Suuresta maailmasta

 

Erilainen suurkaupunki

Marjaana Niemi (toim.), Lontoo, kirjailijan kaupunki. SKS 2008, 293 s.

Tämä kirja kuuluu sarjaan, jossa esitellään monia muitakin kaupunkeja niitä koskevien, suomalaisten kirjailijoiden aikoinaan laatimien tekstien kautta. Tekstit ovat yleensä julkaistuista kirjoista, mutta myös yksityiskirjeenvaihdosta.

Tällaiset kirjat ovat hieno tapa antaa perspektiiviä kohteensa kulloisestakin merkityksestä omalle maallemme ja sen sivistyneistölle.  Kirjoittajat ovat maanmiehiämme noin kahdensadan vuoden ajalta, 1700-luvun lopun F.M. Franzenista 2000-luvun Erkki Toivaseen ja Maria Guzeninaan.

Erityisen kiinnostavia ovat mielestäni monet 1800-luvun kirjoittajat, sellaiset kuin J.V. Snellman, Z. Topelius, Alexander Ramsay ja G.A. Wallin. 1900-luvulla nousevat esiin erityisesti Aino Kallas, G-A. Gripeberg ja Elsa Enäjärvi, joista olen kirjoittanutkin, sekä myös Olavi Paavolainen, Sigurd Frosterus ja Lasse Lehtinen ja kävihän siellä muiden muassa Pentti Saarikoskikin kärsimässä vilua ja ehkä myös nälkää, mutta ei janoa.

Sanomattakin on selvää, että sekä Lontoo että Suomi ovat matkan varrella kokeneet olennaisia muodonmuutoksia. Suomesta, jota joskus oli Euroopan köyhäintaloksikin mainittu, oli 1800-luvun puolimaissa pitkä matka maailman johtavan ja vauraimman suurvallan valtavaan keskukseen.

1900-luvun lopulla sen sijaan voitiin pohjoismaisen sosialismin hyvinvointimaasta käsin katsoa jo hieman säälitellen takapajuiseksi jääneeseen Britanniaan, jossa monet asiat näköjään tehtiin typerästi ja eläteltiin yhä muistoissa entistä, mutta nyt jo olematonta suuruutta.

1800-luvulla ja vielä toisen maailmansodan jälkeenkin Englanti joka tapauksessa oli uskomattoman laajan imperiumin keskus ja Lontoo maailman suurin kaupunki. Vastaavia megalopoliksia maailmassa oli vain pari kappaletta.

Ylisuuren kaupungin ongelmat olivat tietenkin Lontoossa myös nähtävillä ja konkreettisesti tunnettavissa. Ilma oli pilaantunutta ja hernerokkasumuja syntyi tuon tuostakin, ennen kuin hiilen käyttö lämmitykseen kiellettiin 1960-luvulla.

Valtavat jätemäärät dumpattiin aikoinaan Thamesiin, mikä teki koko joesta kaatopaikan ja aiheutti muun muassa 1800-luvun puolimassa kuuluisan suuren haisun, joka pakotti parlamentinkin pakenemaan talostaan. Nythän Thamesissa voi jo kalastaa ja kaloja kuulemma syödäkin.

Suurkaupungin sosiaaliset ongelmat olivat huutavia. Missään muussa maassa eivät ökyrikkaat niin avoimesti esitelleet vaurauttaan, kun taas samaan aikaan East Endissä vallitsi pysyvä kurjuus ja sen asukkaatkin tunnisti lyhytkasvuisuudestaan ja jopa myös hurjista ilmeistä, joita kaiketi esiteltiin nimenomaan vierailijoille. Lapset kuten aikuisetkin olivat noen mustaamia rääsyläisiä. Erikoista oli, että he tunkeutuivat myös naapuristossa olevaan Cityyn.

Kansainvälisyyttä kaupungista löytyi jo varhain, mutta ei ylen määrin. Sen ulkomaalaiset eivät olleet pakkautuneet samoihin paikkoihin, kuten New Yorkissa. Esimerkiksi suomalaisia Lontoossa olikin varmasti paljon vähemmän kuin New Yorkissa. Ennen muuta Lontoo oli hyvin englantilainen paikka.

Hienoimpia paikkoja olivat tietyt puistot, kuten Hyde Park, joka nykyään on mitä demokraattisin keidas keskellä kaupunkia, joka sekin on jo puhdistunut siitä ikuisesta nokikerroksesta, joka sitä aikoinaan peitti.

Nykyinen Lontoohan on valtava yhteen kasvaneiden kylien kokoelma, jonka kymmenissä borougheissa yhä on oma pääkatunsa kussakin. Suuria valtakatuja on toki raivattu läpi sokkeloisten korttelien, mutta yhä tuo vanha perintö on moniaalla näkyvissä. Pommitukset tekivät oman työnsä, mutta Lontoon suuri tulipalo on niinkin kaukana kuin vuodessa 1666. Samuel Pepyshän on sitä mainiosti kuvannut päiväkirjassaan.

Suomalaiset kirjailijat tietenkin usein vertasivat Lontoota muihin näkemiinsä suurkaupunkeihin, joita yleensä olivat ainakin Pariisi ja Berliini. Näkemykset vaihtelivat, mutta monen mielestä Lontoo oli ainakin viihtyisämpi kuin mahtava Pariisi. Moni ihastui Lontooseen ikihyviksi, sen ilmapiirissä oli tiettyä avoimuutta ja konstailemattomuutta kaikesta brittiläisestä tekopyhyydestä huolimatta.

 Berliini, joka oli valtavalla nopeudella kasvanut suurkaupungiksi Saksan vuonna 1871 yhdistyttyä, nyt oli selvästi vähemmän kiinnostava kaikessa nousukasmaisessa modernisuudessaan ja preussilaisessa latteudessaan. On muuten kiinnostavaa, miten J.V. Snellman kuvasi sitä ja muitakin Saksan kaupunkeja naisineen, viineineen ja yliopistoineen. Hänen matkakertomuksensa Pariisista ja Lontoosta kannattaisi varmaan myös julkaista erikseen.

Kirjan lyhyet, usein vain muutaman rivin mittaiset lainaukset sisältävät valtavan määrän erilaisia havaintoja ja arvostelmia, joiden antia on koottu toimittajan yhteenvetoihin.  Suomi ja sen asema Euroopassa ja maailmassa on muuttunut parin sadan vuoden aikana valtavasti ja toki muutos koskee myös Lontoota.

Kirja ei ole hullumpi johdatus tämän muutoksen historiaan, vaikka ei tietenkään korvaa koko alkuperäisteosten lukemista, mutta kukas sitä kaikkea ehtisi? Vita brevis, ars longa, sanottiin ennen ja se pätee yhä, tekoälystä huolimatta.