininomaisesti useamman päivän putkia. Välillä sentään syödään Nälkälinnassa, mikä todistaa, ettei kyseessä ilmeisesti ole vielä krooninen alkoholismi.

     Savonlinnasta laivan matka jatkuu uudessa seurassa Lappeenrantaan. Junamatka ravintola-asemineen Kaipiaisissa ja eksoottisine matkustajineen on tai olisi jo uusi ja ihmeellinen kokemus, mutta vahvasti liikutetussa seurassa sankarin tajunta alkaa jo toimia puolivaloilla.

     Helsingissä ajetaan heti Kappeliin eikä sen sulkeuduttuakaan mennä hotelliin, vaan erääseen noista sen ajan ilopaikoista, joissa oli seikkailuja tarjolla hyvästä maksusta. Äidin Kuopion laiturilla antama setelikäärö joutuukin pian muihin taskuihin. Tulevaisuus ei näytä valoisalta, ymmärtää lukija.

Novellin voi siis ymmärtää vaikkapa moraliteettina, mitä se saattaa ollakin, mutta joka tapauksessa sen ns. sanoma ei tunnu häiritsevältä. Eihän kirjoittajakaan ollut mikään puritaani, vaan pikemmin boheemi polyamoristi, jolle ajan tapaan normaalit ruokajuomat kyllä maistuivat.