Muuan viisas

 

Viron Kozma Prutkov

 

Vladislav Koržets, Mõtteleek. Ülev Suurmõlgi valitud mõtteit, sõnavõtte ja poeese. Sõnavald Oü, 2018, 127 s.

 

     Kozma Prutkov oli fiktiivinen, venäläinen neropatti, arkkityyppinen virkamies ja grafomaani, joka mahtipontiseen tyyliinsä esitti viisauksiaan elämästä ja kuolemasta ja myös kyhäsi runoja kuvittelemistaan espanjalaisista ja muista aiheista ylevään tyyliinsä.

      Kozman olivat luoneet kirjailijat Aleksei Tolstoi (se vanhempi 1800-luvun kirjailija) ja hänen kolme serkkuaan 1800-luvun puolimaissa ja hänen selitettiin syntyneen vuonna 1803 ja kuolleen vuonna 1863. Kuollessaan hänestä jäi jäljelle vain mustetahra. Potrettikin löytyi: komean ja innoittuneen poeetan kuva, joka tuo mieleen Fredrik Cygnaeuksen Kumtähden kentällä.

      Silmäillessäni Koržetsin teosta, tuli Prutkov heti mieleeni ja, toden totta, osoittautui, että kirjoittajalla oli kirjassaan yksi luku lainauksia Prutkovilta sekä venäjäksi että virolaisina käännöksinä.  Erikoinen ratkaisu sinänsä.

     Mainittakoon, että Koržets on puolalaisen isän ja virolaisen äidin poika, joka jostakin syystä on syntynyt Siperiassa ja hänet tunnetaan Virossa suurena kalamiehenä ja herkkusuuna. Kirjailijana hänet on palkittu muun muassa Oskar Lutsin huumoripalkinnolla.

     Kuten sanottu, ”Ülev Suurmõlgin” kirjoitusten lisäksi kirjassa on myös itsensä Prutkovin ajatelmia, kuten esimerkiksi ”Samaa munaa ei voi hautoa kahta kertaa”, ”Jos kysytään, kumpi on hyödyllisempi, aurinko vai kuu, vastaa: kuu. Kuu paistaa yölläkin, kun taas aurinko paistaa päivällä, jolloin on muutenkin valoisaa.” ”Kukaan ei voi käsittää käsittämätöntä= (Keegi ei haara haaramatut). ”Ihmisille on pää pantu yläpuolelle siksi, ettei tarvitsisi kävellä jalat ylhäällä.”

      Ja niin edelleen. Oma lempiaforismini Prutkovilta on, ”Todellisuuden olemuksen voi käsittää vain valtion palveluksessa”.

     Kuten huomataan, Prutkov, kuten myös Suurmõlg on aito filosofi ja esittää joskus samoja kysymyksiä kuin itse Wittgenstein. Kaiken kaikkiaan molempien ajattelussa, toisin kuin Wittgensteinilla, on tiettyä kopeaa omahyväisyyttä, vaikka suurisa kysymyksissä alistutaankin inhimillisen järjen rajoituksiin.

     Jostakin syytä minulle molemmista tulee mieleen Markus Kajon ”Kettunen”, joka on syvästi himoristinen, mutta samaan aikaan melankolinen hahmo ja vita contemplativaa hiljaisessa antikvariaatissa harjoittava viisas.

      Viisaudesta on kuitenkin haittansa, kuten jo Gribojedov ymmärsi: ”Mida suurem tarkus, seda kehvemini see pähe mahub”. Tämä ei kaivanne kääntämistä, mutta jos tarvitaan, ei se nykyään voi kenellekään olla ongelma.

      Ja mitäoä ajattelette seuraavasta: ”Geeniuse mõtted on huvitavad selle pollsest, et olgugi vahel rumalad, on nad ikkagi geniaalsed”.

     Vanhan anekdootin mukaan on ihmisille syytä toivottaa yhteiskunnalisen menestymisen lisäksi onnea myös henkilökohtaisessa JA perhe-elämässä.

Suurmõlg ei toivotuksissaan unohda kuolemaakaan:

”Õnne ühiskondlikus ja isiklikus elus

sulle soovin, seltsimees, kuni oled elus,

Tuled aeg ja soovin sul-

Uno, Otto Urmas-

õnne ühiskondlikus

ja isiklikus surmas”

Koneen käännöksenä:

”Onnea yhteiskunnallisessa ja henkilökohtaisessa elämässäsi

toivon sinulle, toveri, niin kauan kuin elät,

Aika tulee ja toivon sinulle -

Uno, Otto Urmas -

onnea yhteiskunnallisessa

ja henkilökohtaisessa kuolemassa”

 

     Suurmõlg on siis Prutkovin tapaan myös runoilija, ja tässä tapauksessa sangen taitava viron kielen käyttäjä. Parhaimmillaankin toki inhimillinen kieli ja ajatus ovat vain vajavainen sielumme vankila vajavaiset ja joskus runoissa välittyy ahdistu ihmisen käyttämän kielen ja sen käsitteiden riittämättömyydestä.

Vai miten olisi seuraavakin tulkittava:

 ”Eks ole nii, et kõik on nii,

sest nii on nigunii.

Ku oleks nii, et poleks nii,

siis poleksi se nii.”

Käänträjänmmukaan se on suomeksi näin:

”Eikö olekin niin, että kaikki on niin, 

koska niin se vaan on. 

Jos olisi niin, ettei olisi niin, 

niin ei se sitten olisi niin.”

     Vai onko kyseessä sittenkin järjen riemuvoitto filosofian kirotuista kysymyksistä?

 Kuten Prutkoville, myös Suurmõlgille maailma on lopultakin hyvin turvallinen ja selkeä paikka, jossa ihminen ja erityisesti luomakunnan kruunu järjen miekallaan selvittää kaikenkarvaiset Gordionin solmut.

     Kyse ei ole kapinallisista, vaan ajattelun sankareista, jotka eivät pysähdy pelkkien konventioiden edessä niitä vain kumartelemaan, vaan haluavat niiden välttämättömyyden vielä itselleen ja muille todistaakin.

      Meidän kirjallisuudessamme heidän rinnalleen voitaisiin ehkä asettaa Kosta Pylkkänen, joka myös ajatteli omilla aivoillaan, mutta oli toki aivan erilainen persoonallisuus.

 

Otium militans

 

Puritanismin kauhistus

 

Tom Hodgkinson, Joutilaisuuden ylistys. Suomentanut Risto K. Träff. Basam Books 2006, 414 s.

 

    Myönnän, että tartuin tähän kirjaan epäluuloisena. Laiskuudesta, vita contemplativasta, otiumista, scholasta ja joutilasluokasta on kirjoitettu niin paljon ja syvällistä, että tilaa voisi ajatella jäävän vain helppohintaiselle elämäntaito-oppaalle, jollaisia markettien kirjalaareista saa juuri niin halvalla, kuin ne ansaitsevatkin.

     Niinpä kiirehdänkin tässä heti sanomaan, ettei kirja ole huono, ainakaan sikäli, että se kuvastaa perusteellista oppineisuutta. Toki materiaalin varsinainen käsittely jää hapuilevaksi ja osoittaa jopa henkistä laiskuutta. Ehkäpä asian voi juuri tässä tapauksessa antaa anteeksi.

     Kuten tunnettua, joutilaisuutta ovat ylistäneet niin Bertrand Russell (In Praise of Idleness), kuin Marxin vävy Paul Lafargue (ks. Vihavainen: Haun lafargue tulokset), Oblomovin luoja Ivan Gontšarov (ks. Vihavainen: Haun oblomov tulokset ), lukemattomat paimenidyllien kirjoittajat jo antiikista lähtien ja monet, ehkäpä erityisen monet nimenomaan anglosaksisen kirjallisuuden klassikot.

    Viimeksi mainoituista tekijä nostaa esille muun muassa Walt Whitmanin, Samuel Taylor Coleridgen, Samuel Johnsonin,  Oscar Wilden, suuresti arvostamansa Hugh Hefnerin (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset ), Lordi Byronin, John Lennonin, Robert Burnsin, John Keatsin, R.L. Stevensonin, William Blaken ja monia muita.

     Ulkomaalaisista joukoon pääsevät muun muassa René Descartes ja Blaise Pascal, Lin Jutang, Walter Benjamin ja muutama muukin. Myös KarlMarx on näkyvästi mukana.

     Konnagallerian eli hellittämättömän työn ja toimeliaisuuden apostolit sen sijaan löytyvät etupäässä Englannista ja Skotlannista. Protestanttinen etiikka, jonka Max Weber arvioi olleen erityisesti kalvinistista, näyttää saaneen hyvän otteen myös anglikaaneista ja muistakin protestanteista.

     Työn sekulaarin pyhyyden ja metafyysisen merkityksen filosofi Thomas Carlyle kuukuu tietenkin konnagalleriaan, kuten useat muutkin 1800-luvun suuruudet. Protestanttien pakonomainen työetiikka oli jo vanhempaa perua, mutta vasta teollistumisen yhteydessä se pakotettiin valtion väkivaoltakoneiston voimin Englannin työväenluokalle, jonka vanha vapaa elämänmuoto tuhottiin.

     Kirjoittaja Esittää luddiitit sankareina ja marttyyreinä ja syystä kauhistelee sitä tolkutonta työmäärää, joka marxilaisittain sanien vieraannutti ihmisen omasta itsestään ja teki hänestä koneen jatkeen. Puritaanit, kuten Oliver Cromwell, John Wesley ja Benjamin Franklin vihasivat fanaattisesti joutilaisuutta.

     Myöhäisempiä mielettömän ahkeruuden saarnaajia ja kansan hiostajia olivat Henry Ford ja Thomas A. Edison. Taylorismia ei taideta edes mainita, mutta sen avulla pyrittiin maksimoimaan tuotanto ja viis veisattiin itse ihmisen tarpeista.

     Toki työntekijät toimivat vapaaehtoisesti ja lykkäsivät halujensa tyydytystä oivallettuaan, että hekin saattoivat tulla autoja ja talon omistajiksi. Amerikkalainen unelma perustui maaniseen työntekoon, jota jo Nietzsche kauhisteli teoksessaan ”Iloinen tiede”.

      Kirjoittaja on siis koonnut mahtavan paketin joutilaisuuden, laiskuuden, rentoutumisen, mietiskelyn, pinnaamisen, seksin, flaneerauksen, juopottelun ja biletyksen ylistystä ja puolustusta, ryhtymättä todella vakavasti analysoimaan aihettaan ja erottelemaan erilaisia joutilaisuuden lajeja toisistaan.

     Toki esimerkiksi kohmelolla saattaa olla erittäin hedelmöittävä vaikutus luovalle kyvylle, kuten jo senaattori Heikki Renvall opetti pojalleen (ks. Mies Reenkola, Mammanojasta mieheksi). Myös huumeet saattoivat luoda keinotekoisen paratiisin, josta on paljon kirjoitetytyu nUIesikm. Aldous Huxley ja William James).

     Toisaalta hedonismi avaa myös suoran tien helvettiin eikä sitä kannata aliarvioida, niin banaali totuus kuin se onkin. Vaara ei toki tee tyhjäksi maallisen onnen (ks. Lin Jutang) arvoa, vaan jopa korostaa sitä kontrastillaan, mutta se on syytä noteerata, kun kokonaiskuvaa piirretään.

     Itse Hodgkinsoin muuten on vuodesta 1993 lähtien julkaissut lehteä nimeltä ”The Idler”. Siitä tulee mieleeni Venäjällä joskus 1990-luvulla julkaistu ”Obyvatel”, jonka nimi viittaa poroporvariin, jolle aatteet ja pyhä yleinen etu ovat vieraita.

     Varsinaisesti se tarkoittaa tavallista kadun miestä, ”asukasta” jollaiseen neuvostoaikana suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Uutta ihmistähän siellä yritettiin koko ajan saada aikaan ja odotettiin. Kun ”Obyvatel” haastatteli ihmisiä, se sai usein epäluuloisia ja halveksivia vastauksia. Se edusti väärää elämänkäsitystä, vaikka vanha olikin jo romahtanut.

     Lehti nimeltä ”Egoist” ilmestyy Venäjällä yhä. Alaotsikkonsa mukaan se kankeasti kääntäen edustaa ”liikemiesten ei-liiketaloudellisia intressejä” (nedelovyje interesy delovyh ljudej).Joka tapauksessa lehden nimi on virnuileva haaste niille ihmisille, joita on tapana pitää kunniallisina.

    Hodgkinson on tässä suhteessa sielunveli. Kirjan eetos on paikoin aika lapsellinen, kuten yrityksessä puolustella tupakointia tai ylistää yövalvomista. Näin siitä huolimatta, että itse Samuel Johnson on sanonut, mettä se, joka menee nukkumaan ennen puoltayötä on kelmi.

     Joillekin valvominen sopii, mutta tupakointi vain hölmöille. Mitä sitten tulee sängyssä puoliksi valveilla lojumiseen, se epäilemättä ansaitsee arvostuksensa. Silloin henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat. Siteeraan tässä Heikki Renvallin kuvausta toisen päivän ryyppäämisestä, mutta niissä on paljon samaa.

     Lehti tai ainakin tämä kirja on siis kapinallinen hieman samaan tapaan kuin aikoinaan oli suuri alkujaan trotskilainen liike ”aidon oluen” (Real ale) puolesta, joka paisui niin suureksi, että suurfirmatkin joutuivat antamaan periksi. Kirjoittaja edustaa lähinnä brittiläistä anarkismia, joka on fiksumpaa kuin se fanaattinen vihaisuus, joka monessa muussa maassa esiintyy sillä nimellä.

     Kirjoittaja on varmastikin oikeassa siinä, että työ, ainakin vanhan ajan tehdastyön muodossa, on ollut ihmiselle kirous ja sellaiseksihan se Raamatussa todetaankin.

´    Kuitenkin myös joutilaisuus voi olla vielä pahempi kirous, kuten eristysselliin tuomitut kai voivat todistaa. Vain Jack Londonin ”Tähtivaeltajan” tapaiset poikkeusyksilöt saattavat tuntea itsensä vapaaksi pakotetussa tekemättöyydessäkin (ks. Vihavainen: Haun tähtivaeltaja tulokset ).

     Vankiloissa tarjotaan nykyään yleensä asukeille (asiakkaille?) mielekästä työtä, joka otetaan mielellään vastaan. Aikoinaan saatettiin sen sijaan käyttää mieletöntä työtä rangaistuksena, esimerkiksi pakottamalla vankeja siirtämään maata tai vaikkapa tykinkuulia paikasta toiseen ja sitten taas takaisin.

     Tämä työn tuottaman tyydytyksen problematiikka jää tässä kirjassa luotaamatta, joutilaisuuskin voi olla helvetti.

       Epäilemättä joutilaisuus -johon pardoksaalisesti liittyy jonkinlaista työtä- parhaissa muodoissaan kuitenkin saattaa olla sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan eniten tarvitsee.

     Masennus, joka liittyy joutilaisuuteen, on pirullisimpia asioita, mitä on olemassa. Avainsana on mielekkyys, jonka katoaminen on se suurin vaara, ei niinkään tuo paljon puhuttu työn ihmisen itsetoteutukselta ryöstämä aika.

     Kuten kirjoittaja asianmukaisesti korostaa, Karl Marxille tuleva maanpäällinen paratiisi eli kommunismi ei ollut mikään työn valtakunta sanan vanhassa mielessä, vaan työ oli muuttunut kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Työ olisikin silloin monipuolista, aamulla saattoi vaikkapa kirjoittaa, vaikkapa nyt blogin, päivällä käydä kalastamassa ja illalla osallistua vaikkapa paikallishallintoon. Jotenkin tähän tapaan Marx kommunistista yhteiskuntaa selitti ja innoittuneen kuvauksen siitä saa esimerkiksi O.V. Kuusisen päätoimittamasta kirjasta ”Marxismi-leninismin perusteet”.  

    Tuo kirja ilmestyin juuri silloin, kun kommunistinen yhteiskunta luvattiin saada aikaan jo kahden vuosikymmenen kuluessa, vuoteen 1980 mennessä.

    Hodgkinson kuvaa Marxin arkkityyppiseksi laiskuriksi, mikä hän saattoi olla, mutta ei jokainen laiskuri saa avustettunakaan aikaan sellaista tekstikorpusta, jota kutsutaan syytä nimellä MEGA (Marx-Engels Gesamntausgabe), jossa on 114 nidettä, jahka se viimein valmistuu (vt. Marx-Engels-Gesamtausgabe - Wikipedia ). Ei sen kanssa ole hötkyilty, nyt on valmiina vasta 62 osaa.

    Kyllä pakonomainen tuottaminen ja syyllisyys levon ja nautinnon takia ovat selviä tyhmyyden ilmentymiä, kun ne liiallisiksi kehittyvät. Välineellinen toiminta on sentään määritelmällisesti ennen muuta jotakin, jota tehdään jonkin toisen asian hyväksi eikä sen itsensä vuoksi.

     Tunnettu kansainvälinen World Wide Survey  (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset )osoittaakin, että koko maailmassa on vallalla suuntaus välineelliseen tuottamiseen liittyvistä ”eloonjäämisarvoista” kohti itseilmaisun arvoja eli muuri tuota varsinaista päämäärää sinänsä, jota työkin olennaiselta osalta vain palvelee.

     Se päämäärä ei sitten ole pelkkää velttoilua eikä edes viinan ja huumeiden vetämistä. Sitä tämän kirjankaan kirjoittaja tuskin tarkoittaa.

Kirjoja ja ihmisiä

 

Niitä näitä

 

 Joku tässä kysäisi esimerkkejä siitä, miten kirjatarjonta Espanjassa poikkeaa meikäläisestä. En suinkaan yritä olla enempää Espanjan kuin saati nyt latinalaisen Amerikan tuntija, mutta silmiinpistäviä eroja näkee ensi silmäyksellä.

Usein ne liittyvät Espanjan ja espanjan- ja portugalinkielisen maailman historiaan. Ostin muun muassa kirjan, jonka on kirjoittanut Elvira Roca Barea ja jonka nimi on ”Imperiofobia y leyenda negra. Roma, Rusia, Estados Unidos y el imperio Español”.

Kyseessä on tämän kirjan 42. painos ja sitä on myyty yli 200 000 kappaletta. Mario Vargas Llosa, latinalaisen Amerikan johtavaksi intellektuelliksikin kutsuttu, kirjoittaa siitä takakannen lööpissä ”Voiko kirja olla samaan aikaan viihdyttävä ja ankaran tieteellinen? Harvinaista se on, mutta Imperiofobia y leyenda negran, tapauksessa asia toteutuu.

 Kirja on hyökkäävä (aguerrido), syvällinen ja poleeminen ja sitä lukee kuin salapoliisiromaania, jota lukija ahmii saadakseen tietää, kuka on murhaaja. Tunnustan, etten ole pitkään aikaan lukenut yhtä viehättävää ja inspiroivaa kirjaa”.

Meillä sitä tuskin koskaan julkaistaan, sillä se keskittyy 615 sivullaan taistelemaan ” mustaa legendaa” (leyenda negra tai mito negro) vastaan, jonka väitetään vääristäneen Espanjan historian ja olevan anglosaksista alkuperää.

Minusta asia kuulostaa prima facie varsin mahdolliselta, mutta suomalaisille sillä on sangen vähäpätöinen merkitys ja kaiken kaikkiaan me olemme aina vuodesta 1899 saakka tottuneet vastustamaan kiivaasti kaikenlaisia imperiumeja. Tämähän liittyy historialliseen kokemukseemme.

Engelsmannit taas olivat kyllä itsekin imperialisteja, mutta heidän historiaansa kuuluu keskeisenä taistelu muita imperiumeja vastaan.

Tuskin luen koko opusta tällä viikolla, mutta pakkohan se oli ostaa.

Muuan toinen ostamani kirja on nimeltään ”El Diablo está entre nosotros. Los agentes del caos en el nuevo orden mundial”. Toinen painos on jo tälläkin meneillään.

Salaliittoteoriaahan siinä mainostetaan jo otsikossa, mutta enpä ole sellaisiinkaan ennen perehtynyt, enkä edes huomannut niiden esittelyä kotimaisten kirjakauppojen hyllyillä. Koetanpa paikata tätäkin sivistyksen aukkoa.

Kirjoittaja on aiemmin kirjoittanut suositun kirjan aiheesta ”Las claves ocultas del 11M”.

Mikäli suomalainen jää ihmettelemään, mikä se sellainen 11M on, kertoo wikipedia hänelle, että sillä nimellä tunnetaan se pommitus, joka tapahtui 11. maaliskuuta vuonna 2004.  Iskut kohdistuivat Madridin lähijuniin ja niissä menehtyi 191 ja loukkaantui 2050 ihmistä.

Syyt ovat yhä hämäräb peitossa, mutta on syytä olettaa, että tarkoituksena oli pelottaa Espanja pois Irakin sodasta.

Suomalaisia ei ollut uhrien joukossa ja niinpä harva meillä muistaa koko juttua.

Harva meillä on myöskään kiinnostunut esimerkiksi sinänsä hyvin merkittävästä Trafalgarin taistelusta Espanjan näkökulmasta.

Siitä kertoo kirja ”Kunniakas tappio” Derrota gloriosa”. Trafalgarissa Espanjan laivastolla hyvin suuri rooli ja se hävisi, mutta taisteli kunnialla. Meitähän asia ei voisi kai vähemmän kiinnostaa. Tunteeko monikaan edes Pietari Suuren ”Merelliseksi Poltavaksi” nimittämää Riilahden taistelua? Laivastossa palvelleet eivät saa vastata.

Kaiken kaikkiaan niinkin pienissä kirjakaupoissa, kuin Fuegirolan Teseossa (Theseus) tai Torremolinosin Pérgamossa on historiahyllyillä ehkäpä noin puolet sellaisia kirjoja, joita on turha etsiä Helsingistä tai edes Lontoosta, ainakaan sinänsä huikeasta Waterstonesta.

 Kaksikin maailman merien historiaa käsittelevää paksua opusta jätin toistaiseksi ostamatta, vaikka sormia syyhyi. Vita brevis, ars longa. Mutta on tässä viedä pari päivää aikaa harkita…

Kuin lapsella paita

 

Ikuisia kysymyksiä

 

Séneca, Sobre la brevedad de la vida. Los secretos de Diotima, 2019, 79 s.

 

Koulusaksasta muistan hokeman: Was verkürzt die Zeit -Tätigkeit! -Was macht sie unerträglich lang? Müssiggang.

Tämä on tietenkin alkeistotuus: toimeliaisuus lyhentää aikaa ja joutilaisuus tekee siitä sietämättömän pitkän.

Muistan kyllä, että siitä huolimatta tässä jokin jo silloin minun korvissani särähti: Miksi ihmeessä aikaa pitäisi lyhentää? Eihän meillä ole sitä rajattomasti. Itse asiassa ajan tappaminen on kaikkein hulluinta mitä ihminen voi tehdä. Ei sitä tapettua aikaa enää takaisin saa edes tunnin junalla.

Toki odottavan aika on pitkä siksi, ettei hänellä ole mielenkiintoa muuhun kuin tuohon vielä olemattoman asian odottamiseen, joka käy pian niin sanotusti pitkäveteiseksi.

Lyhytkestoiset pikaelämykset sen sijaan pitävät ainakin jossakin mielessä mielen vireyttä yllä ja laukaisevat emootioita. Ehkäpä edes Tik tok ei ole turha väline, sitä vain käytetään väärin. Heikko ihminen voi päätyä joutavuuksien koukkuun, kun ajan voisi viettää paremminkin. Pikaelämyksetkin tappavat aikaa.

Mutta aikahan on kallisarvoisinta ihmiselle. Lucius Annius Seneca (4 e.Kr. – 65 j.Kr.) syntyi Cordobassa ja kun tässä lähes naapurissa nyt olen, luin hänen pienen kirjasensa ”Elämän lyhyydestä”.

Nietzsche, jonka iloihin kuului harrastaa hävyttömyyksiä, kirjoitti Senecalle omistetun runon (Seneca et hoc genus omne), jossa muistini mukaan sanoi, että kyseessä oli ”etovan viisas vaari… kuin olis se primum scribere, deinde philosophari”. Hän väänsi siis sanonnan ”ensin on elettävä ja sitten siitä filosofoitava (primum vivere, deinde philosophari) muotoon ”Ensin on kirjoitettava ja sen pohjalta sitten filosofoitava”.

No, Nietzscheä nyt vaivasi suuruudenhulluus, joka esti häntä hyväksymästä  sitä, että monilla ihmisillä oli elämään ja maailmaan toinen näkökulma kuin hänellä.

Senecan neuvot ja päätelmät ovat yleisesti ottaen pelkkää tervettä järkeä, mikä ei estä sitä, että niitä ei kyetä näkemään tai sitten ne unohdetaan ja päästään tuohon akussa mainittuun saksalaistyyppiseen touhuamisen ihannoitiin. Sitä aherretaan ja äherretään, kuten Pentti Linkola sanoi.

Kirjassaan Seneca esitti muutaman pääteesin, joita sitten käänteli ja tarkasteli ei puolilta.

Heti aluksi hän vakuutti, että ihmiselämä ei ole lyhyt, mutta että omalla toiminnallamme voimme hävittää siitä suuren osan.

Ajan -jota Seneca kuvaa ikituoreella tavalla tulevaisuuteen työntyväksi menneisyydeksi, jossa nykyhetki on tuskin muuta kuin vertauskuva (en käytä tässä hänen sanojaan). Aikaa voi käyttää ennen muuta kahdella tavalla: välineelliseen toimintaan jonkin aikaansaamiseksi (vita activa) tai mietiskelyyn ja joutilaisuuteen (vita contemplativa).

Se, joka elää tulevaisuudessa, sitä peläten ja siltä toivoen, elää vain puoliksi nykyisyydessä. Mietiskelevä joutilaisuus (otium) on viisaan paras olotila (otium sapientis -Kansalliskirjaston tunnuslause).

Seneca hehkutti erityisesti sitä, mettä koko mahtava ja usein esikuvallinen menneisyys on meille koko ajan läsnä: kirjojen kautta pääsemme vaikkapa Aristoteleen jalkojen juureen tai minkä tahansa muiden jo tapahtuneiden asioiden äärelle. Ne eivät enää muuksi muutu, ja siksi niiden yllä lepää ikuinen rauha ja tyyneys (itse runoilemani muoto).

Seneca itse vietti ihanteellisimmin aikaansa huvilallaan Tusculumissa ja sellainen sopi toki mahtimiehelle, joka saattoi köyhyyttä ja puutetta pelkäämättä muuttaa maalle ”aivan yksin, vain muutaman orjan seuraamana”.

Mitä rahvas teki, ei ollut erityisen kiinnostuksen arvoista, se katseli gladiaattorinäytäntöjä ja söi ilmaista leipää. Mutta paljon viisaampia eivät olleet edes ne senaattorit, joiden intohimona oli konsulinvirka ja jotka tuhlasivat sen saamiseen ainutkertaisen elämänsä.

Halujensa perässä juokseminen oli toinen tapa lyhentää elämää. Viisaalle sen sijaan oli ominaista tuo mielentyyneys, serenitas. Sen varjossa kukoistivat hyveet, joiden toteutuminen ihmisessä vasta Aristoteleen mukaan teki hänestä sen, mitä hän olemukseltaan on. Toki ihminen oli myös ”zoon politikon” -poliittinen eläin, mutta kohtuus kaikessa.

Edellä vain kuvaus siitä, mitä ymmärtäisin Senecan pitäneen tärkeimpänä. Kirjasessa on runsaasti kiteytyksiä, joihin voi tutustua kaikkialla, minne tietoverkot ulottuvat.  Stoalainen tyyneys kaikkien elämän onnettomuuksien ja kuoleman edessä oli Senecalle viisauden alku.
Tässä suhteessa maailmassa on ollut myös toisenlaisia viisaita. Mieleeni tulee muuan hyvin intohimoinen ja siitä ominaisuudestaan syvästi kärsivä kirjailija: Leo Tolstoi,

Kreivi Tolstoin elämänfilosofiaan kuului avainkokemus, hieman samaan tapaan kun Lutherilla oli ukkoskokemuksensa. Tolstoin kohdalla kyse oli olemassaolon ja sen katoavaisuuden herättämästä kauhusta, jonka hän koki Arzamazin kaupungissa (Арзамасский ужас: «Арзамасский ужас» в судьбе Л.Н. Толстого ).

En ryhdy selostamaan asiaa tarkemmin, sen kimppuun pääsee viitteen avulla. Sen sijaan pistän tähän blogini Tolstoin elämänfilosofiasta, josta olen kirjoittanut usein eri puolilta. Tolstoi oli nero ja siis jossakin määrin vinksahtanut meidän tavallisten ihmisten mittapuulla mitaten. Neroja kannattaa kuitenkin ihmetellä ja ihastellakin.

En ryhdy toistamaan niitä ongelmia, jotka tuo herätyksen saanut anarkisti ja maksimalisti kohtasi tässä vajavaisessa elämässämme. Olen kirjoittanut niistä usein (ks. Vihavainen: Haun tolstoi tulokset). Tässä kuitenkin tämä tarina aikansa menestyneen ja menevän miehen suuresta credosta:

lauantai 7. helmikuuta 2015

Tunnustuksia

 

Tunnustuksia

 

En tosiaankaan aio tunnustaa mitään. Rupesin vain miettimään sitä, mitä tunnustus tarkoittaa. Stalinin ja hänen ”poliittisen hallintonsa” mielestä tunnustus oli todistelun kuningatar. Niinpä kompetenttien orgaanien erityiseksi kunnianhimoksi tuli mahdollisimman usein hankkia sellainen.

Myöhempi tutkimus on osoittanut, että tunnustukset saatiin erilaisella painostuksella, houkuttelulla, katteettomilla lupauksilla, ja muulla vilpillä, ”kolmannesta asteesta” puhumatta. Kuningattarella ei ollutkaan vaatteita ja todellisuus osoittautui aika rivoksi.

Vaikka asia saattaa nykyisen televisionkatsojan yllättää, tunnustaminen käsitteenä ei kuitenkaan liity vain rikostapauksiin. Itse asiassa sen uskonnollinen ulottuvuus on kerran ollut se alkuperäinen. Jokainen toki muistaakin apostoliset uskontunnustukset ja ehkä myös Englannin kuninkaan Edvard Tunnustajan.

Viimemainitusta tosin useimmille voi tulla mieleen kysymys, mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt ja miten tunnustus oli häneltä saatu. Varmaankin barbaarisen ajan tapaan kiduttamalla, mutta miten?  Juuri tuollaiset kysymykset ovatkin itse asiassa niitä, jotka pitävät yllä ihmisten kiinnostusta historiaan ja siis yleensä yleissivistykseen ja hyvä niin.

Venäjässä on ortodoksisessa uskonnossa myös varsin tärkeä käsite, joka kuvaa yhtä pyhän ihmisen lajia tunnustaja (исповедник). Se viittaa henkilöön, joka vainojen aikana tunnusti uskonsa ja joutui sen vuoksi kärsimään.

Mitä tulee tunnustuskirjoihin, ja tällä tarkoitan nyt muita kuin varsinaisesti uskonnon alaan kuuluvia, on niitä tässä maailmassa leegio. Pyhän Augustinuksen Tunnustukset ovat ehdoton klassikko ja myös perussisältönsä takia eräs länsimaisen sivilisaation merkkiteoksista. Jean-Jacques Rousseaun Tunnustukset taas olivat alkusoitto sille sivilisaatiomme kehityslinjalle, jonka alkutahteja voimme samaan aikaan nähdä jo markiisi de Sadella.

Tunnustuksia pidetään usein kiinnostavana luettavana ja totta onkin, että erilaisten paheiden juurtajaksainen esitteleminen tekee miltei jokaisesta normaalistakin ihmisolennosta monien mielestä jollakin tavoin kiinnostavan ja olisi vaikea edes kuvitella, mitä koko sivilisaatiomme voisi olla ilman tätä ns. tunnustuskirjallisuutta, seiskalehteä ja niitä niitä nyt onkaan.

Tunnustus voi kuitenkin olla myös muuta kuin ekshibitionismia ja enemmän tai vähemmän tunkkaisten viehtymysten ja harrastusten vapaaehtoista esittelyä. Sen muuan laji on credo (lat. minä uskon) ja itse katson tällaisten tilitysten sijoittuvan alan kiinnostavimpaan päähän, ei aina, mutta usein. Olen toki lukenut myös de Sadea mielenkiinnolla, ei silti, mutta vaihtelu virkistää.

Leo Tolstoin pieni kirjanen Tunnustuksia (Исповедь) ilmestyi vuonna 1882. Se oli alkua hänen uralleen radikaalina kuvainraastajana ja sorrettujen ja solvattujen sankarina. Sen jälkeen seurasi Mitä meidän siis on tekeminen? jonka mielessään heti sijoittaa samaan jatkumoon Tšernyševskin ja Leninin Mitä on tehtävä? –kirjojen kanssa. Niiden väliin jäi yhden sukupolven mittainen aika, jolloin Venäjän intelligentsija keskittyi tämän kysymyksen jauhamiseen. Tolstoin kirja ilmestyi suomeksi Kasper Järnefeltin kääntämänä vuonna 1908.

Tässä Tunnustuksia- kirjasessa Tolstoi, jo tuolloin maailmankuulu kirjailija, keskittyi pohtimaan elämän tarkoitusta. Häntä vaivasi masennus eikä hän nähnyt elämälleen tarkoitusta. Raamatun Saarnaajan, eli kuningas Salomon sanat kaiken turhuudesta tuntuivat osuvilta, mutta eivät tarjonneet mitään ulospääsyä. Kirjoittaja oli jo nähnyt ja kokenut kaiken, hummailevasta sotilaselämästä rikkauteen ja kuuluisuuteen.

”Valhe, varastelu, kaikenlainen huorinteko, juopottelu, väkivalta, tappaminen… Ei ollut rikosta, jota en olisi tehnyt ja siitä kaikesta ikätoverini kehuivat minua ja pitivät ja pitävät minua verrattain siveänä ihmisenä…”. ”Kunnianhimo, vallanhimo, oman edun tavoittelu, hekuma, ylpeys, viha, kosto –kaikkea tätä arvostettiin. Antautuessani näiden tunteiden valtaan minusta tuli suurempi ja tunsin, että minuun oltiin tyytyväisiä…”

Hurjan nuoruutensa jälkeen Tolstoi myös saavutti kirjoittamalla valtavan menestyksen, mutta ymmärsi ettei silläkään ollut arvoa. Hän liittyi siihen teoriaan, kuten sanoi, että oli ”vain kirjoitettava”. Ei tarvinnutkaan tietää mitä opetti ja miksi, sillä taiteilija ja runoilija tekivät työtään vaistonvaraisesti: ”Minulle maksettiin siitä, minulla oli hieno ruoka ja asunto, naisia, seurapiirit, minulla oli mainetta. Näin ollen se, mitä opetin, oli erittäin hyvää.”

Myöhemmin hän ymmärsi, että kirjallisuuden ”papit” olivat jopa huonompia ihmisiä kuin ne hummailevat sotilaat, joiden piirissä hän joskus oli viihtynyt. Nämä itseensä tyytyväiset ihmiset antoivat kirjoittajalle ylpeyden ja hullun varmuuden siitä, että hänen kutsumuksensa oli opettaa ihmisille jotakin, mitä hän itsekään ei tiennyt.

Tolstoita tämä ”hullujenhuone” ei pitemmän päälle tyydyttänyt ja masennus vei hänet lähelle itsemurhaa. Ajatus siitä, ettei hänestä jäisi kuoleman jälkeen mitään jäljelle, tuntui sietämättömältä. Raamatun kuningas Salomo oli Saarnaajan kirjassa myös kuvannut samat tuntemuksen kaiken turhuudesta, mutta tämä viisaus ei Tolstoille antanut mitään uutta. Kyllä maar hänkin sen tiesi.

Edistyksen aikakauden tärkeilevä tiede ei kyennyt eksistentiaalisiin kysymyksiin vastaamaan senkään vertaa kuin aikoinaan Salomo, joka ei osannut sanoa, kuolevatko ihminen ja eläin samalla tavoin ja jos kuolevat, niin entäs sitten. Ehkäpä vain keskitytään syömään ja juomaan ja viihtymään vaimon seurassa maistellen iloja niin kauan kuin ne maistuvat?

Salomonin ja Schopenhauerin viisaus opetti, että elämä oli ihmiselle tehty typerä pila. Tätä kielikuvaa oli muuten käyttänyt jo vuosisadan alussa Lermontov, joka oli runoillut:

…и жизнь, как посмотришь

 с холодным вниманьем вокруг,

такая пустая и глупая шутка…

 

Ja elos, kun sitä kylmästi

tarkoin sä ympäri katsot

on tylsääkin tyhjempi puujalkavitsi…

(käännös T.V.)

Ja sitä samaa siis jauhoi vuorollaan Tolstoi, kuten jo aikoinaan kuningas Salomo ja hänen jälkeensä vuorollaan Lermontov, Kierkegaard ja tuhannet ja taas tuhannet vaimosta syntyneiden ihmisten päät, mikä peruukissa, mikä turbaanissa, mikä karvahatussa, mikä missäkin, kuten myös Heine tätä tilannetta kuvaili:

»O löst mir das Rätsel,
Das qualvoll uralte Rätsel,
Worüber schon manche Häupter gegrübelt,
Häupter in Hieroglyphenmützen,
Häupter in Turban und schwarzem Barett,
Perückenhäupter und tausend andere
Arme schwitzende Menschenhäupter -
Sagt mir, was bedeutet der Mensch?
Woher ist er gekommen? Wo geht er hin?
Wer wohnt dort oben auf goldenen Sternen?«
Es murmeln die Wogen ihr ewges Gemurmel,
Es wehet der Wind, es fliehen die Wolken,
Es blinken die Sterne, gleichgültig und kalt,
Und ein Narr wartet auf Antwort.

Tätähän tämä. Mitäpä tässä uutta? Eikö johtopäätöskin ollut selvä? Wer nicht kennt Weib, Wein und Gesang, der bleibt ein Narr sein Leben lang, runoili apokryfisen tiedon mukaan itse Luther.

Itsemurha olisi tuntunut loogiselta, mutta Tolstoi arveli jotenkin aavistaneensa, että hänen logiikkansa oli sittenkin virheellistä ja jäi henkiin.

Oliko elämä niinkään typerää? Entäpä jos siitä vain ei tiennyt tarpeeksi? ”Tietämättömyys sanoo aina samaa. Kun se ei tiedä jotakin, se sanoo, että se mitä se ei tiedä, on typerää…” Mutta missä virhe oli, ei aluksi auennut.

Mutta sitten selvisi, että elämän tarkoitus löytyi uskosta, mutta ei kirkon uskosta, vaan tavallisen kansanihmisen elämästä, jossa tämä usko toteutui. Ja niinpä rikkaiden ja oppineiden elämä alkoi inhottaa Tolstoita ja ”elämää luovan työkansan teot taas tuntuivat minusta ainoalta oikealta työltä. Ja tajusin, että tuolle elämälle annettu tarkoitus oli totuus, ja omaksuin sen”.

Tässä kannattaa ehkä hieman pysähtyä ajattelemaan sitä, mikä merkitys ruumiillisella työllä oli 1800-luvun herrasmiehelle. Itse asiassa tämä työ oli käytännössä häneltä kiellettyä. Hän pukeutui päivittäin valkoiseen paitaan osoittaakseen, ettei ruumiillinen työ ollut häntä varten. Nykyään on aivan luontevaa, mikäli suuryrityksen johtaja rentoutuu käytellen moottorisahaa omassa metsässään. Maailman mahtavat esiintyvät nyt mielellään kansan edustajina ja keikailevat osallistumalla ruumiilliseen työhön, urheiluun ja vastaavaan, kerran halpana pidettyyn toimintaan.

1800-luvulla se ei käynyt päinsä. Maksim Gorkin Foma Gordejev oli pelkkä kauppias, mutta sukunimensä ilmaisevan ylpeyden vanki. Hänkin haluaisi olla yksi ruumiillista työtä tekevistä ja tuntea konkreettisen työn tuottaman väsymyksen ja tyydytyksen, mutta se ei olisi ollut säädynmukaista. Anna Karenina-romaanin Levin todella osallistui maatilan töihin, kuten myös itse kirjoittava kreivi Tolstoi ja sai siitä suurta tyydytystä, mutta se oli vastoin kaikkia sovinnaisia tapoja. Se vaati luonnetta ja henkistä vapautta.

Tapana näet oli, että kovaa työtä tekivät vain sorretut ja solvatut, kun taas laiskat ja tyhmänylpeät halveksivat heitä sen johdosta ja riistivät heiltä työn hedelmät. Se piti oikein näyttääkin pukeutumalla asuun, joka ei taatusti sopinut ruumiillisen työn tekemiseen.

Elämän tarkoituksen Tolstoi sittenkin oppi mielestään tuntemaan tarkkaillessaan Venäjän tavallista, vaatimatonta kansaa: ”Ihmisen tehtävänä on elämässä pelastaa sielunsa; pelastaakseen sielunsa hänen tulee elää jumalisesti ja elääkseen jumalisesti hänen tulee luopua kaikista elämän iloista, tehdä työtä, nöyrtyä, kärsiä ja olla armollinen”.

Tässä oli hyvin yksinkertainen totuuden ydin, joka oli siivottava valheesta, ja valhetta levittivät niin kirkko kuin valtio. Tolstoi tunsi suurta vastenmielisyyttä osallistuessaan kasteeseen ja ehtoolliseen. Ylösnousemukseen hän ei uskonut ja uskonoppineiden järkeilyt tuntuivat hänestä kauhistavalta ulkokultaisuudelta. Opissa kyllä oli totuus, mutta siinä oli myös valhe, ja jälkimmäisestä luopuminen oli Tolstoin mielestä hänen olennainen tehtävänsä. Tässä hän seurasi Venäjän intelligentsijan suurta perinnettä ja osaltaan välitti sitä myös kansalle.

(Tolstoi-sitaatit Eero Balkin käännöksestä ”Tunnustuksia” vuonna 2012)

 

Luojan roolissa

 

Homo creator

 

Joskus noin vuonna 1956 pidettiin Sulkavan Suojatalolla K-kauppiaiden iltama, jossa näytettiin ilmaiseksi kaitafilmi, jonka sankarina oli Kalle-Kustaa Korkki. Korkkihan oli Kansainvälisen öljy-yhtiön asiamies, jonka toimenkuvaan kuuluivat jännittävät seikkailut. Usein hän joutui pelastamaan pulasta rantasalmelaista, Saparomäestä lähtöisin olevaa juurevaa ahväärimiestä, Pekka Lipposta.

Tuossa kaitafilmissä esitetty seikkailu tapahtui muistaakseni Pernanpuukossa (Pernambuco), jonne Pekka soitti salamapuhelun. Keskusneiti meinasi pyörtyä osoitteen kuullessaan. Kyllä meitä nauratti.

Mutta tämä sinänsä hieno filmi oli sittenkin toissijainen elämys. Aivan hurja oli se näytös, jossa konsulentti hyppäsi pesuvadin päälle ja rutisti sen rusinaksi. Sen jälkeen hän käänsi vadin ja hyppäsi uudelleen. Nyt vati oli taas ihan kunnossa.

Olipa ihmisillä ihmettelyn aihetta. Tuollaista ainetta ei kukaan vielä ollut nähnyt, eikä sitä itse asiassa ollut ollut olemassakaan. Luoja ei sitä ollut luonut.

Toki tunnettiin kumi, jota kasvoi puissa ja olipa sitä osattu jo tehdä tehtaissakin jonkinsorttista, mutta tämä oli vielä kummallisempaa. Entiset alumiiniset ja emaloidut pesutaasat (ven taz -vati) tuntuivat yhtäkkiä vanhanaikaisilta ja tylsiltä, vaikka hyvin se vesi niissäkin pysyi. Olivat ne olleet askel eteenpäin puukiuluista, jotka saattoivat ruveta vuotamaan ja hajota ajan mittaan.

Samaan aikaan meille saatiin myös vesijohto ja jatkuvalämmitteinen sauna. Oikea suihkukin saatiin siten, että isä otti tyhjään Cooperin kärpäspommipurkin (se oli aerosolia, joka tappoi kärpäset käsin koskematta ja mukavasti antaen vain vähän miellyttävää tuoksua ilmaan), löi sen naulalla reikiä täyteen, kiinnitti letkuun ja ripusti kattoon. Kelpasipa ottaa kylmällä kaivovedellä saunan päälle suihkuja!

Mutta nyt, heti tuon iltaman jälkeen ostettiin sitten heti pari kappaletta harmaita plastiikkisia pesuvateja ja kauha. Oli siirrytty sellaisen materiaalin aikaan, jota ruvettiin myöhemmin sanomaan muoviksi.

Luojahan ei ollut koskaan muovia luonut, vaan sen loivat kemistit, jotka siis tulivat luojalle pahoiksi kilpailijoiksi. Vielä äsken olivat kaikkein kehittyneimmät putket olleet metallia ja letkut kumia, aiemmilla sukupolvilla sellaisia ei ollutkaan, olipahan jotakin lehmän sarvia ja puisia koteloita. Nyt alkoi muovista syntyä vaikka mitä: halvalla ja hyvää, kestävää ja jopa turhankin kesrtävää.

Kemistit olivat hämmästyttäneet maailmaa jo kymmeniä vuosia. Fritz Haber ja Justus von Liebig olivat mullistaneet maataloustuotannon synteettisillä apulannoilla, ottamalla ilmasta typpeä. Hitsauskin onnistui nyt kuin leikiten, kun hajotettiin sähkövirralla vesi vedyksi ja hapeksi, pullotettiin ja myytiin hitsareille. He polttivat sen sitten taas vedeksi. Lämpötila nousi siinä prosessissa pariin tuhanteen asteeseen ja metallit sulivat.

Kivihiilitervasta noituivat eurooppalaiset kemistit melkein kaikkea mahdollista ja suomalainen Kustaa Komppa teki samaa puusta. Varsinainen Pandoran lipas avattiin, kun alettiin käyttää öljyä raaka-aineena. Siitähän sai muoveja kaikenlaisia ja miltei kaikkea, mitä ihminen saattoi kuvitella.

Mitäpä tuo öljy oikeastaan oli ja on? Ennen kaikkeahan se on hiiltä. On siinä toki myös vetyä ja happea, mutta hiili on se olennainen osa, muistona ja jäänteenä siitä, että kyseessä ovat elävien organismien jäännökset. Siihen perustuu koko orgaaninen kemia.

Kemistit riensivät innolla rikkomaan muinaisten nilviäisten hautarauhaa ja loivat niiden jäännöksistä suorastaan uuden maailman. Ennen tätä olisi sanottu (valkoiseksi) magiaksi ja siitähän itse asiassa oli juuri kysymys.  

Magia oli nyt vain rationaalista: oli löydetty aineen rakenteen lainomaisuudet ja nyt voitiin luojan työt sivuuttaa alkeellisina ja kehittymättöminä. Luotiin uutta maailmaa.

Kuka muistaa vielä Shellin mainoksen, jossa oli kuvattu hämähäkinverkkoihin peittynyt kärpäslätkä ja jossa julistettiin: ”Ase, jonka koko maailma voi unohtaa”. Shellin kemistit tuottivat nyt halpoja ja tehokkaita aerosolimyrkkyjä, lätkiminen oli vain tyhmää ja koomista.

Kemia oli tieteistä suurinta ja salaperäisintä vielä1900- luvun alussa.  Guss Mattsson oli kemisti, joka pakinoi tuon ajan lehdissä ja sokeerasi usein lukijoitaan kuvailemalla heitä molekyylikasautumiksi. Näinhän se asia kuitenkin oli ja on yhä.

Kuten sanottu, kaiken kemian suurimman kehityksen keskellä oli joka tapauksessa hiili, tuo kaiken elämän peruselementti, joka eliöiden kuoltua yhä oli jäljellä ja ihmisen käytettävissä fossiileina, siis kivihiilenä ja öljynä.

Hiiltä enempää kuin muitakaan alkuaineita ei ihminen kyennyt luomaan, mutta sen sijaan saattoi kyllä keksiä loputtomasti eri alkuaineista rakentuvia yhdisteitä.

Hiiltähän voi itse asiassa pitää elämän synonyyminä. Carbo, sive vita, olisivat muinaiset roomalaiset voineet tästä asiasata sanoa, mikäli olisivat sen ymmärtäneet.

On todella paradoksaalisesti, että hiilestä on nyt joillekin syntynyt maanisen kammon kohde ja he saattavat jopa kuvitella näkevänsä happeen yhtyneen hiilen tupruavan luonnon yllä ja uhkaavan sitä ikuisella perikadolla.

Toki meillä nyt on ongelma, turha sitä on kieltää. Myriadien kuolleiden jäänteet kostavat sille, joka ei salli niiden pysyä haudoissaan syvällä maan uumenissa.

Kuitenkaan itse hiili ei ole elämän vihollinen eikä myrkky, vaan itse elämä, jota voisi vaikka ruveta palvomaan uskonnollisesti, mikäli tieteellinen maailmankuva ei riitä. Ja harvoillehan se riittää.

Pilvet karkaavat?

 

Suuri paha? Apologia pro vita sua ja kysymys niille, jotka tietävät

 

Eräällä vanhalla kreikkalaisella (Aleksandrian kirjaston toimihenkilö Kallimakhos Kyreneläinen) oli sanonta, ”suuri kirja on suuri paha”: mega biblion -mega kakon (Μέγα βιβλίον, μέγα κακόν).

Muistaisivatpa vain tämän maksiimin monet nykyisetkin kirjantekijät, jotka kyllä epäilemättä ovat tehtäväänsä tuomittuja, eräällä tavalla riivattuja (ks. myös Saarnaajan kirja 12:12 Raamattu365.fi - Saarnaajan kirja 12). Puhutaan myös grafomaniasta, en tiedä, onko sillä erityistä tautiluokitusta.

Joka tapauksessa asioilla on seurauksensa. Moni meistä tuntee väristyksen syntisessä ruumiissaan, kun katsahtaa kirjahyllyjään ja niissä säilöttyä entistä puuta, jonka kohtalona nykymaailmassa on ennen pitkää palaa hiilidioksidiksi, minkä merkityksen maailmamme kohtalolle jo tiedämme.

Itse asiassa nuo kirjat pitävät mahdollisen muun merkityksensä ohella sisällään valtavia määriä sidottua hiiltä, joka nimenomaan on poissa ilmakehästä. Nykyisenä aikana joka tapauksessa jostakin syystä oletetaan, ettei niiden enää sovi olla olemassa eikä edes suunnitella maanalaisia holvistoja, joissa ne voisivat säilyä ajasta aikaan. Uuniin vaan.

Locuta volant, scripta manent, sanottiin ennen. Kirjoitetun kuviteltiin kestävän ajasta aikaan, mutta nykyään ymmärrämme, ettei tämä pidä paikkansa sikäli kuin kyse on orgaaniselle aineelle siirretystä informaatiosta.

Miten on sen sijaan sen bittiavaruuden laita, jossa vain henget leijailevat vapaana aineen kahleista? Säilyykö pilveen viety informaatio ikuisesti vai ei?

Tämä kiinnostaa minua, sillä kuulun itsekin noihin pilven veikkoihin, jotka eivät enää tekeleitään printtaile ihmiskunnan pään menoksi. Jo muutaman vuoden ajan olen kirjoittanut melkeinpä vain pilviin.

Juuri nyt ilmestyi kolmastuhannes (3000) blogi. Kun niissä on yleensä ollut noin 2,5 sivua, usein 4-5 sivua ja hyvin harvoin alle 1 sivu, voin arvioida, että koko korpus käsittää noin 75000 sivua.

Mikäli ne printattaisiin yksipuolisesti, kuten vanha tapa on, kertyisi siitä 15 kappaletta 500 sivun paperipinkkoja, sellaisia kuin kaupassa myydään. Mikäli koko roska painettaisiin esimerkiksi tuhannen kappaleen painoksena, olisi koossa jo 15 miljoonaa sivua. Ja yleensähän painosmäärä on jotakin 1500-3000 kappaletta.

Kun asioissa on aina kyettävä näkemään myös se valoisa puoli, myös niissä, mitä ei ole tapahtunut, voin siis iloita merkittävästä saavutuksestani, kun olen jättänyt nuokin tekstit painattamatta. Eihän niitä välttämättä olisi kukaan kaikkia huolinutkaan, mutta onhan omakustanteitakin olemassa.

No, tämä ei minua erityisesti enempää riemastuta kuin harmitakaan. Tosiasia on, että tekstit ovat nyt pilvessä lukuun ottamatta vanhempia, jotka ovat muun muassa ulkoisella kovalevyllä. Sen verran olen oppinut, että koneet aina ennemmin tai myöhemmin tekevät lakon ja varmuuskopio tarvitaan.

Kysymys kuitenkin kuuluu: miten saisin nuo pilvessä olevat kirjoitelmat sieltä pois, erilliseen säilöön (ehkäpä juuri ulkoinen kovalevy), jos ja kun haluaisin jättää ne jälkeläisille perinnöksi, johon sopii siten suhtautua kuten perintöihin yleensä. Omaa aikaansa ja yhden henkilön ajatuksia ne joka tapauksessa kantavat.

Niin, mitä sanovat ne, jotka tietävät? Miten tallentaisin tallennettua jonnekin muuallekin? Onko vain käsiteltävä tuhansia tapauksia yksitellen?

Hienommat ja huonommat

 

Luokkatietoisuutta

 

Somerset W. Maugham, Kirje. Novelleja. Suomentanut Kristiina Kivivuori. Otava 1972, 246 s.

 

William Somerset Maugham, jonka nimi on tämän niteen otsikossa kirjoitettu väärin, oli hyvin menestynyt kirjailija, joka itse sanoi kuuluvansa tuon joukon keskitason eturiviin, mikä lieneekin osuvasti sanottu.

Maughamilla oli monivaiheinen elämä ja hän toimi muun muassa vakoilijana molemmissa maailmansodissa. Hän syntyi ja kuoli Ranskassa, mutta kävi koulua sisäoppilaitoksessa Englannissa, jossa häntä kiusattiin puutteellisen kielitaidon takia. Ranska oli hänen ensimmäinen kielensä.

Tämän kirjan novelleissa minua kiinnostaa ennen muuta se, miten kansanryhmien suhde niissä esitetään. Tapahtuma- ja kirjoitusaika sijoittuu maailmansotien väliin, jolloin brittiläisen imperiumin aurinko jo oli laskemassa. Ensimmäinen maailmansota oli ollut se suuri tasaaja, joka oli asettanut uudelle paikalle niin englantilaisen herrasväen ja rahvaan, miehet ja naiset, kuin emämaan ja siirtomaatkin.

Vanha herrasväen ja rahvaan välinen kuilu, jolla Englannissa oli omat erikoisuutensa, alkoi jo olla sietämätön uusissa oloissa. Maailmansodan ja myös Buurisodan yhteiskunnalliseen vaikutukseen kirjassa suoraan viitataankin.

Ensimmäinen maailmansota oli suuri tasoittaja kaikkialla. Vierasta kansallisuutta edustava yläluokka saatettiin yksinkertaisesti karkottaa asemistaan, kuten tehtiin Virossa ja Latviassa ja muuallakin. Maareformeilla palkittiin miljoona-armeijoiden entisiä sotilaita ja hävinneetkin saattoivat hyötyä, kuten Suomessa. Naiset oli kaikkialla tuotu keittiöistä tehtaisiin ja ulkotöihin ja monet pysyivätkin siellä.

Englannissa perinnöllisen maanomistajaluokan asema ilmeni yhä jopa poliittisesti parlamentin ylähuoneessa, vaikka jo Thomas Carlyle oli 1800-luvun puolivälissä sapekkaasti ihmetellyt, mistä hyvästä tuo luokka oikein sai erityisoikeutensa, vaikka se ei muuta työkseen tehnyt kuin tappoi peltopyitä. Hän olisi toki voinut mainita myös ketunmetsästyksen.

Vita Sackville-West on kuvannut, miten lahoa suorastaan konkreettisestikin tuo vanha valta oli (vrt. Vihavainen: Haun vita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Silti se pysyi pystyssä ja vielä nykyäänkin siitä on jäljellä selviä merkkejä.

Minulla oli joskus ilo ja kunnia tutustua Michael Branchiin, Lontoon yliopiston Slavonic Schoolin johtajaan, joka oli Suomen-tutkija ja puhui kieltämme virheettömästi, vaikka hauskalla brittiaksentilla.

Branch, toisin kuin suurin osa hänen kansaansa, oli tasavaltalainen ja vastusti järkkymättömästi (kiivas lienee väärä sana) monarkiaa. Hänen mielestään se antoi koko maalle esimerkin siitä mielettömästä ajatuksesta, että valtaa voi periä. Sen ajatuksen varassa eleli sitten koko vanha ja joutava aristokratia.

Branch oli itse työväenluokasta, mutta joutui henkilökohtaisesti tapaamaan kuningashuoneen jäseniä korkeassa virassaan. Nämä olivat hänen oppilaitoksensa suojelijoita. Branchin lakonisen toteamuksen mukaan he olivat tyhmiä.

Otin tämän esimerkin vain kontrastiksi sille tosiasialle, että englantilaisten valtava enemmistö pitää kuningashuonettaan erittäin merkityksellisenä ja juoruaa päivästä toiseen kaikesta siitä, mitä erilaiset herttuat ja vastaavat joutilaat jalosukuiset puuhaavat.

Suurin osa noista ihmisistä, jotka elättävät juorulehtiä, ovat tietenkin naisia ja sitä joukkoa riittää meidänkin maassamme vaikka millä mitalla. Tämän muistaessamme saatamme ehkä suhtautua ymmärtävämmin siihen tavattomaan merkitykseen, jonka eräät Maughamin henkilöt panevat yläluokkaisuudelle, jota he tavattomasti kunnioittavat.

Muuan tämän kirjan sankareista on maailmansodassa (ensimmäisessä) upseeriksi kohonnut entinen hanttimies ja kamaripalvelija, joka on alkanut Nizzassa elää amerikkalaisen sairaanhoitajattaren kustannuksella aitoa, milteipä karikatyyrisen aitoa gentlemannin elämää.

Gentleman ei tietenkään tarkoita pelkkää hyvää ja ritarillista käytöstä, joka on kaikille mahdollista, kuten lordi Baden-Powell meille partiopojille aikoinaan selitti, vaan Englannissa se viittaa yleensä myös korkeaan säätyasemaan, niin sanotusti hyvään kolutukseen noissa usein kaameissa Public Schooleissa vanhemmista eristettynä ja päälle päätteeksi ehdottomasti sitä oikeaa englannin ääntämystä, jota ei noin vain opita.

Novellin vale-gentleman omaksuu lopulta roolinsa täydellisesti ja muuttuu juuri sellaiseksi, kuin haluaa olla ja lopulta jopa kuoleekin omaksumansa kunniakoodeksin takia.

Toisessa novellissa taas ollaan malesialaisella viidakkoasemalla, jossa sodassa ansioitunut, mutta alhaissyntyinen virkamies oppii synkästi vihaamaan esimiestään, joka kuuluu niin sanotusti vanhaan sukuun, eikä voi peittää ylemmyydentuntoaan nousukkaaseen nähden.

Maughamin kuvaama miljöö on läsnä hyvin monissa kirjoissa ja elokuvissa. Brittiläisen maailmanvallan auringonlasku oli silloin jo havaittavissa, eikä Stalin suotta sanonut, että oli pelkästään naurettavaa, että kourallinen englantilaisia hallitsi valtavia, Intian kaltaisia maita.

Englannilla oli kai sitten kuitenkin jotakin, joka toimi. Sen kaikkialle levittämät innovaatiot edistivät maailman muuttumista kenties enemmän kuin mikään muu. Se ei pelkästään ollut hiivaa, vaan myös sokeria, joka pani myös alistetun ja riistetyt alueet käymistilaan ja pakotti ne kehittymään.

Aikoinaan kuilu uuden teknologian  tuojan ja takapajuisten viidakoiden välillä oli valtava ja toi siirtomaaherralle myös paljon paikallisia liittolaisia.

Markkinat, joiden ansiosta idän ja etelän maat tulivat kiinnostaviksi ja saattoivat siten itsekin päästä osallisiksi uuden maailman kehityksestä, olivat Euroopassa. Englanti ja muutkin siirtomaaherrat tekivät mahdolliseksi myös pelkkiä käyttämättömiä raaka-aihelähteitä omistavien maiden nousun. Samaahan voidaan jossakin määrin sanoa myös Suomen kohdalla.

Sitä paitsi englantilaisilla oli tuo tärkeä valtti:

Whatever happens,

we have got

the gatling gun

and they have not.

Nythän tilanne on perin pohjin muuttunut. Englanti vanhanaikaisine ja omituisine instituutioineen menestyi kaikesta huolimatta imperialismin kaudella parhaiten ja tämän maailmanhistoriallisen tosiasian jälkiähän me yhä näemme kaikkialla ympärillämme.

Toki Yhdysvalloista kehkeytyi sitten eräänlainen turbo-Englanti, jossa arkaaista luokkajakoa ei ollut, vaan piti sen sijaan kehittää uusi ja moderni. Paljon vanhaa englantilaista painolastia, mittajärjestelmästä common law-järjestelmään sekin sentään kantaa mukanaan.

Ja miten tärkeää Amerikassakin tuli vielä olemaan hienojen sukujen ja hienojen yliopistojen merkitys. Pelkästään se, että oli oikea valkoihoinen anglosaksinen protestantti WASP, erotti ihmisen edukseen muista.

Nyt taitaa taas sielläkin olla tapahtumassa suuri muutos, jonka jo pelkkä demografia ja demagogia määräävät. Ihmisten tyhmyyttä ei koskaan pidä aliarvioida.

Totuuksia

 

180 totuutta

 

Juho August Hollo on tehnyt kansakuntamme kulttuurin hyväksi enemmän kuin kymmenet muut ahkeratkaan kulttuurin alalla ahertaneet.

Hän oli kasvatustieteen professori ja kriitikko, mutta ennen kaikkea kääntäjä, suurten klassikkojen uupumaton kääntäjä. Hänen kääntämiään ovat muun muassa monet Cervantesin, Francen, Stendhalin, Dickensin, Swiftin, Goethen, Dostojevskin, Tolstoin, Hamsunin ja Nietzschen teokset.

 Kielitaito oli paitsi syvällinen, myös monipuolinen. Hän suomensi ainakin 16 kielestä, eikä suinkaan vain helppoa asiatekstiä, vaan myös vaativaa kaunokirjallisuutta, kuten havaitaan.

Niinpä tunnen syvästi vähäpätöisyyteni ja kainostelen hieman nostaessani esille erään pienen detaljin Hollon käännöksistä, koska se sattuu liippaamaan teemaa, joka on viime aikoina ollut paljon esillä muun muassa blogeissani, nimittäin totuuden kielellistä ilmaisemista.

Joka tapauksessa kysymys on mielestäni kiinnostava ja se koskee sitä, miten olisi suomeksi käännettävä V.W. von Goethen kolmiosaisen muistelmateoksen nimi Aus meinem Leben: Dichtung und Wahrheit. Se muuten kannattaa lukea.

Kuten tunnettua, Hollo käänsi sen muodossa: Tarua ja totta elämästäni. Joudumme siis ajattelemaan, että muistelija on kirjoittanut paitsi totta, myös sepittänyt kirjaansa yhtä ja tolista.

Kuitenkin otsikko kuuluu suoraan suomennettuna: Elämästäni: Runous ja totuus/Sepitystä ja totuutta. Voi sen ymmärtää myös siten, kuin Hollo on ymmärtänyt. Dichtung merkitsee paitsi runoutta, myös muuta kirjallista toimintaa, sepittelyä.  Sana taru on tässä varsin kekseliäs valinta, joka ei edes tuo mieleen runoutta.

Goethe ei joka tapauksessa kirjoittanut otsikkoa muodossa Die Dichtung und die Wahrheit, jolloin hän olisi ehdottomasti ajatellut nimenomaan noiden kahden asian ja niiden suhteen pohtimista. Aus- partikkeli alleviivaa sitä, ettei muistelija yrittänyt väittää kuvaavansa koko elämäänsä sellaisen kuin se oli ollut. Hän oli vain nostanut siitä jotakin esille.

Venäjäksi otsikko kuuluu Poezija i pravda: iz moej žizni ja ranskaksi Poésie i verité, souvenirs de ma vie. Samankaltaisia ovat käännökset muillakin romaanisilla kielillä: latinan veritas esitetään eri kielten tapaan, espanjaksi De mi vida: poesia y verdad, italiaksi Dalla mia vita. Poesia e verità.

Kuten huomataan, järjestys vaihtelee. Jos totuus ja runous ovat ensimmäisinä, ne korostuvat, muussa tapauksessa korostuu muistelu, muistelijan elämä.

Suomalainen käännös on aika rohkea esittäessään, että kirjoittaja halusi nimenomaan kertoa sekä sepitettä että totta eikä sen sijaan ilmoittanut niiden olevan aiheenaan. Toisinkin olisi voinut tehdä.

En muista enää, mitä Goethe itse kirjoitti alkusanoissaan. Ne saattaisivat selittää yhtä ja toista. Joka tapauksessa otsikko jää monimieliseksi ja se tulee eri kielten käyttämien sanontojen kautta ymmärretyksi eri tavoin.

Tässä nyt joka tapauksessa totuus on saksalaisittain Warheit, joka näyttää olevan samaa sukua kuin latinan veritas ja nuo sen johdannaiset romaanisissa kielissä. Saksalaisten suhde totuuteen on tunnetusti ollut komplisoitu. Miten runoilikaan Nietzsche viehättävään tapaansa:

Die Wahrheit-

ein Weib, nichts besseres:

arglistig in ihrer Scham:

was sie am liebsten möchte,

sie will’s nicht Wissen,

sie hält die Finger vor…

Wem gibt sie nach? Der Gewalt allein!-

So braucht Gewalt…

Itse asiassa tuo asenne ei ajan tieteenfilosofiasakaan ollut vieras: luonto oli kokeilla eli kidutuksilla pakotettava ilmaisemaan salaisuutensa.

Mutta Nietzsche nyt oli vain yksi saksalainen, niitähän on ollut paljon muitakin. Sitä paitsi myös hän runoili eräässätoisesa paikassa:

On lemmittyni pohjoismainen,

näöltä tuima vanha nainen:

Totuus sen naisen nimi on.

Wahrheit tuntuisi olevan lähellä tieto-opillista olemassa olemista. Wahrnehmung, joka suomennetaan meikäläistä ukkoa huvittavasti vaariotoksi, on havainnon kautta saatavaa informaatiota.

Varmaankin myös saksalaisten Wahrheitista, ruotsalaisten sanningista, suomalaisten totuudesta ja roomalaisten veritaksesta voisi kustakin kirjoittaa monia oppineita monografioita. Monenkarvainen on totuus, kuten myös kyltyyri.

Venäläisten pravda (ks. Vihavainen: Haun pravda tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ja toisaalta istina (ks. Vihavainen: Haun istina tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) ovat viime aikoina olleet monenlaisen kirjoittelun kohteena. Yleensä ne on ymmärretty aika yksioikoisen simppelisti ja jopa harhaanjohtavasti.

Toki näin yleiset käsitteet saattavat merkitä kovin monia erilaisia asioita tai ainakin saada erilaisia sävyjä ja korostuksia eri asiayhteyksissä. Näinhän se on suomenkielenkin totuuden kanssa.

Pravda ja istina sanoja käytetään yleensä kumpaakin tietynlaisissa yhteyksissä, mikä selittyy siitä, että sanaa pravda (vrt. pravyi -oikea, spravedlivost, oikeudenmukaisuus) käytetään paitsi valheen, myös vääryyden vastakohtana sanan moraalisessa mielessä.

 Pravyi merkitsee oikeaa, sen vastakohta krivoj ei kuitenkaan merkitse vasenta, vaan väärää ja jos suoran totuuden kanssa aletaan vehkeillä, se merkitsee sielun vääntämistä (krivit dušoj, oikeastaan vääristämistä sielulla). Silloin pravdasta tulee krivdaa eli totuuden vääristelyä tai suorastaan valehtelua, lož, vranjo, nepravda. Sitähän on maailma ja erityisesti Venäjä väärällään juuri tällä hetkellä.

Istina taas tulee kaiketi sanasta jest ja sen perusmerkitys viittaa siis olemassa olevaan, todelliseen. Rupesin huvikseni katsomaan, millaisia eri merkityksiä sanalle on annettu ja huomasin, että niitä väitetään olevan peräti 180 erilaista.

Tämä kyllä jo pani savolaisellekin jauhot suuhun. Ettäkö norsujen isänmaassa yhdellä sanallakin voisi olla niin paljon merkityksiä. Tämähän merkitsisi kovaa kilpailua savolaisuudenkin kanssa. Siinä jo Wahrheit ja veritas kalpenevat. Onko tämä edes totta?

Sivulla slovar russkih sinonimov (Синонимы «истинно» (jeck.ru) annetaan sanalle istina adverbimuodossa istinno eli todella, 89 synonyymiä. Luettelon alussa vakuutetaan, ettei joukossa ole rivoja sanoja (netsenzurnyh slov), joten intelligentti henkilökin voi sitä pahentumatta lukea.

 Luettelossa ovat myös sanojen käyttöfrekvenssit, jotka on saatu 300 miljoonan sanan tekstimassasta. Mahdollisesti käytössä on ollut Kansalliskirjastossakin käytössä oleva lähinnä venäläisiä tiedotusvälineitä skannaava systeemi nimeltä Integrum. Sitä ei kerrota.

Sinonim.org panee paremmaksi ja antaa peräti 180 synonyymiä adjektiiville istinnyj (ks. Синонимы к слову «истинный» (180+ слов) (sinonim.org). Niistä 70 on näköjään ensisijaisia ja loput kai sitten enemmän tai vähemmän kaukana alkuperäisestä istinasta, joka siis tarkoittaa havaitsijasta ja hänen arvoistaan riippumatonta olemassaoloa.

Joka tapauksessa ”synonyymit” ovat tässä tapauksessa hieman laajasti ymmärrettyjä. Katsotaanpa vaikka jälkimmäistä luetteloa.

Siinä ovat muun muassa sanat  podlinnyj -aito, tshistyj, puhdas realnyj, todellinen, totshnyj, tarkka, s bolshoj bukvy, isolla kirjaimella, sobstvennyj, varsinainen, oma, svjatoj, pyhä, nastojashtshi, todellinen, konkretnyj, konkreettinen, pravilnyj, oikea, vernyj, uskollinen, s golovy do nog, päästä jalkoihin,  v polnom smysle slova, sanan täydessä merkityksessä, spravedlivyj, oikeudenmukainen, naturalnyj, luonnollinen, biologitsheski, biologinen, soverhsennyj, todellinen, loppuun saatettu.

  Vielä löytyy iskrennyj, vilpitön, tshistejshej vody, täydessä merkityksessä (puhtainta vettä), dejsvitelnyi, todellinen, dostovernyj, luotettava, kakih malo, jollaisia on vähän nsomnennyj, epäilemätön, pravilnyi, oikea, besspornyi, kiistaton, stoprotsentnyi, sataprosenttinen, nepoddelnyi, väärentämätön,  neosporimyi, kiistaton, vyshei marki, korkeinta laatua,  istovyi harras, auntentitshnyi, autenttinen, nedumannyi, ei-keksitty, ne falshivyi, ei valheellinen sootvetsjujushtshi istine, todellisuutta vastaava, ne iz polednyh, ei viimeisten joukossa, prjamoj, suoranainen jne.

110 vähemmän tarkan joukossa löytyvät vaikkapa priznannyj, tunnustettu, faktitsheski, tosiasiallinen, nepogreshimyi, tahraton, bozhestvennyj, jumalainen, samyi, itse-, pravednyj, hurskas, polnyi, täydellinen, postojannyi, vakituinen, otshevidnyi itsestään selvä, besuslovnyj, ehdoton, rodnoi, oma ja jopa portret sekä kopija.

No, tässähän on itse asiassa kyseessä eräänlainen thesaurus, aarrearkku eli synonyymisanakirja, joka antaa erilaisia mahdollisuuksia korvata sana istinnyj, silloin, kun tarvitaan jokin muu sana, jolla on jossakin mielessä sama merkitys, mutta ei kuitenkaan aivan.

Joka tapauksessa tuonkin luettelon pituus panee ajattelemaan, ettei kysymys todellisesta ole

niinkään helppo. Lieneekö edes triviaali.

 

Suuresta maailmasta

 

Erilainen suurkaupunki

Marjaana Niemi (toim.), Lontoo, kirjailijan kaupunki. SKS 2008, 293 s.

Tämä kirja kuuluu sarjaan, jossa esitellään monia muitakin kaupunkeja niitä koskevien, suomalaisten kirjailijoiden aikoinaan laatimien tekstien kautta. Tekstit ovat yleensä julkaistuista kirjoista, mutta myös yksityiskirjeenvaihdosta.

Tällaiset kirjat ovat hieno tapa antaa perspektiiviä kohteensa kulloisestakin merkityksestä omalle maallemme ja sen sivistyneistölle.  Kirjoittajat ovat maanmiehiämme noin kahdensadan vuoden ajalta, 1700-luvun lopun F.M. Franzenista 2000-luvun Erkki Toivaseen ja Maria Guzeninaan.

Erityisen kiinnostavia ovat mielestäni monet 1800-luvun kirjoittajat, sellaiset kuin J.V. Snellman, Z. Topelius, Alexander Ramsay ja G.A. Wallin. 1900-luvulla nousevat esiin erityisesti Aino Kallas, G-A. Gripeberg ja Elsa Enäjärvi, joista olen kirjoittanutkin, sekä myös Olavi Paavolainen, Sigurd Frosterus ja Lasse Lehtinen ja kävihän siellä muiden muassa Pentti Saarikoskikin kärsimässä vilua ja ehkä myös nälkää, mutta ei janoa.

Sanomattakin on selvää, että sekä Lontoo että Suomi ovat matkan varrella kokeneet olennaisia muodonmuutoksia. Suomesta, jota joskus oli Euroopan köyhäintaloksikin mainittu, oli 1800-luvun puolimaissa pitkä matka maailman johtavan ja vauraimman suurvallan valtavaan keskukseen.

1900-luvun lopulla sen sijaan voitiin pohjoismaisen sosialismin hyvinvointimaasta käsin katsoa jo hieman säälitellen takapajuiseksi jääneeseen Britanniaan, jossa monet asiat näköjään tehtiin typerästi ja eläteltiin yhä muistoissa entistä, mutta nyt jo olematonta suuruutta.

1800-luvulla ja vielä toisen maailmansodan jälkeenkin Englanti joka tapauksessa oli uskomattoman laajan imperiumin keskus ja Lontoo maailman suurin kaupunki. Vastaavia megalopoliksia maailmassa oli vain pari kappaletta.

Ylisuuren kaupungin ongelmat olivat tietenkin Lontoossa myös nähtävillä ja konkreettisesti tunnettavissa. Ilma oli pilaantunutta ja hernerokkasumuja syntyi tuon tuostakin, ennen kuin hiilen käyttö lämmitykseen kiellettiin 1960-luvulla.

Valtavat jätemäärät dumpattiin aikoinaan Thamesiin, mikä teki koko joesta kaatopaikan ja aiheutti muun muassa 1800-luvun puolimassa kuuluisan suuren haisun, joka pakotti parlamentinkin pakenemaan talostaan. Nythän Thamesissa voi jo kalastaa ja kaloja kuulemma syödäkin.

Suurkaupungin sosiaaliset ongelmat olivat huutavia. Missään muussa maassa eivät ökyrikkaat niin avoimesti esitelleet vaurauttaan, kun taas samaan aikaan East Endissä vallitsi pysyvä kurjuus ja sen asukkaatkin tunnisti lyhytkasvuisuudestaan ja jopa myös hurjista ilmeistä, joita kaiketi esiteltiin nimenomaan vierailijoille. Lapset kuten aikuisetkin olivat noen mustaamia rääsyläisiä. Erikoista oli, että he tunkeutuivat myös naapuristossa olevaan Cityyn.

Kansainvälisyyttä kaupungista löytyi jo varhain, mutta ei ylen määrin. Sen ulkomaalaiset eivät olleet pakkautuneet samoihin paikkoihin, kuten New Yorkissa. Esimerkiksi suomalaisia Lontoossa olikin varmasti paljon vähemmän kuin New Yorkissa. Ennen muuta Lontoo oli hyvin englantilainen paikka.

Hienoimpia paikkoja olivat tietyt puistot, kuten Hyde Park, joka nykyään on mitä demokraattisin keidas keskellä kaupunkia, joka sekin on jo puhdistunut siitä ikuisesta nokikerroksesta, joka sitä aikoinaan peitti.

Nykyinen Lontoohan on valtava yhteen kasvaneiden kylien kokoelma, jonka kymmenissä borougheissa yhä on oma pääkatunsa kussakin. Suuria valtakatuja on toki raivattu läpi sokkeloisten korttelien, mutta yhä tuo vanha perintö on moniaalla näkyvissä. Pommitukset tekivät oman työnsä, mutta Lontoon suuri tulipalo on niinkin kaukana kuin vuodessa 1666. Samuel Pepyshän on sitä mainiosti kuvannut päiväkirjassaan.

Suomalaiset kirjailijat tietenkin usein vertasivat Lontoota muihin näkemiinsä suurkaupunkeihin, joita yleensä olivat ainakin Pariisi ja Berliini. Näkemykset vaihtelivat, mutta monen mielestä Lontoo oli ainakin viihtyisämpi kuin mahtava Pariisi. Moni ihastui Lontooseen ikihyviksi, sen ilmapiirissä oli tiettyä avoimuutta ja konstailemattomuutta kaikesta brittiläisestä tekopyhyydestä huolimatta.

 Berliini, joka oli valtavalla nopeudella kasvanut suurkaupungiksi Saksan vuonna 1871 yhdistyttyä, nyt oli selvästi vähemmän kiinnostava kaikessa nousukasmaisessa modernisuudessaan ja preussilaisessa latteudessaan. On muuten kiinnostavaa, miten J.V. Snellman kuvasi sitä ja muitakin Saksan kaupunkeja naisineen, viineineen ja yliopistoineen. Hänen matkakertomuksensa Pariisista ja Lontoosta kannattaisi varmaan myös julkaista erikseen.

Kirjan lyhyet, usein vain muutaman rivin mittaiset lainaukset sisältävät valtavan määrän erilaisia havaintoja ja arvostelmia, joiden antia on koottu toimittajan yhteenvetoihin.  Suomi ja sen asema Euroopassa ja maailmassa on muuttunut parin sadan vuoden aikana valtavasti ja toki muutos koskee myös Lontoota.

Kirja ei ole hullumpi johdatus tämän muutoksen historiaan, vaikka ei tietenkään korvaa koko alkuperäisteosten lukemista, mutta kukas sitä kaikkea ehtisi? Vita brevis, ars longa, sanottiin ennen ja se pätee yhä, tekoälystä huolimatta.

 

Vanitatum vanitas eli Englannin kruunajaiset

 

Englanti oli 1800-luvun lopulla ja vielä 1900-luvun alussa mahtinsa huipulla. Silti maassa ja eritoten sen yhteiskunnassa oli runsain mitoin mätää, minkä terävät tarkkailijat olivat havainneet jo 1800-luvun alussa. Kaiken maailman jonninjoutavilla Forsyteillä oli asema, jota he eivät mitenkään ansainneet ja maailmankatsomus, jonka tyhjänpäiväisyys oli suorastaan hämmästyttävä.

Tyhjät muodot ja perienglantilainen cant olivat jo vähintään yhtä leimallisia Englannille kuin sen parhaiden voimien jalostamat hienot instituutiot fair playsta gentlemanin käytöskoodiin. Luokkaerojen jyrkkyys oli uskomaton.

Aino Kallas (ks. Vihavainen: Haun aino kallas tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) on ansiokkaasti kuvannut sitä ilmapiiriä, joka vallitsi 1920-luvun diplomaattipiireissä ja hovin ympärillä ja jota enemmän tai vähemmän intellektuaalisesti asennoitunut pohjoismaalainen ei voinut kestää.

 Vita Sackville-Westin romaanissa kuvatut asiat tuovat eteemme saman miljöön, joka on aika huikeasti kuvattu detaljeja myöten: kruunajaisia varten valmistellut herttuan hohtaviksi puleeratut, mutta homeiset ja hajoamistilassa olevat juhlavaunut sopivat erinomaisesti yhteen osallistujien henkisen tilan kanssa.

Kun tässä nyt Kaarle III:n kruunajaisjuhlaa on todistettu, olisi kiinnostavaa saada siitä yhtä tarkkasilmäinen raportti, kuin aiemmasta, tässä kirjassa selostetusta kruunajaisjuhlasta, joka lienee Yrjö V:n kruunajaiset vuonna 1910.

 

 

Tässä asiaa käsittelevä vanha blogi:

maanantai 8. helmikuuta 2021

Yhteiskunnan huipulla.

 

Ennen myrskyä

 

Vita Sackville-West, Ylhäisiä ihmisiä. Suomentanut Aaarre Nenonen, Otava 1949 (The Edwardians 1930), 282 s.

 

Suorapuheinen skotti Thomas Carlyle kirjoitti jo 1800-luvun alkupuolella myrkyllisesti englantilaisesta aristokratiasta: se nautti valtavia perinnöllisiä etuoikeuksia, mutta ei sen edestä tehnyt mitään hyvää tai hyödyllistä maalleen. Ainoa asia, mitä se harrasti, oli peltopyiden tappaminen.

Carlyle oli Ranskan vallankumouksen suuri tuntija ja sen edustaman ideologian vihollinen, mutta tunnusti, että kumouksella oli oma oikeutuksensa, joka liittyi ansaitsemattomien rikkauksien ja etuoikeuksien poistamiseen. Friedrich Engels muuten sai innoituksen Englannin työväenluokan tutkimiseen juuri Carlylelta.

Tunnettu lause siitä, että vain se, joka eli ennen suurta vallankumousta, saattoi ymmärtää, miten ihanaa elämä voi olla, kuului tietenkin onnellisten omistavien piireille. Vallankumouksen jälkeen mikään ei ollut entisellään 1800-luvun Ranskassa ja suuri murros tapahtui myös 1900-luvun Englannissa, joka kävi läpi maailmansodan kiirastulen. Vanhan maailman tuhon enteet olivat olemassa jo ennen myrskyä.

Vita Sackville-West tunnetaan nykyään lähinnä suureksi merkkihenkilöksi, ellei suorastaan neroksi julistetun Virginia Woolfin rakastajattarena ja häneen Bloomsburyn älykköjen jäsenenä liittyviä kirjoituksia saa ehtimiseen lukea muodikkaimmista kulttuurilehdistä a la New York Review of Books.

Niinpä tartuin tietyllä mielenkiinnolla kirjaan, jonka ulkoasultaan saattoi heti tunnistaa sodanjälkeisen anglosaksisen aallon tuotteeksi. Sinänsä vähäistä kiinnostavuutta lisäsi kirjoittajan motto: Ei kukaan tämän kirjan henkilöistä ole kokonaan mielikuvituksen tuotetta.

Kirjoittajalla saattoi olettaa olevan kuvaamansa miljöön tuntemusta, sillä hänkin oli kasvanut valtavassa kartanolinnassa, joka sääntöperintönä sitten meni hänen vanhemmalle veljelleen. Tämän kirjan päähenkilö on peräti herttua, jonka linnan henkilökunta nousee sataan.

Täytyy myöntää, että odotin saavani lukea seurapiiri-imelyyksiä tai/ja feministisiä jaarituksia ja valmistauduin koko ajan heittämään kirjan nurkkaan.

Osoittautui kuitenkin, ettei se ollut lainkaan hassumpi. Vaikka sen päähenkilö oli nuori mies -herttua- osasi kirjailijatar ilmeisen hyvin paneutua hänen asemaansa. Joskus vain tuntui siltä, että 19-vuotias sankari kuvattiin yllättävän kypsänä henkilönä.

Parhaimmillaan kirjoittaja epäilemättä on kuvatessaan yläluokan, todellisen perinnöllisen aristokratian naisia ja heidän elämänmuotoaan.

Peltopyyt näyttävät jäävän heiltä rauhaan, mutta mikään hyödyllinen tai aidosti henkinen askare ei näytä heitä kiinnostavan. Tietenkin juuri heidän asemassaan olevilla naisilla olikin tuohon aikaan oma maailmansa, joka rajoittui pitkälti suvun jatkamiseen ja jota he hallitsivat suorastaan tieteeksi kehitetyn seuraelämän kautta.

Puhuessani vertauskuvallisesti tieteestä, en tietenkään tarkoita pyrkimystä hallita asioita teoreettisesti, vaan sen sijaan koko sitä keskinäisen pätemisen ja nokkimisen maailmaa, jossa kanaparven alfat ja betat pantiin järjestykseen. Sen hallitseminen vaati paljon sekin.

Huvitukset ja oman itsen näytteille asettaminen olivat itsestään selvästi elämänsisältö, jonka mielekkyyden epäileminen olisi osoittanut huonoa makua. Se taas oli se leima ja viimeinen tuomio, jonka epäonnistujat saivat.

Päähenkilö ei kuitenkaan ole mikään tyhjäpää, vaan asemansa kestämättömyyden syvästi ymmärtävä nuori mies.

Suuri osa kansaa, mukaan lukien päähenkilön erinäiset naissuhteet, ihailevat suunnattomasti sitä loistoa, joka ympäröi herttuaa. Herttua itse näkee, että loistavat muodot ja mahtavat seremoniat ovat yhtä haisevia ja lahoja kuin hänen omat seremonialliset vaununsa, joilla hän ajaa Westminster Abbeyhin ottaakseen osaa uuden kuninkaan kruunajaisiin.

Sekä herttua että hänen sisarensa löytävät lopulta ulospääsyn kultaisesta häkistään tutustuessaan piirinsä ulkopuoliseen vieraaseen, löytöretkeilijään, jonka kanssa päähenkilön sisar menee naimisiin ja johon molemmat ovat rakastuneita, mitä se sitten tarkoittaakin.

Tämä kirja on tietenkin vain yksi niistä monista paljastuskirjoista, jotka osoittavat huippuseurapiirien henkisen tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden. Kyseessä on kuolleiden muotojen kokoelma, joka pitää noita tyhjäntoimittajia vankeinaan. Itse he uskovat edustavansa kunnianarvoisia perinteitä ja tietävät, että suuri osaa kansaa ihailee ja kunnioittaa heitä.

 Kuitenkin kyse on tarkoituksettomasta jäänteestä, jonka tuhon merkit ovat jo ilmassa. Valtio alkaa verottaa säätyä, jonka vapaus aikoinaan merkitsi juuri verovapautta. Jopa tekniikka on ajanut vanhan kartanon ohi.

Automobiilit tulevat syrjäyttämään vaunut. Myös sähkövaunut vilahtavat kertomuksessa, mutta niiltä puuttuu sekä vaunujen upeus että autojen nopeus. Tämä huomio sijoittuu vuoteen 1906.

Kirjassa ei mennä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta sehän ilmestyin pian sodan jälkeen, jolloin suuri muutos oli jokaiselle ilmeinen.

Suuri sota, kuten Englannissa sanotaan ja jota nimitystä meilläkin hämmästyttävästi on nyttemmin apinoitu, muutti molempien kerrosten yhteiskuntaa syvästi.

Tuolloin lienee jäänyt vielä huomaamatta se, miten paljon aineellisen tuotannon kehitys nosti myös niin sanottujen alempien kansankerrosten elintasoa. Myös sivistystaso kohosi ja sitä mukaa rahvaan itsetunto. Tämän kirjan ylhäisönaiset päivittelevät vielä, että kartanoiden ylläpitämät koulut ovat aivan tarpeetonta ja ansaitsematonta hyväntekeväisyyttä.

Tulipahan luettua tämäkin kirja. Ei se ole lainkaan hullumpi. Se on myös asiantuntijan kirjoittama omasta elämänpiiristään ja osoittaa kirjoittajan suurta sensitiivisyyttä ja älykkyyttä. Se on hyvin kaukana feministisestä pamfletista.