Tupakoinnin kauhistuksesta ja piipusta

Piipunpolton hurma ja turma

”Täällä haisevat savukkeet ja muut saasteet” kirjoitti joskus sikareita harrastava Pertti Nieminen. Savukkeen tuoksua pitävät ymmärrettävistä syistä iljettävänä itse polttajatkin. Harva sen sijaan inhoaa hyvän sikarin tuoksua, vaikka ei alaa sen kummemmin ymmärtäisi.

On aina säälittävää nähdä tupakoivia nuoria. Nuori nainen, joka aamutuimaan polttaa ulkona savuketta on erityisen säälittävä näky. Se tuli mieleeni siksi, että he taitavat olla enemmistönä tämän barbarian lajin harjoittamisessa. Tyhmyys taistelee siinä etusijasta vastuuttomuuden kanssa ja kaiken kruunaa se vastenmielinen löyhkä, jonka tuo harrastus levittää ympärilleen.

Barbariasta tuossa on kyse siksi, että aivan erityisesti savuke ja nimenomaan ulkoilmassa ja kaiken huipuksi aamulla maistuu kuvottavimmalta ja sen herättämän luontaisen vastenmielisyyden voi voittaa vain raaka himo, joka kohdistuu opittuun tarpeeseen saada verisuonet supistumaan ja pää hieman sekaisin. Mikäli katsotaan, että makuja on monenlaisia eikä yhtään niistä voi pitää toista parempana, voidaan tehdä kokeita. Viattomat luontokappaleet lienevät puolueettomia makutuomareita. Puhaltakaapas kokeeksi savua päin koiran tai kissan jaloja kasvoja ja lukekaa tuomio niistä.

Kuitenkin ihminen, mikäli hän nyt joka tapauksessa haluaa vakavasti vaarantaa terveytensä, voisi tehdä sen paljon miellyttävämmin kuin savukkeella, itse asiassa jopa hyvin nautinnollisesti. Myynnissä on yhä piippuja ja sikareita, jotka myös antavat kaivatun nikotiiniannoksen hiilimonoksidin kera, mutta sen lisäksi myös paljon muuta.

Poltin itse piippua päivittäin jo viisitoistavuotiaasta. Isäni, joka oli ollut oman isänsä jyrän alla, antoi pojalleen vapauden, vaikka yritti joskus puhua järkeä, mikä ei tietenkään mennyt perille. Polttaminen tuntui komealta ja aikuiselta ja itse asiassa oli kyllä myös melkoinen nautinto.

Ensimmäiset sätkät tietenkin maistuivat hirveiltä, mutta kun niitä poltti riittävästi, alkoi asiaan tottua. Ensimmäinen päivä helvetissäkin kuuluu olevan ankein.

Sattumoisin juuri tuohon aikaan levisi kuitenkin yli maamme piipunpolton muoti ja halpoja piippuja oli joka kioskissa. Dollar-nimisissä mehumaijoissa oli jopa kopan alle sijoitettava suodatin, jonka toivottiin keräävän ns. piipunhikeä valumasta taskuihin ja polttajan suuhun. En tiedä, sillä en alentunut tuon merkin käyttäjäksi. Verrattomasti hienompi oli ainakin minun mielestäni jo nimeltäänkin ranskalainen Ambassadeur, jossa oli kyllä myös ruuvattava koppa, mutta ei mitään filttereitä. Varsikin oli tehty rilsan-nylonista ja oli joustava, joten piippu ei katkennut ikäkauden monissa reippaissa harrastuksissa. Oikeastaan se ei siis ollut hieno kapistus ollenkaan, mutta toista sentään kuin savuke.

Ambassadeur-piippuja oli kahta laatua: Junior ja Universal. Jälkimmäisessä oli mutkikkaan tunnelin sisältävä liitoskappale, joka pitkitti savun matkaa keuhkoihin monella sentillä. Siihen jäi myös paljon tervaa. Vähä-älyinen nikotinisti saattoi tuota vehjettä puhdistaessaan aina kiittää luojaa siitä, ettei tämäkään saasta nyt sitten tullut keuhkoihin. Vaikka itse asiassa sinnehän sitä tervaa juuri pyrittiin saamaan ja se oli koko asian katala idea.

Mutta piipunpoltossa, toisin kuin savukkeiden typerässä käryttämisessä, ei koko idea rajoittunut tervan ja häkäkaasun hankkimiseen keuhkoihin niin sanottujen säväreiden saamiseksi. Totta kyllä: kunnon piipunkoppaan mahtui aina sellainen latinki, että pari kunnon henkosta riitti saattamaan riuskan nuorukaisenkin muutamaksi sekunniksi hämärän rajamaille. Byrokraatit, jotka rajoittivat savukkeiden nikotiinipitoisuutta, eivät mahtaneet mitään sille, että piippujen kaliiberia ei kukaan voinut valvoa ja niinpä on yhäkin mahdollista saada millä tahansa piipputupakalla paljon hurjempi vaikutus kuin millään koskaan myynnissä olleella savukkeella.

Mutta piipun teho enempää kuin makukaan ei rajoittunut tupakan määrään. Piippuja piti tietenkin sitten vanhemmiten olla monta. Briar-koppa oli hyvä ja varmaankin vastasi vänrikki Stoolin käyttämää niveräpiippua. Koppien aatelia oli toki merenvahapiippu, jonka tunnemme myös Runebergilta:

Mull’ oli ”Gävlen vaakunaa”

ja piippu merenvahaa

Stool poltti kotitupakkaa,

ellei pulaa pahaa…

Yhtä hyvä oli briar-kopan sisällä joskus oleva merenvahasisus. Savut olivat maukkaita, jos tupakka oli hyvää ja sopivan kosteaa eikä piippu kostunut liikaa. Liitupiippuja ei tullut koskaan kokeiltua.

Mutta, jos ihan suoraan sanotaan, parhaan nautinnon sai useinkin hieman kosteasta piipusta, jossa oli paksu karstakerros. Kun sellaiseen koppaan pani sopivaa tupakkaa ja järjesti riittävän vedon, syntyi aivan erityinen reaktio. Itse karsta alkoi palaa ja antoi olosuhteista riippuen erilaisia makuja. Parhaimmillaan kyseessä oli varsin vaikuttava cocktail, jossa varsinaista tupakan makua ei juuri erottanut, vaikka se tietenkin oli ollut avainasemassa koko asian valmistelussa.

Oliko tämä ilmiö sukua ns. nokivalkealle? Silloinhan uunin piippuun karttunut noki alkaa palaa erittäin kuumalla liekillä ja saattaa hajottaa koko piipun. Kyllä minultakin joku piippu paloi pohjasta puhki, mutta en muista siihen liittyneen hallitsematonta, mustaa katkua syöksevää valoilmiötä.

Tupakkaahan oli monenlaista. 1960-luvun alussa parhaimpiin kuuli Sailor ja huonointa oli Jukka, joka oli myös halvinta. Jymy oli jo kalliimpaa ja India, jota koristi klipperin kuva oli aika laadukasta, paitsi että se oli herkkää kuivumaan. Indian kaltainen shag-tyypin tupakka paloi kuivana kuin ruuti ja maistui melkein yhtä tympeälle kuin savuke. Mutta sen saattoi pitää kelvollisena kostuttamalla vaikka omenanviipaleilla ellei nyt ollut käytettävissä vaikkapa rommia. Ja mistäpäs sellaista herkkua olisi pojankoltiaisilla ollut.

Parasta ja kalleinta oli peltipurkissa myytävä navy cut Capstan, joka säilytti tuoreutensa ja oli todellista luksusta, jota polttaessaan tiesi myös tekevänsä samaa kuin brittiläiset merisotilaat, mikä kuulosti melko komealta. Sellainen joka tapauksessa oli kuvattu purkin kanteen.

Jo 1960-luvun alussa tulivat markkinoille maustetut tupakat, jotka olivat aluksi hyvin suosittuja. Skottiruutuisessa pakkauksessa myytävä Clan tuoksui ja melkein maistukin toffeelle ja veti monia piipunpolton pariin. Se oli kuitenkin kuivumiselle arkaa shagia eikä muutenkaan oikein kunnon tavaraa.

Taidettiin päästä jo 1970-luvulle, kun kauppoihin ilmestyivät MacBarenin monet vallan mainiot laadut. Ne olivat pakkauksissaankin yleensä tuoreita. Lisäksi tuli uusia, nyt jo kohtuuhintaisia peltipurkkilaatuja, joita kelpasi maistella piippulevolla milloin missäkin. Kuten Runebergin von Fieandt, myös moni muu parkkiintunut piipun polttaja liitti mielellään polttamisen myös moniin jännittäviin hetkiin. Oliko kunnon myrskykään paljon mitään ilman piipunhenkosia. Tosin sytyttäminen ja polttaminenkin saattoivat silloin vaatia melkoista kekseliäisyyttä.

Näinhän arvioi Johan Ludvig tuota von Fieandtia:

"Annorlunda kriget gått,
Om en general man fått,
Som förstått värdera tiden,
Och som rökt tobak i striden."

Piiputtelun varsinainen käyttö ainakin minun mielestäni liittyi kuitenkin siihen, että sen avulla toimitettiin ylimääräinen annos verta aivoihin silloin kun ne, esimerkiksi tukevan aterian takia, olivat vaarassa jäädä riittävää happea vaille, kun vatsa vaati omansa. Syntyi jopa ilmeisen virheellinen mielikuva siitä, ettei ajatustyö oikein voi edes sujua ilman piippua.

Verrattuna savukkeiden polttamiseen piiputtelu oli toki aivan eri maailmasta. Vanhana nikotinistina tiedän kyllä senkin, miltä savuke maistuu, sillä niin sanoakseni hätätilassa sitä oli joskus poltettava. Tai siltä se tuntui. Eihän kukaan sitä suuhuni työntänyt. Yleensä tartuin savukkeeseen asianmukaisella vastenmielisyydellä ja musersin tupakan piippuuni. Kurjempaa piipputupakkaa en muista koskaan polttaneeni.

Joskus Neuvostoliitossa kyllä poltin pakon edessä hieman savukkeitakin, yleensä papirosseja. Lempimerkkini oli Belomorkanal, mitä venäläiset ystäväni kauhistelivat, sehän oli rahvaan mahorkkaa. Mutta se oli sentään todella vahvaa, etenkin kun sitä ensin vähän poltti, sitten sammutti ja sytytti uudelleen. Silloin oli sätkässäkin jo potkua. Ja se jännittävä turkkilaisen tupakan maku oli jotenkin romanttinen, siis kauhuromanttinen. Voi melkein kuvitella itsensä 1930-luvun kanavatyömaalle. Mutta oli neuvostojen maassa joskus jostakin saatavissa jopa oikeaa piipputupakkaa, tjutjun. Zolotoje runo oli aivan kelvollista.

Poltellessa vuosikymmenet vierivät melko rattoisasti ja piippu toimi rattoisana toverina, jonka kataluutta ei tullut ajateltua. Mutta sitten järki palautui, kovin pitkällä viiveellä, myönnetään. Otin ja lopetin koko polttamisen tykkänään. Syytä on turha kertoa. Jokainen normaalijärkinen ihminen ymmärtää, ettei kenenkään koskaan pitäisi tehdä itselleen mitään niin pahaa kuin mitä tupakointi on. Ymmärtää ja tekee silti. Nauttii kulloisenkin hetken henkosista ja toivoo, ettei siitä mitään ikävää seuraisi, vaikka tietää, että kaikki todisteet puhuvat tätä uskoa vastaan.

Aina voi toivoa olevansa juuri se harvinainen yksittäistapaus, poikkeus, joka vahvistaa säännön. Niinpä voi aina vähintäänkin toistaiseksi vielä vähän aikaa jatkaa sillä tiellä, joka jossakin vaiheessa tuottaa katastrofaalisia seurauksia. Tämä ei ole vain hölmöjen ja vastuuttomien yksilöiden ongelma. Emmekö näe saman koko ajan toteutuvan kaikkialla koko inhimillisen toiminnan piirissä? Hullujako me olemme?

Miten kävi edistyksen?

Jäikö edistys jo pois muodista?

Luulen, että historioitsijat tulevaisuudessa, unohdettuaan historiankirjoituksen rönsyilevät syrjäpolut, taas pyrkivät muodostamaan Pentti Renvallin aikoinaan määrittelemiä rakennekokonaisuuksia. Kun he silloin yrittävät sijoittaa niihin meidän aikakauttamme, he ehkä toteavat, että se oli hyvin syvää murroskautta, jolloin Euroopan vuosisatainen rationaalinen edistysajattelu koki katastrofin.

 Ehkäpä murros tapahtui suunnilleen 2000-luvun alussa, paradoksaalisesti pian sen jälkeen kun Francis Fukuyama oli ehtinyt julistaa historian loppuneen. Ymmärrän, että Fukuyama ajatteli valistuksen projektin voittaneen ja jatkavan sen jälkeen kukoistustaan hamaan maailman tappiin saakka. Ehkä kuitenkin kävi niin, että projektin loppuun saattaminen merkitsikin sen tyhjenemistä. Yksi tie oli kuljettu loppuun eikä sille jatkoa näkynyt. Nyt olemme vielä liian lähellä asioita pystyäksemme tätä näkemään.

Edistys on länsimaisessa kulttuurissamme ollut kauan keskeinen avainkäsite. ”Vanhanaikaisuus” on riittänyt minkä tahansa asian mitätöimiseen aivan viime aikoihin asti. 2000-luvun autot ovat varmuudella tehokkaampia kuin 1950-luvun mallit, vaikka näyttäisivät tylsemmiltä. Nykyiset puhelimet ovat jotakin aivan muuta kuin 1980-luvun kapulat, puhumatta 1800-luvun telefooneista. Ja onhan aikamme yhteiskunta kaikkien hyvyyksiensä suhteen historiassa aivan omaa luokkaansa ja vuosi vuodelta parempi! Kurja se poliitikko, joka on edistyvää kehitystä vastustanut!

Pitkään tähän tilaan jo saatiinkin pyrkiä. Edistysajatus nousi lähtökiitoon valistuksen aikana. Jo aiemmin toki uskottiin maailman kehittyvän eli siis tavallaan edistyvän Jumalan suunnitelman mukaisesti kohti loppuaan eli tuomiopäivää. Varsinaista kulta-aikaa oli kuitenkin vaikea sijoittaa tuohon ilmestyskirjan maisemaan, koska kaikkien ei vielä tuolloin kerrottu pääsevän taivaaseen. Harva myös lienee ollut tässä suhteessa ihan varma itsestään. Se oli vielä sitä aikaa se, ja yhteiskunnan alemmissa kerroksissa se jatkui vielä viime vuosiin saakka.

Sen sijaan kulttuurin huipulta katsoen, eritoten renessanssin perspektiivistä kulta-aika näytti olevan antiikin ylittämättömien saavutusten maailmassa. Niitä voitiin jäljitellä, mutta tuskin ylittää. Klassisen Kreikan helleenistä kautta jokaisen sivistyneen ihmisen oli pakko kunnioittaa suurena aikakautena, jonka tasolle voitiin pyrkiä, mutta tuskin kauemmas päästä.

Valistus alkoi jo olla itsevarmempi, mutta sitäkin aikakautta kalvoi epäilys omasta turmeltuneisuudesta, minkä Rousseau toi kaunopuheisesti esille. Ehkä olisikin parempi olla jalo villi tai vaikkapa Swiftin kuvaama jalo hevonen kuin kulttuurikehityksen turmelema ihminen? Ihminen taisi pohjimmiltaan olla suuri paska ja yhä pahemmaksi tulossa? Niin sanottu edistys saattoikin viedä väärään suuntaan. ”Ihmiset lisääntyivät ja sitä mukaa myös heidän pahuutensa” toisteli myös 1800-luvulta oppinsa ammentanut mummoni lehteillessään virsikirjaansa. Hän kuului vielä ns. pitkään keskiaikaan.

Nicolas de Condorcet, joka tapauksessa, uhkaavaa teloitusta pakoillessaan vuonna 1794 rohkeni luonnostella ja perustella ihmishengen edistyksen suuret linjat ja näki niissä selvän edistyvän suunnan kohti parempaa. Seuraavana vuonna postuumisti ilmestyneessä teoksessaan Esquisse d'un tableau historique des progrès de l'espirit humain hän otti kantaa myös rotujen ja sukupuolten tasa-arvoisuuden puolesta. Ihmisjärjen kehittyessä tulisivat myös yhteiskunta ja ihminen paremmiksi ja tasa-arvo lisääntyisi hyvien kesken.

Toki hän oli vain yksi monista edistykseen uskovista. Taantumus alkoi Ranskan vallankumouksen aikaan jo muodostua äärimmäiseksi kirosanaksi ja siitä pitäen edistysuskoiset ovat halunneet leimata konservatiivejakin ihmiskunnan vihollisiksi. 1800-luvulla sama meno vain yltyi ja sai yhä lisää potkua tekniikan hurjasta kehityksestä. Järjen hedelmäähän se oli kaikki tyynni. Edistysuskon kruunasi lopulta 20. vuosisadan marxilainen totalitarismi, joka pyhitti itsensä historian mandaatilla absoluuttisen järjen olennoitumaksi ja demonisoi vastustajansa, jotka tietenkin asianmukaisesti tuhottiin.

Ei ole mikään uutinen, jos sanotaan, että valistuksen projekti on nyt kriisissä ja edistysusko sen mukana. Rationaalisuus ja tasa-arvo ovatkin yhteiskunnassa toteutuneet siinä määrin, että kehityksen edelleen jatkaminen samaan suuntaan tuottaa pelkästään surkuhupaisia tuloksia ja kääntyy vastakohdakseen.

Meillä ei enää liene erityistä aihetta olettaa, että tulevaisuus olisi luonnonlain varmuudella rationaalisempi tai ainakaan tasa-arvoisempi kuin nykyhetki. Monet eivät ehkä pitäisi sellaista mahdollisuutta edes kovin suotavana, vaikka näille käsitteille keksitään yhä keinotekoisempia sisältöjä ja voivotellaan, että ne ovat vielä kovin kaukana toteutumisestaan. Demokraattisen Kamputsean jäljet kuitenkin pelottavat ja monet muistavat vielä, miten naapurissa julistettiin, että puolue on aikamme järki, kunnia ja omatunto. Se oli joka suhteessa huono noissa rooleissa.

Edistyksen polku on yksinkertaisesti käyty loppuun siinä mielessä kuin se joskus ymmärrettiin. Niin sanottu pitkä keskiaika on väistynyt rationaalisuuden tieltä ja uskonnon valta ulottuu enää vain marginaalisiin aineksiin.

Uusi irrationalismi on kuitenkin nopeasti kasvamassa. Synkretistiset huuhaaliikkeet ovat monessa maassa jo suurempi todellisia uskovaisia yhdistävä tekijä kuin varsinainen kirkko. Wiccat ja muinaisuskovaiset, puunhalaajat ja Gaian palvojat heittävät nyt tietoisesti aivot narikkaan ja hyppäävät hulluuden piiriin elämyksiä hakemaan. Perinteinen uskonto mysteereineen on heille aivan liian vaikea, vaativa ja liian vähän palkitseva. Järki taas ei lupaa mitään innostavaa.

Rationaaliseksi kansalaisuskonnoksi ei enää ole tarjolla edes tuota taannoista eskatologista marksismia puolueeksi nimitettyine kirkkoineen. Myöskään isänmaa ei enää sytytä joukkoja ainakaan ellei saada aikaan sotaa, luoja siltä varjelkoon. Tarjolla elämäntehtäväksi olisi vielä mammonan lisäämisen mahdollisuus, mutta se ei enää voi mainittavasti lisätä hyvinvointia eikä lupaa mitään elämää suurempaa. Päinvastoin se uhkaa koko maailmaa turmiolla. Sitä paitsi mammonan lisääntyminen juuri täällä meidän kulttuurissamme ei enää ole ilmeinen kohtalomme. Sen väheneminen on jopa todennäköistä.

Itse asiassa meillä on jo hyvän aikaa vaikuttanut suuntaus, jota voisi nimittää taantumukselliseksi hurmahenkisyydeksi. Yleensä vihrein tunnuksin varustautuneet ihmiset, enimmäkseen nuoret, kieltävät aineellisen kasvun arvon ja pyrkivät palaamaan yksinkertaisempiin oloihin. Usein liike saa kvasiuskonnollisia muotoja etenkin ruokavalioon liittyen. Muitakin tabuja kannatetaan ja usein hyvin kiivaasti, ydinvoiman vastaisuudesta turkisten tuomitsemiseen, rokotusten hylkäämisestä lisääntymisestä luopumiseen.

Pyritään siis takaisin, pois sivistyksen turmeluksesta, kuten Rousseau kerran. Uutuutena kuitenkin on, ettei ”luonto” enää riitä esikuvaksi, siihenhän toki kuuluvat tappaminen ja lisääntyminen aivan keskeisesti. Hurmahenkisessä taantumuksellisuudessa on vahva luonnottomuuden elementti sen tunnuksista huolimatta.

Tämän liikkeen syvin eetos on joka tapauksessa jyrkässä ristiriidassa vanhan edistysajattelun kanssa. Paradoksaalista kyllä, siihen pyritään kuitenkin kaikesta huolimatta ymppäämään vanhan edistyksen tasa-arvopyrkimystä, joka nyt ulotetaan erityisesti marginaaliryhmiin, vammaisista ja perversseistä aina mielipuoliin ja pummeihin. Ilmeisesti tällä taholla uskotaan taantumuksen voivan jotenkin yhdistyä edistykseen, kunhan asia oikein oivalletaan.

 Näyttää siltä, että valistuksesta juontuvan edistyksellisen rationaliteettipyrkimyksen rinnalla kehittynyt taantumuksellinen rousseaulainen sivilisaation vastaisuus on tässä devotio modernassa nyt voittanut kasvinkumppaninsa järjen 10-0. Suunta on siinä joukossa jo kääntynyt.

Foucaultilainen antirationalismi on luonnollinen metodi ja liittolainen niille, jotka kokevat länsimaisen rationaalisen kulttuurin liian pitkälle kehittyneenä, ahdistavana ja riittämättömänä. Kaikesta historismista ja rationaalisuudesta vapaana se toimii aina kun tarvitaan argumentteja sen osoittamiseksi, ettei sivilisaatiomme ansaitse kunnioitusta eikä edes hyväksyntää.

Uskonnollisista merkityksistä tyhjentynyt kulttuuri ei enää tunne kulkevansa kohti Ilmestyskirjan viimeistä tuomiota, mutta toisaalta tämä järkeen pettynyt uusi maailma ei myöskään enää lainomaisesti tunne edistyvänsä kohti kultakautta. Tuo tarunomainen utopia sijoitettiin aikoinaan usein vuoteen 2000. Ehkäpä se itse asiassa toteutuikin juuri silloin ja sitten kaikessa hiljaisuudessa jäi taa?

Nykyinen etujoukkomme joka tapauksessa näyttää kokevan, että ihmiskunta luisuu kohti rotkoa ja tulee tuhoutumaan ennemmin tai myöhemmin. Tällä ikävällä matkalla kannattaa kaikin mokomin jarruttaa kaikkea kehitystä ja niinpä taantumuksen ja takapajuisuuden etumerkistä edistyksen sijasta tulee a priori positiivinen.

Usein hämmästellään sitä, että viherradikaali suuntaus viihtyy niin hyvin maahamme hakeutuvien islaminuskoa tunnustavien henkilöiden kanssa. Asia on sikäli mystinen, ettei tämä tulokkaiden joukko suinkaan ole kiinnostunut ekologisesti kestävästä kulutuksen vähentämisestä tai tasa-arvon äärimmäisestä venyttämisestä ad absurdum. Itse asiassa se on aivan päin vastaisella kannalla, kiivaastikin.

Ehkäpä tämä ilmiö saa selityksensä siitä, että noita toisen sivilisaation piiristä saapuvia tulokkaita pidetään alentuvasti jonkinlaisina autenttisina jaloina villeinä, jotka antirationaalisuudessaan aidosti edustavat sellaista mennyttä maailmaa, joka näyttää väikkyvän taantumususkon elähdyttämien radikaalien ihanteena.

Olihan toki kerran sellainenkin kultainen tai ehkä paremmin vihreä aika, jolloin ihminen ei polttanut hiiltä eikä öljyä eikä elänyt yli varojensa. Lienee myös selvää, että sen rippeitä vielä löytyy jostakin vuoristojen syrjäkulmilta ja siis myös meille hakeutuvien turvapaikanhakijoidenkin joukosta. Sen sijaan sieltä ei löydy sitä rationaalisuutta ja tasa-arvoajattelua, joka lännessä kehittyi 1700-luvulta lähtien. Perinteisestä näkökulmasta tämä on hyvin pitkä miinus, mutta lunatic fringe näkee sen plussana.

Mikäli haalimme tänne suuria alakulttuureita takapajuisista maista, ei meidän tietenkään kannata olettaa, että he jakaisivat kanssamme sen rationaalisuden, joka kehittyi läntisen edistyksen myötä vuosisatojen mittaan. Lienee kuitenkin myös yhtä turhaa odottaa, että heidän uskonnollinen taantumuksellisuutensa tukisi viherradikaalia, luonnotonta taantumuksellisuutta, ainakaan pitemmän päälle.

Ehkäpä heikot ja vahvemmatkin signaalit paljastavat, että jo nyt on syntynyt tilanne, jossa rationaalisuus on yhä huonommassa huudossa ja jossa klassinen edistysajatus on menettänyt merkityksensä. Sen sijaan yhteiskunnassa kilpailevat keskenään vihamieliset ja toinen toistaan taantumuksellisemmat ryhmittymät. Siinä dystopiassa konflikteja ei kyetä ratkaisemaan rationaalisesti, koska kummallakaan osapuolella ei ole siihen halua eikä valmiuksia. Argumenttien sijasta mellakoidaan, uhriudutaan ja kahliudutaan ketjuilla milloin minnekin. Tulevaisuudelta ei tavoitella enää mitään nykyistä parempaa eikä menneiden sukupolvien saavutuksia kiitetä, vaan herjataan niitä. Rationaalisuuden sijasta nostetaan jalustalle mielettömyys kaikissa muodoissaan.

Silloin, kuten tulevien aikojen historioitsija kukaties voi todeta, järjen aikakauden voidaan lopullisesti katsoa päättyneen. Siitä, mikä nyt näyttäisi olevan ehkäpä vain lunatic fringen mellastusta, tulee ankaran suvaitsematonta valtavirtaa, joka ehdoin tahdoin tuhoaa sen, minkä rakentamista länsimainen sivilisaatio kerran piti suurena tehtävänään.

Suurmoskeija

Suurmoskeija ja lähetyskäsky

Suurmoskeija on tulossa Helsinkiin, ehkä niitä tarvitaan ja siis tehdään kolmekin. Joku mainitsi hiljattain myös luvun viisi, eikä tämäkään luku tietysti mikään yläraja ole. On helppo kuvitella, että jo nyt 1,3 miljonaa asukasta käsittävällä pääkaupunkiseudulla voisi moskeijoita olla nykyisten viidenkymmenen (muistanko oikein?) sijasta vaikkapa parisataa. Sen verran varmaan tarvitaan siinä vaiheessa kun muslimeita väestöstä on vaikkapa 10 prosenttia. Joillakin alueilla tämä on jo todellisuutta.

Kun maassamme jo nyt islam lienee toiseksi suurin uskontokunta ja kun sen aktiivisten harjoittajien määrä

saattaa jo ylittää luterilaisen kansankirkkomme aktivistien määrän, voi muuta tuskin odottaakaan kuin lisää moskeijoita. Mutta onko tätä kehitystä tuettava ja jos, niin kenen?

Mikäli maamme on monikulttuurinen, kuten monesti on todettu ja mikäli tämä tarkoittaa sitä, ettei millään

noista kulttuureista ole erikoisasemaa, tulee suurmoskeijoita tietenkin maamme alueelle ennen pitkää kymmeniä ja myöhemmin satoja samaan aikaan kun kirkkoja poistuu käytöstä. Esimerkiksi Englannissa on jo islamilaisia kaupunkeja, joissa toimivat sharia-laki ja islamilainen poliisi.

Moskeijalle näyttää jo lupaillun tonttia Hanasaaresta, eikä tämä tarkoita Espoon vaan Sörnäisten Hanasaarta, uuden Kalasataman asuinalueen vieressä. Bahrainin kuningaskunta kuuluu olevan kiinnostunut lahjoittamaan hankkeeseen tarvittavat sata miljoonaa ja myötämieltä ja tukea löytyy jopa Suomen luterilaisen kirkon piiristä. Sieltähän muuten onkin korkeimmalta taholta ilmoitettu, ettei kirkko ole mikään Suomen kansakunnan palvelijaksi tarkoitettu organisaatio, joten asia soveltuu sille luontevasti.

Moskeijan tarvetta on perusteltu sillä, että se olisi samalla monipuolinen kulttuurikeskus ja toimisi vuoropuhelun areenana. Toisaalta shiiamuslimit, joilla lienee asiasta kokemusta, uskovat, ettei bahrainilainen rahoittajataho ole kiinnostunut mistään vuoropuhelusta, kuten eivät he itsekään. Sen sijaan voidaan odottaa, että salafistijihadistit saisivat näin itselleen mukavan tukikohdan myös meillä.

Moskeijan paikaksi voisi siis ilmeisesti ainakin virkahenkilöiden mielestä tulla Hanasaari, komeasti meren rannalla. Minareetit näkyisivät silloin laivalla saapuville matkustajille jo Kustaanmiekan salmessa. Kelpaisipa silloin oikeauskoisten saapua tällekin kulmakunnalle, ihan kuin kotiinsa. Unohdamme tässä sen, että kysymys oikeauskoisuudesta ei ole yksiselitteinen.

Moskeijahanketta tukevat kantasuomalaiset varmaankin toimivat hyvässä tarkoituksessa ja ehkä jotkut heistä muistelevat sitä aikaa, kun kommunistinen ideologia väitti olevansa ainoa tieteellinen ja aina oikeassa oleva maailmankatsomus. Sitä ei ulkopuolisen kuitenkaan ollut pakko ottaa vakavasti. Kommunistit saattoivat kaikin mokomin perustaa valistustalojaan ja pitää saarnojaan siellä. Pikku hiljaa he sitten kuitenkin integroituivat yhteiskuntaan ja jossakin vaiheessa peräti järkiintyivät ja halusivat unohtaa koko jutun.

Ehkä muslimeille kävisi samoin? Kuten kommunistit, myös muslimit edustavat totalitaarista ideologiaa, joka ei tunnusta mitään muuta kanssaan tasa-arvoiseksi. Ehdottoman totuuden haltijoina he pitävät myös heille vieraan yhteiskunnan lakeja ja laitoksia väärinä ja saastaisina. Mutta älkäämme unohtako sitä, että uskonnolla ja kvasiuskonnolla on myös perustavaa laatua olevia eroja.

Kommunismi oli vain rationaalisen valistuksen projektin huipentuma ja jälkikirjoitus. Sekin oli humanismia vaikka irvokasta. Islam sen sijaan on keskiaikainen uskomusten järjestelmä, jossa humanismille tai rationaalisuudelle ei ole edes periaatteessa mitään sijaa. Kyseessä on puhtaasti maaginen antirationalismi, joka on ankkuroitu sukuyhteisön kautta esinationalistiseen kulttuuriin. Kommunismi oli periaatteessa sovittamattoman vihamielinen kapitalistiselle yhteiskunnalle, mutta katsoi sen luonnonlain varmuudella vielä tulevan myös kommunistiseksi omien kehityslakiensa myötä.

Islam taas ei usko tällaisten kehityslakien dynamiikkaan, vaan alastomaan väkivaltaan, miekkalähetykseen eli pyhään sotaan. Kuvitelmat kristinuskon ja islamin ”rauhallisesta rinnakkaiselosta” kapitalismin ja kommunismin tapaan ovat huteralla pohjalla.

Muutto kristittyjen maille on uskovaiselle muslimille hidzra, pyhä missio, jonka päämääränä on lopulta pakottaa uskottomat Allahin tahtoon eli joko kääntymään islamiin tai jäämään orjuuteen. Moskeija vihollisen maaperällä on sekä tukikohta että voitonmerkki. Siksi suurmoskeijan on sijaittava näkyvällä paikalla ympärillään olevaa tilaa hallitsemassa. ”Hyvät liikenneyhteydet” ovat vain kömpelö tekosyy. Ne näet eivät ole hyvät Hanasaareen. Paljon parempi paikka tässä mielessä olisi jossakin metrolinjan päätepisteessä.

Kuten suurmoskeijan hallitseva sijainti näkyvällä paikalla, myös muut uskonnolliseksi ymmärretyt symbolit, kuten huivit ja kaavut, ovat haasteita ympäristölle. Ne kertovat, etteivät niiden käyttäjät jaa eivätkä kunnioita asuinmaansa tapoja eivätkä ole aikeissakaan integroitua sen kulttuuriin. Ne ovat kuin graffitit arvorakennuksen kyljessä tai punkkarin kuvottavaksi rakenneltu olemus. Niiden viesti on haaste ympäristölleen.

Kirkko näyttää haaveilevan vuoropuhelusta oikeauskoisten ja uskottomien välillä. Vuoropuhelu neuvostokommunismin ja maolaisuuden välillä olisi ollut paljon realistisempi ajatus, vaikka sekin oli täysin utopistinen. edes yhteinen valistustalo brezhneviläisille, maolaisille ja sosiaalidemokraateille ei tainnut toimia missään?

Mutta mitä ihmettä kirkko tarkoittaa tukemalla suurmoskeijahanketta? Vaatiiko se osallistumisestaan esimerkiksi yhtä nurkkausta, johon voisi sijoittaa kristillisen alttarin? Vaatiiko se ekumeenisten jumalanpalvelusten pitämistä, joissa Jahve-Allahia palvottaisiin vuorotellen kunkin uskontokunnan menoin?

Tällaista kai voisi pitää vähimmäisvaatimuksena. Näyttää kuitenkin epäilyttävästi siltä, ettei kirkko vaadi yhtään mitään, vaan on valmis ryhtymään Allahin ja Muhammedin käsikassaraksi. Kyseessä on sama kirkko, jonka opissa kerrottiin, että Kristus aikoinaan antoi seuraajilleen lähetyskäskyn: ”menkää ja tehkää kaikki kansat minun alamaisikseni!”

Muhamettilaisia ei kai meikäläisen perinteen mukaan kannata pakkokäännyttää. Mutta monet näyttävätkin haluavan luopua islamista, mikä sattumoisin on myös ilmeisen toimiva keino välttää palautus islamilaiseen maahan. Kaiken järjen mukaan kirkon olisi nyt maksimaalisesti hyödynnettävä tätä markkinarakoa. Vakavasti otettavat tarkkailijat ovat myös katsoneet, että muhamettilaisen maailman suurin este modernisoitumiselle on islam. Ellei kirkon piirissä uskota, että kristinusko olisi islamia parempi ja oikeampi uskonto, voitaisiin ainakin uskoa siihen, että se nykyisessä muodossaan edistää modernisaatiota toisin kuin islam, joka jarruttaa sitä.

Mikäli siis haluamme hyvää muhamettilaisille kanssaveljillemme, käännyttäkäämme heitä kristinuskoon! Perustakaamme tulijoille rippikouluja ja kutsukaamme heitä yhteiselle ehtoolliselle! Suuri osa juutalaisista integroitui aikoinaan omiin asuinmaihinsa omaksumalla kristinuskon. Silloin heitä myös lakattiin uskontonsa takia syrjimästä, esimerkiksi tsaarin Venäjällä.

On todennäköistä, että islam on taas meidän aikanamme tietynasteinen syrjintäperuste, mitä ei pidä selittää ”rasismilla”. Toki jo normaali terve järki aiheuttaa perusteltuja ennakkoluuloja muhamettilaisia ryhmiä kohtaan, olkoonkin, ettei sellaisiin yksilötasolla olisi pienintäkään perustetta. Niinpä kristinuskon omaksuminen on integrointiin halukkaan muslimin kohdalla ehkä parasta, mitä hän voi tehdä. Rohkaiskaamme siis sitä sen sijaan, että tukisimme maamme islamisoitumista!

Missä ovat brosyyritelineet, joissa muslimeille kerrotaan kristinuskon perusideoista ja kehotetaan saapumaan niitä käsitteleviin opintopiireihin? Missä ovat feissarit, jotka jakavat kristillistä materiaalia muhamettilaisen näköisille kulkijoille? Missä ovat kitarakuorot, jotka esittävät Siionin virsiä moskeijoiden ovilla? Jos meille vieras muhamettilaisuus on täällä yhä demonstratiivisemmin esillä, on kai absurdia, että kantakansallisuuden uskonto keskittyy kannattamaan sitä sen sijaan, että toisi esille omaansa.